tiistai 20. joulukuuta 2016

Hehkua ja sokerirasitusta


Olen kuullut, että raskaana olevissa on tietynlaista hehkua. Olen ajatellut sen olevan p****puhetta, sillä ensimmäisessä raskaudessa olo oli kaikkea muuta kuin hehkeä. Tällä toisella kerralla olen jo useamman kerran kuullut, että hehku näkyy ja ehkä pystyn jopa allekirjoittamaankin sitä! Kaikki on mennyt niin eri tavalla kuin Tinkan kanssa.

Alussa toki tuli huonovointisuutta ja väsymystä, mutta se ei ollut ylivoimaisen lamaannuttavaa. Yhä edelleen saan ajoittain voimakkaita pahoinvointikohtauksia, mutta ne menevät nopeasti ohi. Mitään erityisen suurta väsymystä en enää raskauden puolivälin lähestyessä ole tuntenut. Samalla henkinen vointi on sata kertaa parempi kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin olin tosi alakuloinen melkein läpi raskauden. Nyt negatiivisia ajatuksia ei ole juurikaan päähän eksynyt.

Paino on oman puntarin mukaan muutaman kilon jo noussut, mutta ei ihan sellaisella vauhdilla kuin viimeksi. Onneksi. Näin olo omassa kropassa pysyttelee mukavana. Vatsa on pieni ja sievä eikä olo tunnu vielä isolta ja turvonneelta, kun viimeksi siltä tuntui hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien. Tuntien ohjaamisen suhteen ei ole ollut ongelmia. Vatsalihasten tekemistä olen vältellyt aika lailla alusta lähtien, sillä vatsalihasten kanssa oli viime raskaudessa ongelmaa, kun ne alkoivat antaa vatsalle tilaa. Kipu oli tuolloin varsin suuri. Nyt yritän olla rasittamatta vatsaa yhtään enempää kuin mitä nyt vartalonhallinnassa sen pitää hommia tehdä. Liikkeistä ovat poissa myös selinmakuulla tehtävät liikkeet, sillä sen lisäksi, että ne ensimmäisen kolmanneksen jälkeen saattavat vaikuttaa hapenkuljetukseen, ne eivät itsestä tunnu miellyttäviltä. BodyPumpin kyykyissäkin pitää joskus antaa periksi hieman maltillisemmille painoille, mutta muuten kaikki sujuu hyvin.


Silti menin tällä kertaa hieman jännityksellä sokerirasitukseen, koska viimeksihän sieltä tuli yksi korkea arvo ja sitä kautta raskausdiabeteksen diagnoosi. Tällä kertaa arvoissa ei ollut mitään huomauttamista. Kaikki olivat selkeästi alle viitearvojen, joten sain huokaista helpotuksesta. Eihän tuo diagnoosi nyt mikään katastrofi ole, mutta aina se kertoo suurentuneesta diabetesriskistä jatkossakin. Raskausdiabeetikkojen vauvojenkin sokeriarvoja mittaillaan syntymän jälkeisinä päivinä huolellisesti. Olin iloinen, että tällä kertaa kaikki oli hyvin.

Sokerirasitus itsessään ei minusta ole suurikaan juttu, vaikka tokihan sitä kaksi tuntia istuisi mieluummin hieman mukavammilla penkeillä kuin laboratorion odotusaulassa. Aika menee kuitenkin suhteellisen nopeasti lehtiä lueskellessa eikä onnekseni pahoinvointikaan tuona aamuna vaivannut. Kotiin päästyä söin kyllä ison lautasellisen puuroa ja melkein puolikkaan ruispatongin, hieman oli nälkä iskenyt odottelun seurauksena!

Kaiken kaikkiaan siis asiat ovat mallillaan. Vuoden kahden viimeisen viikon aikana pitäisi saada vielä jonkin verran työhommia tehtyä (joita selkeästi välttelen tätä kirjoittamalla), mutta onneksi joulupyhiin mahtuu myös perheen keskeistä laatuaikaakin. Yritän jaksaa ensimmäistä kertaa elämässäni valmistaa jouluaattoaamuna riisipuuroa. Jospa tästä saisi jotain meidän omia jouluperinteitä aloitettua. Koska sitähän joulu, perinteitä perinteiden perään!
 

