tiistai 20. joulukuuta 2016

Hehkua ja sokerirasitusta


Olen kuullut, että raskaana olevissa on tietynlaista hehkua. Olen ajatellut sen olevan p****puhetta, sillä ensimmäisessä raskaudessa olo oli kaikkea muuta kuin hehkeä. Tällä toisella kerralla olen jo useamman kerran kuullut, että hehku näkyy ja ehkä pystyn jopa allekirjoittamaankin sitä! Kaikki on mennyt niin eri tavalla kuin Tinkan kanssa.

Alussa toki tuli huonovointisuutta ja väsymystä, mutta se ei ollut ylivoimaisen lamaannuttavaa. Yhä edelleen saan ajoittain voimakkaita pahoinvointikohtauksia, mutta ne menevät nopeasti ohi. Mitään erityisen suurta väsymystä en enää raskauden puolivälin lähestyessä ole tuntenut. Samalla henkinen vointi on sata kertaa parempi kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin olin tosi alakuloinen melkein läpi raskauden. Nyt negatiivisia ajatuksia ei ole juurikaan päähän eksynyt.

Paino on oman puntarin mukaan muutaman kilon jo noussut, mutta ei ihan sellaisella vauhdilla kuin viimeksi. Onneksi. Näin olo omassa kropassa pysyttelee mukavana. Vatsa on pieni ja sievä eikä olo tunnu vielä isolta ja turvonneelta, kun viimeksi siltä tuntui hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien. Tuntien ohjaamisen suhteen ei ole ollut ongelmia. Vatsalihasten tekemistä olen vältellyt aika lailla alusta lähtien, sillä vatsalihasten kanssa oli viime raskaudessa ongelmaa, kun ne alkoivat antaa vatsalle tilaa. Kipu oli tuolloin varsin suuri. Nyt yritän olla rasittamatta vatsaa yhtään enempää kuin mitä nyt vartalonhallinnassa sen pitää hommia tehdä. Liikkeistä ovat poissa myös selinmakuulla tehtävät liikkeet, sillä sen lisäksi, että ne ensimmäisen kolmanneksen jälkeen saattavat vaikuttaa hapenkuljetukseen, ne eivät itsestä tunnu miellyttäviltä. BodyPumpin kyykyissäkin pitää joskus antaa periksi hieman maltillisemmille painoille, mutta muuten kaikki sujuu hyvin.


Silti menin tällä kertaa hieman jännityksellä sokerirasitukseen, koska viimeksihän sieltä tuli yksi korkea arvo ja sitä kautta raskausdiabeteksen diagnoosi. Tällä kertaa arvoissa ei ollut mitään huomauttamista. Kaikki olivat selkeästi alle viitearvojen, joten sain huokaista helpotuksesta. Eihän tuo diagnoosi nyt mikään katastrofi ole, mutta aina se kertoo suurentuneesta diabetesriskistä jatkossakin. Raskausdiabeetikkojen vauvojenkin sokeriarvoja mittaillaan syntymän jälkeisinä päivinä huolellisesti. Olin iloinen, että tällä kertaa kaikki oli hyvin.

Sokerirasitus itsessään ei minusta ole suurikaan juttu, vaikka tokihan sitä kaksi tuntia istuisi mieluummin hieman mukavammilla penkeillä kuin laboratorion odotusaulassa. Aika menee kuitenkin suhteellisen nopeasti lehtiä lueskellessa eikä onnekseni pahoinvointikaan tuona aamuna vaivannut. Kotiin päästyä söin kyllä ison lautasellisen puuroa ja melkein puolikkaan ruispatongin, hieman oli nälkä iskenyt odottelun seurauksena!

Kaiken kaikkiaan siis asiat ovat mallillaan. Vuoden kahden viimeisen viikon aikana pitäisi saada vielä jonkin verran työhommia tehtyä (joita selkeästi välttelen tätä kirjoittamalla), mutta onneksi joulupyhiin mahtuu myös perheen keskeistä laatuaikaakin. Yritän jaksaa ensimmäistä kertaa elämässäni valmistaa jouluaattoaamuna riisipuuroa. Jospa tästä saisi jotain meidän omia jouluperinteitä aloitettua. Koska sitähän joulu, perinteitä perinteiden perään!
 

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Isän rooli vauva-arjessa

Osallistuttuani keskusteluun isän läsnäolosta synnytysvuodeosastolla, jäin miettimään isän roolia vauva-arjessa enemmänkin. Monestihan ajatellaan, että koska vauva on aluksi niin kiinni äidissä, ei isän rooli ensimmäisinä kuukausina ole niin merkittävä. Olen eri mieltä. Kyllä omassa jaksamisessa puolisolla on ollut aivan valtavan suuri rooli. Yleisestikin ottaen tunnen aina olevani vähän hukassa ilman häntä ja tällaisissa herkissä elämäntilanteissa asia vain korostuu.

Olen varmaan maininnutkin, että kokemus synnytysvuodeosastosta ei ollut kovin miellyttävä. Täpötäynnä olevan osaston vuoksi emme saaneet perhehuonetta vaan kahden hengen huoneen. Pelkästään samana päivänä Tinkan kanssa syntyi kymmenen muutakin vauvaa, joten voitte kuvitella, että henkilökunnalla oli kädet täynnä töitä. En tiedä oliko kiire syynä sille, että tapasin paljon töykeää henkilökuntaa. Kenties, mutta tuoreena äitinä ja rankan ensisynnytyksen kokeneena, en mitenkään pystynyt pitämään osastoa mukavana paikkana.

Olin ensimmäiset päivät hyvin kipeä ja synnytyksestä melko ahdistunut. En nukkunut öisin enkä päivisin. Yöt olivat jumalattoman pitkiä, koska unta ei ollut, mutta mitään et voinut tehdä, ettei huonekaveri häiriintyisi. Yhden puolikkaan yön sain tosin olla yksinäni, mutta silloinkin yökkö kävi valittamassa valvomisestani. Näiden pitkien öiden aikana odotin vain, että kello tulisi seitsemän ja osaston aamu alkaisi. Aamiaisen jälkeen odotin, että kello tulisi yhdeksän, jossa paikkeilla puoliso yleensä tuli paikalle. Tiedän, että osa naisista vain nauttii osaston täysihoidosta eikä kaipaa puolisoa tai seuraa paikalle, mutta minä todella tarvitsin. Enkä mitään ihmeellistä tekemään vaan vain olemaan. Olemaan läsnä ja minua varten. Aloittamassa uuden elämän ja toipumassa synnytyksestä yhdessä minun kanssani. Toki hänestä oli käytännön hyötyä esim. ruoan hakemisessa, sillä matka huoneesta ruokailutilaan vastasi ensimmäisinä päivinä vähintään maratonia. Huh, en varmaan ikinä unohda noita ensimmäisiä päiviä. Ja täytyy sanoa, että jos puolisoni olisi noina päivinä sanonut, että hän lähtee nyt viettämään varpajaisia, olisin ollut todella loukkaantunut ja surullinen. Se, että hän ei jättänyt minua alussa yksin kuin pakolliseksi yöajaksi, oli minulle tärkeää ja koin, että se oli kunnioitusta minua kohtaan. Hän kunnioitti toivettani läsnäolostani ja laittoi minut etusijalle. Tiedän, etteivät kaikki pidä asiaa minään ja toisille on täysin ok, että puoliso lähtee varpajaisiinsa, mutta asiaa voi ajatella myös toisella tavalla.


Eikä se isän rooli sinne sairaalaan jäänyt. Myös kotona hänen läsnäolonsa oli tärkeää. Ensimmäiset päivät kuljimme vielä kodin, laboratorion ja vastasyntyneiden tehon väliä korkeiden bilirubiiniarvojen vuoksi. Onneksemme saimme kuitenkin pitää Tinkan valohoidossa kotona. Oli kuitenkin hyvä, että puoliso oli kotona ja kuljettamassa meitä sairaalaan, käymässä kaupassa ja hoitamassa kotia, kun oma liikkuminen oli edelleen vain hieman etanaa nopeampaa. Se, että joku sanoo sinulle, että huilaa vain, voin tuoda mitä tarvitset, merkitsee tuossa tilanteessa ihan valtavasti. Siis sen lisäksi, että se ihminen on vain siinä ja läsnä. On vain ja jakaa kaiken. On vain ja ottaa syliin, kun itket ja soperrat, ettet oikeastaan tiedä mitä itket, mutta itkettää vaan. On vain ja pitää langat käsissään, kun itse yrität toipua useamman vuorokauden koettelemuksesta.

Ensi kesänä isää tarvitaan vielä enemmän, kun lapsia onkin kaksi. Nyt häntä tarvitsevat ainakin perheen kumpikin nykyinen naispuolinen sekä osaltaan myös uusin tulokas. Onhan siinä isälle hommaa ja vastuuta. Pitäisi varmaan muistaa paremmin huolehtia myös hänestä eikä odottaa vain hänen huolenpitoaan.

Ehkä näiden asioiden ajatteleminen merkitsee sitä, että synnytykseen valmistautuminen on nyt osaltaan alkanut. Toistaiseksi olen tietoisesti kieltänyt itseltäni asian ajattelemisen. Minulle on kyllä pelkopolin käynti varauksessa vielä alkuvuodelle, joten asia tulee kyllä käsittelyyn aikanaan. Nyt raskauden puolivälin hiljalleen lähestyessä, alkaa toisinaan ensi kesä pyörimään mielessä. Millaista on todella olla kahden pikkuisen kanssa? Millainen on toinen synnytys? Miten tämän raskauden loppu menee? Pysynkö näin hyvävointisena pitkällekin?

Onneksi voi aina lohduttautua ajatuksella, että en ole tässä yksin. Saamme lapsen yhdessä, joten kyllä isällä on roolinsa jo myös raskauden aikana. Ainakin meillä on ja ainakin itse koen hänen roolinsa tässä kaikessa ihan yhtä tärkeänä kuin omanikin. Olkoon tämä siis kiitospuhe kaikille maailman isille, jotka kulkevat mukanamme. Ja tiedän, että nykypäivän naisen pitäisi olla kovastikin itsenäinen, mutta ei sitä aina vain jaksa. Eikä edes halua.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Laiska äiti ei siivoa


En ole ikinä ollut mikään kodin hengetär, mistä johtuen meillä otetaan aina vieraat vastaan sanoilla ”Täällä on kyllä vähän sekaista…”. Tai no, ei oteta enää, koska lähipiiri tietää kyllä sanomattakin, että meillä on sekaista. Homma on tietenkin vain pahentunut lapsen myötä. Ennen vauvan tuloa toki siivottiin ja ajatuksena oli, että vauvan kanssa pitää olla puhdasta, mutta mitä kauemmas vauvan syntymästä on tultu, sitä enemmän on näillä ajatuksilla heitetty vesilintua.

