sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Vaikeuksien kautta melkein voittoon

Fitness Classicista on jo viikko, mutta nyt vasta ehdin istahtamaan koneen ääreen. Tuntuu, että kisoista olisi jo ikuisuus, sillä paluu arkeen tapahtui aika nopeasti. Monen kuukauden valmistautuminen ja kisa oli taas hetkessä ohi. No, sellaista tämä on.

Kisaviikonloppu oli aivan ihana. Majoituimme siis tiimini yhteistyökumppanina toimivaan Radisson Blu Espooseen, josta tykkäsin hirveästi, sillä sain olla hieman poissa kisahulinasta. Perjantain rekisteröitymistilaisuudessa oli pieni kisajännitys yllä, mutta viikonlopun aikana se karisi ja olin jotenkin täysin rentoutunut koko ajan.

Matkalla Helsinkiin
Lauantain vietin sängyssä löhöillen ja netissä surffaillen. Sellainen aivot narikkaan -päivä, joita en yleensä pahemmin harrasta. Mutta kyllä teki hyvää. Neljän maissa haimme Marjon bussipysäkiltä ja kuolatessani ensin sivusta, kun huoltojoukkoni söivät hotellin ravintolassa, jatkoimme iltaa kisavalmistautumisten parissa. Iltaan kuului mm. kulmien muotoilua ja värjäämistä sekä värien levittelyä. Käytän värinä ainoastaan Jan Tanaa, joten värien levittelyä ei tarvitse aloittaa kuin vasta edellisenä iltana. Illalla useampi kerros ja aamulla yksi korjauskerros, niin homma on valmis. Atooppinen ihoni ei kestä Pro Tania, joten olen tyytyväinen, että tällainenkin vaihtoehto on.

Matkalla Kultsalle

Kisalook, meikki ja hiukset By Marjo Mattila
 
Sunnuntaina aamu kuluikin kaunistautumisissa. Itsehän lähinnä istuin paikallani ja kuuntelin musiikkia, kun tiimini hoiti hommat. Marjo laittoi hiukset, meikin ja vielä viimeisen värikerroksen ja puolisoni hoiti pakkaamiset sun muut ja täydellisellä minuuttiaikataululla olimme juuri oikealla hetkellä valmiit. Kisapaikalla vielä liimattiin kynnet ja kaikki oli valmista. Poikatytöstä naiseksi ja vain muutamassa tunnissa! Koko kisalook oli jälleen luovutettu Marjon osaaviin käsiin ja olin jälleen kerran enemmän kuin tyytyväinen. Halusimme hieman erilaista kampausta kuin syksyllä, sillä bikinit olivat samat ja jotenkinhan sitä pitää aina uudistautua. Marjon löytää Porissa Hiusmuotoilukeskus Glazesta Otavankadulla.



Olen yleensä kova jännittämään ja kaikesta henkisestä valmistautumisesta huolimatta aina pelkään epäonnistumista. Nyt olin vielä itse kisassakin varsin rento ja olo oli koko ajan luottavainen. En katsellut muita kisaajia etukäteen muuten kuin heipat sanoin, mutta muuten en heidän kuntojaan tuijotellut. Minun on parempi keskittyä vain itseeni, jotta itsevarma olo säilyy. Kritisoin aluksi uutta rekisteröitymistapaa, jonka vuoksi minulle tuli tavallaan ylimääräinen tyhjä päivä Helsingissä, mutta se taisikin olla onneni. Tuon rauhallisen lauantaina aikana pystyin rentoutumaan ja keskittymään olennaiseen. Sain kaikki arkiasiat tehokkaasti pois mielestäni.

Kisapaikalla ei onneksi tarvinnut kauaa odotella vaan pienten jumppailujen ja öljyjen levitysten jälkeen pääsi heti lavalle. Bikiniliima meinasi tehdä tepposet, kun oli hieman päässyt kuivumaan, mutta sekin probleema selvisi nopeasti. Saatiin bikinit liimattua ihooni, jotta pysyivät nätisti paikallaan. Hieman kireämmästä kunnosta johtuen oli kyllä siinä ja siinä, että oliko bikinin alaosa nyt hieman iso, sillä se meni helposti ryppyyn ja vaati melko lailla liimaa, että pysyi ojennuksessa. Onneksi se oli vain pieni murhe.

