PetraBettina

Olen kuullut, että raskaana olevissa on tietynlaista hehkua. Olen ajatellut sen olevan p****puhetta, sillä ensimmäisessä raskaudessa olo oli kaikkea muuta kuin hehkeä. Tällä toisella kerralla olen jo useamman kerran kuullut, että hehku näkyy ja ehkä pystyn jopa allekirjoittamaankin sitä! Kaikki on mennyt niin eri tavalla kuin Tinkan kanssa. Alussa toki tuli huonovointisuutta ja väsymystä, mutta se ei ollut ylivoimaisen lamaannuttavaa. Yhä edelleen saan ajoittain voimakkaita pahoinvointikohtauksia, mutta ne menevät nopeasti ohi. Mitään erityisen suurta väsymystä en enää raskauden puolivälin lähestyessä ole tuntenut. Samalla henkinen vointi on sata kertaa parempi kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin olin tosi alakuloinen melkein läpi raskauden. Nyt negatiivisia ajatuksia ei ole juurikaan päähän eksynyt. Paino on oman puntarin mukaan muutaman kilon jo noussut, mutta ei ihan sellaisella vauhdilla kuin viimeksi. Onneksi. Näin olo omassa kropassa pysyttelee mukavana. Vatsa on pieni ja

Osallistuttuani keskusteluun isän läsnäolosta synnytysvuodeosastolla, jäin miettimään isän roolia vauva-arjessa enemmänkin. Monestihan ajatellaan, että koska vauva on aluksi niin kiinni äidissä, ei isän rooli ensimmäisinä kuukausina ole niin merkittävä. Olen eri mieltä. Kyllä omassa jaksamisessa puolisolla on ollut aivan valtavan suuri rooli. Yleisestikin ottaen tunnen aina olevani vähän hukassa ilman häntä ja tällaisissa herkissä elämäntilanteissa asia vain korostuu. Olen varmaan maininnutkin, että kokemus synnytysvuodeosastosta ei ollut kovin miellyttävä. Täpötäynnä olevan osaston vuoksi emme saaneet perhehuonetta vaan kahden hengen huoneen. Pelkästään samana päivänä Tinkan kanssa syntyi kymmenen muutakin vauvaa, joten voitte kuvitella, että henkilökunnalla oli kädet täynnä töitä. En tiedä oliko kiire syynä sille, että tapasin paljon töykeää henkilökuntaa. Kenties, mutta tuoreena äitinä ja rankan ensisynnytyksen kokeneena, en mitenkään pystynyt pitämään osastoa mukavana paikkana.

En ole ikinä ollut mikään kodin hengetär, mistä johtuen meillä otetaan aina vieraat vastaan sanoilla ”Täällä on kyllä vähän sekaista…”. Tai no, ei oteta enää, koska lähipiiri tietää kyllä sanomattakin, että meillä on sekaista. Homma on tietenkin vain pahentunut lapsen myötä. Ennen vauvan tuloa toki siivottiin ja ajatuksena oli, että vauvan kanssa pitää olla puhdasta, mutta mitä kauemmas vauvan syntymästä on tultu, sitä enemmän on näillä ajatuksilla heitetty vesilintua. Ylipäätään siivoaminen vilkkaan taaperon kanssa on täysin mahdotonta. Toisinaan saan kyllä pölyt pyyhittyä, mutta silloinkin pitää varautua siihen, että taapero kulkee perässäni ja kiskoo joka huoneen hyllyiltä ja pöydiltä alas kaiken, minkä saa käsiinsä. Siinä kohtaa kun ollaan saatu talosta pölyt pyyhittyä, on lattiat tukittu tavaroilla. Iso talo on kiva, mutta joskus tuntuu, että taaperon kanssa tämä 160 neliötä on vähän liikaa. Siivoamista häiritsee myös se, että Tinka pelkää imuria. Imurointi pitäisi siis

