sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Yllättävä vauva-arki

Vauva-arjessa on paljon asioita, joihin ei pysty valmistautumaan. Asioita, jotka kyllä on etukäteen tiedostanut, mutta joita on mahdoton käytännössä ymmärtää ennen kuin ne kokee itse. Oikeastaan koko prosessi lapsitoiveesta tähän päivään on sisältänyt lukuisia yllätyksiä ja seikkoja, joihin on ollut mahdotonta valmistautua.

  • Aiemminkin olen todennut, että raskausaika yllätti minut totaalisesti. Raskaudellaan. Raskas raskaus ja se oli sitä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.
  • Synnytys nyt oli yhtä yllätystä, mutta se tunne, jota en ollut odottanut, oli kummallinen vapautuneisuus. Muistan ponnistusvaiheessa ajatelleeni, että nyt yhtään millään muulla tässä maailmassa ei ole merkitystä kuin sillä, että saan tämän lapsen maailmaan. Kaikki häveliäisyyden rajat oli ylitetty ajat sitten. Huoneellinen ihmisiä tuijottaa minua, mutta ei ole mitään väliä sillä miltä näytän, miten paljon satutan itseäni, miten ääntelen tai miten rumasti irvistän. Itseään ei tarvitse hillitä millään saralla.
  • Odotin lasta kohtaan tuntuvaa rakkautta ja tiesin, että lapsi tulee olemaan kiinni äidissä, mutta en ymmärtänyt miten paljon äiti tulee olemaan kiinni lapsessa. En jaksaisi olla hetkeäkään ilman häntä. Jos tyttö sattuu nukkumaan päivällä vaunuissa, oikein odotan hänen heräämistään, jotta saan hänet jälleen syliini. Puoli tuntia ilman häntä tuntuu jo ikävänä. Ymmärrän kyllä, että tämä kuulunee tähän kuherruskuukauteen ja saatan myöhemmin kaivata sitä omaa aikaa, mutta tällä hetkellä tämä tunne on aivan valtava.
  • Tiesin, että vauvan hoitoon menee aikaa ja että se on kokopäiväistä työtä, mutta en oikeasti ymmärtänyt, että olen joka ikinen sekunti kiinni hänessä. Ajattelin, että vauvan nukkuessa pystyn tekemään sitä ja tätä. No, vauva kun ei meinaa nukkua. Ja jos hän suostuu nukkumaan, tapahtuu se sylissäni. Jos hän jää hetkeksikin yksin, alkaa huuto. Kuulemma vastasyntyneet eivät vielä kaipaa syliin tai seuraa. Luulen, että kukaan ei ole kertonut tätä meidän Tinkalle. Hän nimittäin ärähtää heti, kun jää yksin. Hän ei myöskään suostu nukkumaan omassa sängyssään, joten hän on äidin kainalossa yöt ja päivät. Vitsailin, että tyttö taitaa tulla äitiinsä, kun ei meinaa malttaa nukkua. Se on sellaista kun maailmassa on liikaa tekemistä ja nähtävää ja silloin nukkuminen vain haittaa tekemistä.
  • Ihmisten suorapuheisuus on yllättänyt. Jo raskausaikana sitä totesi olevansa vapaata riistaa sen suhteen, että vatsaasi ja kroppaasi sai kuka tahansa kommentoida miten tahansa. Nyt kuka tahansa saa kysyä sinulta mitä tahansa. Vaikka melko avoimesti kerronkin asioistani, niin on mielestäni varsin henkilökohtaista kysellä synnytysrepeämistä tai imettämisestä. Ja tarkoitan nyt puolituttujen kysymyksiä, toki lähipiirin naiset saavat kysellä, sillä he ovat samalla tukiverkostoani. Mutta se, että puolitutut kyselevät rinnoistani on jotenkin kummallista.
  • Tunne, joka välillä yllättää ja samalla hävettää, on pieni katkeruus miestä kohtaan. Sekä raskausaikana että nyt vauva-arjessa mies pystyy jatkamaan elämäänsä paljon tavallisemmin kuin itse. Miehen ei juuri tarvitse miettiä, että ehtiikö käymään suihkussa, voiko käydä harrastuksissa tai voiko ottaa saunaoluen. Oma elämä taas pyörii aivan täysin vauvan ympärillä. Toisaalta ymmärrän, että se on myös etuoikeus enkä missään nimessä haluaisi vaihtaa osia. Toisaalta haluankin, että asia on näin, mutta joskus vain pieni osa minussa miettii vanhemmuuden eroja. Sitä jää miettimään miten valtavasti elämä on muuttunut positiivisen raskaustestin jälkeen.
  • Heti perään on kyllä mainittava, että on siitä miehestä myös melkoisen paljon apua ja tukea. Vaikka vauva on kiinni äidissä, niin olin hyvin onnellinen, että puolisoni oli ensimmäisen kuukauden kanssamme kotona. Oli mukavaa opetella vauva-arkea yhdessä ja jos ei muuta, niin ainakin oli henkinen tuki koko ajan paikalla. Ja totta puhuen, ensimmäisenä päivänä kun olimme tytön kanssa kahden, jäi minulta aamupesut tekemättä ja aamiaiset syömättä... Että kyllä puolisosta on oikeasti aika paljon apua, vaikka jotkut väittävät ettei miehellä ole ekoina viikkoina juuri virkaa.
  • En tiedä mitä tulevien kuukausien aikana tapahtuu, mutta tällä hetkellä olen äärimmäisen onnellinen siitä, että saan olla vauvan kanssa kotona. Odotin, että kotona olo ahdistaisi, koska olen ollut niin työkeskeinen ja tottunut jatkuvaan menemiseen ja pitkiin työpäiviin. Ehkä olen tehnyt niitä riittävästi, kun tämä arki tuntuu tällä hetkellä ihanalta lahjalta. Toki olemme vasta alkutaipaleella, mutta nyt pitää nauttia olostaan. On niin hienoa viettää päiviä vauvaa hoitaen. Olkoonkin, että toisinaan on raskasta, kun tyttö valvottaa. Pieni valvominen on kuitenkin hyvin pientä kaiken sen muun ihanan rinnalla. Sitä paitsi me nukumme sitten aamupäivällä emmekä välitä vuorokausirytmistä tuon taivaallista!
  • Tämä valtaisa onnen tunne on hämmentävää. Se iskee milloin sattuu ja tuo kyyneleet silmiin. Tämä ihana pieni ihminen on minun omani ja minä saan pitää hänestä huolta. Onni on jotenkin niin suurta, ettei sille löydy minkäänlaisia sanoja. Mutta Johanna Kurkelan sanoin päästään melko lähelle: " Mitä pidemmälle päivät käy, mä toivon, et ikuista tää onni on".