Lavalla oli aivan ihanaa. En ole varmaan ikinä ollut missään kisassa niin rento kuin nyt. Nautin suunnattomasti eikä hymyä tarvinnut näytellä. En tärissyt jännityksestä niin kuin yleensä vaan olisin voinut jäädä vaikka koko illaksi sinne lavalle. Yleisöstä kuuluneet kannustushuudot vielä tsemppasivat lisää. Alkukilpailun jälkeen olin melko lailla varma finaalipaikasta, vaikka en edes tiedä miksi. En edelleenkään ollut vertaillut itseäni muihin tyttöihin, mutta jotenkin olin vain varma onnistumisestani. Hieno fiilis.

Ja finaalipaikkahan sieltä tuli ja ei kuin uudestaan lavalle. Finaalin t-kävely meni ihan hyvin. Yksi takaposeeraus oli hieman huono, en tiedä miksi se käsi jäi sinne lanteille, mutta eipä tuo nyt hirveä moka ollut. Ja täytyyhän sitä jotain korjattavaa jäädä ;)

Seuraavat kuvat ovat Bodylehden Galleriasta.






Poseerauksissa etuasento oli taas ihan päin jotakin, vaikka sitä on melkoisesti harjoiteltu. Muut asennot olivat kutakuinkin kunnossa, mutta etuasento tökkii. Toinen parantamisen kohde siis seuraaviin kisoihin.

Palkintojen jakoon mennessä edelleenkään ei jännittänyt. Johtui varmaan siitä, että olin tyytyväinen kuntooni ja ajattelin, että se riittää mihin riittää ja siihen on tyytyminen. Salaa mielessäni toivoin kolmen parhaan joukkoon sijoittumista.

Kuva: Bodylehden Galleria

Kuva: Bodylehden Galleria
Palkintojen jaossa viimeisinä line upissa seisoimme minä ja Minna. Marjo Krishi kertoi, että kisa oli ollut tiukka, sillä voittajalla ja toiseksi sijoittuneella oli sama pistemäärä. Tasapisteilläkin ero kuitenkin pitää saada ja tällä kertaa voitto meni Minnalle. Tasapisteissä voiton ratkaisee se, kumpi on saanut enemmän parempia sijoituspisteitä. Olin tyytyväinen kakkossijaani, vaikka tuntuikin tyhmältä jäädä tasapisteillä ulos EM-kisoista. Kisoihin kun pääsi vain voittaja.

Sosiaalisen median suurkuluttajana piti tämä kuva tietenkin
heti julkaista Facebookissa ;)
Kisan jälkeen napattiin vielä parit studiokuvat, joista kiitos Tomi Rehellille. Tässä niistä muutama.

Kuva: Tomi Rehell

Kuva: Tomi Rehell

Kuva: Tomi Rehell
Ja sitten ei kun syömään! Helsingissä pitää aina käydä MorriSon`sissa syömässä ja sinne suuntasimme burgereille. Täytyy sanoa, että ranskalaiset maistuivat melkoisen hyviltä. Hampurilaisesta taisi jäädä osa syömättä kun vatsa täyttyi. Ja piti vähän jättää tilaa Filmtownin irtokarkeille.



Kotona meitä odottikin yllätys, kun kissaa ruokkimassa käyneet vanhempani ja mummuni olivat tuoneet herkkuja meitä odottamaan. Appivanhemmat antoivat vielä pullon kuohuviiniä, jonka korkkasimme juhlan kunniaksi. Häistämme valmistunut DVD oli myös odottamassa, joten vietimme iltaa katsellen edellistä juhlan aihetta ja syöden herkkuja. Kyllähän nuo hyvältä maistuivat pitkästä aikaa.


Kotona odotti kukkia ja herkkuja!


Kotiin palasi siis tyytyväinen, mutta melko tyhjän olon omaava kilpailija. Koko homma oli ohi hetkessä ja seuraavana päivänä klo 8 odotti työt ja sama kiire ja hullunmylly jatkui taas aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. No ei aivan kuin mitään, sillä paikallinen sanomalehti Satakunnan Kansa julkaisi kisoista pienen uutisen (URHEILUsivuilla!) ja puhelimeni ja sähköpostini täyttyivät onnitteluista. Koko viikon olen saanut vastaanottaa onnitteluja, olen sitten mennyt minne tahansa. Se on ollut aivan äärettömän hienoa. On niin mahtavaa, että laji on saamassa myös suuren yleisön hyväksynnän ja se oikeasti luetaan urheilulajiksi. Kyllä minä ymmärrän, että tämä on vähän erilaista urheilua, mutta on hienoa, että sitä ei enää niin karsasteta. Ihmiset ovat tuntuneet olevan aidosti iloisia suorituksestani ja se on tuntunut kyllä vaikean kevään jälkeen todella hyvältä.

