torstai 26. kesäkuuta 2014

Miksi en kilpaile ja mitä mieltä sinä siitä olet?

Kevään Fitness Classicista paukahti suora SM-kisapaikka ja ensimmäiset ajatukset olivat, että syksyyn jatketaan. Onhan se huomattavasti mukavampi valmistautua suoraan SM-kisaan kuin miettiä pääseekö karsinnoista eteenpäin. Kisasuunnitelmat tältä vuodelta on nyt kuitenkin hylätty eli SM-kisoissa minua ei sittenkään nähdä.


Mielenkiintoista on ollut seurata ihmisten reaktioita tähän päätökseen. Kisaamisesta kyselevät nimittäin tutut, puolitutut ja vähän tuntemattomatkin. Osa ihmisistä ihailee, että onpa hienoa että osaat kuunnella itseäsi. Osa toivottaa hyväntahtoisesti tsemppiä treeneihin ja kehottaa palaamaan entistä kovempana ensi vuonna. Osa ehkä hykertelee tyytyväisenä, että nyt jaksan keskittyä muuhunkin kuin kisoihin.

Ja osa ei ymmärrä. Ei sitten ollenkaan.

"Siis miksi et kisaa?" "Eikö nyt kannattaisi kisata?" "Ai miten niin olet väsynyt?"
Aluksi yritin selittää syitä päätökselle, mutta nyt tekee lähinnä mieli tokaista, että kokeilepa kuule ite. Olen nyt viisi dieettiä vetänyt ja käytännössä koko viimeisen vuoden ollut dieetillä, että sitten kun olet itse tehnyt saman, niin sinulla on varaa tulla arvostelemaan. No ei, tuo kuuosti ehkä hieman jyrkältä, mutta kun jotenkin tulee tunne, että osa kokee takana olevan lähinnä laiskuutta ja nautinnonhalua. On ehkä hankala ulkopuolelta ymmärtää mitä kaikkea kisavalmistelut vaativat ja kuinka kokonaisvaltaista ja fyysisesti raskasta homma on. (ja ei, siis edelleenkään koko dieetti ei ole yhtä murhetta, mutta on aivan turha kieltää etteikö homma aika ajoin ottaisi koville)


Kyllähän minäkin sitä mietin, että ei muissakaan urheilulajeissa tällaisia taukoja vietetä. Yleisurheilijoilla on kisakausi joka kesä eikä siellä mitään välivuosia pidellä. Eikö minusta vain ole urheilijaksi kun en jaksa nyt kisata? Onko tämä oikeasti laiskuutta ja haluanko vain viettää kesää juhlien ja jäätelöä syöden?

Meidän lajimme on kuitenkin hieman erilainen kuin moni muu laji. Vierumäen leirillä pääsimme hieman kurkistamaan henkisen valmennuksen maailmaan ja koin jo tuon yhden tunnin aikana aikamoisia ahaa-elämyksiä. Olen aina ollut "kaikki mulle heti tänne nyt" -ihminen, jonka on hankala tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia. Ja juuri niitä tässä lajissa pitäisi tehdä. Lihasmassan kasvatus on hidasta puuhaa ja tavoitteen voi ihan hyvin asettaa vuoden, parin päähän. Aina ei tarvitse mennä kisasta kisaan voitonkiilto silmissä. Ainakaan tässä tilanteessa, kun on amatööriurheilija, jolla on vielä paljon kehittymisen varaa. Yleisurheilijatkin tekevät pitkän aikavälin suunnitelmia, mutta kisaavat silti vuosittain. Heillä kisaaminen tukee tavoitteisiin pääsyä. Meillä dieettaaminen syö osin lihasmassan kasvatusta, joten meidän ei tarvitse joka kisakaudella olla mukana ja silti olemme matkalla kohti tavoitteitamme.

