keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Äitiyden neuvonnan kohteet ja vuosi 2015

On tämä kyllä aikamoista hommaa tämä äitiys. Tuntuu, että tässä kilpaillaan jostain ihmeellisestä paremmuudesta ja neuvojen annosta koko ajan. Olepa yli kolmekymppinen aiemmin lapsista välittämätön äiti, niin kyllä neuvojia riittää. Ja sitten riittää niitä, jotka ovat hoitaneet vasemmalla kädellä kaiken. Muutama asia vaan ketuttaa ylitse muiden.

Liikunta. Joku on viikko synnytyksen jälkeen salilla ja sen jonkun kaveri ei joudu edes pitämään taukoa liikunnasta raskauden vuoksi. Sitten nämä tyypit sanovat, että on tietysti ihan yksilöllistä miten palautuu, että ovat onnekkaita. Mutta muistavat heti seuraavassa lauseessa mainita, että toki aiempikin kunto vaikuttaa. Suomeksi tämä tarkoittaa, että hyväkuntoiset pystyvät liikkumaan pidempään ja palautuvat nopeammin eli itsestä se vain on kiinni.
Katinkontit sanon minä. Voin sanoa, että olin todella hyvässä kunnossa ennen raskautta, mutta niin vain jouduin kävelylenkitkin kesällä lopettamaan. Kävin toki salilla loppuun asti, mutta en jaksa hetkeäkään uskoa, että liikkumisen vaikeus olisi mitenkään ollut itsestä kiinni. Kuten ei myöskään ollut palautuminen. Kaksi viikkoa synnytyksestä kävin ekaa kertaa ulkona kävelemässä. Taisin päästä yhden korttelin ympäri. Että siitä lähdettiin varsinaisin vauvan askelin liikkeelle. Ei ollut aiemmasta hyvästä kunnosta yhtään mitään hyötyä, kun haavat eivät parantuneetkaan nopeasti. Sitä paitsi kaikki raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen ei ole omista tuntemuksista kiinni ja on vain typerää lähteä liian aikaisin liian raskaiden treenien pariin. En koe huonommuutta kevyestä aloituksestani, mutta mielestäni tästä asiasta ei puhuta riittävästi.  Minäkin oikeasti luulin, että heti kun vain yhtään on palautunut, voi palata entisten treenien pariin. Näin asia ei kuitenkaan ole. Kropalle täytyy antaa aikaa kunnolla palautua. Ensimmäisen tunnin ohjasin, kun Tinka oli kolme kuukautta, mutta vielä neljän kuukauden kohdallakaan en pysty tekemään niitä kaikkein kovimpia treenejä.

Oma aika. Äidit kuulemma tarvitsevat omaa aikaa, koska ovat niin väsyneitä. Äitiys on rankkaa, kun lapsi herää yöllä monta kertaa eikä päivälläkään anna äidin puuhata omiaan.
Niin sitä varten se äitiysloma kai on olemassa! En minä tarvitse omaa aikaa. Tekeekö se minusta nyt huonomman ihmisen? On toki kiva treenata ja ohjata taas, mutta pärjäisin minä ilmankin. Eikä minulla ole todellakaan tarvetta lähteä esimerkiksi viihteelle ystävien kanssa. Minä olen saanut tehdä sitä ihan tarpeeksi. Ei minulla ole tarvetta lähteä kotoa, minulla on siellä varsin hyvä olla. Ja kyllä, Tinka on minussa kiinni koko ajan, koska hänhän ei juuri päivällä nuku (paitsi liikkuvissa vaunuissa, mikä on yksi hyvä syy lisää minulle lenkkeillä), mutta ei se minua haittaa. Sitä vartenhan minä olen olemassa. Toki sitten toinen osa neuvojien porukasta on sitä mieltä, että äiti ei saa mennä mihinkään ensimmäiseen vuoteen, että ota näistä sitten tolkkua. Ja selvyyden vuoksi todettakoon, että minulle on aivan yksi lysti miten muut toimivat. Minä vain tykkään olla pääasiassa kotona. Enkä tykkää huudattaa lasta turhaan, joten hoidan reissuni nopeasti. Piste.
 