Vaikka arki pamahti maanantaina käyntiin, niin nyt pääsiäisenä olemme juhlistaneet menestystä (ja osin vähän niitä juhlimatta jääneitä kolmekymppisiäkin) yhdessä ystävieni kanssa. Pääsiäiseen on kuulunut ihania yllätyksiä (kiitos Marjo ja Janne), mukavaa yhdessäoloa, hyvää ruokaa (kiitos Krista) ja runsaasti rentoutumista. Toki treenitkin on ehditty heittämään.

Ensi viikolla edessä onkin sitten kunnolla paluu treenisalille. Uudet kisasuunnitelmatkin ovat jo selvillä, mutta niistä lisää seuraavassa kirjoituksessa. Nyt pitää lähteä syömään, sillä tällä kertaa minulle ruokaa laittaa mummu. Hyvää pääsiäisen jatkoa kaikille!

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Täs mää ny oo

Hotellihuoneessa läppäri sylissä ja villasukat jalassa. Päivän ainoana tehtävänä levätä, vähän syödä ja erityisen paljon laiskotella. Illalla pari kerrosta väriä pintaan ja se on siinä. It`s the final countdown.

Eilen saavuttiin Helsinkiin, käytiin rekisteröitymässä kisaan ja majoituttiin Radisson Blu Espooseen. Hotelli on loistava, voin suositella lämpimästi. Huoneet, palvelu, aamiainen, parkkeeraus, sijainti; kaikki toimii. Alle vartissa hurautetaan Kultsalle.

Aamulla kävin valmentajan luona kuntotsekkauksessa ja kaikki näyttää hyvältä. Tänään vielä henkilökohtainen ihmeidentekijäni Marjo saapuu paikalle ja kolmen hengen tiimimme on valmiina koitokseen. Tämä yksilölaji on nimittäin tiimityötä. Puoliso saa hoitaa käytännön asioita ja Marjolle on ulkoistettu kaikki mahdollinen kauneuteeni ja lookiin liittyvä. Tästä olen enemmän kuin tyytyväinen. Minusta kun se naisellinen puoli uupuu, niin on aivan loistavaa, että saan heittäytyä ammattitaitoisten käsien armoille. Ei tarvi miettiä, että onkohan se lopputulos nyt hyvä. Sillä sitä on eli meikistä tai hiuksista tämä ei tule kiinni jäämään.


Kultsan kisathan ovat tänä vuonna kaksipäiväiset ja itse olen tulessa huomenna, jolloin kisataan yleiset sarjat Fitness, Body Fitness ja Bikini Fitness. Kisat ovat kumpanakin päivänä jo ennakkoon loppuunmyydyt. Aika huikeaa. Aika paljon on muuttunut siitä, kun viisi vuotta sitten itse aloin kisaamaan. Silloin laji oli aika lailla marginaalinen ja mm. alan suomenkielisiä lehtiä ei ollut kuin pari (joita sai vain tietyistä kaupoista etsiä). Nyt eilen esimerkiksi matkalla huoltoasemilla pysähdellessä oli jokaisessa selkeästi esillä montakin alan lehteä. Paljon on laji siis kulkenut eteenpäin ja ihmisten tietoisuuteen.

Onhan se hienoa nousta huomenna lavalle täyden katsomon edessä. Vielä kun tiedän, että katsomossa on useampikin minua kannustava henkilö, niin fiilis tulee olemaan mahtava. Ja nyt aion nauttia! Työt on tehty, olen tyytyväinen ja olen lopettanut murehtimisen. Voin äärettömän hyvin tällä hetkellä ja olen onnellinen. Nyt aion vain fiilistellä ja nauttia rakastamastani lajista ja tästä olotilasta.