Ylipäätään siivoaminen vilkkaan taaperon kanssa on täysin mahdotonta. Toisinaan saan kyllä pölyt pyyhittyä, mutta silloinkin pitää varautua siihen, että taapero kulkee perässäni ja kiskoo joka huoneen hyllyiltä ja pöydiltä alas kaiken, minkä saa käsiinsä. Siinä kohtaa kun ollaan saatu talosta pölyt pyyhittyä, on lattiat tukittu tavaroilla. Iso talo on kiva, mutta joskus tuntuu, että taaperon kanssa tämä 160 neliötä on vähän liikaa.

Siivoamista häiritsee myös se, että Tinka pelkää imuria. Imurointi pitäisi siis ajoittaa hänen päiväuniensa aikaan. Silloin taas itse yleensä valmistan ja syön ruokaa tai teen työhommia. Tai sitten en tee. Raskauden myötä minusta on tullut väsynyt ja laiska. Vaikka en ihan niin suurta väsymystä tunne kuin Tinkaa odottaessa, tunnen silti usein tarvetta mennä päivällä hetkeksi lepäämään. Olen siis surutta käyttänyt osan Tinkan päikkäriajasta silkkaan huilaamiseen. Enkä osaa edes potea huonoa omatuntoa.

Samalla huomaan, että jaan Tinkan hoitoakin puolison kanssa eri tavalla kuin ennen. Raskauden myötä ilmestynyt väsymys on ajanut siihen, etten useinkaan enää sano, että ”kyllä minä voin vaipan ja syömiset hoitaa” vaan ennemminkin, että ”voitko hoitaa...” Minulle on myös ilmestynyt alkua pahempi raskauspahoinvointi yllättäen vasta lähiviikkoina, mikä saa usein huutamaan puolisoa apuun lapsenhoitoon. Huomaan, että jaksan paljon paremmin, kun en yritä ihan kaikkea lapsen hoitoon liittyvää hoitaa yksin.


Nukuttamisen siirtäminen puolison harteille on ollut myös suuri helpotus. Nukuttaminen kun alkoi mennä pelkäksi syömiseksi, mikä jatkui sitten yötä myöten, niin jotain oli tehtävä. En enää pystynyt itse jatkamaan uniani, kun toinen alkoi syödä ja heräsin aamulla väsyneenä ja paikat jumissa. Yösyömisistä piti siis päästä. Meillä ei noudatettu varsinaisesti minkään unikoulun periaatteita vaan mentiin miten itsestä hyvältä tuntui. Aluksi vietin öitä sohvalla ja puoliso pyrki rauhoittelemaan heräilevää lasta. Ensimmäisinä öinä annoin aina jossain kohtaa periksi, kun hysteerinen huuto ei tauonnut millään. Vähitellen kuitenkin sekä minä että Tinka totuimme tilanteeseen ja huuto alkoi tauota aiempaa nopeammin. Aika nopeasti siirryin sitten takaisin samaan petiin. Edelleen Tinka toisinaan herää öisin ja välillä etsii maitoa helpottamaan nukahtamista. Olen pitänyt kiinni siitä, että maitoa ei ennen aamua tipu. Lähinnä koska hän jää vain syömään ja torkkumaan eikä kumpikaan meistä nuku kunnolla. Toivon, että hän hiljalleen oppii saamaan uudelleen unen päästä kiinni ilman aikuista. Tällä hetkellä hän nukahtaa isän kainaloon joskus hitaammin, joskus nopeammin.

Minustahan on tässä tullut laiska vähän kaikella saralla. Usein vietän illan pienen hetken ennen nukkumaanmenoa vain kirjaa lukien. Hyvä tarkoitus on ollut tehdä silloin töitä tai muuta hyödyllistä. Edes kirjoittaa blogia, vaikkei sekään nyt varmaan mikään maailman hyödyllisin homma ole. Minun oli myös tarkoitus kirjoittaa joka raskausviikko jotain pöytälaatikkoon, jonne olen kirjoittanut fiiliksiä tasaisin väliajoin aina keskenmenosta lähtien. No, en ole avannut kirjoitusta kertaakaan tämän kohta 17 viikkoa kestäneen raskauden aikana. Viikot ne vain vierivät ohi.

Toisaalta, tarvitseeko sitä ihmisen aina niin tehokas ollakaan? Olen tässä kuitenkin onnistunut tekemään jonkin verran töitä koko ajan, kasvattamaan vauvan taaperoksi ja voimaan itsekin suhteellisen hyvin. Tehokkuus on tietysti tässä maailmassa hirveän tärkeää, mutta ehkä joskus tärkeää on myös se, että voi heittää ne kaikki tavarat hyllyltä alas. Tai tarkastella kuinka paljon sukkia yhteen laatikkoon mahtuu. Tai kuinka monta kertaa kengän jalkaan laittaminen ja pois ottaminen voi pysyä hauskana leikkinä. Tärkeitä asioita nekin kaikki ovat.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Fitnessvalmentajakoulutus ja ensimmäinen yö ilman Tinkaa


Viime viikonloppu meni Vierumäellä, jossa alkoi I-tason fitnessvalmentajakoulutus. Lajimme saa siis samanlaisen valmentajakoulutuspolun kuin on muissakin lajeissa. Nyt alkaneet kaksi ryhmää ovat lajinsa ensimmäiset. Tämähän tietysti itsessään on jo ihan jännittävää, mutta tähän lisättiin vielä se, että olin ensimmäistä kertaa yön ilman Tinkaa. Siinä oli yhdelle viikonlopulle ihan hommaa.

Minullahan on sellainen ongelma, että kärsin usein pahasta alemmuuskompleksista. Koulutuksessa on kokeneita valmentajia, joten olin tietysti heti, että voi että, kun minä en osaa mitään ja on tosi noloa, kun olen näin tyhmä ja kysyn vain tyhmiä kysymyksiä enkä osaa sanoa mitään järkevää. No, eihän se tietysti nyt ihan ehkä paikkaansa pidä, mutta en tunnu pääsevän näistä fiiliksistä ikinä eroon. Yritän puhua itselleni järkeä ja todeta, että jos en jotain tiedä, niin siksihän juuri olen siellä koulutuksessa! Mutta eihän se auta, kun mielestäni kaikki muut osaavat kaiken ja minä en mitään. Puuh. Täytän kohta 33 ja olen yhä epävarma pieni kakara.

No mutta, yritän tulla toimeen epävarmuuksieni kerakin. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen viikonloppu oli mielenkiintoinen ja ehkä päällimmäisenä tunteena viikonlopusta jäi sellainen ylpeys tästä lajista. Kuinka tässä on ihan todella paljon hyviä asioita. Ja kuinka innostuneita ja motivoituneita valmentajatkin ovat. On hienoa olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka kokevat lajin kuten minäkin koen. Että se on meidän urheilulajimme. Kilpaurheilua meidän makuumme.

Toinen mieleen jäänyt asia oli se, miten paljon enemmän voisin vielä treenaamisesta tietää. Kuinka paljon erilaisia tapoja treenata ja kehittyä maailmassa onkaan. Ja kuinka vähää olen vasta käyttänyt. Toisaalta tämähän on valtavan hieno asia. Treenaamisen maailmassa tulee aina jotain uutta vastaan. Treenasimme läpi myös kaikkien fitnesslajien poseeraukset ja ai että, se oli hauskaa! Ja vaikeaa! Ei ole ihan helppoa alkaa yhtäkkiä tekemään classic bodybuilding -poseerauksia. Aikamoista. Vedimme myös muutamat HIIT-treenit ja olin itsekin mukana kaikissa muissa paitsi vatsalihasliikkeissä. On mukavaa, kun voi nyt suhteellisen hyvin ja pystyy liikkumaan tavalliseen tapaan. Välillä tuntuu kuin ei raskaana olisikaan. Kunnes meinaa oksentaa hampaita pestessä tai luulee kuolevansa liian pitkän ateriavälin johdosta. Mutta se on niin pientä se.

Bikiniposet hallussa.
Ehkä.
Tinka oli mukanani ensimmäisen yön, mutta lähti toiseksi kotiin. Vähän meinasi itku tulla siinä kohtaa, kun hän lähti ja myöskin siinä kohtaa, kun päivän jälkeen saavuin tyhjään huoneeseen. Mutta sen jälkeen selvisin ihan hyvin, heh. Huonosti nukuin, mutta ajatukset onnistuin pitämään asiassa enkä siellä kotopuolessa. Aika iso kynnys tuo yö kuitenkin oli. Tinka saa kuitenkin rintamaitoa edelleen aamuisin ja se tuntuu olevan hänelle tärkeää. Yösyömiset lopetettiin pienen harjoittelun jälkeen, mutta aamusyömiset olen antanut säilyttää. Hyvinhän tuo oli kuitenkin isän kainalossa nukkunut.

Joskus tuntuu, että minua katsotaan pitkään, kun kuljetan Tinkaa mukanani eikä hän ole vielä ollut yökylässä eikä tätä ennen edes yötä vain isän kanssa. En tiedä miksi lapsen pitäisi niin nopeasti kasvaa. Tinka on vuoden ja kolme kuukautta ja hän on ollut äidin tyttö ja tiiviisti rinnalla. En näe tässä mitään väärää enkä koe, että lasta tarvitsisi tässä vaiheessa muuhun opettaa. Kyllä hän siitä kasvaa ja asiat muuttuvat. Hän on kuitenkin elänyt vasta kovin vähän aikaa eikä hänen tarvitse olla reipas ja itsenäinen. Kyllä hän saa vähän äidin vauva vielä olla.

Lapsethan ovat hyvin erilaisia ja mielenkiinnolla odotan millainen tämä vielä vatsassa asuva tuleva kaveri sitten on. Kyllähän minun oli kovasti tarkoitus Tinkankin kohdalla jättää häntä nopeasti hoitoon ja muuta. Tinka vain oli eri mieltä ja toisaalta, se sopi minullekin sitten ihan hyvin. Ei minusta tullutkaan nopeasti töihin palaavaa äitiä vaan minusta tuli tällainen lapsentahtisuuden puolesta intoileva nössö. No, elämä on.
 

torstai 17. marraskuuta 2016

Kesällä meitä on neljä


Niin, ensi kesänä perheessämme on neljä jäsentä. Uskomaton ajatus. Ensi kesänä minulla on kaksi lasta. Kunhan vain kaikki menee hyvin. Ei ole kuin pieni hetki siitä, kun olimme puolison kanssa hyvin tyytyväisiä elämäämme kahdestaan. Ja kohta meitä onkin jo neljä. Niin nopeasti se elämä muuttuu.

