lauantai 5. huhtikuuta 2014

Matkalla lavalle

Mietin jonkin aikaa, että julkaisenko tätä tekstiä, sillä en haluaisi vaikuttaa kitisijältä ja olla negatiivinen. Sitten kuitenkin ajattelin, että tämä kaikki kuuluu urheiluun. Mieli ja kroppa ovat koetuksella, joten miksi niistäkin asioista ei voisi puhua? Samalla oli mielenkiintoista havaita miten nopeasti omat ajatukset ja tunteet vaihtuvat. Miten paljon se mahtaa liittyä ravitsemustilaan, onkin mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi.

Torstai 3.4.

Herään kurkkukipuun. Tämä tästä nyt puuttuikin. Toisaalta en yhtään ihmettele. Olen niin loppu, että on vain ihme, ettei kroppa ole reagoinut asiaan aiemmin. Edellisestä flunssasta on reilu kuukausi eli jostainhan tämä kertoo.

Lähden kuitenkin treenaamaan, koska oire on vasta kurkkukivun tasolla. Vihaan koko treeniä. Teen sen puhtaasti sisulla, vaikken oikeasti jaksaisi sekuntiakaan. Treeni kuvastaa koko elämään tällä hetkellä. En jaksaisi enää hetkeäkään.

Ensin ajattelin, että en oikeasti jaksa enää päivääkään. Sitten piti alkaa miettiä elämää tunti kerrallaan ja miettiä jaksaisiko seuraavan tunnin.

Maanantaina lupasin kyyditä puolison töistä kotiin ennen omia tuntejani. Hän oli kuitenkin 10 minuuttia myöhässä, joka sai minut raivostumaan. Olisin siinä kymmenessä minuutissa ehtinyt hoitaa ainakin kaksi asiaa siinä keskustassa ollessani. Ajoin kotiin hiljaisuuden vallitessa. Puolison hypättyä pois kyydistä jatkoin matkaani salille ja itkin koko matkan. Liikennevaloihin pysähtyessäni yritin hillitä itseni, jotteivat muut autoilijat soittaisi apua nähdessään hervottoman naiskuskin kanssaan liikenteessä. En voinut ymmärtää, että elämästäni oli tullut 10 minuutin perään kaipaamista. Miten päivä voi olla niin täynnä ohjelmaa, että 10 minuuttiakin on tärkeä? Miten minä jaksan tätä? En minä jaksa, mutta en minä voi syyttää kuin itseäni. Enkä jaksa tässä tilanteessa enää ottaa syytöksiä vastaan. Oikeasti en jaksaisi enää hetkeäkään.

Ainoa syy jatkamiseen on se, että kisat ovat niin lähellä. En viitsi romuttaa koko projektia siksi, että lopussa on vaikeaa. Ainahan urheilu on haastavaa ja äärirajoilla menemistä. Ja olen äärirajoilla. Olen todella etsimässä jaksamiseni rajoja ja toteamassa vihdoin, että yksinkertaisesti en pysty tähän. Tarvitsen kisaamiseen hyvät olosuhteet ja nyt, kun työtilanne ja stressin määrä jälleen yllättäen kasvoi, olen todella loppu. Töiden stressi, jatkuva kalenterin kontrollointi usean työpaikan johdosta, riittämättömyyden tunne, taloudellinen epävarmuus ja tuntematon tulevaisuus ovat liikaa yhdistettynä kisastressiin.

Olen ottanut sykemittarin käyttöön ja todennut, että kroppakaan ei enää jaksa. En saa sykettä ylös. En yksinkertaisesti jaksa tehdä niin tehokasta liikettä, että syke nousisi. Zumbassa keskisyke on noin 100, Attackissa 115. Eli vähän niin kuin olisi sunnuntaikävelyllä käynyt. Yritän tehdä aerobista intervallina, mutta jalkani eivät liiku riittävän nopeasti.

Olen niin kyllästynyt jo tähän dieettiin. Olen kyllästynyt talousvaakaan ja voimattomuuden tunteeseen. Haluan käydä syömässä työpaikan ruokalassa. Haluan syödä aamupuuroni punnitsematta. Haluan nälän iskiessä syödä. Haluan ostaa proteiinipatukan. Haluan mennä käymään Poriin avatussa Punnitse ja säästä –liikkeessä. Haluan ostaa pääsiäismunia. Haluan leipoa pullaa. Haluan lähteä treenaamaan niin, että minulla on oikeasti energiaa. Haluan, että saan ohjaamisesta sen oikean ilon, mitä se yleensä minulle antaa. Olen niin helvetin väsynyt tähän hommaan.