Viime viikonloppu meni Vierumäellä, jossa alkoi I-tason fitnessvalmentajakoulutus. Lajimme saa siis samanlaisen valmentajakoulutuspolun kuin on muissakin lajeissa. Nyt alkaneet kaksi ryhmää ovat lajinsa ensimmäiset. Tämähän tietysti itsessään on jo ihan jännittävää, mutta tähän lisättiin vielä se, että olin ensimmäistä kertaa yön ilman Tinkaa. Siinä oli yhdelle viikonlopulle ihan hommaa. Minullahan on sellainen ongelma, että kärsin usein pahasta alemmuuskompleksista. Koulutuksessa on kokeneita valmentajia, joten olin tietysti heti, että voi että, kun minä en osaa mitään ja on tosi noloa, kun olen näin tyhmä ja kysyn vain tyhmiä kysymyksiä enkä osaa sanoa mitään järkevää. No, eihän se tietysti nyt ihan ehkä paikkaansa pidä, mutta en tunnu pääsevän näistä fiiliksistä ikinä eroon. Yritän puhua itselleni järkeä ja todeta, että jos en jotain tiedä, niin siksihän juuri olen siellä koulutuksessa! Mutta eihän se auta, kun mielestäni kaikki muut osaavat kaiken ja minä en mitään. Puuh. Täyt

Niin, ensi kesänä perheessämme on neljä jäsentä. Uskomaton ajatus. Ensi kesänä minulla on kaksi lasta. Kunhan vain kaikki menee hyvin. Ei ole kuin pieni hetki siitä, kun olimme puolison kanssa hyvin tyytyväisiä elämäämme kahdestaan. Ja kohta meitä onkin jo neljä. Niin nopeasti se elämä muuttuu. Raskautta on täynnä 13 viikkoa, joten asiasta uskaltaa jo puhua. Pelkäsin keskenmenoa ensimmäiset viikot ja olin jokaisesta vatsan nipistyksestä varma, että nyt se alkaa. Mutta ei alkanut. Hiljalleen piti vain uskoa siihen, että kyllä tämä lapsi on nyt tullut jäädäkseen. Tällä kertaa meitä ei koeteltu millään asialla. Raskaus alkoi helposti. Tarvittiin vain lupa, että toinen lapsi saa tulla jos on tullakseen, niin eiköhän hän ilmoittanut tulostaan saman tien. Keskenmeno jäi tällä kertaa vain pelon asteelle ja vointikin on ollut ensimmäistä raskautta parempi. So far so good. Jotain hyvää siinä keskenmenossakin silti oli. Enää se "kunpa kaikki menisi hyvin" ei ole pelkkää sanaheli

Tapaan työssäni paljon ihmisiä, joille ruoka ei ole vain ruokaa. Joillekin se on vihollinen, jota vastaan taistella. On hyviä ja pahoja ruokia, sallittuja ja kiellettyjä ruokia. Toisille se on terveyden ylläpitäjä, kun sairauden oireet pysyvät tietyn ruokavalion avulla kurissa. Ja joillekin se on välttämätön paha, jota on vain pakko jotenkin pyrkiä syömään, vaikka kaikki ruokahalu on mennyt. Monesti ruokahaluttomat potilaat toteavatkin, että kunpa ihmiset söisivät, kun pystyvät. Tämä ei tarkoita, että kunpa ihmiset söisivät kaikkea roskaa vaan pikemminkin, että kunpa ihmiset arvostaisivat ruokaa ja söisivät sitä nautinnolla tekemättä syömisestä väkisin haasteellista. Olen niin samaa mieltä. Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että terveys ei ole kiinni siitä syötkö aamiaiseksi puuroa vai vihersmoohien. Ruokavalion kokonaisuushan on se ratkaiseva tekijä, mutta jään myös usein miettimään miten paljon vaikuttaa henkinen puoli. Se, että ruoasta nauttii, vaikka se ei joka päivä ravitsemussuos

Fitnesskisaajien viimeistelyjen seuraaminen ja kilpailuissa vieraileminen tuo aina niin hirveän kisakuumeen, ettei ole tosikaan! Järki yrittää sanoa, että älä nyt höpötä ja sitten se toinen ääni sanoo, että ajattele miten hienoa olisi nousta lavalle. Puuh. Yritän pysytellä vielä valmentajan roolissa, sillä siinäkin on ihan tarpeeksi hommaa. Jos yrittäisin tähän nykyiseen yhtälööni saada lisättyä vielä säännölliset salitreenit, niin voisi olla haasteita. Vaikka toisaalta sitä kovaa treeniä vähän alkaa jo kaipaamaan. Tasapainottelu äitiyden, töiden ja harrastusten välillä ei vain ole niin helppoa ja ensimmäisenä sitä karsii niistä omista jutuistaan. Tai sitä ajattelee, että se ryhmäliikunnan ohjaaminen on varmaan sitä omaa aikaa, vaikka sehän on oikeastaan työ. Puhuin juuri työterveyshoitajan kanssa stressistä ja ajanhallinnasta. Totesin, että olen tosi aktiivisesti nyt ajatellut stressiä ja siihen liittyviä asioita. Kuten olen todennut, en halua enää takaisin entiseen elämään