Toinen henkisen valmennuksen ajatus liittyi intohimoon. Aloin tunnistaa itsessäni pakkomielteisen intohimon piirteitä eli sitä kun ajatus juuttuu vain päämäärään, ei matkaan, ja se päämäärä alkaa haitata muuta elämää. Tällöin ilo koko prosessista katoaa. Se mistä ennen on nauttinut (aamulenkit, kovat treenit, ruokavalio) muuttuu pakkopullaksi ja ainoa motivaation lähde on kisapäivä. Joka on lopulta aika pieni osa koko prosessia.

Kuva: Tomi Rehell
Eli syy siihen miksi en kisaa: en vain jaksa. En yksinkertaisesti jaksa.

Mikään dieetissä, kisavalmistautumisessa tai itse kisassa ei tällä hetkellä houkuttele. Nyt kisaaminen olisi silkkaa kisapäivän odottelua matkasta nauttimatta. Mikään minussa ei huuda dieetin perään. Saisin varmasti dieetin vedettyä läpi, mutta se tapahtuisi hammasta purren, jatkuvasti stressaten ja ahdistuen. Ehkä jos voisi keskittyä vain treenaamiseen, mutta kun valitettavasti elämä ei mene niin. Ja syksyn kalenteria kun katsoo, niin treenitkin pitäisi sijoittaa keskellä yötä, jotta ne ehtisi tehdä. Lisästressiä treenaamisesta? Ei kiitos.

Jo viime keväänä tunsin, että kroppa ei loppuun asti meinannut jaksaa menossa mukana. En aio ottaa riskejä (mielen)terveyteni suhteen ja niinpä nyt on parempi pitää taukoa. Tiedän, että lokakuussa kisakuvia katsoessani tunnen haikeutta ja toivon olevani lavalla, mutta silti tämä on oikea päätös. Olo päätöksen jälkeen on ollut varsin vapautunut.



Myös siitä tiedän, että päätös on ollut oikea, kun en ole ihmettelevien kommenttien jälkeenkään sitä katunut. Edes sekunnin sadasosaa en ole harkinnut päätöksen pyörtämistä. Olen aina hakannut päätäni seinään ja hokenut, että "pitää jaksaa, pitää jaksaa, minähän en väsy". No, nyt väsyin. Totaalisesti. Eikä edes hävetä myöntää sitä.

Tosissani treenaamista jatkan nyt, mutta ensimmäisenä tavoitteena on vain löytää treenaamisen ilo takaisin. Rakkaus rautaan on ollut hetkellisesti kateissa, mutta valonpilkahduksia on jo näkyvissä. Kisaamaan tulen vielä, siitä olen melko lailla varma. Mikä se seuraava kisa sitten on, niin siitä ei ole vielä hajuakaan. Päivä kerrallaan eteenpäin.

Näköjään sitä pitää se 30 täyttää, että aikuistuu ja suostuu kuuntelemaan itseään. Sitä on vuosia taistellut väsymistä vastaan, pitänyt sitä heikkoutena ja uskonut omaavansa supervoimia sekä olevansa poikkeuksellisen ahkera. Ajatellut, että ehkä tästä kaikesta ahkeruudesta palkitaan joskus ja ehkä sitä näin on jotenkin parempi ihminen. Sitten löytää itsensä itkemästä autosta, työpaikalta, parkkipaikalta, treenipaikalta, mistä tahansa, koska yhdenkin askeleen ottaminen vaatii sellaisia supervoimia, joita ei olekaan olemassa. Ja silti sen askeleen aina ottaa. Ja toisen sen perään. Ja yhä uudelleen odottaen vain sitä, että milloin jalka tai sydän pysähtyy niin, että itseään ei enää voi pakottaa.

Onneksi seinä tuli vastaan vain henkisesti eikä kroppa sanonut sopimustaan kokonaan irti. Kuitenkin sen verran, ettei se seinän ylittäminen enää onnistunut. Haluan edelleenkin olla ahkera ja haluan tehdä paljon asioita. Haluan pitää montaa rautaa tulessa ja saada asioita aikaan. Mutta haluaisin löytää tasapainon. Että asiat eivät menisi ääripäästä toiseen. Että arvostaisin itseäni myös, vaikka minulla olisi vain yksi työpaikka, yksi työaika ja yksi harrastus. Käytännössähän tuo ei tule toteutumaan vaan hyvin pitkälti teen töitä 6-7 päivää viikossa aamusta iltaan, mutta kyse onkin enemmän ajatusmaailman muuttumisesta. Että minun ei tarvitsisi tehdä tätä kaikkea ollakseni hyvä ihminen. Minun ei tarvitse olla superihminen. Minä saan väsyä ja minä saan myös laiskotella ja nauttia elämästä.