Tahdon sydämeni pohjasta kiittää kaikkia minua kannustaneita henkilöitä, joita onnekseni on paljon. Teitä on läheisissäni, ystävissäni, kavereissani, sukulaisissani, kollegoissani, blogini lukijoissa, asiakkaissani, kilpasiskoissani ja kanssatreenaajissani. Jokainen kohtaaminen on ollut minulle tärkeä. KIITOS.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Matkalla lavalle

Mietin jonkin aikaa, että julkaisenko tätä tekstiä, sillä en haluaisi vaikuttaa kitisijältä ja olla negatiivinen. Sitten kuitenkin ajattelin, että tämä kaikki kuuluu urheiluun. Mieli ja kroppa ovat koetuksella, joten miksi niistäkin asioista ei voisi puhua? Samalla oli mielenkiintoista havaita miten nopeasti omat ajatukset ja tunteet vaihtuvat. Miten paljon se mahtaa liittyä ravitsemustilaan, onkin mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi.

Torstai 3.4.

Herään kurkkukipuun. Tämä tästä nyt puuttuikin. Toisaalta en yhtään ihmettele. Olen niin loppu, että on vain ihme, ettei kroppa ole reagoinut asiaan aiemmin. Edellisestä flunssasta on reilu kuukausi eli jostainhan tämä kertoo.

Lähden kuitenkin treenaamaan, koska oire on vasta kurkkukivun tasolla. Vihaan koko treeniä. Teen sen puhtaasti sisulla, vaikken oikeasti jaksaisi sekuntiakaan. Treeni kuvastaa koko elämään tällä hetkellä. En jaksaisi enää hetkeäkään.

Ensin ajattelin, että en oikeasti jaksa enää päivääkään. Sitten piti alkaa miettiä elämää tunti kerrallaan ja miettiä jaksaisiko seuraavan tunnin.

Maanantaina lupasin kyyditä puolison töistä kotiin ennen omia tuntejani. Hän oli kuitenkin 10 minuuttia myöhässä, joka sai minut raivostumaan. Olisin siinä kymmenessä minuutissa ehtinyt hoitaa ainakin kaksi asiaa siinä keskustassa ollessani. Ajoin kotiin hiljaisuuden vallitessa. Puolison hypättyä pois kyydistä jatkoin matkaani salille ja itkin koko matkan. Liikennevaloihin pysähtyessäni yritin hillitä itseni, jotteivat muut autoilijat soittaisi apua nähdessään hervottoman naiskuskin kanssaan liikenteessä. En voinut ymmärtää, että elämästäni oli tullut 10 minuutin perään kaipaamista. Miten päivä voi olla niin täynnä ohjelmaa, että 10 minuuttiakin on tärkeä? Miten minä jaksan tätä? En minä jaksa, mutta en minä voi syyttää kuin itseäni. Enkä jaksa tässä tilanteessa enää ottaa syytöksiä vastaan. Oikeasti en jaksaisi enää hetkeäkään.

Ainoa syy jatkamiseen on se, että kisat ovat niin lähellä. En viitsi romuttaa koko projektia siksi, että lopussa on vaikeaa. Ainahan urheilu on haastavaa ja äärirajoilla menemistä. Ja olen äärirajoilla. Olen todella etsimässä jaksamiseni rajoja ja toteamassa vihdoin, että yksinkertaisesti en pysty tähän. Tarvitsen kisaamiseen hyvät olosuhteet ja nyt, kun työtilanne ja stressin määrä jälleen yllättäen kasvoi, olen todella loppu. Töiden stressi, jatkuva kalenterin kontrollointi usean työpaikan johdosta, riittämättömyyden tunne, taloudellinen epävarmuus ja tuntematon tulevaisuus ovat liikaa yhdistettynä kisastressiin.

Olen ottanut sykemittarin käyttöön ja todennut, että kroppakaan ei enää jaksa. En saa sykettä ylös. En yksinkertaisesti jaksa tehdä niin tehokasta liikettä, että syke nousisi. Zumbassa keskisyke on noin 100, Attackissa 115. Eli vähän niin kuin olisi sunnuntaikävelyllä käynyt. Yritän tehdä aerobista intervallina, mutta jalkani eivät liiku riittävän nopeasti.