Raskautta on täynnä 13 viikkoa, joten asiasta uskaltaa jo puhua. Pelkäsin keskenmenoa ensimmäiset viikot ja olin jokaisesta vatsan nipistyksestä varma, että nyt se alkaa. Mutta ei alkanut. Hiljalleen piti vain uskoa siihen, että kyllä tämä lapsi on nyt tullut jäädäkseen. Tällä kertaa meitä ei koeteltu millään asialla. Raskaus alkoi helposti. Tarvittiin vain lupa, että toinen lapsi saa tulla jos on tullakseen, niin eiköhän hän ilmoittanut tulostaan saman tien. Keskenmeno jäi tällä kertaa vain pelon asteelle ja vointikin on ollut ensimmäistä raskautta parempi. So far so good.

Jotain hyvää siinä keskenmenossakin silti oli. Enää se "kunpa kaikki menisi hyvin" ei ole pelkkää sanahelinää. Koen, että olen eri tavalla kiitollinen lapsesta nyt. Ensimmäisen raskauden kohdalla kun sanat olivat vain sanoja. Jotain, mitä voisi sattua, mutta ei kuitenkaan minulle sattuisi. Nyt sitä aivan eri tavalla tiedostaa miten mitä tahansa voi koska tahansa sattua. Ja osaa olla sydämensä pohjasta kiitollinen lapsistaan.


Toisessa raskaudessa on jo alkuvaiheessa ollut hyvin paljon eroa ensimmäiseen. Oma vointi on ollut selkeästi parempi. Olen toki ollut väsynyt ja ajoittain pahoinvoivakin, mutta oireet ovat selkeästi lievempiä kuin Tinkaa odottaessa, jolloin olin todella loppu aina sinne 17. raskausviikolle asti. Nyt riittää, kun nukkuu pitkiä yöunia ja pääsee toisinaan päivälläkin hetkeksi lepäämään, niin jaksaa ihan hyvin. Oma vaikutuksensa on varmasti myös sillä, että elämä ei ole ihan niin hektistä kuin ensimmäisen raskauden aikana. Tällä kertaa myöskään raskautta ei mieti ihan koko aikaa. Se kulkee tässä mukana ja kaikki huomio on vielä Tinkassa. Toisinaan raskauden voi melkein jopa hetkittäin unohtaa.

Ihmisten suhtautuminen toiseen vauvauutiseen on vaihdellut. Toisten vastaanotto on ollut neutraalia tyyliin "kyllähän tämä tiedettiin" ja toiset ovat iloinneet kuin ensimmäiselläkin kerralla. Mutta jotenkin on tuntunut, että ihan kaikkia uutinen ei ole ilahduttanut. Syitä on monia, mutta yllättävän pahalta se tuntuu, että joku ei voi iloita puolestamme. Ollaanpa saatu yksi kysymyskin siitä, että oliko kyseessä suunniteltu raskaus, kun ikäeroa tulee näin vähän. No, täytyy sanoa, että kyllä sitä on tähän ikään mennessä oppinut, että miten niitä lapsia tulee, että kyllä tämä ihan oli ajatuksissamme.


Treenatakin on jaksanut!
Ikäeroa lapsille tulee vuosi ja yhdeksän kuukautta, mikäli syntymä vain menee lähelle laskettua aikaa. Ajatus pienestä ikäerosta lienee subjektiivinen. Toki ikäero minunkin mielestäni on melko pieni, mutta en ajattele sitä mitenkään liian pienenä. Ymmärrän, että ensi kesänä voi olla kädet täynnä töitä, kun taloon tulee vauva siinä vaiheessa, kun isosiskokaan ei vielä ole omatoiminen. Ymmärrän myös, että Tinkalle vauva voi olla kolaus, kun hän ei enää olekaan huomion keskipiste.

En siltikään osaa jännittää pientä ikäeroa, sillä toivon, että näin sisaruksista tulisi läheisiä toisilleen. Ymmärrän kyllä, että Tinkakin on vielä pieni ja kaipaa syliä yhtä paljon kuin ennenkin, mutta toivon, että hän ehkä alkaisi entistä enemmän tukeutua myös isäänsä. Hänhän on aina ollut varsinainen äidin tyttö. Tämä tilanne on tosin hiljalleen muuttumassa, sillä nykyään isä mm. hoitaa nukuttamisen ja yöheräilyt, joten symbioosimme on purkautumassa. Nuo yöt ovatkin olleet nyt meillä työn alla, mutta siitä lisää joku toinen kerta.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että onhan tämä valtavan hienoa aikaa elämässä. Aivan ainutlaatuisia asioita tapahtuu. Teen töitä vielä huhtikuulle asti osa-aikaisesti, mutta sitten tarkoituksena on jäädä ainakin 1,5 vuodeksi kotiin. Katsotaan miten käy. Hulluahan tämä on. Pari vuotta sitten olin töihin itsensä upottava ja elämästä nauttiva lapseton ja kohta olen kahden lapsen kotiäiti. Voi elämä miten se meitä heittelee.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Sallivuus ruokavalion perustana


Tapaan työssäni paljon ihmisiä, joille ruoka ei ole vain ruokaa. Joillekin se on vihollinen, jota vastaan taistella. On hyviä ja pahoja ruokia, sallittuja ja kiellettyjä ruokia. Toisille se on terveyden ylläpitäjä, kun sairauden oireet pysyvät tietyn ruokavalion avulla kurissa. Ja joillekin se on välttämätön paha, jota on vain pakko jotenkin pyrkiä syömään, vaikka kaikki ruokahalu on mennyt. Monesti ruokahaluttomat potilaat toteavatkin, että kunpa ihmiset söisivät, kun pystyvät.

Tämä ei tarkoita, että kunpa ihmiset söisivät kaikkea roskaa vaan pikemminkin, että kunpa ihmiset arvostaisivat ruokaa ja söisivät sitä nautinnolla tekemättä syömisestä väkisin haasteellista. Olen niin samaa mieltä. Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että terveys ei ole kiinni siitä syötkö aamiaiseksi puuroa vai vihersmoohien. Ruokavalion kokonaisuushan on se ratkaiseva tekijä, mutta jään myös usein miettimään miten paljon vaikuttaa henkinen puoli. Se, että ruoasta nauttii, vaikka se ei joka päivä ravitsemussuosituksia (tai jonkin "ravitsemusgurun" suosituksia) täyttäisikään. Että pystyy suhtautumaan syömiseen rennosti eikä koe huonoa omatuntoa.

Ihminenhän ei tunne kohonneita kolesteroliarvoja tai kohonnutta verenpainetta, joten subjektiivinen tuntemus omasta terveydestä ei aina pidä paikkaansa. Siksi ruokavaliota pitää miettiä vähän myös järjellä. Henkinen hyvinvointi on kuitenkin myös varsin tärkeä osa terveyttämme ja siksi ruokavalion suhteenkaan ei kannata olla turhan tiukkapipoinen. Liian tiukka ruokavalio kun voi aiheuttaa ahdistusta, mikäli siitä joskus poikkeaa. Se voi myös aiheuttaa mielitekoja, joiden toteuttaminen voi tällöin tuoda turhaan huonon omatunnon tai jopa ajaa ahmimaan. Siksi sallivuus on aina hyvä säilyttää. Yleensä sopiva sallivuus aikaansaa myös parempaa painonhallintaa, kun elämässä ei ole kiellettyjä asioita. Ne kun tunnetusti ovat houkuttelevia.

Enkä nyt tarkoita, että pitäisi vetää suklaata kaksin käsin vaan että suuria rajoituksia ei ole yleensä ole tarpeen harrastaa. Asioista ei tarvitse tehdä vaikeita. Sairaudet ja allergiat ovat tietysti asia erikseen.

Äidin ja tyttären puurot
Yhä edelleen koen välillä turhautuneisuutta liikkuessani netti- ja somemaailmassa. Täydellistä ruokavaliota metsästetään ja esimerkiksi valmisruokien syöjät lynkataan täysin. Jos ravitsemusterapeutti sanoo, että joskus voi osan ateriasta korvata valmisruoalla, niin heti nousee haloo, että miten ihmeessä niin voi sanoa. No siten ihmeessä, että tässä maassa on aika paljon ihmisiä, joiden suurin haaste ei ole se, että onko perunassa vai bataatissa enemmän ravintoaineita vaan se, että he joskus söisivät jotain muuta kuin pikaruokaa tai pakastepizzaa. Kyllä, näitä ihmisiä on edelleen hyvin paljon. En usko, että ensimmäinen askel heille on alkaa valmistaa vihersmoothieita. Joskus ensimmäinen tavoite voi olla saada ruokavaliosta ihan hyvä, ei optimaalinen.

En usko ehdottomuuteen fitnessurheilussakaan. Minusta urheilijankin ruokavaliossa saa olla sallivuutta. Fitnessurheilijankaan ei tarvitse harjoituskaudella viedä kaikkia ruokia vaa`an kautta. Aina ei tarvitse dieetilläkään. Ja minusta harjoituskaudella saa syödä. Ihan reilusti. Asia, josta kaikki valmentajat eivät ole samaa mieltä, mutta taistelen tämän ajatuksen puolesta loppuun saakka. Ihan varmasti nimittäin omaa energiansaantiaan pystyy lisäämään järkevästi melko paljonkin. Mikään 2500 kcal ei ole naisten yläraja, vaikka joskus niin väitetään. Harmittaa, että fitnessurheilussa on vielä hyvin paljon asioita, jotka puhuvat ehdottomuuden ja ruokavalion rajoittamisen puolesta, vaikka sille ei useinkaan ole tarvetta. Kylmää, kun tunnetut fitnessvalmentajat kertovat ruokavalioistaan, jotka ovat äärimmäisen niukkoja. Tai esittelevät snapissa annoksia, joissa on lusikallinen kaurahiutaleita ja pari kananmunan valkuaista. Sitä seuraajat sitten tuijottavat aikansa ja kuva fitnessruokavaliosta on luotu. Kyllä minusta jokaisen tarvitsee tuntea vastuunsa. Ei kaikkia dieettiannoksia tarvitse esitellä. Tai jos esittelee, niin toivottavasti esittelee myös harjoituskauden annokset. Ja toivottavasti niissä on selkeä ero.
Naposteluhetki
Oma ruokavalio on muuttunut elämäntilanteen mukaan. Paljon liikkuessa söi selkeästi paljon enemmän kuin nyt. Myös joihinkin ruoka-aineisiin tulee välillä kyllästymistä ja olen paljon korvannut esimerkiksi rahkaa raejuustolla ja puuroa ruisleivällä. Aina ei tarvitse syödä samalla tavalla. Myös nälkäänsä kannattaa kuunnella, jotta sitä ei sammuta. Nälän ja kylläisyyden signaalit kun ovat ihan tärkeitä ominaisuuksia.
Ravintolassa herkuttelemassa

Omaa aikaa shoppailureissulla


 

maanantai 26. syyskuuta 2016

Tasapainottelua ja fitnessmaailmaa



Fitnesskisaajien viimeistelyjen seuraaminen ja kilpailuissa vieraileminen tuo aina niin hirveän kisakuumeen, ettei ole tosikaan! Järki yrittää sanoa, että älä nyt höpötä ja sitten se toinen ääni sanoo, että ajattele miten hienoa olisi nousta lavalle. Puuh. Yritän pysytellä vielä valmentajan roolissa, sillä siinäkin on ihan tarpeeksi hommaa. Jos yrittäisin tähän nykyiseen yhtälööni saada lisättyä vielä säännölliset salitreenit, niin voisi olla haasteita. Vaikka toisaalta sitä kovaa treeniä vähän alkaa jo kaipaamaan. Tasapainottelu äitiyden, töiden ja harrastusten välillä ei vain ole niin helppoa ja ensimmäisenä sitä karsii niistä omista jutuistaan. Tai sitä ajattelee, että se ryhmäliikunnan ohjaaminen on varmaan sitä omaa aikaa, vaikka sehän on oikeastaan työ.

