tiistai 28. tammikuuta 2014

Voiko keskittyminen olla liiallista?

Nyt sekä kulkee että ei kulje. Treeneissä olen saanut aivan älyttömän hyviä suorituksia tehtyä. Jostain ihmeestä saan aina salille hyvän energiapiikin ja onnistun menemään sata lasissa eteenpäin. Huikeita onnistumisen elämyksiä! Jalkatreenissä sai prässissä pitää vielä 200 kg sarjapainoina ja useampi sarja tuli tehtyä. Loppuun hieman rest-pausea, niin johan kelpasi. Eilen taisin tehdä pystypunnerrusta Smithissä 45 kg:lla eli hyvin on vielä voimia jäljellä.
Voimia riittää kyllä sitten tasan tarkkaan juurikin sen verran kuin pitää ja sitten kotona aika meneekin lähinnä vaakatasossa tai ainakin jonkinlaisessa löhöasennossa. Eilen iltaohjausten jälkeen (Sh`Bam ja BodyPump) tuntui, että pelkkä käveleminen sattui ja iltapalan valmistaminen vei kaikki loput energiat. Sitten kuitenkin nukkuminen oli hankalaa ja kroppa kävi selkeästi kierroksilla. Onneksi kohta taas tankkaillaan, niin hieman elimistö siitä aina rauhoittuu. Kunto ei ole edennyt toivotusti, vaikka kaikki on tehty just eikä melkein niin kuin on suunniteltu, mutta eiköhän se tästä taas lähde.

Tunne viime päivinä on ollut lähinnä, että kisat on ihan kohta ja tässähän alkaa olla kiire ja miksei tämä homma etene ja paino putoa ja miksi en ole jo kunnossa? Joo, tiedän, olen pahemman laatuinen kaikkimullehetitännenyt-ihminen. Ihan piti alkaa laskea ja miettiä, että niin, tässähän on vielä melkein 11 viikkoa jäljellä! Olen aina niin tiukasti kiinni tässä kisarupeamassa, että kaikki muu ajantaju tuntuu katoavan. Se tekee minusta myös varsin itsekkään ja ehkä vähän huononkin ihmisen.

En nimittäin jaksaisi keskittyä yhtään mihinkään muuhun. Töihin kyllä, sillä ne tuovat juuri sopivaa vaihtelua ja haastetta päiviin, mutta kaikki muu tuntuu niin turhalta. En käy juuri missään, en harrasta kissanristiäisiä enkä pippaloita, koska en vain jaksa katsella, kun muut syövät ja juovat. Ei minua haittaa, että muut juhlivat, mutta ei minua kiinnosta sitä katsella. Miksi minun pitäisi kiusata itseäni notkuvien herkkupöytien ja kuohuvien shamppanjalasien äärellä? En ymmärrä.

Tietenkään sitä ei saisi hautautua neljän seinän sisään koko kisadieetin ajaksi, mutta kyllä tässä kohtaa vain työt, treenit, ohjaukset ja Ässien matsit riittävät ohjelmaksi. Sitä paitsi näillä treenimäärillä kaikki lepo on ansaittua ja suotavaa. Hierojalle olen yrittänyt päästä, mutta sellaisen päivän löytäminen, jolloin minulla ei olisi illalla ohjausta, on osoittautunut hieman hankalaksi. Ja kun sellainen löytyy, niin sopiiko se hierojalle, kas siinähän se toinen ongelma sitten tulee.
Poseeraustreenejä!
Sitä vain olen jäänyt pohtimaan, että pitäisikö aktiivisemmin pyrkiä vetämään dieetti "vain siinä sivussa" eli olla yhtään muuttamatta muuta elämää sen ajaksi? Voiko olla haitallista keskittyä niin tiiviisti? Tekeekö hommasta sillä tavalla vain raskaamman? Toisaalta en ole vielä ikinä ollut näin rennolla fiiliksellä kisojen suhteen. Olen aina ollut vankasti sitä mieltä, että urheilijan on lähdettävä kisoihin voittamaan, sillä se on ainoa menestyjän ajattelutapa. Nyt kuitenkin huomaan ajattelevani ihan muita asioita kuin voittoa, kuten vain tätä matkaa lavalle, treenejä sekä ajatusta kisasuorituksesta ja -valmisteluista eikä se menestyksennälkä ehkä huuda enää ihan niin lujaa. Onko se sitten hyvä vai huono asia? Sitä en tiedä, mutta saa se minut suhtautumaan sekä tähän projektiin että itseeni jotenkin suopeammin.




Mikä sitten on sopiva määrä keskittymistä vai onko se yksilöllistä? Huippu-urheilijan kaikki toiminta tähtää suorituksen parantamiseen, mutta amatööriurheilijan elämä on hieman erilaista. Mihin pisteeseen asti amatööriurheilija voi uhrata muuta elämäänsä? Siihen asti, kunnes ympäriltä ihmiset ovat kaikonneet? Mihin asti lähipiirin tulee ymmärtää? Vai tarvitseeko omista tavoitteistaan edes olla muille tilivelvollinen?

Kysymyksiä voisi jatkaa loputtomiin, mutta en tiedä onko niihin selkeitä vastauksia. Sen tiedän, että ihan tehokasta tämä liikunnan harrastaminen on. Kävin nimittäin kehonkoostumusmittauksessa, jonka mukaan elimistöni metabolinen ikä on 18. Uskoo ken tahtoo, mutta minä uskon! Onhan se ihan kivaa olla kolmekymppisenä elämänsä kunnossa :)

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Ryhmäliikunnan ohjaamisesta

Lepopäivä. Tarpeellinen sellainen. Pää on jumissa ja flunssaa meinaa pukata. Nitistän sen makaamalla sohvalla (lähes) koko päivän ja vetämällä yliannostuksen C- ja D-vitamiinia. C-vitamiini kun saattaa lyhentää flunssan kestoa jopa tunneilla! ;) Samalla tankkaan lihaksiin vähän (siis paljon) hiilihydraatteja, niin jaksan taas painaa sata lasissa seuraavan viikon.