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Isän rooli vauva-arjessa

Osallistuttuani keskusteluun isän läsnäolosta synnytysvuodeosastolla, jäin miettimään isän roolia vauva-arjessa enemmänkin. Monestihan ajatellaan, että koska vauva on aluksi niin kiinni äidissä, ei isän rooli ensimmäisinä kuukausina ole niin merkittävä. Olen eri mieltä. Kyllä omassa jaksamisessa puolisolla on ollut aivan valtavan suuri rooli. Yleisestikin ottaen tunnen aina olevani vähän hukassa ilman häntä ja tällaisissa herkissä elämäntilanteissa asia vain korostuu.

Olen varmaan maininnutkin, että kokemus synnytysvuodeosastosta ei ollut kovin miellyttävä. Täpötäynnä olevan osaston vuoksi emme saaneet perhehuonetta vaan kahden hengen huoneen. Pelkästään samana päivänä Tinkan kanssa syntyi kymmenen muutakin vauvaa, joten voitte kuvitella, että henkilökunnalla oli kädet täynnä töitä. En tiedä oliko kiire syynä sille, että tapasin paljon töykeää henkilökuntaa. Kenties, mutta tuoreena äitinä ja rankan ensisynnytyksen kokeneena, en mitenkään pystynyt pitämään osastoa mukavana paikkana.

Olin ensimmäiset päivät hyvin kipeä ja synnytyksestä melko ahdistunut. En nukkunut öisin enkä päivisin. Yöt olivat jumalattoman pitkiä, koska unta ei ollut, mutta mitään et voinut tehdä, ettei huonekaveri häiriintyisi. Yhden puolikkaan yön sain tosin olla yksinäni, mutta silloinkin yökkö kävi valittamassa valvomisestani. Näiden pitkien öiden aikana odotin vain, että kello tulisi seitsemän ja osaston aamu alkaisi. Aamiaisen jälkeen odotin, että kello tulisi yhdeksän, jossa paikkeilla puoliso yleensä tuli paikalle. Tiedän, että osa naisista vain nauttii osaston täysihoidosta eikä kaipaa puolisoa tai seuraa paikalle, mutta minä todella tarvitsin. Enkä mitään ihmeellistä tekemään vaan vain olemaan. Olemaan läsnä ja minua varten. Aloittamassa uuden elämän ja toipumassa synnytyksestä yhdessä minun kanssani. Toki hänestä oli käytännön hyötyä esim. ruoan hakemisessa, sillä matka huoneesta ruokailutilaan vastasi ensimmäisinä päivinä vähintään maratonia. Huh, en varmaan ikinä unohda noita ensimmäisiä päiviä. Ja täytyy sanoa, että jos puolisoni olisi noina päivinä sanonut, että hän lähtee nyt viettämään varpajaisia, olisin ollut todella loukkaantunut ja surullinen. Se, että hän ei jättänyt minua alussa yksin kuin pakolliseksi yöajaksi, oli minulle tärkeää ja koin, että se oli kunnioitusta minua kohtaan. Hän kunnioitti toivettani läsnäolostani ja laittoi minut etusijalle. Tiedän, etteivät kaikki pidä asiaa minään ja toisille on täysin ok, että puoliso lähtee varpajaisiinsa, mutta asiaa voi ajatella myös toisella tavalla.