Puhuin juuri työterveyshoitajan kanssa stressistä ja ajanhallinnasta. Totesin, että olen tosi aktiivisesti nyt ajatellut stressiä ja siihen liittyviä asioita. Kuten olen todennut, en halua enää takaisin entiseen elämääni. Haluan säilyttää ajatuksen siitä, että sopivasti kaikkea on hyvä. Että olon pitää koko ajan olla hyvä ja töihin pitää lähteä ilolla. Kaikkeen ei tarvitse sanoa kyllä. Työstressistä selvittyäni ajauduin vauvakuplaan, jossa minua ei enää ollut, koska oli me; minä ja vauva. Tuolloin omalle ajalle ei ollut tarvetta, mutta kyllähän sitä nykyään jo vähän kaipaa tähän yhtälöön. Ja myös sitä parisuhdeaikaa. Onhan se itsestä ja parisuhteesta huolehtiminen myös lapsesta huolehtimista.

 

Miten tässä sitten pitäisi oikein tasapainoilla? Päivätöitä on kahtena päivänä viikossa, iltatöitä kolmena. Yksittäisiä työkeikkoja on silloin tällöin päivisin, kirjallisia töitä on muutaman kerran kuukaudessa ja tulevien koulutuskeikkojen materiaalia pitäisi valmistella nyt koko ajan. Ryhmäliikuntatuntien uudet ohjelmat vievät runsaasti aikaa muutaman kuukauden välein. Puolisolla on omat harrastuksensa, joten joka illalle ei voi olla omaa ohjelmaa. Mummo hoitaa Tinkaa jo nyt viikoittain, joten hirveästi ekstraa ei kehtaa pyytää. Milloin voisin käydä itse treenaamassa? Entä milloin voisin käydä puolison kanssa treffeillä? Miten teillä nämä asiat hoituvat?

Tällä hetkellä viikko-ohjelma näyttää tältä:

Maanantaipäivät töissä, joten ilta pyhitetty Tinkalle

Tiistaipäivät Tinkan kanssa, illat jumppahommissa

Keskiviikkopäivät töissä, joten ilta pyhitetty Tinkalle

Torstaipäivä Tinkan kanssa tai sitten työkeikalla, ilta jumppahommissa

Perjantai usein perhepäivä eli Tinkan kanssa kaupungille tai mummulaan ja ilta perheen kesken

Lauantaisin ei useimmiten ohjelmaa

Sunnuntaisin jumppatunnin ohjaus

Ei tuonne nyt ihan heti niitä omia treenejä saa muualle kuin lauantaihin, ainakaan jos haluaa suurimman osan ajastaan viettää Tinkan kanssa. Mutta tuudittaudun ajatukseen, että tämä on nyt ja tulevaisuus on erilainen. Jonain päivänä Tinka ei enää halua leikkiä kanssani ja kaipaan näitä aikoja, kun olimme erottamattomia. Aika aikaansa kutakin.


Viime viikonloppuna olimme koko perheen voimin Jyväskylän SM-karsintakilpailuissa paikan päällä, sillä valmennettavani teki kisadebyyttinsä. Harmittavasti Joanna ei saanut paikkaa SM-kilpailuihin, mutta fiiliksemme oli kisan jälkeen silti varsin hyvä. Dieetti sujui hyvin, Joanna voi hyvin, kunto oli hyvä, look samoin, esiintyminen onnistui ja nainen oli line upissa kuin kotonaan. Tällä kertaa vain kovempia naisia oli sen verran enemmän, ettei tie Lahteen asti vienyt. Minusta on silti tärkeää, että pystyy olemaan tyytyväinen itseensä ja tehtyyn työhön. Kisaprojekti siitä, kun ensimmäinen kisahaave nostaa päätään, siihen kun sinne lavalle noustaan, on pitkä. (Ainakin toivottavasti. Toivottavasti kukaan ei lähde ilman kunnon pohjaa saman tien kisaamaan) Se ei ole helppo tie ja jos sen kuitenkin suorittaa, nauttii matkasta ja on kisakuntoonsa tyytyväinen, niin parempaa ei voi toivoa. Kilpakumppaneille kun ei mitään voi.
Tiimin syksyn kisaajat Joanna ja Marjo
Kuva: Riku Kuparinen
Minua toisinaan ärsyttääkin tekstit (lähinnä Instagramissa ja blogeissa), joissa sanotaan, että kun vain teet riittävästi töitä ja haluat menestystä, niin saat sen. Kun ei se nyt ihan niinkään mene. Vain yksi voi voittaa eikä varmasti ole niin, että ne kaksikymmentä muuta eivät vain treenanneet tarpeeksi. Voihan se olla niinkin, mutta voi myös olla, että se voittaja vain miellytti tuomarin silmää enemmän treenimääristä huolimatta. Tai voittaja oli saanut syntymälahjaksi sellaisen rakenteen, jota ei kuntosalilta saa. Tai jotain muuta. Kyllä itselleen saa antaa positiivista palautetta vaikka ei voittaisikaan. Ja sitten sen jälkeen mietitään, että mitä voi parantaa ja mikä tehdään jatkossa toisin.

Fitness on edelleen suuri rakkauteni, vaikka lajiin liittyy paljon asioita, jotka vähän ärsyttävät. Symbioosi somemaailman kanssa on mielestäni vähän liiallinen, olkoonkin että itsekin somessa viihdyn. En myöskään ymmärrä niitä belfieitä. Tai kuvia pelkissä alusvaatteissa. Tai tissikuvia. Toivoisin enemmän kuvia treenikaudelta. Silloin kun ollaan ihan tavallisen kokoisia, kovaa treenaavia urheilijoita. Toivoisin myös uutisointia lähinnä urheilusivuilla. Joskus ärsyttää, että lajissa on vähän pienet piirit. Laajeneminen olisi ihan sallittua. Onneksi lajiliitto on nyt alkanut tehdä hyvää työtä kokoamalla valmentajia ja tiimejä yhteen ja kouluttautumaan. Myös fitnessvalmentajakoulutus alkaa nyt syksyllä ensimmäistä kertaa. Tai ensimmäistä kertaa tällaisena lajiliiton 1-tason koulutuksena kuin muillakin lajiliitoilla on. Itse aion käydä kaikki koulutukset, joita jatkossa järjestetään. Nämä koulutukset ovat mielestäni äärimmäisen hyvä asia ja näenkin itseni tulevaisuudessa personal trainer –hommien sijasta selkeästi enemmin fitnessvalmentajana. Luulen, että kun elämäntilanne sallii, niin tulen laajentamaan valmennuspuoltani selkeästi. Samalla toivon, että fitness painottuu enemmän urheilun suuntaan, vaikka toki tämä kisapäivän glamour saakin olla olemassa.


 

Nyt vain sitten seuraamaan kisakuvia vielä parin viikon ajan ennen Lahden SM-kisoja ja Ben Weider Legacy Cupia. Toivon, että kilpailijat eivät jättäisi ahkeraa päivittelyä vain kisahetkiin vaan jos sitä somea runsaasti käyttää, niin sitä soisi käytettävän myös realistisen kuvan antamiseen. Koska myös suurimman kisahuuman keskellä on muistettava, että tämä on vain pieni hetki urheilijan vuodessa. Tsempit kaikille kilpailijoille!

perjantai 9. syyskuuta 2016

Onko fitnessdieetillä kivaa?

Metallisydän pohti blogissaan uskaltaako kukaan fitnessurheilijoista kertoa totuutta dieetistä ja sen rankkuudesta, kun yleensä somessa vain hehkutetaan ihanaa dieettielämää. Jäin miettimään aihetta ja kaikkia viittä dieettiäni, että mikä niissä oli niin hienoa (että sen teki aina vain uudestaan ja uudestaan vaikka kyseessä oli täysin amatööritason urheilu vain kohtuullisella menestyksellä) ja mikä niin kamalaa (että tällä hetkellä en pystyisi dieetille lähtemään). En muista, että olisin varsinaisesti hehkuttanut dieettielämää ikinä, olen mielestäni kirjoittanut aina melko realistisesti. En toki kaikkia ahdistuksen hetkiä varmastikaan ole vuodattanut, mutta esim. viimeisimmän dieettini haasteita sivusin tekstissä Miksi en kilpaile ja mitä mieltä sinä siitä olet?

Mitä asioita dieettielämästä minulle sitten tuli mieleen? Dieetin alku on yleensä hieman vaivalloinen, koska tulokset eivät vielä näy ja silti pitää elää kovin kurinalaista elämään. Keskivaihe on paras, kun vatsapalat alkavat vilkkua, mutta energiaa on silti. Loppuvaihe taas on usein aikamoista jumittamista, kun aivot eivät enää toimi, unta ei riitä ja ajatukset täyttyvät voisilmäpullista. Peilistä näkyy välillä kroppa monen kilon päässä kisakunnosta ja välillä taas ruman laiha ja väsynyt ilmestys. Itselleen sokeutuu aivan täysin. Ensimmäinen dieetti oli suht helppo, kun kaikki oli uutta, mutta muissa oli haasteensa. Dieetteihin liittyy myös erikoisia, ihania ja kamalia asioita, joista seuraavassa.