En ole oikeasti tällainen. En sairastele ikinä. En pidä ohjaamista ikinä pakkopullana. En yleensä suhtaudu tulevaisuuteen näin negatiivisesti. En ole ikinä näin voimaton.

Tällaisena hetkenä kyseenalaistan koko homman järkevyyden. Tiedän, että olen saanut hirveästi hyvää myös kaikkien näiden kisaprojektien aikana, mutta riittääkö se korvaamaan tämän tunteen? Tämän, kun seinät kaatuu päälle ja haluaa vain istua ja itkeä? Tämän, kun ahdistukselle ei ole nimeä eikä sitä uskalla sanoa ääneen? Tämän, josta miettii, ettei siinä ole mitään järkeä, sillä asiat ovat kuitenkin ihan hyvin?

En tiedä. En jaksa miettiä. En pysty tekemään suunnitelmia. Yritän vain jaksaa seuraavaan päivään. Tai seuraavaan tuntiin. Tai oikeastaan yritän pysyä pystyssä tässä ja nyt.
 

4.4.

Päivä on erilainen. Elämä ei tunnu niin toivottomalta. Kunto alkaa mennä eteenpäin ja kisat tuntuvat taas houkuttelevilta.

Päivä on täynnä kehonhuoltoa ja venyttelyä. Kroppa tuntuu yllättävän hyvältä eikä jumita juuri mistään. Stressin aiheuttama nestepöhökin alkaa laskeutua ja viikonloppuna on vielä tarkoitus ottaa ihan rennosti. Päivä tuo positiivisia uutisia myös työrintamalle, joten tulevaisuuskin vaikuttaa hieman eilistä toiveikkaammalta. Flunssa tuntui katoavan yhtä nopeasti kuin tulikin. Kurkkuun ei enää koske, vaikka olo hieman tukkoinen onkin.

Mieliteot ovat nyt tulleet valtaamaan ajatuksiani. Ostin Lidlistä valmiiksi fudgeja kisareissua varten. Tämä on ensimmäinen kerta ikinä kun ostan herkkuja valmiiksi mukaan. Ennen sille ei ole ollut mitään tarvetta, mutta nyt olen kulkenut niiden samojen fudgejen ohitse niin monta kertaa, että ne on pakko poimia mukaan. Ihme touhua.

Annan itselleni luvan olla laiska. Hoidan pakolliset asiat, joita kyllä riittää. Lopun aikaa makaan sohvalla ja katselen telkkarista tai netistä hömppäohjelmia. En tee niin ikinä, mutta nyt teen. Olen sen ansainnut.
 


5.4.

Saatoin ehkä syntyä uudelleen. Olo on aivan erilainen. En nyt ehkä täysissä ruumiin voimissani ole, mutta voin hyvin. Aamulenkillä kuuntelen perinteisten rock-yhtyeiden sijasta Norah Jonesia, sillä kaipaan seesteisyyttä. Treeneissä pääsevät Danko Jones, Gn`R ja Avenged Sevenfold jälleen täysillä ääneen, mutta aamun rauhoitan ja etsin jonkinnäköistä mielenrauhaa. Muistan taas miksi tätä lajia rakastan. Kokonaisvaltaisuus, sitkeys, kova työ ja periksiantamattomuus ovat lajiin olennaisesti kuuluvia käsitteitä.

Samat käsitteet kuuluvat silti kaikkeen kilpaurheiluun. Urheilijan laji ei jää treeneihin vaan se seuraa mukana 24/7. Ja mitä ammattimaisempaa urheileminen on, sitä tiiviimmin laji seuraa. Se pitää olla mielessä nukkuessa, syödessä, ruokakaupassa ja menojaan miettiessä. Siitä löytyy samalla sekä urheilun ainutlaatuisuus että haastavuus.

Päivällä katselen leffan Generation Iron, joka kertoo Mr. Olympia –kisoihin valmistautuvista kehonrakentajista. Se laittaa miettimään oman kilpailuni merkitystä. Mikään ei ole kiinni näistä kisoista. Vaikka epäonnistuisin täysin, mitään ei tapahtuisi. Sponsorit eivät jätä, sillä niitä ei ole. Lehdistö ei huomioi, sillä en ole julkisuuden henkilö. Keskustelupalstat eivät täyty, sillä laji tai sarja ei kiinnosta ihmisiä niin paljoa. Ainoa mitä tapahtuu, on se että itse petyn. Ja se on se pahin pettymys, sillä itse olen itse itseni pahin arvostelija ja tuomitsija.