Sain ehdotuksen kirjoittaa hieman ryhmäliikuntaohjaajan hommista ja siitä, mistä työssä eniten pidän. Nyt, kun tunteja on taas runsaasti takana, tähän onkin hyvä paneutua.

Olen ohjannut tunteja ihan teini-iästä lähtien eli kokemusta löytyy reilun viidentoista vuoden ajalta. Aluksi ohjasin lapsia ja suoritin Voimisteluliiton Lasten voimistelunohjaajan peruskurssin. Lisäksi osallistuin moniin SvoLin ideapäiviin. Hiljalleen siirryin ohjaamaan aikuisia seurassani Porin Pyrinnössä, jota saan siis kiittää ohjaajan "urastani". Seurassa toimii pieni, mutta varsin tehokas naisjaosto, jossa aktiiviset nuoret saavat kokeilla taitojaan ohjaajana ja innokkaat pääsevät koulutuksiin ja saavat omia tunteja. Vaikka nykyään toiminkin lähinnä kuntokeskuksissa, en ole unohtanut, miten arvokasta työtä urheiluseurat tekevät. Asiakkaat saavat pienellä rahalla varsin hyviä tunteja ja seurat liikuttavat kymmeniä elleivät satoja eri-ikäisiä ihmisiä viikoittain.

Kuopioon muuttaessani sain mahdollisuuden ohjata LadyLinellä, johon hain töihin heti kaupunkiin muutettuani. Ja onneksi hain, yksi elämäni parhaimpia päätöksiä :) Vaikka minulla oli tuolloin jo lähes kymmenen vuotta ohjauskokemusta, oli kuntokeskuksessa ohjaaminen kuitenkin jokseenkin erilaista. Välineitä pystyi käyttämään, koska sali tarjosi ne, ja tunnit saivat näin enemmän sisältöä. Jotenkin tuntui myös, että ihmiset olivat vaativampia tuntien suhteen ja odottivat ohjaajalta enemmän. Onnekseni LadyLinellä uusi ohjaaja ei jäänyt yksikseen vaan sai heti palautetta ohjaamisestaan sekä ryhmäliikuntavastaavalta että asiakkailta. Näin itseään pääsi heti kehittämään.


Freestyle-tunteja ohjasin vuosien varrella aika lailla laidasta laitaan; erilaisia liikkuvia tunteja, lihaskuntotunteja, steppiä sekä helppona että koreografisena versiona ja kokeilinpa hetken aikaa spinningiäkin. Ensimmäinen Les Mills -lisenssini oli BodyAttack, joka on tänä päivänäkin edelleen ehdoton lempparituntini. Vaikka tykkään hirveästi myös muista tunneista, on Attackilla ihan erityinen paikka sydämessäni. En tiedä johtuuko se siitä, että kilpa-aerobictaustan vuoksi liikekieli on minulle tuttua vai siitä, että pidän fyysisistä haasteista, mutta jotakin siinä Attackissa on. Attack on siis tunti, jossa on kaksi juoksuosiota, joiden aikana syke nostetaan lähes maksimitasolle. Tunti ei haasta koreografisesti, sillä se koostuu lähinnä juoksusta, hölkästä, haarahypyistä, sivupotkuista, jalannostoista ja polvennostojuoksuista. Se vaatii kuitenkin itsensä voittamista, sillä siinä kohtaa kun syke on 180 ja pitäisi vielä yksi biisi juosta, niin sisua tarvitaan. Attackissa kyllä kehittyy nopeasti enkä itsekään enää pidä Attackia aivan niin haastavana tuntina kuin aloittaessani sitä ohjaamaan. Joka tapauksessa pidän sitä Les Millsin haastavimpana tuntina (poislukien Gritit, joita en ole vielä päässyt kokeilemaan). Kunto kasvaa taatusti, se on varma! Tunnilla tehdään myös punnerruksia, kyykkyjä sekä keskivartaloharjoituksia.

Attackissa on sen verran vauhdikasta, ettei kuvaajakaan pysy mukana!
Olen selkeästi sekä ohjatessani että itse tehdessäni hyvin tekniikkaorientoitunut. Käytän siis aikaa oikean tekniikan selittämiseen ja näyttämiseen ja saan myös itse parhaimmat fiilikset siitä, että tunnen, että saan jonkin haastavan liikkeen tekniikan kohdalleen. Tästä syystä olen ottanut ohjelmistooni myös Zumban ja Sh`Bamin, joissa tekniikkaa ei saa selittää eli minunkin on pakko vain heittäytyä ja kehittää tunnelmaa muilla tavoilla. Totta puhuakseni Zumba lähti työantajan toiveesta, jonka taisin kolmesti tyrmätä ennen suostumistani. En uskonut, että kymmenen vuotta keskivartalon liikkumattomuutta aerobicin parissa harjoitellut rautakanki voisi taipua hervottomaan Zumbaan. Vähänpä tiesin. Olihan minulla kokemusta lattareista pienen kilpatanssikokeilun ansiosta, mutta en kokenut olevani kovin taitava lattarien tanssija. Mutta kun on muuten liikunnallinen (ja ehkä koen kuitenkin olevani liikunnallisesti lahjakas eli nopea oppimaan), niin harjoittelu teki, jos ei nyt ihan mestaria, niin ainakin vakavasti otettavan ohjaajan. Tykästyin Zumbaan osin ihanan Iza-kouluttajan ansiosta ja vaikka Zumban koulutuksista voitaisiinkin olla montaa mieltä, niin kouluttaja ainakin oli loistava.