  • Jatkuva peilailu. Niitä vatsapalojaan haluaa tarkastella joka ikisestä peilistä, mikä vastaan tulee. Kotona, koulussa, töissä, junan vessassa. Paidan nostelu on automaatio, josta voi vain toivoa, ettei se jää päälle silloin kun on muiden ihmisten seurassa.
  • Ruokakikkailut. Paistan sipulia ja tomaattia, jotta saan mukamas lämmintä ruokaa, mikä täyttäisi enemmän. Yritän miettiä mahdollisimman kalorittomia kasviksia, joilla täyttää annosta ja vatsaani.
  • Nälkä. Joskus on niin suunnaton nälkä, että sitä söisi vaikka pieniä kiviä. Välillä toivoo, että dieetti olisi pakko keskeyttää - ihan mistä syystä tahansa - ja voisi vain josta lähikauppaan ostamaan kassikaupalla karkkia.
  • Nälkä ei lopu dieetin loppumiseen. Yhden kisan jälkeen söin pussillisen paahtoleipää voilla ja juustolla. Että sellanen reverse diet.
  • Väsymys, jollaista on hankala kuvailla. Sitä unohtaa millaista on treenata, kun on enemmän energiaa. Tyhjistä lihaksista tulee arkipäivää. Jumppatunteja ohjatessa toivoo koko ajan, että tunti loppuisi koska ei oikeastaan jaksaisi enää ottaa askeltakaan.
  • Levottomat yöt. Jatkuvasta väsymyksestä huolimatta uni loppuu jo aamuyöllä. Krapulan tyylisessä olotilassa voi sitten lähteä vaikka aamuaerobiselle. Jotta saa syödä puuron, mikä on päivän ehdoton kohokohta. Sitten se on syöty kolmella lusikallisella ja pohjattomasta vatsasta on ehkä yksi tuhannesosa täytetty.
  • Aivot on hankala pitää toiminnassa, vaikka niitä työssään saattaisi tarvita. Jos niitä käyttää töissään onnistuneesti, voi olla varma, että vapaa-aikana se ei onnistu. Niinpä sitä lähtee treenaamaan treenihousut väärinpäin jalassa, unohtaen salikortin, kotiavaimet ja juomapullon kotiin, tehden ihan eri treenin kuin oli tarkoitus ja saapuen treenin jälkeen kävellen kotiin, vaikka oli mennyt autolla.
  • Viimeistelyviikoista sitä yrittää nauttia niin hemmetisti, vaikka ainoa ajatus on, että onneksi tämä kohta loppuu. Ihan kohta minä saan syödä. Hitot näistä bikineistä, antakaa ruokaa!
  • Ekoilla dieeteillä voi yrittää lääkitä nälkäänsä purkalla ja light limsoilla. Onneksi seuraavilla viisastuu.
  • Loppuvaihessa KAIKKI vaatteet roikkuvat päällä ja olotila on kaikkea muuta kuin kaunis. Kilpailijat vitsailevatkin, että jos loppuvaiheessa näyttää hyvältä vaatteet päällä, ei lavalla kunto ole riittävä. Ollaan aika paljon yli sen hyvän rantakunnon.
  • Nälkä. Mainitsinko sen jo?
  • Jatkuva kokkaaminen ja muovikipat alkavat jossain kohtaa ärsyttää. Muovikippoja ostaa lisää, koska voimat eivät riitä enää tiskaamiseen.
  • Tankkauspäivää odottaa niin, ettei meinaa malttaa nukkua. Herätessään miettii milloin on niin aamu, että voi jo herätä ja alkaa syömään. Eikö kello neljä ole ihan normaali aika herätä aamupuurolle?
  • Epäsosiaalisuus. Loppuvaiheessa ei jaksaisi enää nähdä ketään tai tehdä mitään. Kylässä kahvipöytään istumisesta tulee haastavaa, kun oikeasti haluaisi syödä kaikki tarjottavat ja päälle vielä pöydän ja pöytäliinan ja kukat maljakoineen.
Toki tässä hommassa on pakko olla jotain hyvääkin, kun sitä niin monta kertaa on tullut tehtyä.
  • Alkuvaiheen energia. Säännöllisen ja hyvän syömisen ansiosta energiaa on todella paljon ja treenaaminen tuntuu hyvältä.
  • Pudonnut paino saa jalan nousemaan vähän paremmin ja tunnilla kerähyppy nousee aiempaa lennokkaammin.
  • Vaatekaapissa ei enää ole liian pieniä vaatteita vaan kaikki sopivat.
  • Aamuaerobisilla kokee välillä käsittämättömän hienoja fiiliksiä. Päivä on alkamassa, askel nousee, ihana kisamatka on käynnissä.
  • Itsensä ja mielitekojensa voittamisesta saa taputtaa itseään olalle harva se päivä.
  • Nautintoa löytää paljon myös muualta kuin syömisestä.
  • Makuaisti herkistyy ja kaurapuuro maistuu paremmalta kuin mikään ruoka ikinä koskaan milloinkaan.
  • Kisapäivänä sitä katsoo peiliin ja miettii olevansa maailman kaunein nainen.
Totta kai jokaisen dieetti on erilainen eivätkä kaikki kisaajat varmastikaan allekirjoita yllä olevia asioita. Omatkin dieetit ovat olleet jokainen omanlaisensa. Sen haluaisin kuitenkin sanoa, että jos kisata haluaa, kannattaa se tehdä silloin, kun elämäntilanne on hyvä. Suurten muutosten keskellä ei kisaan kannata lähteä. Tai jos kalenteri on jo kovin täynnä. Täytyy olla aikaa treenata ja myös levätä. Ja kuten olen monta kertaa todennut, täytyy olla ammattitaitoinen valmennus taustalla. (Esimerkkinä kerrottakoon, että omat urheilijani eivät ikinä ole dieetillä alle 1600-1500 kcal ehkä viimeistelyä lukuun ottamatta. Ja aloituskalorit ovat aina päälle 2000 kcal. Tästä huolimatta nälkä ja väsymys lopussa on melkoinen)

Itse olen syksyn valmentajan roolissa, kun urheilijani kilpailee body fitness beginners -sarjassa. Lähden mukaan Jyväskylän kisoihin haistelemaan tunnelmaa. Sillä kyllä tässä lajissa se jokin on, jota en pysty sanoin selittämään. Se jokin, joka saa minut pysymään lajin parissa. Nyt ja tulevaisuudessa.

Epäonnistuminen syksyllä 2013.
Kunto jäi vajaaksi eli tämä ei ollut riittävä kunto kisaamiseen.

 
Samoissa bikineissä seuraavana keväänä oltiin jo kisakunnossa ja
tuloksena oman sarjan toinen sija tasapisteillä voittajan kanssa.
Kuva: Bodylehti

perjantai 2. syyskuuta 2016

Onko se sen arvoista?



Äitiyden ja äitiysloman myötä minusta on tullut ehkä pikkuisen itsekäs ja mukavuudenhaluinen. Tai oikeasti siis olen alkanut ajatella asioita oman jaksamisen kannalta järkevästi, mutta koen sen siis mukavuutena (ja laiskuutena). Teen oikeastaan enää vain asioita, joita ihan todella haluan tehdä. Teen vähemmän töitä, koska haluan viettää enemmän aikaa lapsen kanssa. Käyn treenaamassa vain silloin, kun oikeasti on sellainen fiilis. En ota kalenteriin mitään ylimääräisiä reissuja, jollei ole ihan pakko. Mietin jokaisesta menosta aina pitkään, että onko se sen arvoista?

Syksyn kisakausi lähestyy ja aina kilpailuihin valmistautuvia seuratessa tulee omat muistot dieeteistä mieleen. Osa minusta pohtii välillä kisaamista jopa puolitosissaankin. Ne onnistumisen hetket dieetin varrella ja etenevä kunto toivat välillä suurenmoisia onnen tunteita ja onnistumisen iloa. Toisinaan niitä kaipaa. Kunnes sitä taas miettii, että onko se sen arvoista? Rehellinen vastaus siihen on, että tällä hetkellä se ei todellakaan ole. Huomaan edelleen toisinaan pohtivani miten hienoa on, että voin syödä ihan mitä tahansa. Että reissuilla voin ottaa seisovasta pöydästä ihan mitä haluan. Että voin hakea kaupasta suklaata silloin kun tekee mieli. Vaikka keskellä viikkoa. Että minun ei tarvitse joka paikkaan mennessä pohtia, että mitä ruokaa siellä on tarjolla. Silti huomaan välillä ajattelevani ravintolasta tai muusta paikasta, että täällähän voisi käydä jopa dieetillä.

Viimeisimmästä dieetistäni on reilusti yli kaksi vuotta aikaa. Ja silti tällaiset ajatukset tulevat mieleeni. Minusta se kertoo siitä, etten missään nimessä olisi valmis kisaamaan, vaikkei Tinkaakaan olisi. Jos on onnellinen siitä, että saa syödä vatsansa täyteen, ei todellakaan ole dieetin aika. Kisaamiseen pitää olla palo ja mielen pitää olla kunnossa, kun sille tielle lähtee. Oma mieli jäi viiden dieetin jälkeen dieettimoodille, jossa pitää nauttia jokaisesta hetkestä, kun ruokaa on tarjolla. On ihan hyvä arvostaa ruokaa, mutta ei ole normaalia miettiä, että jee kun voin syödä niin, että nälkä lähtee. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys.


Niinpä kisaaminen saa odottaa ihan niin monta vuotta kuin tarvitsee. Ehkä en kisaa enää koskaan, kuka sen tietää? Urheiluhaasteista myös Vaasa Maraton jää nyt välistä. Kävin muutaman kerran kesällä ihan väkisin juoksemassa, kun yritin treenata puolikkaalle. Lopputulema oli se, että juoksin kesäkuussa kolme kertaa, heinäkuussa kahdesti ja elokuussa kerran. Ei taida olla asiaa maratonille. Olisin toki voinut lähteä vain tavoittelemaan maaliin pääsyä, mutta se on jo tehty. Kahdesti. Seuraavalla kerralla haluan tavoitella aikaa eikä sitä pysty tällä treenimäärällä tekemään. Hassua miten jotenkin nuo juoksuhaasteet houkuttelevat, vaikka suurin palo urheilussa on ihan muihin lajeihin. Ehkä se on se helppous. Juoksutapahtumaan voi ilmoittautua ja mennä kuka vain. Mihin muuhun kilpailuun aikuisiällä voi tuosta vain lähteä?