Olen niin kyllästynyt jo tähän dieettiin. Olen kyllästynyt talousvaakaan ja voimattomuuden tunteeseen. Haluan käydä syömässä työpaikan ruokalassa. Haluan syödä aamupuuroni punnitsematta. Haluan nälän iskiessä syödä. Haluan ostaa proteiinipatukan. Haluan mennä käymään Poriin avatussa Punnitse ja säästä –liikkeessä. Haluan ostaa pääsiäismunia. Haluan leipoa pullaa. Haluan lähteä treenaamaan niin, että minulla on oikeasti energiaa. Haluan, että saan ohjaamisesta sen oikean ilon, mitä se yleensä minulle antaa. Olen niin helvetin väsynyt tähän hommaan.

En ole oikeasti tällainen. En sairastele ikinä. En pidä ohjaamista ikinä pakkopullana. En yleensä suhtaudu tulevaisuuteen näin negatiivisesti. En ole ikinä näin voimaton.

Tällaisena hetkenä kyseenalaistan koko homman järkevyyden. Tiedän, että olen saanut hirveästi hyvää myös kaikkien näiden kisaprojektien aikana, mutta riittääkö se korvaamaan tämän tunteen? Tämän, kun seinät kaatuu päälle ja haluaa vain istua ja itkeä? Tämän, kun ahdistukselle ei ole nimeä eikä sitä uskalla sanoa ääneen? Tämän, josta miettii, ettei siinä ole mitään järkeä, sillä asiat ovat kuitenkin ihan hyvin?

En tiedä. En jaksa miettiä. En pysty tekemään suunnitelmia. Yritän vain jaksaa seuraavaan päivään. Tai seuraavaan tuntiin. Tai oikeastaan yritän pysyä pystyssä tässä ja nyt.
 

4.4.

Päivä on erilainen. Elämä ei tunnu niin toivottomalta. Kunto alkaa mennä eteenpäin ja kisat tuntuvat taas houkuttelevilta.

Päivä on täynnä kehonhuoltoa ja venyttelyä. Kroppa tuntuu yllättävän hyvältä eikä jumita juuri mistään. Stressin aiheuttama nestepöhökin alkaa laskeutua ja viikonloppuna on vielä tarkoitus ottaa ihan rennosti. Päivä tuo positiivisia uutisia myös työrintamalle, joten tulevaisuuskin vaikuttaa hieman eilistä toiveikkaammalta. Flunssa tuntui katoavan yhtä nopeasti kuin tulikin. Kurkkuun ei enää koske, vaikka olo hieman tukkoinen onkin.

Mieliteot ovat nyt tulleet valtaamaan ajatuksiani. Ostin Lidlistä valmiiksi fudgeja kisareissua varten. Tämä on ensimmäinen kerta ikinä kun ostan herkkuja valmiiksi mukaan. Ennen sille ei ole ollut mitään tarvetta, mutta nyt olen kulkenut niiden samojen fudgejen ohitse niin monta kertaa, että ne on pakko poimia mukaan. Ihme touhua.

Annan itselleni luvan olla laiska. Hoidan pakolliset asiat, joita kyllä riittää. Lopun aikaa makaan sohvalla ja katselen telkkarista tai netistä hömppäohjelmia. En tee niin ikinä, mutta nyt teen. Olen sen ansainnut.
 


5.4.

Saatoin ehkä syntyä uudelleen. Olo on aivan erilainen. En nyt ehkä täysissä ruumiin voimissani ole, mutta voin hyvin. Aamulenkillä kuuntelen perinteisten rock-yhtyeiden sijasta Norah Jonesia, sillä kaipaan seesteisyyttä. Treeneissä pääsevät Danko Jones, Gn`R ja Avenged Sevenfold jälleen täysillä ääneen, mutta aamun rauhoitan ja etsin jonkinnäköistä mielenrauhaa. Muistan taas miksi tätä lajia rakastan. Kokonaisvaltaisuus, sitkeys, kova työ ja periksiantamattomuus ovat lajiin olennaisesti kuuluvia käsitteitä.

Samat käsitteet kuuluvat silti kaikkeen kilpaurheiluun. Urheilijan laji ei jää treeneihin vaan se seuraa mukana 24/7. Ja mitä ammattimaisempaa urheileminen on, sitä tiiviimmin laji seuraa. Se pitää olla mielessä nukkuessa, syödessä, ruokakaupassa ja menojaan miettiessä. Siitä löytyy samalla sekä urheilun ainutlaatuisuus että haastavuus.

