keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Oikeat ruoat ja listat

Olen miettinyt miksi saan niin paljon näppylöitä aina Superdieettejä katsoessani, mutta koin maanantaina jonkinlaisen ahaa-elämyksen asian suhteen. Kuuntelin loistavia graduseminaareja ja yhdessä seminaarissa pohdimme syömisen joustavuutta. Siinä tajusin, että tietenkin minä pidän suorasukaisten ohjeiden ja ruokalistojen antamista huonona tapana, sillä olen oppinut täysin toiseen tapaan. Minun tapani lähtee siitä, että ihminen otetaan huomioon yksilönä, jolloin huomioidaan ruokailujen lisäksi myös muut painonhallintaa haittaavat elämän osa-alueet. Ruokailutapojen muutokseen tulee olla valmis, sillä kukaan ei voi ulkopuolelta käskyttää, mikäli omaa motivaatiota ei löydy. Tavoitteena on myös oppia joustavaa syömistä, johon jyrkkä listan mukaan syöminen ei sovi. Tärkeintä on oppia uudet, pysyvät ruokailutottumukset niin, että ne kantavat myös painonpudotuksen jälkeen. Muutoksen tulisi lähteä omien korvien välistä, ei vieressä huutavan ihmisen käskystä.

Osalle ihmisistä tiukka kuri ja listat sopivat ja se on ihan ok. Ja jos joku tällä tavoin löytää terveellisemmät elämäntavat, aina parempi. Ja toisinaan tuntuu, että juuri sellaista ihmiset kaipaavatkin. Usein minultakin pyydetään listaa siitä, mitä syödä päivän aikana. Ikinä en tällaista listaa tee. Ruokailut pitää koostaa omien mieltymysten ja oman päivärytmin mukaan. Oikeanlaisia tuotteita pitää oppia itse valitsemaan niin, ettei tarvitsisi loppuelämää kulkea se "oikeiden" tuotteiden lista kädessä kaupassa. Mikäli ei ymmärrä miksi mitäkin syödään tai ei syödä, miten sitä ikinä oppii syömään sen listan ulkopuolella? Ehkä se olisi ihmisille sitten sellainen helppo vaihtoehto, näitä vaan saan syödä, aamen. Jos ei tarvitsisi itse pohtia ruokailujaan, estäisikö se paremmin myös herkkujen ostamista? Olisiko ruokailujen ulkoistaminen terapeutin huolehdittavaksi sitten paras vaihtoehto? Onko kohtuus liian vaikea käsite ja pitäisikö ruoat todellakin jakaa "oikeisiin" ja "vääränlaisiin"?

Ei, kyllä minä pidän edelleen kiinni siitä, että syöminen on niin paljon muutakin kuin vain polttoainetta ja elimistön ravintoa. Ruoasta pitää myös nauttia ja tällöin pitää löytää ne itselle sopivat terveelliset vaihtoehdot. Ja samalla muistaa, että tasapainoiseen ruokavalioon kuuluu myös herkuttelu. Se on sitä joustavuutta.

Ystävä kysyi pohdintani jälkeen, että enkö koe ristiriitaiseksi tätä ajattelutapaa ja harrastustani, jossa dieetillä nimenomaan syödään sen listan mukaan. En koe. Dieetilläkin joka ikinen ateria on nautinto. Jokaisella aterialla syön ruokia, joista pidän. Mikäli jonain päivänä jokin ei maistu, sen voi vaihtaa toiseen, kunhan vain huolehtii ravintoarvojen säilymisestä sunnitellun mukaisena. Ja dieetti kestää sen puoli vuotta, ei enempää. Sen jälkeen palataan tavanomaiseen ruokavalioon, joka joustaa (sopivasti) mielitekojen mukaan. Mustavalkoisuus ei kanna kovin pitkälle.

Tällä hetkellä ruokavalion lisäksi joustaa myös treenisuunnitelma. Olen siirtynyt väliaikaisesti kolmijakoiseen ohjelmaan, sillä tuntuu olevan aivan mahdoton saada neljää tai viittä treeniä viikkoon. Ohjauksia toki tulee viikosta riippuen 3-5. Mutta ei tämä opiskelurutistus enää hirmu kauaa kestä, niin sitten pääsee taas täysillä treenaamaan. Ja toki nytkin kaikki mitä tehdään, tehdään täysillä!