Samalla olen itseni suurin uhka. Jos en saa päätäni kasaan ja lopeta ainaista epäonnistumisen pelkäämistä, en voi saada onnistunutta kisasuoritusta aikaan. Tämän ajan tulisi olla hetkestä nauttimista. Kaikki työ on takana ja se kilpailu, mikä minua on päivästä toiseen eteenpäin ajanut, on käsillä. En halua pilata sitä murehtimalla ja pelkäämällä jo valmiiksi lopputulosta. Haluan nauttia joka hetkestä.

Niinpä tuleva viikko on omistettu vain positiivisille ajatuksille. Tiedän, että viikko on töiden osalta todella kiireinen ja se hieman pelottaa. En kuitenkaan anna sen tuoda stressiä mieleeni. Menen eteenpäin minuutti kerrallaan ja otan tilanteet kuten ne tulevat. Ehkä on hyväkin tehdä paljon töitä, niin saa ajatukset hieman muuallekin. Kaikki on kuitenkin kunnossa. Kaikki valmistelut on tehty eikä mistään tarvitse olla huolissaan. On siis aika vain nauttia joka hetkestä.
 


Oodi rakkaudelle

En tiedä miten perheenäidit jaksavat kisavalmistelut. En myöskään tiedä miten jaksavat ne kilpailijat, joiden puoliso ei ole täysillä hommassa mukana. Tai ystävät kunnioita valmistautumista.

En tiedä mitä hyvää olen edellisessä elämässäni tehnyt, että olen onnistunut saamaan tuollaisen puolison. Miehen, joka kuuntelee kitinääni väsymyksestä, hoitaa tiskit, kun minä en yksinkertaisesti jaksa ja kannustaa jatkamaan, vaikka varmasti haluaisi suunnitella menojamme vapaammin. Sama mies on laittanut omankin ruokavalionsa remonttiin eikä tuo meille herkkuja minua kiusaamaan. Sama mies kyselee miltä kunto vaikuttaa ja miltä tuntuu. Sama mies, joka ei ole ikinä sanonut ainuttakaan negatiivista sanaa harrastuksistani.

En ole mikään lepertelijä. En puhu tunteista, en kaipaa romantiikkaa enkä ymmärrä julkisia hellyydenosoituksia. Se ei silti tarkoita, ettenkö ajattelisi näitä asioita. Sanat vaan jäävät kurkkuun, mikäli ne yrittää sanoa ääneen. Jokin vika sekin lienee, mutta minusta on luvattu välittää vikoineni kaikkineni. Välillä vain mietin miten kiitollinen olen. Ja miten voin ikinäkään olla tämän kaiken arvoinen? En aina jaksa uskoa, että olemme olleet yhdessä jo lähes 14,5 vuotta, sillä jokainen päivä on yhtä arvokas kuin edellinenkin.

Myös ystäväni ansaitsevat kiitoksen. Olen huono ystävä, sillä toisinaan pidän todella huonosti yhteyttä. Inhoan puhelimessa puhumista, joten en juuri soittele. Kisoihin valmistautuessa en jaksa kyläillä tai istua iltaa kovinkaan usein. Tuijotan omaan napaani, kuten urheilijat usein tekevät. Tästä huolimatta minulla on ystäviä vielä ensi sunnuntain jälkeenkin. He nimittäin tietävät tämän asian ja antavat sen minulle anteeksi. Ne muutamat sydänystävät, jotka tuntevat minut läpikotaisin, ymmärtävät, että tällainen minä olen ja tämä on minulle tärkeää. Se ei tarkoita, että välittäisin heistä yhtään vähempää kuin aiemminkaan. Tämä on vain hetki elämästäni ja yhtä monta yhteistä hetkeä saamme vielä viettää.
 

8 kommenttia:

Sisu - sisublogi kirjoitti...

Voi, miten hyvä teksti! Onneksi päätit julkaista sen. Tuo kirjoituksesi antaa paljon ajattelemisen aihetta. Itselläni ei ole kokemusta kisadieetistä, mutta pari kertaa omaksi huviksi dieetanneena mielessäni on useinkin käynyt, miten kisoihin menijät oikeasti pystyvät perustelemaan vaativan dieetin itsellensä. Siinä täytyy todellakin olla kilpailunhalua ja valtava itsekuri (jotka itseltäni puuttuvat).

Löysin blogisi ihan äskettäin, ja lueskelin postauksiasi taaksepäin. Todella mielenkiintoista luettavaa!

Toivotan sinulle hurjasti tsemppiä loppurutistukseen!! Jään myös seurailemaan tekstejäsi, niin pysyn jatkossakin kärryillä käänteistäsi. Tsemppiä!