Elämästä on tullut tällaisella mentaliteetilla ihan mukavaa. Opettelen kovasti ein sanomista tässä koko ajan. Yritän päästä eroon siitä, että teen asioita vain velvollisuuden tunnosta. Asenteella jos en minä, niin kuka sitten? Ja miksi minä en muka voisi? Nyt ajattelen, että en minä voi kaikkia maailman töitä tehdä eikä maailma nyt vain voi kaatua siihen, että minä sanon joskus ei. Olisi aika uskomatonta jos minä olisin tämän maailmankaikkeuden keskipiste. Sitä paitsi minulla on paljon tärkeämpiäkin tehtäviä. Minun pitää mm. leikkiä niillä legoilla. Ja käydä leikkipuistossa keinumassa. Ja nukkua aamulla pitkään sylikkäin. Se se vasta tärkeä homma on.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Vuosi äitinä


Parin viikon kuluttua olen ollut vuoden äitinä. Aikamoista. Luulen, että ikinä aiemmin ei ole vuosi mennyt näin nopeaa vauhtia. Juurihan hän vasta syntyi! Muistan ihan tarkalleen vielä ensimmäiset päivät ja kaikki ensimmäiset tunteeni.

Ensimmäisen yön vain pohdin, että onko tuo elävä olento tuossa oikeasti minun? Onko se ihan oikea vauva ja minun lapseni? Mitä jos se itkee? Mitä minä teen? Vauva oli jotain ihmeellistä, johon minulla ei ihan ensimmäisinä tunteina ollut tunnesidettä. Pitkän synnytyksen jälkeen odotin sitä elokuvissa näkyvää helpotuksen tunnetta ja onnen kyyneliä, kun sain lapsen vihdoin syliini. Suuren tunteen sijaan lapsi tuntuikin vieraalta ja täysin oudolta asialta.

Rakkaus syntyi ensimmäisinä päivinä, kun opin tuntemaan lapseni ja hoitamaan häntä. Hän oli todellisessa vierihoidossa, sillä osastolla taisin tasan kerran siirtää hänet kahvireissun ajaksi omaan petiinsä, muuten makasimme kylki kyljessä. Ja kylki kyljessä olemme sittemmin olleetkin. Ehkä raskaan raskauden ja sitäkin raskaamman synnytyksen jälkeen sain sitten vauvavuotena kokea onnen ja elämän helppouden moninkertaisesti. Koko vauvavuosi kun on mennyt pelkässä onnen hattarassa. Se on toisaalta vähän pelottavaakin, sillä eihän kukaan voi olla ikuisesti näin onnellinen? Tullaanko täältä alas romahtaen, mikä saattaa sattua, vai hiljalleen huomaamatta?

Ensimmäisen vuoden aikana on tapahtunut paljon ja kuitenkin niin vähän. Lapsihan kehittyy valtavasti, mutta mitä tapahtuu äidille?

Olen tullut herkäksi.

En voi enää aina lukea uutisia itkemättä. Tuo on jonkun lapsi, mietin usein kuin kamalia asioita tapahtuu.

Olen tullut entistä itsevarmemmaksi.

Jo alussa olin hyvin varma siitä, että minä osaan hoitaa lastani parhaiten. Siihen löytyi jokin sisäinen voima, joka kertoi automaattisesti miten toimia. Oli ihmeellistä miten lapsensa oppi niin nopeasti tuntemaan ja tietämään mitä hän milloinkin tarvitsee. Aluksi toisten ihmisten neuvot loukkasivat, sillä tuntui, että minua pidettiin kokemattomuuden vuoksi osaamattomana. Ja itse tiesin, etten sitä suinkaan ollut. Enää kommentit eivät häiritse. Jokainen saa olla mitä mieltä on ja neuvoa miten tahtoo, minä lapseni kuitenkin kasvatan. Minä (siis me) eikä kukaan muu.

Olen luopunut katkeruudesta.

Olin katkera siitä, että inhosin raskausaikaa niin. Olin katkera siitä, että voin huonosti ja painoni nousi 25 kg. Olin katkera raskausdiabeteksesta. Olin katkera raskaasta synnytyksestä ja pitkästä ja kivuliaasta palautumisesta. Olin katkera niille äideille, jotka pääsivät nopeasti takaisin treenien pariin, kun itselle rauhallinen käveleminen oli urheilua ensimmäiset kolme kuukautta. Olin katkera alun huonosta rytmistä ja päiväunien haasteellisuudesta.

Sittemmin huomasin, ettei katkeruus oikeastaan johda mihinkään. Asiat menevät miten menevät ja vastoinkäymiseni ovat loppupeleissä hyvin pieniä. Ei ole kahta samanlaista raskautta, synnytystä tai lasta. Jokaisella on hyvät ja huonot hetkensä. Ja niitä hyviä on loppujen lopuksi ollut aivan älyttömästi enemmän.

Olen alkamassa taaperoimettäjäksi.

Sellainen sana on oikeasti olemassa. On täysimetystä, julki-imetystä, taaperoimetystä, tandemimetystä ja ties mitä. Kaikkea sitä on oppinut tämän vuoden aikana. Minulla ei ollut käsitystä imetyksestä etukäteen. En ollut myöskään suunnitellut imetyksen kestoa mitenkään. Enkä ole tehnyt sitä vieläkään. Suomalaiset suositukset suosittavat imetystä vähintään vuoden ikään saakka, WHO suosittelee imetystä kahden vuoden ikään ja lapsen luonnollinen vieroittumisikä on ilmeisesti jossakin kahden ja seitsemän ikävuoden välillä. Meille imetys on ollut kovin tärkeää eikä tuttipulloa tai korviketta ole käytetty ollenkaan. Tämä ei ole ollut tietoinen päätös vaan asiat ovat vain menneet niin ilman mitään periaatteita.

Mielestäni erityisesti alun imetyksestä tulisi kertoa enemmän. Siitä, että lapsi voi aluksi olla tuntejakin rinnalla eikä siinä ole mitään väärää. Jos olisin tiennyt sen ensimmäisinä viikkoina, olisin voinut säästyä monilta öisiltä itkuilta. Sittemmin en ole millään tavalla rajoittanut syömistä vaan Tinka saa edelleenkin maitoa silloin kun haluaa. Hassua on, että olen jo saanut kommenttia siitä, että vieläkö minä oikein imetän. No vielä, eihän lapsi ole vasta kuin vuoden! Monella on ehkä vallalla ajatus, että kiinteisiin siirtymisen jälkeen imetys tulisi lopettaa. Tai en tiedä, sellainen olo minulle on tullut. No, meillä nyt kuitenkin imetellään vielä jonkin aikaa. Niin kauan kuin se meille tuntuu tärkeältä. Maidon lisäksi kun on kysymys myös läheisyydestä. Selkeästi esimerkiksi reissuilla Tinka rauhoittuu aivan eri tavalla kun pääsee rinnalle. Meillä on nyt hyvä näin.

Olen alkanut nukkua perhepedissä.

Luulin, että lapsi vain laitetaan sänkyynsä ja se nukkuu sitten siellä. Juu ei. Jos Tinkan on laittanut sänkyyn, on hysteerinen huuto alkanut saman tien. On ollut aivan sama onko hän ollut jo unessa valmiiksi vai unen rajamailla vai valveilla vai peiton sisällä vai ilman peittoa vai… mitä näitä kaikkia vinkkejä nyt sitten vielä olikaan? Niinpä hän on nukkunut vieressäni. Ja se on ollut minusta aivan ihanaa ja lisäksi helpottanut yösyömisiä ja omaa nukkumistani. Nyt alan kokea huonoa omatuntoa siitä, etten opeta lasta omaan sänkyyn, vaikka niin ilmeisesti pitäisi tehdä. En tiedä miksi, mutta kuulemma niin nyt vain pitäisi tehdä. Ilmeisesti muuten lapsesta tulee täysin riippuvainen ja hän nukkuu vielä murrosikäisenäkin vanhempiensa välissä. Olen lukenut unikouluista ja hyvistä taktiikoista, mutta totuus on, että minä en vain kestä lapsen huutoa. En kestä sitä, että hän nousee pinnasängyssänsä seisomaan ja ojentelee käsiään sylin tarpeen merkiksi. En kestä sitä katsetta ja niitä kyyneliä. Kuulemma lapsi oppisi muutamassa yössä sänkyynsä, kun vain kestäisi ensimmäiset huudot. Mutta en minä kestä. Enkä minä keksi yhden yhtä syytä miksi minun pitäisi kestää.

Vaalin sitä keskustelupalstalta bongattua lausetta, jossa todettiin, ettei tässä kauheuksien täyttämässä maailmassa voi olla väärin, jos äiti haluaa osoittaa lapselle hellyyttä ja nukkua sylikkäin. Se ei voi olla kovin suuri ongelma. Ja kuka tietää, ehkä minä jossain kohtaa kykenen unikouluun, mutta en minä sillä mitään kiirettä pidä. Kyllä hän ehtii nukkumaan yksinään vielä monen monta yötä elämänsä aikana.

Olen alkanut kuntoilijaksi.

Olen aina pitänyt itseäni urheilijana. Nyt on ollut pakko sopeutua pelkkään kuntoiluun. Aiemmin kävelylenkit ja kotijumppa ovat olleet ehkä tylsintä mitä olen tiennyt, mutta niistä on vuoden aikana tullut varteen otettavaa liikkumista. Myös tuntien ohjaaminen on ennen ollut vain treenien lisäksi tulevaa harrastelua, mutta nyt ne ovat muodostaneet pääasialliset treenini. Vuosi on mennyt mukavasti näin, mutta nyt huomaan kaipaavani fyysisiä haasteita koko ajan enemmän. Syksyn haasteena on uuden ryhmäliikuntatunnin haltuunotto, mutta varsinaista fyysistä haastetta se ei tarjoa. Olen lähdössä taas puolimaratonille, mutta huomaan, että juoksuharjoittelu on taas jäänyt. Ehkä se ei ole minun juttuni. Pitää siis keksiä jotain muuta. Ideoita?

Minusta on tullut onnellinen.

Tuntuu, että se on kaikkein suurin muutos. En toki ennenkään ole kovin onneton ollut, mutta kyllä onni nyt on jotenkin niin valtavaa. Tai se onni tulee niin pienistä asioista, kun sitä ennen haki kaikesta suuresta. Se onkin legoleikeissä lattialla tai eskimopusussa kesken päivän tai hervottoman hauskassa piiloleikissä. Sitä varten ei tarvitakaan suuria suunnitelmia, jatkuvia tavoitteita tai suurta itsensä voittamista. Se vain on tässä ja nyt. Ja näin hattarassa eläminen jatkuu. Koska jos se ei lopu, niin se voi jatkua.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Ensimmäinen epätoivo

 

 
Olen jo kohta 11 kuukautta viettänyt kuherruskuukautta Tinkan kanssa. En ymmärrä mihin nämä kuukaudet ovat menneet ja miten tyttö voi olla jo noin iso. Minusta kun tuntuu samalta kuin silloin 11 kuukautta sitten. Edelleen päivät kuluvat vain häntä ihaillen. Käsittämätöntä.