Sh`Bamin saapuessa Suomeen tiesin heti haluavani sen lisenssin. Olin haaveillut BodyJam-lisenssistä, mutta epäilin taitojeni riittävyyttä haastavan tanssitunnin suhteen. Sh`Bamista tiesin heti, että se olisi minun juttuni. Ja olihan se! Ihanaa, rentoa tanssimista ilman vaikeita koreografioita tai liian haastavia liikkeitä. Onnekseni silloinen työnantaja oli myötämielinen kouluttamiseni suhteen, vaikka tiesikin, että olin pian muuttamassa pois. Attackin lisäksi siis Sh´Bam on toinen suuri rakkauteni.

Tuorein lisenssini on BodyPumpista, joka oli tavallaan minulle melkoinen haaste. Ei suinkaan tekniikan tai ohjaamisen suhteen (tuttuja liikkeitä ja tekniikkaa saa ja pitää ohjata) vaan enemmänkin motivoitumisen suhteen. En aluksi ymmärtänyt miksi ihmeessä tehdään sata kyykkyä putkeen, mikä järki siinä on? Pikku hiljaa olen kuitenkin ymmärtänyt monipuolisuuden tärkeyden ja sen, miten eri osa-alueet todella tukevat toisiaan. Lihasvoima, lihaskestävyys, nopeus ja räjähtävyys; kaikki tukevat toisiaan. Salilla minusta tulee vahvempi, ryhmäliikunnassa kestävämpi, lopputuloksena voimakkaampi ja paremmin toimiva keho. Minulle kun kehonrakennus ei ole elämän ja kuoleman kysymys vaan tärkeintä on monipuolinen liikkuminen sekä terveys ja hyvä kunto.


Miksi sitten ohjaan? Ensinnäkin rakastan ryhmäliikuntaa sen kaikissa muodoissaan. Vaikka miten väsyttäisi ennen tuntia, löytyy ryhmästä sellainen energialataus, että väsymys poistuu varmasti. Ryhmässä pystyy aina haastamaan itseään hieman enemmän kuin yksin. Olen itse tottunut treenaamaan paljon myös yksin ja tiedän pystyväni hyviin treeneihin myös niin, siksi haluankin auttaa myös muita voittamaan itsensä. Nautin liikunnasta hirvittävästi ja toivon, että osa siitä ilosta välittyy ohjaamiseen ja kenties sitä kautta auttaa jotakuta toistakin nauttimaan tunnista tai innostumaan liikkumisesta. Haluan kuitenkin korostaa, ettei kaikkien tarvitse tykätä ryhmäliikunnasta. Osa saa samanlaiset fiilikset yksinään lenkkipolulla ja se on ihan yhtä hyvä juttu. Tämä on vain ja ainoastaan minun henkilökohtainen mielipiteeni ryhmäliikunnasta.

Itse haluaisin, että jokainen asiakas nauttisi tunnista kunnostaan, taidoistaan tai kokemuksestaan riippumatta. Yritän aina antaa vaihtoehtoja, jotta jokainen pystyisi tekemään tunnin omalla tasollaan. Jokainen on aloittanut jostain ja haluaisin rohkaista aloittelijoitakin rohkeasti tunnille. Yritän aina tunnilla muistuttaa, että vaikka minä välillä huudan pää punaisena, että "hyppää, haasta, käytä voimaa, tee täysillä", niin silti kyseessä on ihan jokaisen oma treeni. Jos tänään et hyppää, niin et hyppää. Annan kuitenkin mahdollisuuden haastaa itseäsi, mikäli tänään on se päivä, kun haluat tehdä ennätyksiä.

Vaikka minulla on vuosia ohjauskokemusta, en ole varmasti ikinä ohjaajana valmis. Aina on jotakin kehittämisen kohteita. Aina voi oppia uutta. Myös asiakkaat opettavat, sillä kun ohjaaja ja asiakkaat oppivat tuntemaan toisensa, saa asiakkailta kehitysehdotuksia, toiveita ja vinkkejä. On hienoa, että vaikka tällä hetkellä ohjaan isossa kuntokeskuksessa, jossa tosiaan tunnille mahtuu 100 ihmistä, niin silti asiakkaat oppii tuntemaan. Jos ei nimeltä (huono nimimuisti), niin vähintään kasvoilta. Silti toivotan uudet kasvot aina enemmän kuin tervetulleiksi.


En osaa ajatella liikkumista ilman ohjaamista. Vaikka menenkin aina ensisijaisesti ohjaamaan enkä tekemään omaa treeniä, tulee siinä sivussa itsekin usein itseään haastettua. Siinä onkin hieman ohjaamisen sudenkuoppa. Koska olen aina kilpaurheillut ohjaamisen ohessa, en ole laskenut ohjauksia harjoitteluksi. Nyt (onko tässä pakko todeta, että iän myötä?) huomaa, että kyllähän se ohjaaminenkin kuluttaa eikä lepopäiväksi voi laskea sellaista päivää, jolloin on "vain yksi ohjaus". Liikuntaa se on se yksikin ohjaus. Eli omasta kropastaan tulee pitää huolta, sillä sen pitäisi toimia työvälineenä vielä piiiiitkän aikaa. Ainakin näin toivon.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Introvertin aerobiset

Kehonrakentajan ohjelmaanhan eivät aerobiset kuulu. Turha aerobinen vain kuluttaa ja on turhaa silloin, kun lihasta kasvatetaan. Kroppaa ei myöskään kannata totuttaa suureen määrään aerobista, koska silloin dieetillä aerobisen määrä tulee kasvattaa ihan hillittömäksi ja sillä saa vain aineenvaihduntansa jumiin.

Eikö ne opit jotenkin näin mene? No, entäs sitten kun on koko ikänsä liikkunut useita tunteja viikossa? Olenko nyt menettänyt osan kehityksestäni tähän liikkumiseen? Mitä jos tätä nyt tekee työkseen? On hirveän hankala ohjata ryhmäliikuntaa liikkumatta itse. Toisinaan tämä kyllä menee överiksi. Tänään minulla on nimittäin kahdeksan päivän sisään vuorossa ohjaustunnit numerot 10, 11 ja 12. Vähempikin saattaisi riittää.