Tällä kertaa ei olekaan valokuvia, sillä oma kone on huollossa ja lainakoneelle en jaksa ladata, niin ei tarvi sitten poistella. Tosiaan omasta koneesta kosahti sitten kovalevy. Arvatkaapa harrastanko hirveästi varmuuskopioita? Jep jep. Tyhmä, tyhmempi, minä. Ei auta itkeä, vaan ihan itse kärsiä tyhmästä päästään.

Niin, ja Poriin muutto alkaa varmistua, huhtikuun puoliväliä odotellessa siis! (missä hemmetin välissä tässä nyt muka pakkaamaan ehtii??)

Ei muuta kuin mahtavaa loppuviikkoa meille kaikille!

perjantai 17. helmikuuta 2012

Urheilija ei tervettä päivää nää ja silleen.

Olen aina ollut vankkumaton venyttelyn puolestapuhuja. Ahkera venyttely säästää monilta vammoilta ja pitää kehon vetreänä ja paremmassa kunnossa. Itse olin varsinkin aerobicaikoina hyvinkin ahkera venyttelijä. Se tosin johtui suurimmaksi osaksi siitä, etten ole luonnostani notkea, vaan jouduin tekemään töitä liikkuvuuden eteen. Mutta muistan, että monesti muiden lopetellessa treenejään, minä olin vasta puolessa välissä, sillä edessä oli vielä kaiken maailman ylivenytyksiä. Minuutin verran spagaatissa etujalka penkillä, sitten takajalka penkillä, toinen jalka, sitten sivuspagaatia, pystyspagaatia, takareisiä ja ties mitä. Välillä valui kyyneleet silmistä, mutta venytys vietiin loppuun asti. Siltikään en ikinä ollut supernotkea, mutta sainpa heitettyä jalan korvan viereen…
Mutta, mutta, mutta. Mitäs sitten on tapahtunut? Nyt kun liikkuvuus ei ole ollut aktiivinen kehityksen kohde, on koko venyttely jäänyt jonnekin (niitä 10s venytyksiä treenin jälkeen ei lasketa). Ja mitäs sitten tapahtuu? Ilmestyy vammoja. Jo muutaman viikon itsestään ilmoitellut kantapää/akillesjännekipu on äitynyt aika pahaksi ja alkaa jo toden teolla vaivata elämää. Että näin. Mihinkähän ikään mennessä ryhmäliikuntaohjaajat ovat rikkoneet itsensä kokonaan? Pitäisiköhän ohjaajilla kuulua työsopimukseen pakollinen kehonhuoltotunti joka viikko sekä työsuhde-etuihin säännöllinen hierojalla käynti? Auttaisikohan se vai ovatko paljon liikkuvat ihmiset tuomittu kärsimään rasitusvammoista ja säännöllisestä kolotuksesta? Mikä sitten on paljon tai riittävästi tai liian vähän? Otapa siitä sitten selvää.
Joka tapauksessa rakastan työtäni ja lähden sunnuntaina poikkeamaan Helzingissä kouluttautumassa. Samalla joutuu ehkä suorittamaan kierroksen urheiluliikkeissä, jotta saisi hieman täydennystä treenivaatekokoelmaan.
Tällä viikolla on treenattu ainakin selkää:
Ylätalja lapiokahvalla x3, 45 kg
Kulmasoutu vastaotteella x4, 45kg
Vipuvarsiveto alhaalta x4, 20kg/käsi
Ylätalja niskan taakse x3, 40kg
Selän ojennus x4, 5kg lisäpainolla
Vatsoja 3 eri liikettä, 2 sarjaa per liike
Olkapäätreeni taisi olla aika peruskauraa. Pystypunnerrusta Smithissä ja vipareita vähän joka ilmansuuntaan. Ojentajille penkkipunnerrusta, ranskalaista ja push downia sekä loppuun etunojassa ojentajapunnerruksia. Huomenna olisi rintaa ja (olemattomia) hauiksia tiedossa.
Tällä viikolla otin yhden kouluhommista vapaan illan ja käytiin katsomassa Vuosaari-leffa. Olisin tykännyt muuten, mutta kun siinä oli itkeviä lapsia enkä kestä niitä yhtään. Siis ei sillä, etten sietäisi lapsia, vaan minun sydän särkyy jos lapsia itketetään ja sitten minä vollotan koko elokuvan ajan. Itkevät lapset pitäisi kieltää leffoista kokonaan. Ja koirat.
On muuten alkanut kovasti mietityttää Poriin palaaminen. Nyt on Kuopiossa asiat niin hyvin, sillä vaikka meistä ei Kuopion kanssa ikinä tullut sydänystäviä (taidettiin pikemminkin vain oppia elämään toistemme kanssa), on minulla täällä nyt aika hyvä olla (työ, tunnit, kaverit). Mitä jos en saakaan Porista töitä? Ehkä en pääse minnekään ohjaamaan. Mitä jos en viihdykään? Mitä jos tajuan, että mikään ei ole kaupungissa viidessä vuodessa muuttunut? Sama piiri pieni pyörii edelleen ja kaupungilla tunnistaa vähintään joka toiset kasvot. Ainoa ero entiseen taitaakin olla vain se, että kaverit ovat alkaneet lisääntymään. Ihan totta, jengi sikiää kuin sienet sateella. Ihme touhua.
No mutta, eihän tässä vielä olla muuttamassa. Joku pikku gradu pitäisi ensin väsätä… Se on muuten hirmu mielenkiintoinen sairaus tuo sepelvaltimotauti, voisin kertoa teille siitä aika paljon, mutta ehkä jätetään toiseen kertaan ;) Viikonloppuja!