Metallisydän pohti blogissaan uskaltaako kukaan fitnessurheilijoista kertoa totuutta dieetistä ja sen rankkuudesta, kun yleensä somessa vain hehkutetaan ihanaa dieettielämää. Jäin miettimään aihetta ja kaikkia viittä dieettiäni, että mikä niissä oli niin hienoa (että sen teki aina vain uudestaan ja uudestaan vaikka kyseessä oli täysin amatööritason urheilu vain kohtuullisella menestyksellä) ja mikä niin kamalaa (että tällä hetkellä en pystyisi dieetille lähtemään). En muista, että olisin varsinaisesti hehkuttanut dieettielämää ikinä, olen mielestäni kirjoittanut aina melko realistisesti. En toki kaikkia ahdistuksen hetkiä varmastikaan ole vuodattanut, mutta esim. viimeisimmän dieettini haasteita sivusin tekstissä Miksi en kilpaile ja mitä mieltä sinä siitä olet? Mitä asioita dieettielämästä minulle sitten tuli mieleen? Dieetin alku on yleensä hieman vaivalloinen, koska tulokset eivät vielä näy ja silti pitää elää kovin kurinalaista elämään. Keskivaihe on paras, kun vatsapalat alkava

Äitiyden ja äitiysloman myötä minusta on tullut ehkä pikkuisen itsekäs ja mukavuudenhaluinen. Tai oikeasti siis olen alkanut ajatella asioita oman jaksamisen kannalta järkevästi, mutta koen sen siis mukavuutena (ja laiskuutena). Teen oikeastaan enää vain asioita, joita ihan todella haluan tehdä. Teen vähemmän töitä, koska haluan viettää enemmän aikaa lapsen kanssa. Käyn treenaamassa vain silloin, kun oikeasti on sellainen fiilis. En ota kalenteriin mitään ylimääräisiä reissuja, jollei ole ihan pakko. Mietin jokaisesta menosta aina pitkään, että onko se sen arvoista? Syksyn kisakausi lähestyy ja aina kilpailuihin valmistautuvia seuratessa tulee omat muistot dieeteistä mieleen. Osa minusta pohtii välillä kisaamista jopa puolitosissaankin. Ne onnistumisen hetket dieetin varrella ja etenevä kunto toivat välillä suurenmoisia onnen tunteita ja onnistumisen iloa. Toisinaan niitä kaipaa. Kunnes sitä taas miettii, että onko se sen arvoista? Rehellinen vastaus siihen on, että tällä hetke

Parin viikon kuluttua olen ollut vuoden äitinä. Aikamoista. Luulen, että ikinä aiemmin ei ole vuosi mennyt näin nopeaa vauhtia. Juurihan hän vasta syntyi! Muistan ihan tarkalleen vielä ensimmäiset päivät ja kaikki ensimmäiset tunteeni. Ensimmäisen yön vain pohdin, että onko tuo elävä olento tuossa oikeasti minun? Onko se ihan oikea vauva ja minun lapseni? Mitä jos se itkee? Mitä minä teen? Vauva oli jotain ihmeellistä, johon minulla ei ihan ensimmäisinä tunteina ollut tunnesidettä. Pitkän synnytyksen jälkeen odotin sitä elokuvissa näkyvää helpotuksen tunnetta ja onnen kyyneliä, kun sain lapsen vihdoin syliini. Suuren tunteen sijaan lapsi tuntuikin vieraalta ja täysin oudolta asialta. Rakkaus syntyi ensimmäisinä päivinä, kun opin tuntemaan lapseni ja hoitamaan häntä. Hän oli todellisessa vierihoidossa, sillä osastolla taisin tasan kerran siirtää hänet kahvireissun ajaksi omaan petiinsä, muuten makasimme kylki kyljessä. Ja kylki kyljessä olemme sittemmin olleetkin. Ehkä raskaan r