Perhepeti. Tästä on kai miljoona mielipidettä.
Luin erään kommentin, jossa todettiin, että tässä maailmassa, jossa koko ajan tapahtuu julmuuksia ja hirveitä asioita, ei voi olla väärin, että äiti haluaa tarjota lapselleen rakkautta ja hellyyttä. Tähän liittyi myös lapsentahtinen syöttäminen. Olen tismalleen samaa mieltä. Tinka ei herää vieressäni itkemään, kuten hän tekee omassa sängyssään. Hänen yösyömisensä ei vaadi sängystä nousemista, mikä helpottaa minun nukkumistani. Ja se, että hän on kainalossani tuo taatusti hänelle turvallisen olon. Ei se nyt vain voi olla väärin. Tuskin hän siinä enää teini-iässä nukkuu.

Syöminen. On kyse sitten imettämisestä tai kiinteiden syömisestä, niin ohjeita satelee. Ja useimmiten vielä sen perusteella miten jollakulla muulla on joskus ollut.
Totean tähän vain, että minä tiedän miten aion toimia ja se kai on tärkeintä.  Meillä on nyt neljä kuukautta täysimetystä täynnä ja olen siitä hyvin ylpeä. Ei minulla ole mitään korvikkeita vastaan, mutta imettämisestä tuli minulle tärkeä juttu ja minulla on oikeus olla siitä ylpeä. Lapsen syöttäminen tuntuu tavattoman hienolta tehtävältä. Eikä se ole vain syömistä, se on myös sitä läheisyyden ja rakkauden tankkaamista.
Sinänsä imetykseen liittyy edelleen paljon myyttejä mm. maidon loppumisesta ja sopivista ruokailuväleistä. Todettakoon, että imetyksen asiantuntijat suosittelevat lapsentahtista imetystä eli että lapsi saa syödä aina kun haluaa ja niin kauan kuin haluaa. Tämä voi alussa vaatia äidiltä hyviä istumalihaksia, mutta se on lapselle tärkeää. Jos lapsi syö tiheästi, hän tilaa itselleen lisää maitoa. Tai sitten vain tankkaa sitä läheisyyttä. On kovin harvinaista, että maito loppuisi jos lapsi sitä syö. Ja äidinmaitoa ravintorikkaampaa ruokaa ei maailmasta taida löytyä.
Imettämiseen voi liittyä myös paljon haasteita, joita onnekseni en ole joutunut kohtaamaan. Siitäkin syystä haluaisin imettää pitkään. Kun imetys on koko ajan sujunut niin valtavan hienosti, niin miksi ihmeessä en jatkaisi sitä? Tietenkin tilanne voi muuttua ja sitten mennään sen muuttuneen tilanteen mukaan.

Minusta on kiva kuulla miten lähipiirin äidit ovat lapsiaan hoitaneet ja millaisia heidän lapsensa ovat pieninä olleet. Suora neuvominen tai lapselle puhumiseen naamioitu arvostelu sen sijaan saavat karvani pystyyn. Tiedättekö sellainen, jossa ihminen puhuu lapselleni tyyliin: "Eikö sinua ole ikinä kannettu näin?" tai "Kyllä äidin pitäisi sinulle jo oma syöttötuoli ostaa." Sellainen jotenkin tuntuu äitiyden arvostelulta ja kyllä, sen suhteen äidit ovat melko herkkiä.

Minua ei varmasti etukäteen pidetty kovin äidillisenä. Ehkä minusta ei ole saanut kovin pehmeää kuvaa, koska olen toistaiseksi elämässäni keskittynyt ihan muuhun kuin pehmeisiin arvoihin. Tämän vuoksi varmasti osa ihmisistä ajattelee, että minä tarvitsen neuvoja. Mutta ihan tiedoksi, että minä olen tuon lapsen kanssa 24/7 ja minä olen hyvä äiti. Vaikka minulla ei ole äitiyden kokemusta kuin reilun neljän kuukauden ajalta, on minulla varsin hyvä tuntuma siitä miten minun lapseni käyttäytyy. Ja sekuntiakaan en ole katunut sitä, että olen tullut äidiksi vasta yli kolmekymppisenä. Päinvastoin olen sitä mieltä, että se on yksi syy siihen, että pystyn nyt niin suuresti nauttimaan tästä ajasta.