Näin voi aina välillä sanoa tästä urheilemisesta: it`s so hard ;)
Anouk sen sijaan on kova mimmi!

perjantai 10. helmikuuta 2012

Viikonloppuja!

Taivas, että minun jalat on kipeät. Käveleminen on mielenkiintoisen näköistä, kun ihan oikeasti sattuu niin, että pitää hammasta purra. Vähän itkettäisi jos ei enimmäkseen naurattaisi. Kaikesta huolimatta tänään on vedetty kaksi tuntia Zumbaa ja huomenna edessä olisi BodyAttackin ja Sh`Bamin putki. Ehkäpä ne sillä vertyvät. Johonkin väliin pitäisi saada tungettua yksi selkätreenikin vielä tällä viikolla. Lisäksi tiedossa on huomenna stand upia ja ravintolaillallista sekä sunnuntaina töitä.


Tänään oli Savon Sanomissa juttua huippu-urheilun muutostyöryhmästä ja jutussa oli Tapio Korjusta haastateltu lasten liikunnasta. Muutostyöryhmä oli nimittäin haastatteluissaan todennut, että huippu-urheilijat olivat aikanaan alle 12-vuotiaina liikkuneet keskimäärin 21 tuntia viikossa. Tähän kuuluivat lajitreenit, lajia tukevat harjoitteet sekä vapaa-ajan liikunta. Moniko nuori tähän tänä päivänä pääsee?

Aina välillä tuntuu, ettei ymmärretä sitä harjoittelun määrää, joka huipulle päästäkseen pitää elämässä olla jo hyvin nuoresta lähtien. Tottahan toki lapsella osa siitä on leikinomaista liikkumista eikä harjoittelun tarvitse välttämättä olla yhteen lajiin sidottua heti lapsena. Mutta toisinaan tuntuu, että täällä turhaan toppuutellaan lasten harjoittelua. Ajatellaan, että lapset vain leikkivät ja kaikki pelaa ja tosissaan treenaaminen aloitetaan sitten joskus yli 15-vuotiaana. Ihan kiva ajattelutapa joo, mutta ei sillä huippu-urheilijoita kasvateta. Ei kaikista toki tarvitsekaan sellaisia tulla, mutta 16-vuotiaana on useimmissa lajeissa enää turha päättää sellaiseksi ryhtyä, mikäli harjoittelu ei ole ollut monipuolista ja riittävää jo aiemmin. Ja sitä paitsi onko runsaasta liikunnasta ja liikunnallisesta elämäntavasta kenellekään haittaa, vaikka urheilu-ura ei aikuisena aukeaisikaan?