Viime viikon liikkumiset:
Ma: aamulla salitreeni, illalla Sh`Bam ja BodyPump
Ti: illalla BodyAttack
Ke: aamulla salitreeni, illalla Zumba
To: päivällä BodyPump, illalla kahvakuula ja Zumba
Pe: illalla BodyAttack
La: päivällä salitreeni
Su: aamulla salitreeni, illalla Sh`Bam

Ma: aamulla nopea salitreeni ja kahvakuula, illalla Sh`Bam ja BodyPump
Ti: BodyAttack

Ja jotta elämä ei olisi liian helppoa, niin muutimme dieettiä ja jätimme käytännössä hiilarit melko lailla pois. Homma eteni niiiin hitaasti, että otimme vähän radikaalimpaa keinoa kehiin. Mielenkiinnolla odotan huomista Attackia, että miten se jalka nousee kovan viikon jälkeen. Toistaiseksi on noussut ihan hyvin, ei ole ollut oikeastaan minkäänlaista ongelmaa treeneissä tai ohjauksissa. Eilen illalla kyllä väsytti aika lailla ja koko ilta meni sohvalla löhötessä. Tänäänkin olisi unta riittänyt, mutta lähdin tuuraamaan sairastunutta kollegaa salille. Palattuani aloin imuroimaan, mutta jaksoin vain puoleen väliin ja sitten oli pakko istahtaa tähän koneelle huilaamaan. No, ei ollut pakko, mutta tuntuu mukavammalta näin. Jos imuroitavaa on 160 neliötä, niin siinä on suunnilleen 140 neliötä liikaa. Sen verran paljon tykkään kotitöistä.

Eli ihmiskoe runsaan liikunnan ja vähäisen hiilihydraatin yhdistelmänä on käynnissä. Toistaiseksi keventynyt olo on kompensoinut puuttuvaa ravintoa ja Attackin kerähypyt ovat nousseet mukavasti. Ihmiskoe jatkuu. Sitä kyllä tuossa kollegan kanssa pohdimme, että millähän tavalla oikeasti elimistö tottuu korkeisiin liikuntamääriin? Monesti minulle sanotaan, että saan varmaan syödä ihan mitä tahansa, koska liikun niin paljon. Totuus on kuitenkin toinen. En todellakaan saa syödä mitä vain. Sen sijaan lihoan yllättävän helposti, jos herkuttelen. Toisinaan tuntuu, että lihoan, vaikka syön terveellisestikin, mutta yritän nostaa ruokamääriä. Onko perusaineenvaihduntani niin hidas, vaikka lihasmassaa melko hyvin onkin? Ja mistä hidas aineenvaihdunta sitten johtuu? Onko se vuosien tottumisen tulosta? Vai selittääkö sen vain perimä? Tiedä häntä, mutta dieettien jälkeen olen melko paljon viisaampi kroppani käyttäytymisestä ja osaan aika hyvin kuunnella tuntemuksiani. Ehkäpä se edesauttaa kisauran jälkeen myös painonhallinnassa.


Kisaan on aikaa siis 12 viikkoa, joka on aika lailla sopivasti. Matkaa lavalle voi seurata nyt myös Instagramissa, josta minut löytää nimellä petrabettina_r. Tosin aika lailla samat kuvat siellä varmaan pyörivät kuin täälläkin. Saattavat vain päivittyä hieman nopeammin.

Sisustimme Ässä-huonettamme. Ei löytynyt kuin kymmenen Ässien paitaa ja
kaupan päälle Leijonien, Rangersin, Panthersin ja Liverpoolin paidat.
(oikeasti mies sisusti ja minä makasin sohvalla raatona..)
Tiedättekö sen mainoksen, jossa puhutaan rakkaudesta? Sen, jossa tyttö kertoo, että sinä hetkenä hän vain tiesi, että tuota ihmistä hän rakastaa. No, puoliso kysyi eilen, että tuleeko minulle tuollaisia hetkiä elämän varrella. Ja tuleehan niitä. Nyt on aika usein tullut hetkiä, jolloin olen ajatellut, että onpa kaikki hyvin ja elämä ihanaa. On haastava, tärkeä harrastus, on vielä tärkeämpi ihminen vierellä, on ihania ystäviä, on mukavia töitä ja oma koti.
Vaikka oikeasti asiat eivät ole lähelläkään täydellistä. Työasiat valvottavat ja olen alkanut uudelleen haikailla opiskelemisen perään. Käytännön järjestelyt vain ovat tässä kohtaa hieman vaikeita. Kriiseilen sen suhteen, että enkö voisi vain rauhoittua ja "asettua aloilleni"? Etsiä töitä ja olla "tavallinen kolmekymppinen"? Miksi pitää aina etsiä haasteita? Miksi en nyt tyydy tähänkään ammattiin, miksi haluaisin vielä toisen koulutuksen? Milloin olen tyytyväinen? Milloin alan haaveilla tavallisista asioista, kuten lomamatkoista, kasvimaasta ja farmari-Volvosta? Milloin minä aikuistun?

Facebookissa pyöri persoonallisuustesti, jota testasin pariinkin otteeseen eri kysymysmäärillä. Tämä jatkuva itsensä tuntemisen opettelu kun pakottaa tällaisiin testeihin. Aina tuli sama tulos, joten kai se on uskottava. Ja kyllähän se tulos paikkansa pitää. Tämä jatkuva elämän pohdinta johtuu siis tuosta filosofisuudesta ;) Testi kertoi myös, että olen impulsiivinen ja intuitiivinen tuntija, joka on enemmän introvertti kuin ekstrovertti. Ja myönnän, että kyllä minusta jonkin verran introverttia löytyy. Eli tykkäsin tästä testistä, vaikka aika hömppää nämä kai ovatkin. Mutta kertoi se asioita, jotka pitävät paikkansa, mutta joita vain ei ole koskaan tullut ajatelleeksi. Löytyy osoitteesta netello.fi/persoonallisuustesti.