torstai 17. syyskuuta 2015

Raskauden painomuutokset

 
Jaahas, nostetaanpa kissa pöydälle. Puhutaan nimittäin painosta.

En yleensä tykkää puhua painosta kiloilla, sillä kilot eivät mielestäni ole tärkeitä. Mikään vaakalukema ei tee ihmisestä tervettä tai onnellista. Kenenkään ei tulisi pakottaa itseään tiettyyn painoon vain siksi, että jokin lukema kuulostaa hyvältä. Ihmisellä on kyllä biologinen painonsa, johon elimistö pyrkii ja jossa elimistö toimii optimaalisesti. Se, annammeko elimistön löytää tämän painon ja hyväksymmekö sen, onkin sitten jo toinen asia. En tykkää puhua kiloista myöskään sen vuoksi, että ihmiset aivan turhaan vertaavat itseään toisiin. Vaikka olisin saman pituinen toisen henkilön kanssa, on minun aivan turha verrata painojamme, sillä ruumiinrakenteemme voi olla täysin eri. Ihmiset ahdistuvat turhaan kilomääristä ja siksi itse välttelen painolukemista puhumista.

Raskauden aikana paino kuitenkin aiheutti ahdistusta, jonka vuoksi ajattelin asiaa hieman avata. Jälkeenpäin ajatellen nimittäin ahdistus aiheutui ulkopuolelta tulleiden asioiden vuoksi. Neuvolassa seurattiin painoa, joka nousi "liikaa". Lisäksi tietysti toimin juuri niin kuin ei missään nimessä kannattaisi eli luin keskustelupalstoja ja muiden blogeja. Niissä ihmiset olivat kriisin partaalla, kun painoa oli tullut kymmenen kiloa lisää. Omat painomuutokset menivät samaan aikaan jossain ihan muualla.