2010

Itsestä olisi mukavaa, jos voisi aina vain treenata. Mutta kun ihmisen pitää valitettavasti itsensä jotenkin elättääkin niin vähän jotain muutakin pitää tehdä ;) Kahteenkymmeneen treenituntiin voi silti halutessaan edelleen päästä. Eri asia sitten on, tarvitseeko sitä enää päästä. Mutta toivottavasti sitä voi edelleen tulevaisuudessakin innostaa ihmisiä liikkumaan ja tehdä työtä, joka ei tunnu työltä.

Viikonloppuun motivaatiota maailman parhaalta fitnessurheilijalta Oksanalta. Sitten sohvan perukoille ja Voice of Finland. Akkujen latausta, niin huomenna taas jaksaa! Erinomaista viikonloppua!

torstai 9. helmikuuta 2012

Back in business!

Kävin nimittäin hankkimassa VALTAVIA jalkoja. Muutaman viikon tauon jälkeen olin valmistautunut kuolema-tulee-kun-laittaa-10kg-rautaa-tankoon -treeneihin, mutta mitä vielä! Jalat ovat siis heikkouteni ja painot treeneissä tämän kokoiseksi naiseksi melko pienet. Niinpä ajattelin, että tänään ei varmaan tarvi laittaa sitäkään vähää tankoon, mutta hyvinhän tuo nousi!

Smith-kyykky x 4; Smith+40kg x 1, +50kg x 3
Prässi; 140kg x3
Reiden ojennus x 3
SJMV 60kg x3
Koukistus x 3

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että viimeiset kyykyt eivät olisi tulleet, ellei kaveri olisi huutanut selän takana ja vähän kiskonut vyötäröstä. Prässi olikin sitten jo aika voimaton ja kahden liikkeen jälkeen olin niin kuollut, että seisominen tuotti vaikeuksia. Huh.

Treenin jälkeen on aina hirveän mukata tajuta, että näillä vapisevilla jaloilla pitäisi vielä kävellä kotiin. Eikä ulkonakaan ole kuin 20 astetta pakkasta. Jep jep. Ajokortittoman ihmisen elämä on toisinaan hirmu kivaa. Kotona sitten miettii, että uusia Zumba-biisejä pitäisi alkaa opettelemaan, mutta kun ei jaksa seisoa. Ja illalla olisi vielä ryhmäliikuntaa tiedossa.

Mutta kyllähän nämä tästä vertyvät ja jolleivat, niin voi energialisäksi syödä vähän eilistä mutakakkua. Ei ihan ollut terveyskakkua tämä. (By the way, tilasin uuden puhelimen, jossa saattaa olla hieman nykyistä parempi kamera. Nimimerkillä Onko kuvaamista varten olemassa oikeita kameroitakin?)


4 munaa + 2dl sokeria vaahdotettuna
250g suklaata + 100g margariinia sulatettuina
2,5dl vehnäjauhoa + 1tl leivinjauhetta

200 asteessa sopivasti. Tämä oli mutakakkuvuokaa eli koko taikina kipattiin uunivuokaan. Ehkä maailman helpoin tekele. Ja kohtalaisen tuhtia tavaraa, onnistunee pienemmilläkin suklaamäärillä ;)


Kandikukkasia :)

Synttäreillä tein vanilja-juustokakkua

Olen saattanut syödä myös muuta kuin herkkuja. Ehkä. Ne on vaan jäänyt kuvaamatta :)
Kasvisten käyttöä pohdin tuossa yhtenä päivänä, kun uutisoitiin kuinka vain pieni osa suomalaisista syö riittävästi kasviksia päivässä. Monesti sitä törmääkin kysymykseen, miten niitä kasviksia voisi helposti lisätä? Paras tapa on, että lisää niitä jokaiseen päivän aikana syötävään ruokaan. Aamupuuroon marjoja, aina leivän päälle kasviksia, välipalaksi hedelmää, rahkan joukkoon marjoja tai hedelmiä, lämpimän ruoan joukkoon ihan mitä tahansa mitä mieleen juolahtaa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että paprika ja tomaatti sopivat ihan joka paikkaan! Esim. juuri nyt heittelen niitä hellalla valmistuvaan broilerikastikkeeseen. Riisin sekaan sitten vähän herne-maissi-paprikaa ja kenties hieman tuoretta salaattia vielä lautasen reunalle. Simple as that. Myös juurekset sopivat hyvin kaikenlaiseen lämpimään ruokaan. Pakastevihannekset ovat sitten kiireisen pelastus. Ja kyllä, niissä ovat kaikki vitamiinit tallella. Huoletta voi välillä olla laiska ja heittää vihannekset pakkasesta mikron kautta lautaselle.