Käytiin matsissa!
Ehkäpä nämä ovat tällaisia internet-ajan ongelmia, sillä nettihän näitä neuvojia on täynnä. Ja jokaisen totuus on varmasti se oikea. Kannattaa kuitenkin muistaa, että suositukset muuttuvat ja että lapset ihan todella ovat omia yksilöitään jokainen. Kuten ovat äiditkin. Jokainen hoitakoon lapsensa tavallaan. Positiivisessa hengessä asioista voi toki keskustella ja kokemuksia jakaa. Hauska juttu tässä vielä on se, että se paikka josta neuvoja odotin saavani, ei niitä antanut. Synnytysvuodeosasto oli nimittäin sellainen paikka, jota en lämmöllä muistele. Opin vauvan hoidosta eniten seuraamalla huonekavereitani, jotka olivat useamman lapsen äitejä. No, onneksi sitä oppi nopeasti ja sittenhän on myös aina se oma terveydenhoitaja, jolta kysyä. Tosin omat rutiinit ovat muodostuneet niin, ettei minulla ole ikinä mitään kysyttävää! Tai kerrottavaa. Muuta kuin että hyvin sujuu!

Omiin kirjoituksiini olen kirjoittanut tästä hetkestä näin:

Tämä syliini asti selvinnyt lapsi on tehnyt minut käsittämättömän onnelliseksi. Edes villeimmissä unelmissani en kuvitellut lapsen saamisen olevan näin hienoa. Onni asuu minussa niin valtaisana, että tuntuu, että se saattaa kuohua yli. Että sydän pakahtuu tällä kertaa rakkaudesta ja että sitä rakkautta on niin paljon, että sydän halkeaa.

Minun lapseni on täydellinen olento. Ja minä olen täydellinen äiti. Hänelle. Minussa on jokin uusi voima, joka on tehnyt minusta äidin. Minussa ei ole pienintäkään epäröintiä lapseni hoidon suhteen. Minä hoidan häntä maailman parhaiten. Minä teen hänestä hienon, tasapainoisen ihmisen, joka kokee valtavan suurta rakkautta koko elämänsä ajan. Lastenpsykiatri sanoi haastattelussa, että lasta saa paijata niin, että luut näkyvät. Aion tehdä niin.

Tottakai minä ymmärrän, ettei kukaan ole onnellinen aina. Mutta en minä siitä välitä. Minä elin lähes 32 vuotta odottaakseni tätä onnea. Minä aion nyt nauttia tästä. Minä aion ottaa tästä kaiken irti. Minä aion antaa kaiken tälle lapselle. Ihan kaiken.

Tähän purkautumiseen on hyvä päättää tämä vuosi. Vuosi 2015 oli suuren muutoksen vuosi. Ei tullut urheilusuorituksia eikä lomamatkoja tänä vuonna. Mutta tuli jotain paljon hienompaa.

Helmikuussa vatsa oli näin suuri,
vaikka vasta mentiin kolmatta kuukautta.
Vaikka olin kovin onnellinen raskaudesta,
oli alkuvuosi silti äärimmäisen raskasta.
Tein aamusta iltaan töitä, vaikka voin koko ajan huonosti.
En edes tiedä miten selvisin koko ajasta.
Kipuilin elämän- ja vartalonmuutosten vuoksi pitkään.
Tunteet, varsinkin negatiiviset, olivat kovin pinnassa.
Tässä kuvassa on jo onneakin näkyvissä.
Kesällä vähensin töitäni rajusti ja keskityin odottamiseen.
Juhannus vietettiin leppoisasti laivalla...
...ja mietittiin vuodessa tapahtunutta muutosta.
Muutaman salitreenin pystyi vielä elokuussa tekemään.

Sitten hän saapui.
Maailman kaunein olento.
Synnytys oli pitkä ja rankka, mutta palkinto oli täydellinen.
Sittemmin on keskitytty rakastamiseen...
...lenkkeilyyn...
...arkeen...
 
...palautumiseen ja kunnon kohottamiseen...

...kadonneen vyötärön metsästykseen (25 raskauskilosta jäljellä enää kolme!)...