Tänne kotiin ei kuitenkaan voi ihan kokonaan jäädä ja jotain töitäkin pitäisi tehdä. Lisäksi ihan omasta halusta haluaisin sinne opiskelemaan ja fitnesstiimin juttuihinkin pitäisi päästä mukaan. Näitä kaikkia syksyn kuvioita nyt pohtiessani iski äkillinen epätoivo siitä, miten vaikeaa kaikki nyt on. Miten jokainen meno pitää suunnitella tosi huolellisesti, että on varmasti hoitaja saatavilla. Samalla ne menot on pidettävä aisoissa, sillä en halua että Tinka joutuu vielä olemaan suuria määriä hoidossa. Olkoonkin että hänen hoitopaikkansa on mummola.

Tinka on kulkenut paljon mukanani mm.
palavereissa ja posetreeneissä.
Tajusin, että lokakuussa esimerkiksi pitäisi yhtenä viikonloppuna olla kolmessa paikassa yhtä aikaa. Ennen tällaisen viikonlopunkin olisi jotenkin saanut hoidettua, mutta nyt pitää aina miettiä ensin Tinkaa. Jos minun pitää olla kaksi yötä maailmalla, otanko hänet mukaan? Jos otan hänet mukaan, tarvitsen hoitajankin ja puolisolla taas on menoa muualla. Kahdeksi yöksi en haluaisi häntä jättää, enkä toisaalta yhdeksikään, kun sitten seuraavana viikonloppuna on tiedossa ensimmäinen varsinainen hoidossa vietettävä yö. Puuh. Yksinkertaisista asioista tulee hirveän vaikeita, kun niitä pyörittelee.

Olihan se toki tiedossa, että kun lapsen saa, niin menojaan pitää miettiä vähän tarkemmin. Vähän. Jep jep. Tinkan syntymän jälkeen ne hetket kun olen ollut poissa muista syistä kuin töiden vuoksi, on nopeasti laskettu. Kahdesti kampaajalla, kerran viihteellä ja muutaman kerran juoksulenkillä. Ai niin, ja tiimin yhteistreeneihin olen osallistunut ehkä viidesti? Tämä kaikki on ollut siis omasta halustani, sillä mielestäni jo tuntien ohjaaminen on syönyt ihan riittävästi aikaani.

En ehkä ollut etukäteen valmistautunut tähän hirveään syyllisyyteen, mikä jokaisesta poissaolosta tulee. On ihan valtavan vaikeaa olla pois kotoa. Ja niin asioista tulee hankalia. Asiat, jotka ennen ovat olleet mahtavia (kisareissut, opiskelureissut, työt), ovatkin nyt hirveän stressaavia ja syyllisyyttä aiheuttavia. Tiedän kyllä, että moni äiti olisi vuoden ikäisen lapsen luota jo ihan hyvillä mielin poissa, ehkä jopa niitä öitäkin, mutta minä en ole moni äiti. Eikä Tinka ole moni lapsi. Me olemme me ja hyvin tiiviisti vielä toisissamme kiinni.

Yhdellä työpaikoistani.
Pohdin josko vaikka kisaisi kohta.
Sitten tulin järkiini.
Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun koin oikeasti negatiivisia tunteita äitiyteen liittyen (jouduin jossain kohtaa neuvolassakin vähän huijaamaan, kun siellä todettiin, ettei äitiys voi pelkkää auvoa olla ja minulla se oli siihen asti ollut ihan pelkkää sitä...). Lysähdin hetkeksi sohvalle ja mietin miten helppoa kaikki oli ennen ja miten vaikeaa se kaikki on nyt. Iski hetkellinen epätoivo. Annan itseni murehtia tätä nyt hetken ennen kuin aloitan sisäisen vuoropuhelun siitä, miten lapsi kasvaa koko ajan ja tilanne helpottuu ja turhaan poden syyllisyyttä ja onhan hänellä hyviä hoitajia ja pitäähän äidillä olla omaakin aikaa ja blaa blaa blaa. Ehkä saatan jopa jonkun asian siitä puheesta uskoakin. Katsotaan.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Hyvinvoinnin maailmasta uuteen ammattiin?


Edellisen postauksen jälkeen ajatukseni ammatinvaihdosta sai tuulta alleen ja suunnitelmia on nyt tehty. Mikäänhän ei ole varmaa ja elämässä asiat voivat muuttua nopeastikin, mutta hyvin todennäköisesti ryhdyn nyt hiljalleen toteuttamaan haavettani uudesta ammatista. Kiitokset vain opiskelukaverille, joka neuvoi millä tavalla kannattaa lähteä liikkeelle. Mitään radikaalia ei siis tapahdu, mutta avoin yliopisto kutsuu nyt ensin.

Olen ollut todella innoissani tästä ajatuksesta ja jotenkin äärimmäisen helpottunut siitä, että tuleva ala on ihan jotain muuta kuin ravitsemusta tai liikuntaa. Olen niin täynnä tätä ns. hyvinvointibuumia. Erityisesti sitä, että hyvinvoinnin ammattilainen voi olla kuka vain, kunhan osaa brändätä itsensä hyvin. Ja someaikakautena brändäys ja esilläolo on kaiken a ja o. Minä en jaksaisi tällaista maailmaa enää yhtään. Minusta on kyllä kiva kirjoitella blogia ja julkaista kuvia Instassa. Ne ovat kuitenkin hyvin tavallisia ja kotikutoisia kuvia ja juttuja. Ei sellaisia, joiden avulla saisin yritykselleni satoja asiakkaita. Nykypäivänä itsestään pitäisi antaa hirveästi ja somessa pitäisi huudella koko ajan. Kuvia pitäisi asetella ja editoida ja blogissa jakaa rantakunto-ohjelmia. Vaikka tykkään somesta, ei tuollainen ole minun pala kakkuani.

Yrittäjäksikin olen vain ajautunut eikä minulla varsinaisesti ole paloa yrittäjyyteen. En pidä itseni myymisestä enkä jatkuvasta esilläolosta. En jaksa markkinoida enkä mainostaa. En ole kiinnostunut luomaan suunnitelmia yrityksen kasvattamisesta. Olisin tyytyväinen, kun minulla olisi siisti sisätyö, josta maksettaisiin kunnollista palkkaa. No, se on kyllä jo melko paljon vaadittu.

Muutenkaan työ ei enää pelaa niin suurta roolia elämässä. Puhuin juuri ystävän kanssa siitä, kuinka prioriteetit todella lapsen myötä muuttuvat. Ennen työ oli äärimmäisen tärkeä asia, joka täytti elämäni. Työasioita mietittiin ympäri vuorokauden. En halua sitä enää. Haluaisin jättää työasiat työpaikalle. (Jos siis olisi vain se työpaikka) Haluaisin keskittyä perheeseen ja tehdä töitä vain sen verran kun ihmisen nyt tarvitsee tehdä. En ole enää valmis siihen hullunmyllyyn, jossa vapaa-aikaa on eri työpisteistä toiseen siirtyminen. Arvostan vapaa-aikaani nyt huomattavan paljon korkeammalle. Onni on todella pienissä asioissa eikä maailman valloittaminen enää jaksa kiinnostaa. Legoleikki lastenhuoneen lattialla palkitsee tällä hetkellä paljon enemmän.

Suunnitelmissa on nyt siis osa-aikatyö sekä jumppien ohjaaminen, joiden sivussa aloitan opiskelut ensin siellä avoimen puolella. Uusia asiakkaita en todennäköisesti nyt sitten pysty juurikaan ottamaan. Yritän pitää työmäärän aisoissa. Katsotaan tuleeko minusta joskus suomen kielen taitaja tai äidinkielen opettaja vai saanko jonkin uuden huikean idean matkan varrella. Ei voi tietää. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin hyvin innoissani siitä mihin asiat saattavat johtaa. Ja joka tapauksessa fiiliksissä siitä, että saan alkaa opiskelemaan jotakin, johon hyvinvointipuoli ei millään lailla liity. Pilkkusäännöt, aah mikä autuus!

Ai niin, eilen tapahtui muuten jotain erityistä. Minulle ojennettiin kolmen aikaan iltapäivällä pikkupullo skumppaa ja kerrottiin, että olen lähdössä viettämään iltaa ystäväni kanssa. Edellisestä kerrastahan on se yli puolitoista vuotta aikaa. Ylläri oli aikamoinen ja orientoituminen asiaan vei hetken. Lopulta lähdin innoissani liikenteeseen ja alkuilta menikin oikein mukavasti. Mitä enemmän kello tuli, sitä enemmän kuitenkin ajatukset siirtyivät kotiin. Ystävän kannustuksella onnistuin kuitenkin olemaan ulkona ihan yömyöhään, mistä olen jokseenkin ylpeä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun en ollut kotona Tinkan mennessä nukkumaan. Olin pois kotoa kahdeksan tuntia, mikä on myös jonkin sortin ennätys. Huh. Hitaasti tämä täydellinen symbioosimme siis alkaa purkautumaan. Se on samalla vapauttavaa ja aivan kamalaa. Edelleen kun maailman paras paikka on kuitenkin olla päivänsäteeni vieressä.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Ravitsemuksen taistelukentällä

Sillanrakentajatekstistäni varmaan kävi selväksi, että koen pienimuotoista ammatillista kriisiä. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi työstäni ravitsemuksen parissa vaan kyse on siitä, että en jaksaisi käyttää energiaa ammattitaitoni puolesta puhumiseen. Aloittaessani ravitsemustieteen opiskelut vuonna 2007 ajattelin, että opiskelen ja olen sitten asiantuntija, jolta ihmiset voivat kysyä neuvoa. Mielessäni ei käynyt, että vuonna 2016 jokainen suomalainen on yhtä pätevä asiantuntija kuin minäkin. Että saan jatkuvaa kritiikkiä ihmisiltä, jotka ovat opiskelleet ravitsemusta murto-osan siitä, mitä minä olen. Että ihmisten mielestä diplomi-insinööri on ihan yhtä pätevä ravitsemusammattilainen kuin ravitsemusterapeuttikin, koska molemmathan syövät elääkseen.

Se on minusta hassua. Minusta kun ei ole ihan sama se, että on itse lukenut tutkimuksia netistä kuin se, että on opiskellut viisi vuotta ravitsemusta yliopistossa. Ja kuulkaa kun kyllä me opetellaan siellä aika paljon muutakin kuin niitä paljon parjattuja ravitsemussuosituksia.