Jep, tällasta tänään. Nyt syömään, jotta nämä jalat saavat energiaa kasvaa aivan VALTAVIKSI. Hyviä jalkatreenejä teillekin!

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Haittaakse jos on vähän hidas?


Tänään posti toi mukanaan terveystieteiden kandidaatin tutkintotodistuksen. Eli nyt minulla on periaatteessa koulutus! Eikä mennyt kuin 9 vuotta siitä, kun kirjoitin ylioppilaaksi.

Lukioon asti kaikki vielä sujui hyvin. Olin aina ollut hyvä koulussa laittamatta juurikaan tikkua ristiin asian eteen. Keväällä 2003 kirjoitin kaikki aineet kerralla ja pokkasin kaksi Laudaturia sekä kolme Eximiaa. Ainoastaan yksi aine meni penkin alle ja siitä juuri ja juuri pääsin siitä läpi. Reaalin kokeeseen mm. valmistauduin käymällä siiderillä edellisenä iltana. Että ihan niin ahkera opiskelija olin.


No mutta, lukio oli vielä kevyttä kauraa, mutta sitten iski ongelma. Mikä minusta tulee isona?? Pohdin lääkistä, mutta päädyin pitämään välivuoden. Välivuoden aikana pohdin lääkistä lisää ja päädyin opiskelemaan terveydenhoitajaksi. Whaaat? Juurikin näin. Terveydenhoitajan ammattia oli oponi minulle aikanaan ehdottanut, kun ei tainnut uskoa lääkikseen pääsyyni. Enpä uskonut silti itsekään, sitä kun oli lukiossa jäänyt kemia ja fysiikka opiskelematta.

Opiskelinpa sitten kaksi vuotta terveydenhoitajaksi. Se ammatti olisikin kiinnostanut, mutta kun siinä pitää samalla lukea myös sairaanhoitajaksi ja se jos mikä oli tuskaa. Harjoitteluista selvisin hammasta purren ja koko ajan mietin, että päivääkään en tule tätä työtä ikinä tekemään. Sitten kahden vuoden opiskelun jälkeen vasta heräsin, että mitä ihmettä minä siellä koulussa sitten teen?? Vähän saattoi olla hidas sytytys. Pyrin samana keväänä myös Jyväskylän liikuntatieteelliseen, josta tulikin kutsu pääsykokeisiin. Arvatkaa meninkö. Pohdin myös suomen kieltä ja kirjallisuutta, mutta en millään keksinyt mikä sitten tulevaisuudessa olisi varsinainen ammattini, äidinkielen opettajaksi kun en halunnut.

Päädyinpä jälleen pitämään välivuotta. Paistoin hampurilaisia (mikä oli muuten oikeasti mielekästä puuhaa, vaikkakin sopii hieman huonosti yhteen tulevan ammattini kanssa..) ja aloin opiskella avoimessa yliopistossa liikuntalääketiedettä. Pohdin voisiko liikuntalääketieteestä tehdä itselleen ammatin, sen lääkiksen kun olin jo hylännyt. Liikunta ja terveyden edistäminen kun kuitenkin aina tuntuivat kiinnostavan. Yhtenä osa-alueena liikuntalääketieteessä oli ravitsemustiede ja hitaasti (jälleen) alkoi lamppu syttyä. Yliopisto-opiskelua, maisterin paperit ja ihan oikea ammattinimikekin sen maisterin läpyskän lisäksi. Kuulosti hyvältä.