...ja elämästä nauttimiseen.
Oikein hyvää alkavaa vuotta kaikille!

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Palanen onnestani


Mietin aika tarkkaan, että mitä asioita blogissasi julkaisen. Tasaisin väliajoin mietin myös blogin tulevaisuutta ja julkisen päiväkirjan pitämisen mielekkyyttä. Haluan kirjoittaa oman elämän pohdinnoista enkä halua tästä "viisi vinkkiä kevyeen jouluun" -blogia. Kirjoitan itsekkäästi itselleni enkä halua blogissani välttämättä ottaa asiantuntijan roolia. Työminä on erikseen, täältä sen sijaan useimmiten löytyy henkilökohtaisia asioita. Aluksi tarkoitus oli kyllä olla asialinjalla, mutta loppujen lopuksi kaipasinkin paikkaa, johon purkaa myös muita elämän pohdintoja. Siinä mielessä blogissa on ollut paljon haahuilua asiasta toiseen ja tälläkin hetkellä sen kohtalo on pohdinnassa.

Mutta toistaiseksi kirjoitellaan niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Ja niin kauan kun blogiin liittyvät asiat ja yhteydenotot ovat pääsääntöisesti positiivisia.
Jotkut asiat ovat kuitenkin niin henkilökohtaisia, etten halua jakaa niitä. Tuntuu, että jakaminen tekee niistä vähemmän omia ja henkilökohtaisia. En kirjoittanut häistäni, en juuri jaa asioita parisuhteessani tai perheestäni, en Tinkan kasvutietoja, en kirjoittanut tarkkaa synnytyskertomusta, en esittele ystäviäni tai töitäni. Olen vähän sitä mieltä, että silloin kun asiat ovat hyvin, ei niistä tarvitse huudella. Ei minun esimerkiksi tarvitse lässyttää Facebookissa puolisolleni, että kaikki näkisivät kuinka hyvin meillä menee. Meillä on oma juttumme ja riittää, että me itse tiedämme miten meillä menee. No, minulla on toki myös henkilökohtainen ongelma julkisia hellyydenosoituksia kohtaan.

Näin joulun aikaan ajattelin kuitenkin jakaa onneani. Suuria, pieniä onnen hetkiäni tällä hetkellä:

  • Aamut. Puoliso käy pusuttamassa meidät tytöt lähtiessään töihin ja tuo minulle päivän lehden. Jään vielä nukkumaan Tinka kainalossani tai rintani päällä. Herään ennen Tinkaa ja juon pari kuppia kahvia lehden parissa. Sitten Tinka herää iloisena ja nauravaisena ja seurustelemme pitkään pedissä. Seurustelun jälkeen teemme aamutoimet kaikessa rauhassa lauleskellen ja naureskellen. On ihanaa miten Tinka herää aina niin hyväntuulisena ja iloisena. Aamut ovat parhaita hetkiä. 
  • Kävelylenkit. Kävelyä vain kävelemisen ilosta. Usein ainoana ajatuksena, että miten ihminen voi olla näin onnellinen. 
  • Päivät ilman ohjelmaa. Äitiysloma on lomaa. On aivan älyttömän hienoa, ettei tarvitse kuluttaa päiviään säntäilemällä paikasta toiseen. 
  • Puolison "Tarvitsetko jotakin?" aina kun istumme Tinskun kanssa syömässä. Rakkaus on pieniä tekoja. 
  • Tinkan nauru. Ei kaivanne perusteluja.
  • Tuntien ohjaaminen. Olen päässyt jo muutaman tunnin ohjaamaan ja vuoden alusta palaan säännöllisesti tositoimiin. Tunti tuntuu nyt ihanalta treeniltä, laatuajalta ja etuoikeudelta. Keväällä ehkä oli havaittavissa leipiintymistä ohjaamisen suhteen. Varsinkin kun useampi kuukausi meni töissäkin raskauspahoinvointia vastaan taistellen. Nyt liikkuminen ja hyvä kunto ei olekaan enää itsestäänselvyys vaan suuri nautinnon aihe.
Lisäfiilistä uusista treenivaatteista, joista vastaa Fit4You
  • Tinkan ääntelyt. Erityisesti jos olemme olleet päivän jossakin asioilla ja sitten palaamme kotiin. Kun Tinsu pääsee kanssani syömään tuttuun nojatuoliimme, hän pitää pientä yninää, josta päätellen hän on sillä hetkellä maailman onnellisin vauva.
  • Perhe ja ystävät. On valtavan hienoa, että Tinkallakin on niin paljon hänestä välittäviä ihmisiä elämässään.
  • No se parisuhde. Julkinen hempeily; yhdessä 16 vuotta eli puolet elämästä, mutta rakastua voi aina uudelleen. Ja mitä enemmän on ikää ja historiaa, sitä hienommalta se rakastuminen aina tuntuu.
  • Joulu. Perhe, laiskottelu, oikea kokis (jouluna sallittu herkkuni), lahjojen paketointi ja antaminen (on minusta aina vähintään yhtä hauskaakin saaminen), leipominen, Lumiukko-piirretty, joulusauna (käyn noin kerran vuodessa saunassa, aina jouluna), suklaa, jouluvalot, rakkaat. Oikeasti en ole erityisen kova jouluihminen, mutta Tinka on tehnyt minusta tällaisen pehmon. 
 