Olet rauhallinen, luova ja huomaavainen henkilö. Saatat usein vaikuttaa ujolta, varautuneelta tai viileältä. Sinulla on harvinainen kyky omistautua syvästi sekä ihmisille että asioille. Ihmistyyppisi ohjaa käyttäytymistään vahvoilla sisäisillä arvoilla, eikä niinkään logiikalla tai järkisyillä. Jos sinut pakotetaan toimimaan faktojen ja logiikan tasolla, sinusta syntyy vaikutelma toiselta planeetalta tulleesta olennosta. Sovellut ammatteihin, joissa voi ihmisten kanssa soveltaa empatiaa ja keskustelua. Kaltaisesi ihmiset ovat usein uskonnollisia, hengellisiä tai filosofisia, ja näkevätkin oman elämänsä matkana tai tehtävänä. Järkeilyyn taipuvaiset ihmiset saattavat pitää sinua mystikkona tai haihattelijana. Ihmistyyppisi elämää leimaa usein puolison, ”sielunkumppanin” etsintä. Etsit kaiken aikaa tasapainoa, koska kaipaat yhtä aikaa rauhaa ja yksityisyyttä, sekä kontaktia toisiin ihmisiin. Tästä syystä sinulla on taipumus vaipua alakuloisuuteen.

Pari keittokirjaa odottaa dieetin päättymistä.
Pohdinnat ja treenit jatkuvat. Ehkä jossain vaiheessa elämää löydän vastauksen kaikkiin kysymyksiini ja alan elää seesteistä elämää. Niin varmaan. Joka tapauksessa; tarmokkaita treenejä ja loistavaa alkanutta viikkoa kaikille!

tiistai 14. tammikuuta 2014

Kalorittomia herkkuja

Talvi. Pakkasta on 18 astetta. Lumitöitä. Jee. Suosittelen kaikille jalkakäytävällä varustettua omakotitalotonttia. Erityisen kivaa lumityöt ovat aura-auton käymisen jälkeen. Ja ihan turha alkaa nyt fiilistelemään mistään aerobisen tekemistä, kyllä ne hommat tehdään ihan muualla.

Onneksi on kuitenkin auto, jolla voi kulkea. Pysäköipä se auto hetkeksi, niin se jäätyy sisäpuolelta. Pidäpä sitä sitten puoli tuntia tyhjäkäynnillä, jotta saat ikkunat auki ja näet kulkea. No, eipä tarvi ainakaan enää kävellä naama jäässä tuolla, kun omistaa tuon ajokortin. Mutta jäätyy sitä joka tapauksessa. Ei tarvitse kuin pistää nenä hetkeksi ulos.

Bendakaan ei tykkää talvesta.
Kaveri istuu ikkunalla ja katselee kaihoisasti ulos.
Ja ei, minua ei tippaakaan kiinnosta onko valoisaa tai aurinkoista tai kiva hiihtää. On kylmä. On lunta. Kaikki muu on toissijaista. Sitten kun olen iso ja rikas, asun kaikki talvet Floridassa. (ja tiedoksenne, että minulla on kaikki oikeus valittaa tästä säästä, koska olen koko ajan sanonut, ettei vesisade tai pimeys haittaa minua yhtään, kunhan ei lunta tule ;) )


No mutta, muihin aiheisiin. Vingutin luottokorttiani Fitnesstukun hyväksi, sillä BCAA oli loppu. Ostin mustikan makuista. Näyttääkö mielestänne hirvittävän luonnolliselle? Ei sillä että muutenkaan ajattelisin, että palautusjuoma nyt erityisen luonnollista ruokaa olisi, mutta pakko oli seuraavalla kerralla ottaa pullo, josta ei näy läpi. Eihän tuota nyt voi juoda jos sen näkee! Poissa silmistä, poissa mielestä.


Minua kiinnostivat myös kalorittomat tuotteet, joita olen useista blogeista bongannut. Olen pohtinut, että mikähän järki näissä oikein on. Ymmärrän kyllä, että ehkä fitnessurheilija dieetillään voi kokea makuelämyksiä jopa kalorittomasta suklaakastikkeesta mutta miksi kukaan muuten haluaisi sellaista? Tai kaikkihan sellaista varmasti haluaisivat mutta kun eihän se nyt vaan voi maistua suklaalta?!

Ja voin kertoa; ei maistunut. Ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Karamelli vielä ehkä menee hirveässä karkkihimossa (rahkaa ja kaloritonta karamellisoosia, se on vähän niin kuin jäätelöä ja kinuskikastiketta söisi...tai sitten ei), mutta suklailla ei tee kyllä yhtään mitään. Suolan maku tulee ikävästi läpi. Tuotteet ovat lähinnä vettä, kuitua, suolaa ja makuaineita. En suosittele, mutta tämä suosittelemattomuus perustuu täysin subjektiivisiin tuntemuksiin. Ei siis kannata välttämättä ottaa vakavasti.


Kalorittomat nuudelit kuulostavat minusta jotenkin aivan älyvapaalta. Näitä en ole vielä testannut, sillä ne eivät houkuttele sitten millään tavalla. Ehkä sinä iltana, kun olen kaikki päivän ateriani syönyt, vatsa kurnii ja leuat kaipaavat pureskeltavaa, niin saatan kokeilla. En vain ihan oikeasti ymmärrä mihin tarvitaan kalorittomia nuudeleita? Ruoan on tarkoitus olla energianlähde. Myös painoaan pudottavilla ruoasta pitää tulla tietty määrä energiaa. Kaloriton kuulostaa jokseenkin luonnottomalta. Voihan sitä nyt ilmaakin pureskella.

Ehkä muutan mieltäni, kun tämä nälkä tästä vielä yltyy. Sillä kyllähän se yltyy. 12 weeks and counting.