Sitten tajusin, että pääsykokeet tulisivat pian ja siellä pitäisi osata lukion psykologia, kemia sekä lisäksi anatomia ja fysiologia. Psykologian kanssa ei tulisi ongelmia, mutta entäs se kemia? Ei sitten muuta kuin ostamaan lukion kemian kirjoja (olin siis lukiossa suorittanut kemiaa yhden kurssin arvosanalla 7, että siitä lähdettiin...) sekä itseopiskelumateriaalia. Lukeminen sujui vaihtelevasti. Taisin myös aika paljon treenata siinä "lukemisen" ohessa.

Suunnitelmat seuraavaa välivuotta varten olivat pääsykokeen jälkeen jo selvät: lisää hampurilaisia ja iltalukioon kemiaa lukemaan. Kunnes hirvittävän paksu kirjekuori tipahti eteisen lattialle ja kappas, pääsinkin ekalla yrittämällä ravitsemustiedettä lukemaan.

Taisi suurin osa ystävistäni valmistua samoihin aikoihin, kun minä pääsin opiskelemaan. Edessä oli viisi vuotta täysin vieraassa kaupungissa, Kuopiossa. Huh huh. Ja tämä kaupunki jos mikä on ollut varsinainen seikkailu!


Kuopiolle sanotaan kohta jäähyväiset

Mutta se siitä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja enköhän minä ne maisterin paperitkin tämän vuoden puolella saa. Ja koska me ravitsemustieteilijät olemme aina syömässä, taidan nyt mennä tekemään itselleni kandikakkua ja väsäämään mutakakun vaniljakastikkeella. Ou jee.

Tietääkö joku jo lapsena mikä hänestä on isona tuleva? Minusta ei tullut kirjailijaa, Miss Suomea tai lääkäriä. Mutta se ei haittaa :)

maanantai 6. helmikuuta 2012

Kiekkohullu laiskamato

On ollut kuulkaa äksöniä! Mutta kaikkialla muualla kuin treenisalilla... On juhlittu miehen kolmikymppisiä ja omia ei-vielä-lähelläkään-kolmeakymmentä-synttäreitä, istuttu koulussa ja tehty töitä. Treenisalin ovi pysyi kiinni huikeat kaksi viikkoa (ohjattuja tunteja ei lasketa treeniksi), mikä on kai jonkin sortin ennätys. Kaiken sen ajan, jota en ole ollut töissä tai koulussa, olen nukkunut. Yöunet ovat olleet 10 tuntia joka yö, eikä loppua tälle väsymykselle näy. Käsittämätöntä.

Tänään palasin salille ja sain tehtyä olkapäät, ojentajat ja vatsat. Ihan jees treeni, uskon vahvasti, että kyllä se tästä taas lähtee... Graduloma alkoi tänään ja haluaisi vaan tehdä sitä ihan koko ajan. Mutta lähinnä siksi, että sitten se olisi tehty ja tämä opiskelu olisi melkein ohi. Puuh. Sinne on vielä ihan liian pitkä matka.


Maito, juusto, voi, kovan kunnon toi. Kuvassa olevast paidasta huolimatta en ole alkanut karppaamaan, vaan tässä esimerkkiä 80-luvun jääkiekkomainonnasta. Pelipaidassa oli tasan yksi mainos; tämä Valion riimi. Onhan tämä nyt parempi kuin esim. mainostaa Karjalaa, mutta silti itse laittaisin tuohon voin tilalle margariinin ;D

Minun synttärilahja, vähän uudempaa paitaa.

Viime viikonloppuna saimme vieraita Porista ja olipahan taas satakuntalaiselle kulttuurishokki tulla Savoon. No, ei siitä sen enempää, paitsi että käytiin katsomassa KalPa-Ässät, jossa meni ääni, maine ja hermot, mutta ei se mitään. Pääasia oli, että Ässät voitti ja koska en enää pitkään asu Kuopiossa, ei sillä maineella kai niin väliä. 

Jotten saisi laiskiaisen mainetta, lupaan aloittaa kovat treenit tässä gradun teon lomassa. Eikös sieltä sitä energiaa saa lisää ja kuolemahan tunnetusti kuittaa univelat. Jep. Hupaisaa helmikuuta!