Eikä se isän rooli sinne sairaalaan jäänyt. Myös kotona hänen läsnäolonsa oli tärkeää. Ensimmäiset päivät kuljimme vielä kodin, laboratorion ja vastasyntyneiden tehon väliä korkeiden bilirubiiniarvojen vuoksi. Onneksemme saimme kuitenkin pitää Tinkan valohoidossa kotona. Oli kuitenkin hyvä, että puoliso oli kotona ja kuljettamassa meitä sairaalaan, käymässä kaupassa ja hoitamassa kotia, kun oma liikkuminen oli edelleen vain hieman etanaa nopeampaa. Se, että joku sanoo sinulle, että huilaa vain, voin tuoda mitä tarvitset, merkitsee tuossa tilanteessa ihan valtavasti. Siis sen lisäksi, että se ihminen on vain siinä ja läsnä. On vain ja jakaa kaiken. On vain ja ottaa syliin, kun itket ja soperrat, ettet oikeastaan tiedä mitä itket, mutta itkettää vaan. On vain ja pitää langat käsissään, kun itse yrität toipua useamman vuorokauden koettelemuksesta.

Ensi kesänä isää tarvitaan vielä enemmän, kun lapsia onkin kaksi. Nyt häntä tarvitsevat ainakin perheen kumpikin nykyinen naispuolinen sekä osaltaan myös uusin tulokas. Onhan siinä isälle hommaa ja vastuuta. Pitäisi varmaan muistaa paremmin huolehtia myös hänestä eikä odottaa vain hänen huolenpitoaan.

Ehkä näiden asioiden ajatteleminen merkitsee sitä, että synnytykseen valmistautuminen on nyt osaltaan alkanut. Toistaiseksi olen tietoisesti kieltänyt itseltäni asian ajattelemisen. Minulle on kyllä pelkopolin käynti varauksessa vielä alkuvuodelle, joten asia tulee kyllä käsittelyyn aikanaan. Nyt raskauden puolivälin hiljalleen lähestyessä, alkaa toisinaan ensi kesä pyörimään mielessä. Millaista on todella olla kahden pikkuisen kanssa? Millainen on toinen synnytys? Miten tämän raskauden loppu menee? Pysynkö näin hyvävointisena pitkällekin?

Onneksi voi aina lohduttautua ajatuksella, että en ole tässä yksin. Saamme lapsen yhdessä, joten kyllä isällä on roolinsa jo myös raskauden aikana. Ainakin meillä on ja ainakin itse koen hänen roolinsa tässä kaikessa ihan yhtä tärkeänä kuin omanikin. Olkoon tämä siis kiitospuhe kaikille maailman isille, jotka kulkevat mukanamme. Ja tiedän, että nykypäivän naisen pitäisi olla kovastikin itsenäinen, mutta ei sitä aina vain jaksa. Eikä edes halua.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Laiska äiti ei siivoa


En ole ikinä ollut mikään kodin hengetär, mistä johtuen meillä otetaan aina vieraat vastaan sanoilla ”Täällä on kyllä vähän sekaista…”. Tai no, ei oteta enää, koska lähipiiri tietää kyllä sanomattakin, että meillä on sekaista. Homma on tietenkin vain pahentunut lapsen myötä. Ennen vauvan tuloa toki siivottiin ja ajatuksena oli, että vauvan kanssa pitää olla puhdasta, mutta mitä kauemmas vauvan syntymästä on tultu, sitä enemmän on näillä ajatuksilla heitetty vesilintua.

Ylipäätään siivoaminen vilkkaan taaperon kanssa on täysin mahdotonta. Toisinaan saan kyllä pölyt pyyhittyä, mutta silloinkin pitää varautua siihen, että taapero kulkee perässäni ja kiskoo joka huoneen hyllyiltä ja pöydiltä alas kaiken, minkä saa käsiinsä. Siinä kohtaa kun ollaan saatu talosta pölyt pyyhittyä, on lattiat tukittu tavaroilla. Iso talo on kiva, mutta joskus tuntuu, että taaperon kanssa tämä 160 neliötä on vähän liikaa.

Siivoamista häiritsee myös se, että Tinka pelkää imuria. Imurointi pitäisi siis ajoittaa hänen päiväuniensa aikaan. Silloin taas itse yleensä valmistan ja syön ruokaa tai teen työhommia. Tai sitten en tee. Raskauden myötä minusta on tullut väsynyt ja laiska. Vaikka en ihan niin suurta väsymystä tunne kuin Tinkaa odottaessa, tunnen silti usein tarvetta mennä päivällä hetkeksi lepäämään. Olen siis surutta käyttänyt osan Tinkan päikkäriajasta silkkaan huilaamiseen. Enkä osaa edes potea huonoa omatuntoa.