Päivi kirjoitti...

Minusta on hienoa, että rohkenet sanomaan ääneen miltä tuntuu. Ei siinä ole mitään pahaa tai hävettävää. Ei tuo ole turhan kitinää, se on elämää. Ihan jokaiselle mahtuu elämäänsä päiviä, kun tuntuu, ettei mikään kiinnosta, ei jaksa, ei halua. Jos niitä päiviä alkaa olemaan liikaa putkeen, on asialle tietysti tehtävä jotain. Mutta kuule, sä kuitenkin tiedostat tilanteesi, ymmärrät, että nyt mennään äärirajoilla ja tästä ei voi enää enempää kiristää, päinvastoin, täytyy höllätä. Se on tärkeää. On tärkeää, että ymmärrät, ettei sinun tarvitsekaan jaksaa kaikkea, ei kukaan jaksa.

Ihan hirmuisesti tsemppiä loppurutistukseen Petra :) Kultsalla tavataan <3

iive kirjoitti...

Miusta on hyvä että myös niistä vaikeista tunteista ja oloista kirjoitetaan, eikä pelkästään olla vaan jee on ihanaa olla dieetillä! Kun se ei ehkä ole se totuus.
Hyvin kuitenkin huomaa sen mikä on päivien ero, joten rakastahan itteäs :)

PetraBettina kirjoitti...

Voi kiitos kommenteistanne!

Olen jostain syystä viime aikoina kaivannut tietynlaista seesteisyyttä ja siitä syystä joutunut ensimmäistä kertaa perustelemaan dieettiä itselleni. Kai se on osa tätä kolmenkympin kriisiäni..? ;)

Olen myös aina sanonut, että kisaaminen on oma päätös, joten kisamatkan vaikeudesta ei sinänsä voisi valittaa. Joskus kuitenkin tekee mieli valittaa. Ja olla väsynyt ja allapäin.

Onnekseni olen nyt saanut runsaasti kannustusta ja tsemppiä eli eiköhän tässä jakseta täysillä loppuun asti :)

Ja Päivi; ihan huippua nähdä! Se on viikko ja Kultsa kutsuu! :)

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä kirjoitus, tsemppiä Petra! Olet upea ja vahva nainen! Hienoa että uskalsit kirjoittaa negatiivisistakin puolista, kyllä tämä oli minusta kitinästä kaukana ;)

Olen täällä kasvottomassa kannustusjoukossasi, uskon että meitä on muitakin vaikka kuinka paljon :)

PetraBettina kirjoitti...

Kiva, että olet mukana kannustamassa! Kaikki kannustus, mitä saan merkitsee todella paljon ja on tässä kohtaa tärkeää, kiitos siis siitä :)

Anonyymi kirjoitti...

http://www.iltalehti.fi/terveys/2014041018203385_tr.shtml

Mitä mieltä olet tästä?

PetraBettina kirjoitti...

Olen joskus kirjoittanut postauksenkin siitä, miten urheilla fitneksessä ja silti pysyä terveenä.

En allekirjoita tuota 1000 kcal dieettiä, en ole itse ikinä mennyt niin pienillä kaloreilla. En myöskään allekirjoita sitä, että kaikilla hommasta tulee pakonomaista ruokagrammojen tuijottamista. Se on kuitenkin vaarana, erityisesti jos on jo syömishäiriötyyppisiä ajatuksia valmiiksi. Otteen syömiseen sekä omaan kroppaansa pitää olla lähtökohtaisesti rento, jotta homma ei mene överiksi.

Sen toki allekirjoitan, että kauneusihanteena KISAKUNTO on mahdoton ajatus, sillä se on vain hetkeksi luoto ja mahdoton YLLÄPITÄÄ terveellä tavalla. Joten ymmärrän huolen sellaisesta fitnessurheilijoiden ihailusta, jossa ajatellaan, että "munkin pitää näyttää tuolta". Fitnessurheilijan kroppa on kilpaurheilun lopputulos, ei "maallikon" tavoite. On erotettava kilpaurheilu ja kuntoilu toisistaan.

Tiedostan, että meillä kisaajilla on vastuuta asian esille tuomisessa, siksi yritän itsekin kertoa myös kisadieetin raskaudesta ja siitä, että tämä on totista urheilua. Kisakauden ulkopuolella pyrin ottamaan syömisen rennosti ja olen siinä onnistunutkin; en syö muovikipoista, en punnitse kaikkea ja tykkään myös herkutella. Toki voisin ehkä vieläkin selkeämmin tuoda esille eron kisakunnon ja tavanomaisen hyvän kunnon välillä.