    Olen jo kohta 11 kuukautta viettänyt kuherruskuukautta Tinkan kanssa. En ymmärrä mihin nämä kuukaudet ovat menneet ja miten tyttö voi olla jo noin iso. Minusta kun tuntuu samalta kuin silloin 11 kuukautta sitten. Edelleen päivät kuluvat vain häntä ihaillen. Käsittämätöntä. Tänne kotiin ei kuitenkaan voi ihan kokonaan jäädä ja jotain töitäkin pitäisi tehdä. Lisäksi ihan omasta halusta haluaisin sinne opiskelemaan ja fitnesstiimin juttuihinkin pitäisi päästä mukaan. Näitä kaikkia syksyn kuvioita nyt pohtiessani iski äkillinen epätoivo siitä, miten vaikeaa kaikki nyt on. Miten jokainen meno pitää suunnitella tosi huolellisesti, että on varmasti hoitaja saatavilla. Samalla ne menot on pidettävä aisoissa, sillä en halua että Tinka joutuu vielä olemaan suuria määriä hoidossa. Olkoonkin että hänen hoitopaikkansa on mummola. Tinka on kulkenut paljon mukanani mm. palavereissa ja posetreeneissä. Tajusin, että lokakuussa esimerkiksi pitäisi yhtenä viikonloppuna olla kolmessa p

Edellisen postauksen jälkeen ajatukseni ammatinvaihdosta sai tuulta alleen ja suunnitelmia on nyt tehty. Mikäänhän ei ole varmaa ja elämässä asiat voivat muuttua nopeastikin, mutta hyvin todennäköisesti ryhdyn nyt hiljalleen toteuttamaan haavettani uudesta ammatista. Kiitokset vain opiskelukaverille, joka neuvoi millä tavalla kannattaa lähteä liikkeelle. Mitään radikaalia ei siis tapahdu, mutta avoin yliopisto kutsuu nyt ensin. Olen ollut todella innoissani tästä ajatuksesta ja jotenkin äärimmäisen helpottunut siitä, että tuleva ala on ihan jotain muuta kuin ravitsemusta tai liikuntaa. Olen niin täynnä tätä ns. hyvinvointibuumia. Erityisesti sitä, että hyvinvoinnin ammattilainen voi olla kuka vain, kunhan osaa brändätä itsensä hyvin. Ja someaikakautena brändäys ja esilläolo on kaiken a ja o. Minä en jaksaisi tällaista maailmaa enää yhtään. Minusta on kyllä kiva kirjoitella blogia ja julkaista kuvia Instassa. Ne ovat kuitenkin hyvin tavallisia ja kotikutoisia kuvia ja juttuja. Ei s

Sillanrakentajatekstistäni varmaan kävi selväksi, että koen pienimuotoista ammatillista kriisiä. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi työstäni ravitsemuksen parissa vaan kyse on siitä, että en jaksaisi käyttää energiaa ammattitaitoni puolesta puhumiseen. Aloittaessani ravitsemustieteen opiskelut vuonna 2007 ajattelin, että opiskelen ja olen sitten asiantuntija, jolta ihmiset voivat kysyä neuvoa. Mielessäni ei käynyt, että vuonna 2016 jokainen suomalainen on yhtä pätevä asiantuntija kuin minäkin. Että saan jatkuvaa kritiikkiä ihmisiltä, jotka ovat opiskelleet ravitsemusta murto-osan siitä, mitä minä olen. Että ihmisten mielestä diplomi-insinööri on ihan yhtä pätevä ravitsemusammattilainen kuin ravitsemusterapeuttikin, koska molemmathan syövät elääkseen. Se on minusta hassua. Minusta kun ei ole ihan sama se, että on itse lukenut tutkimuksia netistä kuin se, että on opiskellut viisi vuotta ravitsemusta yliopistossa. Ja kuulkaa kun kyllä me opetellaan siellä aika paljon muutakin kuin niitä

On ollut niin paljon ohjelmaa viime aikoina, ettei ole tullut blogeja availtua. Nytkin pitäisi kertailla uutta Sh`Bamia, mutta tulin sen sijaan kertomaan kuulumisia. Ja koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, seuraavassa selvennystä siihen missä tämän kotiäidin aika on mennyt! Tavataan kohta taas paremmalla ajalla! Zumbassa Porihallin  sunnuntai-illoissa!  Kesälomareissulla perheen kesken  Junassa! Tiedättekö sellaiset blogit, joissa kaikki kuvat on viimeisen päälle ja muokattu kauniiksi? Tämä ei ole sellainen blogi. Täällä ei paljon silmäpusseja poistella :D Tukholman sateessa! Laivalla ruokailemassa ja huutelemassa vieraisiin pöytiin. Kuopiossa!  Kuopio "Äiti, olen vähän väsynyt tästä kaikesta reissaamisesta" Ulkotreeneissä! Töissä! Yksi työkeikka kouluttajana tehty. Pärjäsimme Tinskun kanssa toisistamme erossa pitkät työpäivät, mutta koska öitä emme vielä pärjää, jäi tämä nyt toistaiseksi viimeiseksi koulutu