Tasan vuosi sitten Facebook-statukseni näytti tältä: "
Onpahan ollut vuosi! Kevään kisoissa tuli hopeaa, tuli juostua ensimmäinen puolimaraton, matkustettu on Norjassa ja Ranskassa, aloitettu työt opettajana sekä Trainer4You:lla kouluttajana, Koiviston Iskun fitnesstiimissä otettu vastuuta, festaroitu Jyväskylässä, leireilty Vierumäellä, heitetty hyvästit Benda-kissalle, ajettu ympäri Suomea ja ennen kaikkea tehty niin paljon töitä, että tuntuu, että olen hengittänyt viimeksi viime jouluna! Vielä pari kirjallista työtä sekä meikäläisen Zumba Porihallilla ja sitten olen loppuvuoden lomalla. Saadaan vielä Gdansk lisättyä matkusteluihin. Kiitos tästä vuodesta, mutta vielä enemmän kiitos siitä, että se on ohi! RAUHALLISTA joulua kaikille!"

Tuo vuosi 2014 oli aivan kauhea. Menin todellakin hengittämättä sekuntiaikataululla koko vuoden. Nyt vuonna 2015 olen keskittynyt lähinnä siihen hengittämiseen. Jatkan sitä joulun ajan ja suosittelen samaa teillekin. Sisäänhengitys, uloshengitys. Kyllä siinä on joulupyhille jo ihan riittävästi tekemistä.


Hyvää joulua niin lomaileville hengittäjille
kuin työssä oleville ahertajillekin!
 

maanantai 14. joulukuuta 2015

Tunnesyöjän tunnustukset ja treenit

Olenkin kertonut, että ruokamäärät ovat suuresti muuttuneet Tinkan syntymän jälkeen. Huomaan, että liikkumattomuus vaikuttaa, sillä niinä päivinä, kun olen vetänyt jumpan, on nälkä selkeästi suurempi. Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän miten voi unohtaa syödä. Aikaisemmin se on ollut täysin mahdoton ajatus. Mutta jos nälkä on vain pieni, voi syömistä koko ajan vähän siirtää eteenpäin. Sitten jumpan jälkeen se tavanomainen pieni iltapala ei riitäkään vaan yöpalaa pitää vielä vatsan kurniessa alkaa etsimään.

Suutarin lapsellahan ei ole kenkiä, mutta ei niitä kyllä aina ole suutarillakaan. Olen nimittäin aina ollut aikamoinen tunnesyöjä. Toki tiedän keinoja, joiden avulla yrittää asiaa muuttaa, autanhan asiakkaitanikin samassa asiassa. Välillä pientä muutosta onkin tapahtunut, mutta jossain kohtaa ollaan sitten menty taas takapakkia. Yleensä syömisen tarpeen minulla laukaisevat ikävät asiat ja stressi. Etsin ikään kuin syömisestä iloa elämään. Olohan ei tosin yleensä helpotu. Syömisen ilo kun on aika ohimenevää.