Päivällä katselen leffan Generation Iron, joka kertoo Mr. Olympia –kisoihin valmistautuvista kehonrakentajista. Se laittaa miettimään oman kilpailuni merkitystä. Mikään ei ole kiinni näistä kisoista. Vaikka epäonnistuisin täysin, mitään ei tapahtuisi. Sponsorit eivät jätä, sillä niitä ei ole. Lehdistö ei huomioi, sillä en ole julkisuuden henkilö. Keskustelupalstat eivät täyty, sillä laji tai sarja ei kiinnosta ihmisiä niin paljoa. Ainoa mitä tapahtuu, on se että itse petyn. Ja se on se pahin pettymys, sillä itse olen itse itseni pahin arvostelija ja tuomitsija.


Samalla olen itseni suurin uhka. Jos en saa päätäni kasaan ja lopeta ainaista epäonnistumisen pelkäämistä, en voi saada onnistunutta kisasuoritusta aikaan. Tämän ajan tulisi olla hetkestä nauttimista. Kaikki työ on takana ja se kilpailu, mikä minua on päivästä toiseen eteenpäin ajanut, on käsillä. En halua pilata sitä murehtimalla ja pelkäämällä jo valmiiksi lopputulosta. Haluan nauttia joka hetkestä.

Niinpä tuleva viikko on omistettu vain positiivisille ajatuksille. Tiedän, että viikko on töiden osalta todella kiireinen ja se hieman pelottaa. En kuitenkaan anna sen tuoda stressiä mieleeni. Menen eteenpäin minuutti kerrallaan ja otan tilanteet kuten ne tulevat. Ehkä on hyväkin tehdä paljon töitä, niin saa ajatukset hieman muuallekin. Kaikki on kuitenkin kunnossa. Kaikki valmistelut on tehty eikä mistään tarvitse olla huolissaan. On siis aika vain nauttia joka hetkestä.
 


Oodi rakkaudelle

En tiedä miten perheenäidit jaksavat kisavalmistelut. En myöskään tiedä miten jaksavat ne kilpailijat, joiden puoliso ei ole täysillä hommassa mukana. Tai ystävät kunnioita valmistautumista.

En tiedä mitä hyvää olen edellisessä elämässäni tehnyt, että olen onnistunut saamaan tuollaisen puolison. Miehen, joka kuuntelee kitinääni väsymyksestä, hoitaa tiskit, kun minä en yksinkertaisesti jaksa ja kannustaa jatkamaan, vaikka varmasti haluaisi suunnitella menojamme vapaammin. Sama mies on laittanut omankin ruokavalionsa remonttiin eikä tuo meille herkkuja minua kiusaamaan. Sama mies kyselee miltä kunto vaikuttaa ja miltä tuntuu. Sama mies, joka ei ole ikinä sanonut ainuttakaan negatiivista sanaa harrastuksistani.

En ole mikään lepertelijä. En puhu tunteista, en kaipaa romantiikkaa enkä ymmärrä julkisia hellyydenosoituksia. Se ei silti tarkoita, ettenkö ajattelisi näitä asioita. Sanat vaan jäävät kurkkuun, mikäli ne yrittää sanoa ääneen. Jokin vika sekin lienee, mutta minusta on luvattu välittää vikoineni kaikkineni. Välillä vain mietin miten kiitollinen olen. Ja miten voin ikinäkään olla tämän kaiken arvoinen? En aina jaksa uskoa, että olemme olleet yhdessä jo lähes 14,5 vuotta, sillä jokainen päivä on yhtä arvokas kuin edellinenkin.

Myös ystäväni ansaitsevat kiitoksen. Olen huono ystävä, sillä toisinaan pidän todella huonosti yhteyttä. Inhoan puhelimessa puhumista, joten en juuri soittele. Kisoihin valmistautuessa en jaksa kyläillä tai istua iltaa kovinkaan usein. Tuijotan omaan napaani, kuten urheilijat usein tekevät. Tästä huolimatta minulla on ystäviä vielä ensi sunnuntain jälkeenkin. He nimittäin tietävät tämän asian ja antavat sen minulle anteeksi. Ne muutamat sydänystävät, jotka tuntevat minut läpikotaisin, ymmärtävät, että tällainen minä olen ja tämä on minulle tärkeää. Se ei tarkoita, että välittäisin heistä yhtään vähempää kuin aiemminkaan. Tämä on vain hetki elämästäni ja yhtä monta yhteistä hetkeä saamme vielä viettää.