Rehellisesti sanoen en oikeasti ollut kovinkaan huolissani painostani. Mutta tuntui, että piti olla. Painon ei kuulunut nousta niin paljoa ja minun piti kiinnittää siihen huomiota ja olla huolissani tulevaisuudesta. Toki ahdisti kun mitkään vaatteet eivät mahtuneet ja leuan alle muodostui ylimääräisiä ihopoimuja, mutta energiaa ei vain riittänyt tekemään asian eteen juurikaan mitään. Ja väitän, että tiukka ruokavalio ja asian pohtiminen olisi vain aiheuttanut turhaa stressiä ja ahdistusta.

Vaikka siis vartalokriisiä jonkin verran olikin, se katosi sillä sekunnilla kun lapsi syntyi. Eikä se ole palannut. Vatsassa on ylimääräistä, mutta mitä sitten? Jaloissa on lihasten tilalla pelkkää löysää, mutta hällä väliä. Vasta nyt ymmärrän miten suuren työn tämä kroppa on tehnyt. Kai se nyt hyvänen aika saa näkyä. Jos joku toinen saa raskauden aikana vaivaiset kahdeksan kiloa painoa ja palautuu kuukaudessa synnytyksen jälkeen, niin se on hänelle hieno juttu. Minä en ole sellainen, mutta ei se haittaa. Armollisuus on joskus tärkeämpää kuin itsekuri.

Paino itsessään ei siis juurikaan kerro vielä mitään. Omat painonmuutokset viimeisen puolentoista vuoden sisään ovat kuitenkin olleet varsin hurjia. Kertonee jotakin kropan joustavuudesta. Loppuraskaudessa kuulin monta kertaa kommenttia, että "eihän sinulle ole juurikaan tullut ylimääräistä, vain suuri vatsa". Siinä kohtaa kun paino on noussut yli 20 kg tuollainen kommentti tuntuu lähinnä kettuilulta, vaikka hyvää tarkoittaakin. Itse vain miettii, että eikö tuo ihminen oikeasti näe vai yrittääkö vain olla kohtelias. Mutta totta se on, että toisten painonmuutoksia on hankala nähdä. Kymmenen kiloa tuntuu suurelta määrältä, mutta ei suinkaan kaikkien kropassa näy kovinkaan paljoa.

Kaikesta huolimatta ajattelin nyt paljastaa karuja lukemia omasta painosta. Lähinnä siksi, että vaikka jokaisen raskaus on yksilöllinen, monet kokevat suurta ahdistusta kun eivät ole kuin muut. Tässä siis yksi esimerkki siitä, kun homma ei mene kuten oppikirjassa. Oppikirjassahan sanotaan, että paino nousee raskauden aikana keskimäärin 12,5 kg. Jep. Itselle sitä tuli vaivaiset 25 kg. Puolentoista vuoden aikana kisakunnosta raskauden loppuun puhutaan lähes neljästäkymmenestä kilosta. Kyllä. Neljästäkymmenestä. Se näyttää numeroina tältä: 40 kg.

Harjoituskaudella painoni on vaihdellut 72-78 kg välillä. Tässä muuten yksi aihe, josta jaksaisin puhua loputtomiin; harjoituskauden paino. Se kun vain on niin, että optimaaliseen lihaskasvuun tarvitaan energiaa ja tällöin painon on annettava nousta. Mutta tästä joskus muulloin enemmän. Ennen raskautta painoin noin 75 kg. Ylin paino raskauden lopulla oli tasan 100 kg. Se on kai naisihmiselle jo varsin kunnioitettava kilomäärä se. Synnärille jäi lähes 12 kg ja kahden viikon jälkeen painosta oli pudonnut 15 kg. Kovin pitkään ei siis tarvinnut tonneissa painoaan ilmoittaa.

Miltä sitten näyttää 0,1 tonnia? Ei mielestäni ihan siltä, miltä se kuulostaa. Seuraavassa kuvasaastetta väliltä kevät 2014 ja syksy 2015.