Tiedän, etten ole ajatuksieni kanssa yksin. Moni muukin viettää elämäänsä jatkuvasti suorittaen. Voin kuitenkin rohkaista pysähtymään, sillä elämässä on oikeasti aika paljon muutakin kuin työt ja urheilu. Minulla "se jokin muu" on seissyt rinnallani jo kohta 15 vuotta.  Joskus se vain vaatii totaalista pysähtymistä, että huomaa minkälaisen lottovoiton sitä on saanut. Ja ihan omana itsenään, ilman minkäänlaisia supervoimia.


Vielä kun sitä oppisi useammin sanomaan ei. Mutta kai sitä jotain haasteita pitää tulevaisuuteenkin jättää?

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Reissua reissun perään

Kesäkuu on ollut täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna vietettiin ystävän polttareita ja nautittiin elämästä. Samalla tankattiin Vierumäen leiritystä varten.



Vierumäen leiri alkoi kuntotesteillä, joista sain hyvin pitkälti tulokset sarakkeesta erinomainen. Tosin ilmeisesti maratoonariksi ei kannata ryhtyä, sillä vaikka hapenottokyky oli erinomainen, niin kuntoindeksi oli "korkean" painon vuoksi vain hyvä. Tämä siis painoindeksillä 24. Tämä nyt ei minua haitannut (paitsi että onhan tuo katoavaa tuo kisakunto), mutta sen sijaan lonkkien liikkuvuus oli aikamoinen järkytys. Niiden osalta tulos taisi olla melko huono. Lihaskuntotestit sen sijaan näyttivät erinomaista.

Leirillä saimme tutustua vesijuoksuun, kuntonyrkkeilyyn, kehonhallintaan, TRX-treeniin sekä kehonhuoltoon. Lisäksi vierailimme Flow Parkissa. Kaikki lajitutustumiset olivat hyviä, ohjaajat erinomaisia ja lajit tuntuivat mukavilta. Eniten tykästyin kuitenkin TRX-harjoitteluun sekä kehonhallintaan ja -huoltoon. Kumpikin tarjosi erityisesti hyvää keskivartalotreeniä.

Leirieväitä

Tiedättekö ne fitnesstytöt?
Ne, joilla on isot tukat, ripsienpidennykset, iso etumus ja kosolti meikkiä?
Yep, that`s me.





Todistetusti myös ilmassa
Flow Park oli ihan hirveä paikka, mutta siihen olinkin jo varautunut. Inhoan korkeita paikkoja ja asiasta panikoiminen vie kosolti voimia, jolloin kiipeäminen on melko hankalaa. Kakkosradan vedin läpi, mutta loput kolme saivat jäädä. Olen nössö, tiedän. Mutta jos sinä kaipaat fyysistä haastetta etkä pelkää korkeita paikkoja, niin suosittelen ehdottomasti.

Parin päivän leirin jälkeen keskivartalo ja selkä olivat melko hellinä, mutta onneksi tiedossa olikin lepoa. Perjantaina Vierumäeltä Poriin ja lauantaina Porista Kuopioon. Vähän tuota autossa istumista. Kuopiossa pesäpallon seuraamista ja ystävien tapaamista, kunnes sitten tiistaina ajomatka Sotkamoon. Vietin koko kesäni ainoaa vapaata viikkoa (itse asiassa koko loppuvuoden ainoaa sellaista) ja ilmat olivat kyllä varsin kesäiset; asteita kuusi ja vesisadetta.