Ravitsemusterapeutit opiskelevat siis viisi vuotta pelkästään ravitsemusta Itä-Suomen yliopistossa. Ravitsemustiedettä, fysiologiaa, ruoanvalmistusta, biokemiaa, mikrobiologiaa, kansanterveystiedettä, ravitsemusterapiaa ja paljon muuta. Tavoitteena on saada mahdollisimman hyvä kokonaiskuva ravitsemuksesta. Jos kaikki oppimamme perustuisi niihin ravitsemussuosituksiin, niin eikös ne nyt olisi aika nopeasti opiskeltu? Meidän tehtävämme on terveyden edistämisen lisäksi myös useiden eri sairauksien ravitsemushoito.

Olen miettinyt paljon sitä, että miksi virallisia suosituksia niin paljon arvostellaan. On selvää, että ne eivät ole mediaseksikkäät, kun niissä ei ole valtavaa määrää rajoituksia. Niiden puolestapuhujat eivät myöskään ole niin selkeästi profiloituneet kuin niiden vastustajat. Vastustajat ovat brändänneet itsensä ja saaneet bisneksensä kukoistamaan virallista linjaa arvostelemalla. Hauskaahan on, että virallinen linja saa koko ajan syytöksiä kytköksistä ja muista, mutta vastustajathan sitä tiliä tekevät omalla bisneksellään. Se on kuitenkin ilmeisesti ok.

Tutkimusten kanssa on muistettava se, että kaikki tutkimukset eivät ole yhdenvertaisia. On hyvin paljon erilaisia tutkimuksia eikä niitä voida verrata suoraan keskenään. Reijo Laatikainen on kirjoittanut Pronutritionist-blogissaan hyvin tutkimuksista. Suosituksissa on pyritty kokoamaan kaikki olemassa oleva tieto ravitsemuksen osa-alueista, jotta on voitu tehdä väestötason suosituksia. Tällöin yksi tutkimus ei kumoa mitään, kun on kyse sadoista ja tuhansista tutkimuksista. Ja kyllä, suosituksissa huomioidaan myös ne uusimmat tutkimukset. Ravitsemussuosituksia ei tarvitse kenenkään noudattaa sellaisinaan, ne ovat VÄESTÖTASOn ohjeistus ja niitä käytetään esim. joukkoruokailun suunnittelussa. Mutta ymmärrätte, ettei väestötason suosituksia voida tehdä esim. yhden personal trainerin kokemusten perusteella. Tarvitaan tieteellistä näyttöä. Ja väite siitä, että kaikki ravitsemussuositusten takana oleva tieto olisi vääristeltyä, on kyllä koko lailla hassu. Kaikessa muussa tieteessä tutkimuksiin ilmeisesti voi luottaa, paitsi ravitsemustieteessä? Suosituksethan ovat kyllä ympäri maailmaa aika lailla saman suuntaiset, Suomi ei siis ole mitenkään poikkeuksellinen maa.

Luin hetki sitten kommentin, jossa todettiin, etteivät ravitsemustieteilijät uskalla päivittää tietojaan, koska pelkäävät opiskelleensa turhaan. Väite oli minusta melko loukkaava ja kertoi siitä, ettei ihmisillä ole hajuakaan meidän tietotaidosta. Kuten sanoin, jos ohjauksemme perustuisi pelkkiin ravitsemussuosituksiin, ei siihen viiden vuoden opiskelua tarvittaisi. Ohjauksemme perustuu asiakaslähtöisyyteen emmekä me anna kaikille asiakkaille samanlaista ohjausta. Toki me emme ota asiakkaalta maitoa ja viljaa pois ruokavaliosta, jos siitä ei tule hänelle mitään oireita. Miksi ihmeessä me rajoittaisimme hänen ruokavaliotaan turhaan? Mutta jos asiakas ei missään nimessä halua maitotuotteita käyttää tai hän oireilee niiden vuoksi, en minä pakota häntä niitä käyttämään vain, koska ravitsemussuosituksissa maitotuotteista puhutaan. Kyllä minulla juuri ja juuri riittää ammattitaitoa suunnittelemaan myös maidotonta ruokavaliota (sarkasmia, huom.). Ja väite siitä, että me emme päivittäisi tietojamme. Hoh hoijaa. Tähän alaan liittyy niin paljon päivittämisen tarvetta. Tutkimusten seurailua, tuotteista kartalla pysymistä, sairauksien hoito-ohjeiden päivitystä... Kyllä me todellakin päivitämme. Mutta mikään päivitys ei vaadi muuttamaan sitä tosiasiaa, että terve ihminen voi käyttää maitotuotteita ja täysjyväviljaa. Emmekä me edelleenkään päivitä tietojamme muutaman personal trainerin kokemuksen mukaan. Minä en myöskään koskaan tule ajattelemaan opiskelleeni turhaan, sillä opiskeleminen on aina mielestäni täysin eri asia kuin itseopiskelu. Asioiden pyörittely ja peilaaminen muiden opiskelijoiden ja opettajien kautta on todella tärkeää ja tuo sitä kokonaiskuvaa paremmin esiin.

Terve ihminenhän voi syödä hyvin monella eri tavalla ja voida hyvin. Jokainen voi siis muodostaa oman ruokavalionsa, kuten haluaa. Ravitsemussuosituksetkin antavat hyvin paljon mahdollisuuksia. Ravitsemus ei ole ollenkaan mustavalkoista. Se mitä en ymmärrä,  on jatkuva virallisen linjan mollaaminen. Kuinka osa vastustajista oikein nostaa ravitsemustieteilijöitä esiin ihan vain haukkuakseen. Julkisesti netissä. Sekö on sitten hyvää ravitsemuskeskustelua? Minäkin olen nähnyt muutaman PT:n suunnitteleman ruokavalion, jotka ovat olleet mielestäni täysin edesvastuuttomia, mutta en minä netissä huutele ja hauku kaikkia personal trainereita sen vuoksi. En tietenkään. Minä tiedän, että heissä on paljon myös aivan huipputyyppejä, jotka ohjaavat asiakasta asiakaslähtöisesti ja hyvin. Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että personal trainerit ovat tärkeässä roolissa väestön ylipainon ehkäisyssä. Syy miksi otin heidät esiin, on se, että heidän ammattiryhmästään olen saanut eniten kritiikkiä. Mutta kuten sanoin, heissä on paljon myös huipputyyppejä.

Jos pohtisin opiskelualaani nyt, en usko että lähtisin opiskelemaan ravitsemustiedettä. Nytkin pyörittelen ajatusta uusista opiskeluista. Pidän toki tästä työstä ja minulla on paljon ihania asiakkaita, mutta en jaksaisi sotia ravitsemuksen taistelukentällä. Luulen, että pyrkisin opiskelemaan puheterapiaa tai suomen kieltä ja kirjallisuutta. Suomen kieli on aina pyörinyt yhtenä vaihtoehtona, mutta jäänyt sitten terveysalan jalkoihin. Nyt voisin siirtyä sittenkin sille alalle, mutta käytännön toteutus vain tässä elämäntilanteessa on hankalaa. Porissa ei ole yliopistoa ja olemme jo juurtuneet tänne. Pienen lapsen äitinä toisella paikkakunnalla opiskelu ei oikein onnistu. Ja opiskelusta on kyllä tehty meille "vanhoille" aika hankalaa. Tampereelle suomen kieleen oli muistaakseni 26 opiskelupaikkaa, joista 19 varattu ensikertalaisille. Että silleen. Mutta jos joku on suomen kieltä opiskellut, kuulen mielelläni kokemuksia ja erityisesti tietoa siitä, miten intensiivistä opiskelu on.

Sitä ennen yksi vaihtoehtohan voisi olla netistä ja somesta poistuminen, koska siellähän sitä taistelua varsinaisesti käydään. Haluaisin kuitenkin, että kaiken sen huudon keskellä, myös me tutkimustietoon ohjauksemme perustavat saisimme ääntämme kuuluviin. Pakko siis siellä on välillä huutaa. En vain millään jaksaisi.

torstai 30. kesäkuuta 2016

Kiireinen hoitovapaa kuvina

On ollut niin paljon ohjelmaa viime aikoina, ettei ole tullut blogeja availtua. Nytkin pitäisi kertailla uutta Sh`Bamia, mutta tulin sen sijaan kertomaan kuulumisia. Ja koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, seuraavassa selvennystä siihen missä tämän kotiäidin aika on mennyt! Tavataan kohta taas paremmalla ajalla!

Zumbassa Porihallin  sunnuntai-illoissa!


Kesälomareissulla perheen kesken


Junassa!
Tiedättekö sellaiset blogit, joissa kaikki kuvat on viimeisen päälle ja muokattu kauniiksi?
Tämä ei ole sellainen blogi.
Täällä ei paljon silmäpusseja poistella :D

Tukholman sateessa!

Laivalla ruokailemassa ja huutelemassa vieraisiin pöytiin.

Kuopiossa!


Kuopio

"Äiti, olen vähän väsynyt tästä kaikesta reissaamisesta"

Ulkotreeneissä!
Töissä!
Yksi työkeikka kouluttajana tehty. Pärjäsimme Tinskun kanssa toisistamme erossa pitkät työpäivät,
mutta koska öitä emme vielä pärjää, jäi tämä nyt toistaiseksi viimeiseksi koulutuksekseni. Muutamia asiakastapaamisia olen myös jo hoitanut, tosin lähinnä vanhoja asiakkaita, uusia en juuri vielä toistaiseksi ota.

 Lenkillä!
Kesäkuu on ollut huono lenkkikuukausi, koska Tinkan päiväuniaika on pitänyt käyttää omien töiden tekemiseen, mutta on sitä ehditty muutaman kerran lenkille ja leikkipuistojumpallekin!

Pikaisella salitreenillä!
Yksi per kuukausi on ihan hyvä tahti, eikö?

Takapihalla kesäpäivästä nauttimassa!

Tämän tyypin perässä!
Meillä on opittu konttaamaan, joten katsettaan ei voi irrottaa hetkeksikään.

Toistemme seurasta nauttimassa laivalla.

Mökillä vierailemassa.

Juoksulenkillä!

Syömässä Helsingissä!
Aina on aikaa syödä hyvin.

Jumpalla jumpalla jumpalla!
Tässä kuussa on jälleen mennyt hirveästi aikaa uusien Les Millsien opetteluun. Tässä kohtaa aina mietin, että tämä ryhmäliikuntaohjaajan työ ei kyllä varsinaisesti ole työtä, sillä työstähän saadaan korvaus. Tämän työn korvaus ei kata lähellekään kaikkea tähän kulunutta aikaa. Ilmaisen työn määrä on aivan törkeä. Että kyllä tästä hommasta pitää oikeasti tykätä, että tätä tekee.


Tiimitreeneissä!


Kiireisinä päivinä voi iskeä väsymys.


Ulkoilemassa Porin Karjarannassa