Sitä raejuustoa, kiitos.

torstai 9. tammikuuta 2014

Uuden vuoden ketutukset

Tiistaina lanseerasimme kollegan kanssa uuden Sh`Bam-ohjelman ja kanssamme tanssi 99 ihmistä! Aika huikea fiilis! Yleisömenestyksessä tietysti auttoi se, että tunti on salillamme uusi sekä se, että nyt on tammikuu. Niistäkin huolimatta; olihan tuo nyt aivan mieletön tunti vetää.

Juuri ennen tuota tuntia vedin Attackin ja kun takana oli yhdeksän liikuntatunnin viikonloppu (loppiaisineen laskettuna), niin nyt ovat paikat pikkuisen jumissa. Onnekseni appivanhemmat muistivat jouluna lahjakortilla hierojalle, niin pääsen huoltamaan kehoa. Ongelmaksi muodostuu vain lepopäivien löytäminen, sillä nyt tuntuu pari viikkoa ohjauksia olevan jokaisena arki-iltana. Ensi viikolla tiedossa vaivaiset yhdeksän ohjausta. Eipähän tarvi kuulkaa hirveästi aamuaerobista vääntää, kun vetää tälläkin viikolla seitsemän tuntia. Ei lenkkeilyssäkään mitään vikaa ole, mutta onhan tämä nyt tällä tavalla hieman mielekkäämpää.

Valinnanvaraa löytyy...
Tammikuu on ilmeisesti saanut painonpudottajat ja proteiininsyöjät liikkeelle. Olen nyt neljästi parin viikon sisään poistunut kaupasta löytämättä purkkiakaan rasvatonta raejuustoa. Tänään löysin tasan yhden valmistajan raejuustoa (sitä kalleinta tietysti), muiden valmistajien hyllyt loistivat tyhjyyttään. Myöskin lihoja on saanut muutaman kerran metsästää kaupasta jos toisestakin, kun hyllyt ovat näyttäneet yllä olevan kuvan mukaisilta. Ei varmaan saisi valittaa näin vähäpätöisestä asiasta, mutta olettaisin kyllä, että jos menen kolmatta kertaa viikon sisään samaan kauppaan, niin jossain kohtaa sitä ruokaa siellä olisi. Puoliso kehotti alkamaan omavaraiseksi. Että ei muuta kuin lehmä takapihalle ja sitä rataa.

Vuoden alussahan pitää kaikkien luvata yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista ja olla vähintään tammikuu ainakin tipattomalla, sokerittomalla, herkuttomalla, maidottomalla, leivättömällä, margariinittomalla, banaanittomalla ja mitä näitä nyt oli. Uusi elämä on täällä. Taas. Ja ainakin kuukauden. Ehkä viikon. Tai no, edes maanantain.

Itse en harrasta uuden vuoden lupauksia, koska a) en keksi mitä lupaisin ja b) ei se lupaus kuitenkaan pitäisi, niin ei se ole mikään lupaus silloin. Ehkä pitäisikin asettaa tavoitteita eikä olla niin ehdoton. Haluaisin tavoitella sitä, että osaisin olla stressaamatta asioista, oppisin nukkumaan hyvin ja olisin lisäksi kalenterini suunnittelussa järjestelmällisempi sekä kotitöissä ahkerampi. No, ensimmäistä ja toista tavoitetta on aika hankala vain yhtäkkiä päättää, kolmas voisi onnistua jos oikein pinnistelisin ja neljännen kanssa ei ole toivoakaan. Mutta lupaan olla tipattomalla ja roskaruoattomalla koko tammikuun.

Dieetti menee tässä sivussa koko ajan. Joskus on nälkä, joskus ei. Joskus ketuttaa, joskus elämä on vaaleanpunaista ja ihanaa. Tänään on lähinnä ketuttanut. Aika monikin asia, esimerkiksi:
  • se, että yhtään shakeriä ei ole puhtaana, kun lähtee treeneihin. Tai jos löytää yhden, niin siitä puuttuu jokin osa (koska siinähän on jopa kolme osaa).
  • se, että juomapullot ovat aina hukassa.
  • se, että treenikassi on aina täynnä likaisia vaatteita. En ymmärrä miksei kukaan tyhjennä sitä HETI treenin tai ohjauksien jälkeen.
  • se raejuusto, jota joudun syömään. Niissä kun on vissi ero, minkä valmistajan juustoa syö.
  • se, että liikenteessä ihmiset eivät vilkuta! Se saa minut raivoihini. Miten vaikeaa se voi olla?? Ja vilkuttaa kuuluu ENNEN kuin kääntyy. Arggh.
  • se, että parkkeerataan auto nokka väärään suuntaan tien varteen. Miten vaikeaa on kääntää se auto?
  • se, että säätiedotus lupaa pakkasta ja kohta on kylmä ja pitää tehdä lumitöitä ja nenä jäätyy.
  • se, että vaaka ei koskaan ole ystäväni enkä osaa uskoa peiliä.
  • se, että ajopäiväkirjani on retuperällä eikä ketään voi palkata puolestani hoitamaan sitä.
  • se, että kotona töiden tekeminen on hankalaa, kun samalla voi olla Facebookissa ja tehdä ruokaa ja hoivata kissaa ja pestä pyykkiä ja suunnitella Zumba-biisejä ja ...oho, ne varsinaiset työt jäivät tekemättä.
  • se kissa, kun se ei anna hetkenkään rauhaa.
  • nälkä.
Että muuten kaikki ok. Ässätkin voittaa taas ja silleen. Ei kai tässä enempää voi pyytää.

Kolmenkympin kriisi vaatii uusiutumista.
Tukka lähti.





keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Elämäni vuosi

Vuosi 2013 oli huikea. Kisamenestystä se ei tuonut, mutta onnea monella muulla eri saralla kyllä. Niin paljon kaikkea mahtui yhteen vuoteen, ettei varmaankaan ihan heti yhtä mieletöntä vuotta kävele vastaan.