Sotkamoon meidät sai pesäpallo, sillä vankkumattomana Sotkamon Jymyn kannattajana halusin päästä ensimmäistä kertaa paikan päälle peliä katsomaan. Vimpelissä kävimme muutama vuosi sitten, mutta Sotkamossa en ollut aiemmin vieraillut. Vedimme siis kaikki mahdolliset vaatteet päälle ja lähdimme Hiukan pesisstadionille. Hirvittävä epäonni kohtasi kyllä heti, sillä Jymyn fanikaulahuivit oli kaikki loppuunmyyty ja olisin niin halunnut sellaisen. Kuulemma lisää on tilattu, mutta totesin, että 600 km päästä on hieman hankala lähteä hakemaan.





Superiin menneen pelin jälkeen olimme aivan jäässä. Ei paljoa useat vaatekerrokset auttaneet. Onneksemme meitä kuitenkin odotti Katinkulta HolidayClubin sviitti, jonka saunassa syväjäätyminen hiljalleen hellitti. Ihana Suomen kesä.








Reissun jälkeen koittikin sitten juhannus, joka tuttuun tapaan vietettiin festareilla. Tosin tällä kertaa hieman erilaisilla sellaisilla, sillä festarit olivat teemana, kun ystävämme menivät juhannusaattona naimisiin. Ihanien häiden jälkeen loppujuhannuskin kului ystävien seurassa, kunnes oli aika unohtaa lomailu ja aloittaa taas työt. Huoh.

Minä ilman verkkareita! Pakko oli ikuistaa.


Ihana mekko, jonka olkain räsähti rikki heti kirkosta juhlapaikalle saavuttuani.
Ei muuta kuin 30 km kotiin, uutta mekkoa päälle ja takaisin juhlapaikalle.
Sen siitä saa, kun yrittää olla naisellisempi kuin onkaan.

Festareilla pitää olla festaripassi
 
Omat juhannusostokset

Juhannussapuskaa
Nyt kun on palattu arkeen, niin palasin tänään myös jalkatreenin pariin. Ensimmäistä kertaa sitten kisojen... Sattuu jo nyt eli huomennahan se vasta on hyvä olla. No, lisää treeneistä ja tulevaisuudesta sitten seuraavassa postauksessa. Erinomaista viikkoa kaikille! Itse lohduttaudun sillä, että jouluun eli seuraaviin vapaapäiviin ei oikeasti ole kovin pitkä aika enää...

Tänään löytyi Iltalehdestä tuttu naama.
Jutussa pohdittiin einesruokien ravintosisältöjä, kannattaa lukaista!

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Fitness-burnout

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kyllästynyt fitnekseen. Olen myös kyllästynyt julkiseen keskusteluun, jota lajista käydään. Lehdissä ja blogeissa kirjoitellaan siitä miksi lajia harrastetaan, miksi sitä ei harrasteta ja mitä riskejä siitä voi seurata. Anteeksi, mutta mitä ihmettä?

Miksi kenelläkään kuntosalilla käyvällä olisi tarvetta alkaa kirjoittamaan siitä miksi EI harrasta lajia ja miksi laji ei ansaitse arvostusta? Se on vähän sama kun lenkkeilevät ihmiset alkaisivat kirjoittaa tekstejä siitä, miksei kannata juosta maratoneja, vaikka lenkillä käykin. Että onhan se maraton niin kova rypistys elimistölle, että ei nyt enää niin terveellistä ole. Mikä ihmeen tarve on alkaa mollaamaan lajia, jota ei ole ikinä harrastanut? Mikä tässä lajissa on, että se herättää niin kovia tunteita?

Ymmärrän huolen syömishäiriöistä, mutta syömishäiriöt koskettavat monia muitakin urheilulajeja. Tällaiset asiat on aina otettava huomioon, lajissa kuin lajissa. Monet lajit vaativat kohtuullisen tarkkaa ruokavaliota, tärkeintä on se, millaista suhtautuminen syömiseen ja ruokavalioon on. Tiettyä rentoutta tarvitaan aina.