62 kg
Kuva: Bodylehti


65 kg



67 kg
67 kg

72 kg


72 kg
75 kg

75 kg

85 kg

85-90 kg

85-90 kg

90 kg

90-95 kg
95 kg


100 kg
 
100 kg

100 kg

93 kg

85 kg
84 kg
Mitä tällä kaikella itseni häpäisyllä ja omakuvilla siis loppujen lopuksi halusin sanoa? Sitä, että vaikka painonhallinta on terveyden kannalta tärkeää, se ei ole yksiselitteistä. Paino ja painoindeksi on vain yksi mittari. Lisäksi me kaikki olemme yksilöitä eivätkä keskiarvot päde meihin.

Armollisuus on myös tärkeä ominaisuus. Itsellä on siis edelleen lähes 10 kg ylimääräistä verrattuna raskautta edeltävään aikaan. On tärkeää saada paino pois, sillä raskausdiabeteksen myötä minulla on nyt suurentunut riski sairastua tyypin 2 diabetekseen ja painonhallinta on erityisen tärkeää. En aio kuitenkaan stressata asiasta ja tietoisesti laihduttaa vaan keskittyä monipuoliseen ruokavalioon ja sopivaan liikkumiseen. Toistaiseksi en pysty kuin kävelemään, sillä palautumiseen menee aikaa. En aio kiirehtiä vaan etenen kropan ehdoilla. Se on tehnyt aika työn tässä ja ansaitsee kunnioitusta nyt ja jatkossa.

PS. Blogilla on nyt oma Facebook-sivunsa, jonka avulla päivityksiä voi myös seurailla. Löytyy osoitteesta facebook.com/petrabettinablogi.


sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Synnytyksestä äitiyteen

Elämä on nyt lopullisesti muuttunut. Hän on nimittäin täällä. Hän, joka teki minusta äidin ja puolisostani isän. Hän, joka on vienyt sydämemme ja kaiken huomiomme aivan täysin. Hän, joka on tärkeysjärjestyksessä ohittanut kaiken muun olemassa olevan. Hän on jo kolme viikkoa vanha.


Kolme viikkoa on mennyt toisaalta nopeasti, mutta toisaalta tuntuu, että siitä on ikuisuus kun olin raskaana. Tyttö alkoi ilmoitella itsestään, kun viikkoja oli täynnä 38+4. Torstai-illalla tulivat ensimmäiset pienet supistukset ja ne jatkuivat pe-iltaan asti varsin siedettävinä. Tällöin supistuksissa oli vielä pitkiäkin taukoja ja selvisin Panadolilla ja hampaita purren. Sen verran huonosti nukuin yön, että aamun valmennuksen jouduin perumaan, mutta muuten pystyin vielä pe-päivän touhuamaan. Kävimme illalla Ulvilassa katsomassa pesäpalloa ja tuolloin kaveri ilmoitteli itsestään silloin tällöin jo jokseenkin kivuliailla supistuksilla.

Varsinaisesti tiheämmät supistelut alkoivat pe-illalla pelistä kotiuduttua. Tästä eteenpäin niitä tuli 5-15 minuutin välein käytännössä ilman taukoa ja varsin kivuliaina. En nukkunut silmäystäkään enää, mutta selvisin Baby Tens -laitteen avulla. Homma jatkui samanlaisena koko la-päivän. Tässä kohtaa alkoi hieman pelottaa, että mitenköhän monta päivää tässä vielä menee... Iltakymmenestä eteenpäin supisteluihin ei enää tullut pitkiä taukoja ja synnytyksen laskettiin käynnistyvän tällöin.

Yöllä kahden aikaan supistelut selkeästi tihenivät ja aloin jo olemaan aika lailla omissa maailmoissani kipujen takia. Kolmen aikaan yöllä päätimme sitten lähteä synnärille. Siellä todettiin heti, että homma on aivan alkutekijöissään eikä yli kahden vuorokauden supisteluista ole ollut hyötyä. Pääsimme kuitenkin heti salin puolelle, sillä olin jo aivan poikki eikä oltu vielä kunnolla edes päästy alkuun.