Välillä olen pitänyt itseäni kurissa sillä, että olen sallinut herkut vain tiettyinä päivinä, karkkipäivinä. Tuolloin olen voinut syödä järjettömiä määriä kerralla. Makeanhimoni on taltutettu vasta kun yhtään palaa suklaata ei enää pysty syömään.  Okei, tuo oli kyllä vale. Syöminen nimittäin loppuu siinä kohtaa kun se suklaa loppuu, harvemmin ennen. Pidemmän aikaa olen kuitenkin noudattanut erilaista lähestymistapaa. Vaikka viikonloppuisin monesti syödäänkin vähän eri tavalla, en arkenakaan kiellä itseltäni mitään.  Jos haluan kahvin kanssa pullaa, syön kahvin kanssa pullaa. Jos tulee mieliteko karkkiin, saatan jopa lähteä ostamaan sitä. Mutta. Kuuntelen myös tarkkaan mikä on oikea mieliteko ja mikä ei. Monesti ajatus menee ohi kunnollisen välipalan jälkeen.

Muutenkin ruoan rooli on vauva-arjen keskellä selkeästi muuttunut. En oikeastaan kaipaa ruokaa ja välipaloja samalla tavalla kuin ennen. Voisin viettää päivät vain pähkinöitä napostellen ja olisin hyvin tyytyväinen. Mutta koska terveellisesti syöminen on minulle tärkeää, pyrin päivittäin syömään yhden lämpimän aterian sekä muutaman välipalan kasviksia ja hedelmiä näihin sisällyttäen. Olen huomannut, etten enää syö suuria annoksia vain syömisen ilosta vaan oikeasti syön vain nälän pois. Toki annoskoko varmasti muuttuu taas kun liikkuminen lisääntyy.

Tiedättekö ne blogit, joissa ruokakuvatkin ovat
tarkkaan aseteltuja ja äärimmäisen kauniita?
Tämä ei ole sellainen blogi.
Koen kuitenkin, että ruoka on myös paljon muuta kuin ravintoaineita ja energiaa, joita on pakko syödä. Hyvä ruoka on suuri nautinto, josta on toisinaan ihana nauttia hyvällä omatunnolla. Perheessämme on myös tapana usein kokoontua yhteen syömään, jolloin syöminen on myös sosiaalinen tapahtuma. Muutenkin meillä on ruoka aina syöty yhdessä yhteisen pöydän äärellä. Tapa, jonka haluan opettaa Tinkallekin.


Syömisestä liikkumiseen. Viime viikon liikkumiset näyttivät seuraavalta:
Ma: BodyPump-tunnin ohjaus
Ti: Kävelylenkki 40 min
Ke: Kävelylenkki 1 h
Pe: Kävelylenkki 45 min
La: Treeni 1 h (tiimin kanssa toiminnallinen treeni, jossa mm. voimaloikkia sekä metcon)
Su: Zumba-tunnin ohjaus 1 h


Lauantaina tosiaan saatiin fitness-tiimimme kanssa tutustua erilaisiin treenijuttuihin vierailevan valmentajan johdolla. Itse tosin tein voimaloikat kyykkyinä, sillä en uskalla vielä tehdä voimakkaita ponnistuksia. Mieli kyllä tekisi, koska olo on niin hyvä! Seuraavan päivän Zumbassa totesin, että on hyvä ottaa vielä varovasti. Äkkinäiset liikkeet tuottavat vielä ikäviä tuntemuksia. Ei ihan ole vielä palautunut. Mieli menisi jo, mutta kroppa ei ole ihan mukana. Tämä ei muuten ole mitään kärsimättömien ihmisten hommaa tämä lasten saaminen! Missään suhteessa, hih!