Koko vuosi on treenattu kovaa.
Häämatka taisi olla ainoa pidempi breikki treeneistä
eli onnistunut treenivuosi takana.
Vuoden alussa osallistuin Naisyrittäjyyskeskuksen valmennukseen ja vietin mielenkiintoisia viikonloppuja yrittäjyyttä opiskellen ja pohtien. Sain noista viikonlopuista hirveästi ja ne opettivat paljon niin yrittäjyydestä kuin itsestänikin. Koko kevään tein liiketoimintasuunnitelmaa ja laskelmia sekä vierailin yritysneuvojien luona ja huhtikuussa pääsin sitten laittamaan oman toiminimen pystyyn. Tämä oli vuoden ensimmäinen kohokohta.

Leireilemässä muiden tulevien yrittäjien kanssa

Katrin kanssa kuvailtiin nettisivuille materiaalia

Kuva: Katri Tamminen

Kuva: Katri Tamminen
Alkuvuodesta treenattiin ahkerasti Marjon kanssa, jota autoin valmistautumaan Fitness Classiciin. Kisa meni mukavasti, sillä voitto tuli. Itsestä oli mukavaa olla välillä lavan takana huoltajankin roolissa. Samalla tuttuja asioita piti miettiä hieman eri tavalla, sillä jokainen kilpailija on erilainen ja dieettikin piti toteuttaa yksilöllisesti. Marjo on kuitenkin kokenut kilpailija ja lisäksi hyvä ystäväni, joten yhteistyömme toimi loistavasti.

 
Kevät oli Marjon kisojen lisäksi jännittävää aikaa, sillä kiekkofanaatikko sai vihdoin seurata oman joukkueen finaalitaistoa. Hermoja raastavia matseja seurattiin sydän sykkyrällä. Erityisesti mieleen jäi viides finaali, joka eteni Tampereella aina kolmanteen jatkoerään eli vasta ottelun kuudes erä toi ratkaisun. Kotiin matkattiin puolen yön maissa (dieettiläinen oli kuolemassa jo nälkään) ja koko matka Tampereelta Poriin tööttäiltiin muille matsissa olleille ja tien varrella pomppiville porilaisille. Ihme touhua. Mutta mestaruus tuli ja pääsihän tuota mestaruuspyttyä itsekin halailemaan.
 
Retropaita eli aito pelipaita jokusen vuoden takaa + tuore pokaali
 
Porihallin pukuhuone, jossa tuli ihan pari kertaa vuoden aikana vierailtua.
Sali tuntuu jo kodilta, vaikka Kuopion Gym 99:lle on edelleenkin toisinaan ikävä.

Juhannus
Juhannus oli ja meni ja dieetti jatkui. Lähtöpaino oli korkea ja alussa kiloja karisikin varsin hyvin. Kesällä olo alkoi olla jo suht kevyt. Dieetti alkoi maaliskuun puolella, joten koko kesä meni lenkkiä paahtaessa ja kanoja punnitessa.

Lähtökuntoa


Kesällä dieetti alkoi jo purra.

Siskon kanssa treenailemassa


Muutama tunti tuli taas salin puolella vietettyä...

 

Ehtihän sitä kesän aikana vähän jotain muutakin tekemään. Käytiin Helsingissä rokkaamassa ja kotikaupungissa jazzeilla. Muuten päivät olivat kyllä aivan täyteen buukattuja. Tein töitä kahdeksasta neljään joka päivä eli aamuaerobiselle heräsin usein jo viideltä. Joskus salitreenikin piti tehdä aamulla, jos ilta oli täynnä ohjelmaa. Iltaisin ohjasin tunteja tai väänsin omia treenejä tai tapasin toiminimeni asiakkaita. Kotiin päästyä seuraavan päivän kuteet ja eväät valmiiksi ja kuolemanväsyneenä nukkumaan.

Muistan kärsineeni jatkuvasta univelasta ja miettineeni, että vuorokauden tunnit eivät nyt vain kertakaikkiaan riitä. Odotin jotakin itsestään tapahtuvaa muutosta tilanteeseen, mutta (yllättävää kyllä) sellaista ei tullut. Olen jo kohtalaisen monta kertaa polttanut kynttilää molemmista päistä, mutta ikinä en vain opi. Tällä kertaa homma päättyi epäonnistuneeseen kisaan, että jokohan se oppi menisi perille?


Rokkaamassa Rock the beachillä Danko Jonesin tahtiin.
Jazzeille piti varustautua omalla kylmälaukulla, mutta perinteisten suolakeksien
ja viinipullojen sijasta nautittiin broilersalaattia ja muita dieettieväitä.
Suurin työrupeama päättyi kisoja edeltävänä perjantaina eli ihan ei mennyt putkeen täysillä kilpailuun keskittyminen. Koko valmisteluviikko oli tuskainen. Kunto ei edennyt ja stressasin aivan hillittömästi. Stressaaminenhan tunnetusti auttaa asiaa. Päätin kuitenkin nauttia kisasta ja toivoa vain SM-kisapaikkaa, jotta saisin kiristellä kuntoa vielä muutaman viikon.

Ensimmäinen kisa Jyväskylässä oli kova pettymys.
No, Jyväskylässä tuli turpaan niin, että soi. Eliminaatiokierrokselta kotiin. Ihan niin kuin joku olisi oikeasti lyönyt nyrkillä päin näköä. Tavoitteet olivat pilvissä, mutta alas tultiin niin, että rytisi. Kisan jälkeen olin jo luovuttamassa koko kautta, mutta lähipiiri kannusti jatkamaan seuraavan päivän Tampereen kisaan. Ajettiin siis puolison ja huoltajani Marjon kanssa takaisin Poriin, josta seuraavana aamuna sitten Tampereelle.
Pohdinnassa jatkotoimenpiteet Jyväskylän kisan jälkeen.
 
Tampereella

Marjon kanssa osat vaihtuivat.
Valmentamisen sijasta vain Marjo huolehti kaikesta kisalookin liittyvästä,
kuten hiuksista ja meikeistä

Kuva: Bodylehden Galleria
Tampereella kunto oli hieman kuivempi, mutta jäi sijan finaalista ja SM-kisapaikasta.