Seuraavasta vuorokaudesta ei sitten olekaan ihan selkeitä muistikuvia. Homma ei meinannut edistyä millään ja kesti ja kesti. Sain runsaasti erilaisia kivunlievityksiä, joista osa tehosi hetken aikaa ja osa ei ollenkaan. Tunnit kuluivat sumussa eteenpäin. Kätilöt vaihtuivat eikä vauvaa kuulunut. Yksi kätilö lupasi, että miesten satasen finaaliin mennessä vauva on maailmassa, mutta toisin kävi. Mentiin noin yhdeksällä tunnilla yli.

Pitkittyneen vaiheen jälkeen päästiin pitkittyneeseen ponnistusvaiheeseen, joka olikin sitten varsinainen show. Paikalla oli porukkaa kuin pipoa ja taas homma kesti ja kesti. Taidettiin olla jo aika lähellä leikkauspäätöstä, kun neiti vihdoin ja viimein imukupin avustuksella syntyi. Tällöin oltiinkin jo maanantain puolella.

Tyttö vietiin samantien lääkärille, sille synnytys oli ollut kova koettelemus hänellekin. Ekoja pisteitä tippui vain viisi, mutta onneksi hän virkosi nopeasti. Itse olin tuolloin edelleen pienessä sumussa eikä lapsen syntyminen herättänyt mitään ääretöntä liikutusta. Lähinnä ihmetystä siitä, että hänkö tuolla vatsassa oli. Rakkaus ei syntynyt sormia napsauttamalla vaan seuraavien tuntien kuluessa kun ihmettelimme toisiamme.

Seuraava viikko meni osastohoidossa ja kotihoidossa sekä kotoa labrassa ja osastolla ravaten. Tytöllä oli keltaisuutta, jota hoidettiin sekä osastolla että kotona. Tytön täyttäessä viikon saimme lopettaa hoidon ja aloittaa arkielämän. Sittemmin elämä on ollut vauvan hoidon opettelua, lapseen tutustumista ja omaan toipumiseen keskittymistä. Olin tosi kipeä synnytyksen jälkeen, mikä oli itselle täysin uusi tilanne. Vessaan käveleminen oli elämän suurimpia haasteita ja ruoan hakeminen osaston toisesta päästä vastasi maratonia. Ruokahalua ei ollut nimeksikään ja nukkuessa kyljen kääntäminen oli mahdottomuus. Tai nukkuessa ja nukkuessa. Sairaalassa en oikein pystynyt nukkumaan ja sittemmin tyttö on valvottanut öisin. Hän on nimittäin melko vaativa tapaus. On vatsavaivoja ja hyvä ruokahalu, mutta nukkuminen ei kiinnosta ja koko ajan pitää olla sylissä.

 

Aika nopeasti sitä on kuitenkin toipunut ja tällä viikolla olen tehnyt jo kävelylenkkejä. Ruokahalu on edelleen vaihteleva ja juominen on jatkuvasti liian vähäistä. Päivä ja askel kerrallaan kuitenkin eteenpäin. Synnytys oli siis varsin rankka ja vaatinee vielä läpi käyntiä, mikäli sen aikoo joskus tehdä uudelleen. Hoitohenkilökunta on kuitenkin huomioinut kokemukseni eli apua siihen lienee saatavilla. Kyseessä ei siis ollut vain subjektiivinen kokemus vaikeasta synnytyksestä vaan se oli sitä myös ammattilaisten näkökulmasta. Käytännössä olen aika lailla pyrkinyt unohtamaan asian. Se on tosin vaatinut aktiivista unohtamista; ei käynyt niin, että kaikki olisi unohtunut lapsen synnyttyä.
 
Tinka on jo harjoitellut kannustushuutoja peleihin! 
Muuten minut on hiljalleen valtaamassa ihmeellinen rauha. Tuntuu, että vuosien hektisyyden jälkeen olen vihdoin pysähtynyt. Olen tässä ja nyt ja ainoa tehtäväni on huolehtia tästä pienestä ihmisestä. Aion suorittaa tehtävääni huolellisesti ja nautinnolla. Aion keskittyä toistaiseksi vain meihin kahteen ja arkeemme täynnä pieniä ihmeitä. Sillä lapseen ja häneen kohdistuvaan rakkauteen liittyy jotakin ihmeellistä. On niin suuri ihme, että minulle on suotu tällainen onni. Että minulla on täydellinen lapsi rakastamani ihmisen kanssa. Voiko maailmassa enää suurempaa ihmettä olla?