Samalla huomaan, että jaan Tinkan hoitoakin puolison kanssa eri tavalla kuin ennen. Raskauden myötä ilmestynyt väsymys on ajanut siihen, etten useinkaan enää sano, että ”kyllä minä voin vaipan ja syömiset hoitaa” vaan ennemminkin, että ”voitko hoitaa...” Minulle on myös ilmestynyt alkua pahempi raskauspahoinvointi yllättäen vasta lähiviikkoina, mikä saa usein huutamaan puolisoa apuun lapsenhoitoon. Huomaan, että jaksan paljon paremmin, kun en yritä ihan kaikkea lapsen hoitoon liittyvää hoitaa yksin.


Nukuttamisen siirtäminen puolison harteille on ollut myös suuri helpotus. Nukuttaminen kun alkoi mennä pelkäksi syömiseksi, mikä jatkui sitten yötä myöten, niin jotain oli tehtävä. En enää pystynyt itse jatkamaan uniani, kun toinen alkoi syödä ja heräsin aamulla väsyneenä ja paikat jumissa. Yösyömisistä piti siis päästä. Meillä ei noudatettu varsinaisesti minkään unikoulun periaatteita vaan mentiin miten itsestä hyvältä tuntui. Aluksi vietin öitä sohvalla ja puoliso pyrki rauhoittelemaan heräilevää lasta. Ensimmäisinä öinä annoin aina jossain kohtaa periksi, kun hysteerinen huuto ei tauonnut millään. Vähitellen kuitenkin sekä minä että Tinka totuimme tilanteeseen ja huuto alkoi tauota aiempaa nopeammin. Aika nopeasti siirryin sitten takaisin samaan petiin. Edelleen Tinka toisinaan herää öisin ja välillä etsii maitoa helpottamaan nukahtamista. Olen pitänyt kiinni siitä, että maitoa ei ennen aamua tipu. Lähinnä koska hän jää vain syömään ja torkkumaan eikä kumpikaan meistä nuku kunnolla. Toivon, että hän hiljalleen oppii saamaan uudelleen unen päästä kiinni ilman aikuista. Tällä hetkellä hän nukahtaa isän kainaloon joskus hitaammin, joskus nopeammin.

Minustahan on tässä tullut laiska vähän kaikella saralla. Usein vietän illan pienen hetken ennen nukkumaanmenoa vain kirjaa lukien. Hyvä tarkoitus on ollut tehdä silloin töitä tai muuta hyödyllistä. Edes kirjoittaa blogia, vaikkei sekään nyt varmaan mikään maailman hyödyllisin homma ole. Minun oli myös tarkoitus kirjoittaa joka raskausviikko jotain pöytälaatikkoon, jonne olen kirjoittanut fiiliksiä tasaisin väliajoin aina keskenmenosta lähtien. No, en ole avannut kirjoitusta kertaakaan tämän kohta 17 viikkoa kestäneen raskauden aikana. Viikot ne vain vierivät ohi.

Toisaalta, tarvitseeko sitä ihmisen aina niin tehokas ollakaan? Olen tässä kuitenkin onnistunut tekemään jonkin verran töitä koko ajan, kasvattamaan vauvan taaperoksi ja voimaan itsekin suhteellisen hyvin. Tehokkuus on tietysti tässä maailmassa hirveän tärkeää, mutta ehkä joskus tärkeää on myös se, että voi heittää ne kaikki tavarat hyllyltä alas. Tai tarkastella kuinka paljon sukkia yhteen laatikkoon mahtuu. Tai kuinka monta kertaa kengän jalkaan laittaminen ja pois ottaminen voi pysyä hauskana leikkinä. Tärkeitä asioita nekin kaikki ovat.