Itse olen ollut mukana kilpailuissa vuodesta 2009 ja niin kuin olen kertonut, on laji tuona aikana muuttunut paljon. Samalla ihmisten tietoisuus lajista on lisääntynyt ja se on noussut yhdenlaiseksi trendilajiksi. Tosin pankin räjäytti bikini fitness, joka on lähinnä se, josta nyt puhutaan. Itseäni bikini ei juuri kiinnosta eikä minusta ikinä olisi siinä sarjassa kisaamaan. Muutenkaan en tunnista itseäni julkisuudessa olleista kirjoituksista, joissa fitnesstytöt kuvataan belfieitä ottavina, muovikipoista syövinä tiukkapipoina.

Välipalaa ilman ruokavaakaa;
rahkaa, nektariinia, banaania, rusinoita, gojimarjoja,
mulperimarjoja, mantelia ja cashew-pähkinöitä
Tällä hetkellä en lue fitness-aiheisia blogeja, sillä en vain jaksa innostua. En jaksa stressata treenaamisesta, joten treenaan kun ehdin ja kun huvittaa. En jaksa laskea oman ruokavalioni ravintoarvoja, sillä teen sitä muille ihan riittävästi. Kova vuoteni on saanut minut väsymään vähän kaikkeen ja nyt aion tehdä vain asioita, joita sydämestäni haluan tehdä. Aiemmin kilpaileminen on ollut todella tärkeää ja olen tehnyt sitä suurella tunteella ja intohimolla. Tällä hetkellä minkäänlaista tunnetta lajia kohtaan ei ole.

Välipalaa smoothien muodossa;
rahkaa, vaniljajogurttia, kaurahiutaleita, kiiviä, banaania ja pellavarouhetta
Tämä ei tarkoita sitä, että lopettaisin, ei todellakaan. Mutta tänä vuonna en saa itseäni enää lavalle. En tällä hetkellä jaksaisi dieettiä henkisesti viikkoakaan, joten en pakota itseäni liikkeelle. Treenaan hyvin ja syön hyvin ja katsellaan sitten ensi vuonna mitä silloin tapahtuu. Jos tapahtuu. Ei voi tietää.


Ruokaostoksia silloin, kun ei olla dieetillä
Ensi viikolla lähden kuitenkin hakemaan uutta motivaatiota treenileiriltä, sillä lähdemme muutaman tiimiläisen kanssa Vierumäelle leireilemään. Luvassa on kolme päivää testejä, treenejä ja lajitutustumisia. Tästä olen aivan innoissani, sillä vaikka lajiin voi hetkellisesti väsyä, liikkumiseen ei väsy koskaan! Tiimiltäkin löytyy muuten nykyään Instagram-profiili ja se löytyy nimellä koivistoniskufitness. Sinne varmasti leiriltäkin jotakin materiaalia ilmestyy! Oma profiilinihan Instagramista löytyy nimellä petrabettina_r.

Rakas Benda-kissa
Tällä viikolla jouduimme kohtaamaan ikäviä asioita, kun piti heittää vauvallemme eli Benda-kissalle hyvästit. Kaksi yötä häntä yritettiin hoitaa, mutta sitten oli pakko antaa papparaisen vain nukkua pois. Olisihan hän täyttänyt seuraavaksi jo 16 vuotta eli melko iäkäs kissa oli kyseessä. Benda oli kuitenkin aina ollut niin terve ja hyväkuntoinen saalistaja, että olin ihan varma, että hän eläisi parikymppiseksi. No, lopulta vanhuus vei hänet alle viikossa, mikä tietysti on ihan hyvä asia. On vain vaikea ymmärtää, että kaveri on poissa. Koko ajan automaattisesti odottaa kissaa ovelle kotiin tullessaan ja miettii kaupassa kissanruoan ostamista. Ikävä on kova.

Luulen kyllä, että uusi kissavauva saapuu kotiimme vielä kesän aikana. Eihän sitä osaa ilmankaan olla. Ja onneksi Bendan suhteenkin on ihan hyvä mieli, sillä tietää, että hän eli kyllä hyvän elämän. Benda oli täysin hemmoteltu koko talon kuningas, jota pidettiin koko 16 vuotta niin hyvänä kuin kissaa vain on mahdollista pitää. Olisimme hänet silti vielä hetken voineet pitää kanssamme.