Fiilis oli jotenkin surkuhupaisa ja suurin pettymys oli jo ehditty nieleskellä.

Kisan jälkeen kilpailijat kävivät vuorotellen kummastuttamassa läheisen
puiston ihmisiä kuvauksillaan.
 
Tampereen jälkeen SM-kisapaikkaa olisi voinut metsästää vielä seuraavana viikonloppuna Oulusta, mutta jätin leikin kesken. Olen jälkeenpäin miettinyt, että toki sieltä jatkoon päästyä kisa olisi taas alkanut puhtaalta pöydältä, mutta turha sitä on jossitella. Oulun kisojen kanssa samaan aikaan juhlittiin parhaan ystäväni häitä, joissa toimin kaasona. Päätin siis hoitaa edes yhden homman kotiin ja siirtyä kisaajasta kaasoksi. Päätös ei harmita. Tampereen jälkeen olin jo luovuttanut, joten en olisi jaksanut rutistaa Ouluun. Tuntuu olevan aika paljon korvien välissä tämä laji, vaikka fysiikkalaji onkin.

Kaasona toimimisen jälkeen vaihdoin puolestani morsiamen kanssa rooleja ja hänestä tuli minun kaasoni. Oli aika siirtyä suunnittelemaan loppuvuoden kohokohtaa eli hääpäivää. Sitä ennen vietettiin kuitenkin ikimuistoiset polttarit, joissa tyyliini sopivasti pääsin luennoimaan ravitsemuksesta, harrastamaan painonnostoa, kuuntelemaan kiekkomatsia ja viettämään aikaa maailman parhaiden ystävien kanssa.
Ikimuistoinen polttaripäivä.
Lokakuussa oli sitten häiden vuoro. Olin etukäteen sanonut, että tuskin hirveästi hääjärjestelyistä stressaan, sillä en ole järjestelijätyyppi eikä minua kiinnosta onko meidän häissä luonnonvalkoiset vai puhtaan valkoiset servetit (oli punaista, mustaa ja valkoista Ässien mukaan...). Koko vuoden ajan ihmiset kyselivät jännittämisestä, järjestelyistä ja lisäksi ounastelivat, että kyllä jossain kohtaa alan stressaamaan, ainahan morsiamet alkavat. No, puolisoni kyllä totesi tähän, että "ette tunne tätä morsianta". Ja niinhän siinä kävi, että kaikki järjestelyt sujuivat mahdollisimman vähällä vaivalla ja ilman stressiä. Paljon kiitosta tästä tietenkin kuuluu puolisolle sekä kaasoille, joiden ansiosta oma työpanokseni oli varsin minimaalinen.
 
Koko ajan tärkeintä oli se, että ihmiset tulisivat viihtymään. En usko, että loppuun saakka suunniteltu, pikkutarkka koristelu on tähän ratkaiseva tekijä vaan yleinen tunnelma, ruoka, juoma, bändi ja ohjelma. Kaikki muu on täysin toissijaista. Sen vuoksi emme tuhlanneet aikaa erityisten koristelujen keksimiseen vaan yksinkertaisesti menimme aika monessa kohtaa siitä, missä aita oli matalin.
Hääautonamme toimi vanha linja-auto.





Hääparin pöytä

Ruoat by Miittinki


Kaikki hääkuvat: Katri Tamminen
Hääpäivä oli kaikin puolin onnistunut ja ihana. Ja tietenkin 14 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen koko elämä muuttui sen jälkeen, kun pappi sanoi aamen. Tai sitten ei. Mikään ei muuttunut, sillä sukunimenikin pysyi samana. Sen verran naisasianaista minusta löytyy, että vuonna 2013 ei mielestäni naisen tarvitse ottaa miehen sukunimeä. Varaan kuitenkin option muuttaa sen vielä joskus myöhemmin, mikäli siltä alkaa tuntua. Epäilen kyllä. Minä olen minä ja hän on hän, vaikka naimisissa ollaankin.
 
Häiden jälkeen vielä pari työpäivää ja sitten kohti Yhdysvaltoja ja vajaan kolmen viikon häämatkaa. Olihan tuo varsin hieno reissu, joten eiköhän USA houkuttele meidät luokseen vielä muutaman kerran uudelleenkin.







Vuosi vaihtui rauhallisesti ystävien seurassa. Summattiin siinä vuotta, että perustin yrityksen, Ässät voitti mestaruuden (joka oli periaatteessa yhtä todennäköistä kuin helvetin jäätyminen) ja menin naimisiin. Sellainen vuosi sitten. Tatuointilahjakortti odottaa eli tämä vuosi tullaan kirjaamaan ihooni ikuiseksi muistoksi. Vuotta voisi kommentoida porilaisittain hienoimmalla kohteliaisuudella: ei huono.
 
Mitä sitten tapahtuu ensi vuonna? Toivottavasti kaikki tämä hyvä ei ole enteillyt sitä, että nyt suunta muuttuu ja koko ensi vuosi on yhtä tuskaa. Vuosi ainakin alkoi suhteellisen heikosti; heräsin klo 14.30 (siis mitä? alkoholiton juhlija nukkui koko päivän, en tajua..) ja elämääni pohtiessani totesin, että tässä on menoillaan kolmenkympin kriisi, ammatillinen kriisi, taloudellinen kriisi sekä kaiken päälle tukkakriisi. Että hyvältähän tämä vuosi näyttää. Jep jep.

Todistettavasti talviurheilemassa!
(kummitytön ansiota)
Treeni ainakin kulkee, että jotakin positiivista! Toivotaan kaikkien muidenkin kriisien helpottamista ja sitä, että ne kuun lopussa odottavat synttärit eivät tulisikaan lainkaan. En ehkä vanhene enää vaan olen ikuisesti 29. Hyvä suunnitelma.

Loistokasta vuotta!