Toivottavasti palautuminen kuitenkin edistyy hyvin. Haluaisin nimittäin jo pian kokeilla miten onnistuu vaunujen kanssa juokseminen. Vai onnistuuko ollenkaan. Omien treenien tekeminen on vielä hankalaa, sillä Tinka itkee aina kun olen poissa. Siitä tulee itselle niin paha mieli, ettei sitä viitsi kovin usein aiheuttaa. Mutta toivon, että tilanne helpottaa jossakin kohtaa. Helpottaahan se, helpottaahan??

lauantai 5. joulukuuta 2015

Treenit raskauden jälkeen

Tinsu kävi seisomakatsomossa penkkiurheilemassa
Treenaaminen on toistaiseksi aika lailla erilaista kuin ennen vauvaa. Käyn salilla noin kerran viikossa, jolloin yritän nopeasti saada treenattua koko kropan läpi. Eli käytännössä kaikki viikon treenit kerralla. Se on aika paljon, kun olen vuosikaudet treenannut neljään jaetulla ohjelmalla. Käytännössä siis yritän tehdä nopealla tahdilla pari liikettä jaloille, selälle ja olkapäille sekä vähintään yhdet liikkeet hauiksille, ojentajille ja rinnalle. Ajan säästämiseksi käytän toisinaan supersarjoja. Viime kerran treeni näytti tältä:
  • Jalkakyykky Smithissä x 3
  • Vaakaprässi x 3
  • Vinopenkki käsipainoilla x 3
  • Pystypunnerrus kp x 4
  • Vipunostot sivulle istuen x 3
  • Supersarja: ranskalainen punnerrus kp ja hauiskääntö kp istuen x 3
  • Jättiläissarja: selänojennus, levypainon nosto eteen, ojentajapunnerrus ja vasarakäännöt kp x 2
Aikaa meni reilu tunti lämmittelyineen eli tahti oli aika napakka. Synnytyksen jälkeenhän kannattaisi aloittaa kestävyysharjoittelulla myös lihaskuntotreenit, mutta se on osoittautunut kovin haastavaksi. Kun on vuosikaudet treenannut lihasmassaa kasvattaen eli kovia sarjoja max. 12 toistolla, on tosi vaikea tehdä muuta. 

@ Porihalli

Tinsu toimi fitnessvalmentajan apulaisena posetreeneissä!
@ Friitala Sport Center
Kestävyystreenistä on siis itsellä vastannut BodyPump. Olen jopa ohjannut jo yhden tunnin!  Ja seuraava ohjaus on jälleen maanantaina. Pystyn tekemään jo lähestulkoon samoilla painoilla kuin ennen raskautta, mikä tuntuu kyllä todella hyvältä! On niin ihana jälleen hikoilla. Kävelylenkeistä ei saa samanlaista liikkumisen iloa ja fiilistä kuin kunnon salitreenistä tai ryhmäliikunnasta. 

Puolen vuoden tauko ohjaamisesta ei juuri siis vaikuttanut. Sen huomasin, että ihan niin paljon en tainnut tekniikkaohjausta antaa kuin yleensä. Yleensä hoen sitä nimittäin PALJON. Nyt piti oikein miettiä, että mikä missäkin liikkeessä oli se tärkein. No, ensi kerralla papatan varmaan jo entiseen malliin.

Löysin lihaksia!
Liikkumisesta ovat vielä poissa vatsalihasten treenaus sekä juoksu ja hypyt. Vatsalihaksia suositellaan treenattavan vasta kun ne ovat palautuneet. Homman voi testata selinmakuulla kohottamalla päätä lattiasta ja kokeilemalla navan yläpuolelta tuntuuko vatsalihasten välissä vielä rakoa. Ja voin kertoa, että täällä todellakin tuntuu. Veikkaan, että vatsalihakseni ovat kokeneet aika lailla kovia.

Se miksi en tämän enempää vielä treenaa, johtuu ihan tytöstä. Hän on nimittäin aika lailla äidin tyttö ja yleensä huutaa puolet siitä ajasta, kun olen poissa. Enkä halua huudattaa häntä turhaan. Opetellaan pikku hiljaa. Yritän opetella myös kotijumppaajaksi, mutta sekin tuntuu haastavalta. Salilla on ihan eri fiilis. No mutta, mennään tilanteen mukaan. Kyllä sinne salille ehtii vielä ainakin tuhat ja yksi kertaa. Mutta toki jos teillä on hyviä kotijumppavinkkejä, niin vastaanotan niitä mielelläni!

Nyt ei muuta kuin erinomaista viikonloppua ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Yhteisjumppaa
Tinsua ei hirveästi kiinnostanut...


Lähde nyt tällaisen luota sitten!