Mietin jonkin aikaa, että julkaisenko tätä tekstiä, sillä en haluaisi vaikuttaa kitisijältä ja olla negatiivinen. Sitten kuitenkin ajattelin, että tämä kaikki kuuluu urheiluun. Mieli ja kroppa ovat koetuksella, joten miksi niistäkin asioista ei voisi puhua? Samalla oli mielenkiintoista havaita miten nopeasti omat ajatukset ja tunteet vaihtuvat. Miten paljon se mahtaa liittyä ravitsemustilaan, onkin mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi.
Torstai 3.4.
Herään kurkkukipuun. Tämä tästä nyt puuttuikin. Toisaalta en
yhtään ihmettele. Olen niin loppu, että on vain ihme, ettei kroppa ole
reagoinut asiaan aiemmin. Edellisestä flunssasta on reilu kuukausi eli
jostainhan tämä kertoo.
Lähden kuitenkin treenaamaan, koska oire on vasta kurkkukivun
tasolla. Vihaan koko treeniä. Teen sen puhtaasti sisulla, vaikken oikeasti
jaksaisi sekuntiakaan. Treeni kuvastaa koko elämään tällä hetkellä. En jaksaisi
enää hetkeäkään.
Ensin ajattelin, että en oikeasti jaksa enää päivääkään.
Sitten piti alkaa miettiä elämää tunti kerrallaan ja miettiä jaksaisiko
seuraavan tunnin.
Maanantaina lupasin kyyditä puolison töistä kotiin ennen
omia tuntejani. Hän oli kuitenkin 10 minuuttia myöhässä, joka sai minut
raivostumaan. Olisin siinä kymmenessä minuutissa ehtinyt hoitaa ainakin kaksi
asiaa siinä keskustassa ollessani. Ajoin kotiin hiljaisuuden vallitessa.
Puolison hypättyä pois kyydistä jatkoin matkaani salille ja itkin koko matkan.
Liikennevaloihin pysähtyessäni yritin hillitä itseni, jotteivat muut autoilijat
soittaisi apua nähdessään hervottoman naiskuskin kanssaan liikenteessä. En
voinut ymmärtää, että elämästäni oli tullut 10 minuutin perään kaipaamista.
Miten päivä voi olla niin täynnä ohjelmaa, että 10 minuuttiakin on tärkeä?
Miten minä jaksan tätä? En minä jaksa, mutta en minä voi syyttää kuin itseäni.
Enkä jaksa tässä tilanteessa enää ottaa syytöksiä vastaan. Oikeasti en jaksaisi
enää hetkeäkään.
Ainoa syy jatkamiseen on se, että kisat ovat niin lähellä.
En viitsi romuttaa koko projektia siksi, että lopussa on vaikeaa. Ainahan
urheilu on haastavaa ja äärirajoilla menemistä. Ja olen äärirajoilla. Olen
todella etsimässä jaksamiseni rajoja ja toteamassa vihdoin, että
yksinkertaisesti en pysty tähän. Tarvitsen kisaamiseen hyvät olosuhteet ja nyt,
kun työtilanne ja stressin määrä jälleen yllättäen kasvoi, olen todella loppu.
Töiden stressi, jatkuva kalenterin kontrollointi usean työpaikan johdosta,
riittämättömyyden tunne, taloudellinen epävarmuus ja tuntematon tulevaisuus
ovat liikaa yhdistettynä kisastressiin.
Olen ottanut sykemittarin käyttöön ja todennut, että
kroppakaan ei enää jaksa. En saa sykettä ylös. En yksinkertaisesti jaksa tehdä
niin tehokasta liikettä, että syke nousisi. Zumbassa keskisyke on noin 100,
Attackissa 115. Eli vähän niin kuin olisi sunnuntaikävelyllä käynyt. Yritän
tehdä aerobista intervallina, mutta jalkani eivät liiku riittävän nopeasti.
Olen niin kyllästynyt jo tähän dieettiin. Olen kyllästynyt
talousvaakaan ja voimattomuuden tunteeseen. Haluan käydä syömässä työpaikan
ruokalassa. Haluan syödä aamupuuroni punnitsematta. Haluan nälän iskiessä
syödä. Haluan ostaa proteiinipatukan. Haluan mennä käymään Poriin avatussa
Punnitse ja säästä –liikkeessä. Haluan ostaa pääsiäismunia. Haluan leipoa
pullaa. Haluan lähteä treenaamaan niin, että minulla on oikeasti energiaa.
Haluan, että saan ohjaamisesta sen oikean ilon, mitä se yleensä minulle antaa.
Olen niin helvetin väsynyt tähän hommaan.
En ole oikeasti tällainen. En sairastele ikinä. En pidä
ohjaamista ikinä pakkopullana. En yleensä suhtaudu tulevaisuuteen näin
negatiivisesti. En ole ikinä näin voimaton.
Tällaisena hetkenä kyseenalaistan koko homman järkevyyden.
Tiedän, että olen saanut hirveästi hyvää myös kaikkien näiden kisaprojektien
aikana, mutta riittääkö se korvaamaan tämän tunteen? Tämän, kun seinät kaatuu
päälle ja haluaa vain istua ja itkeä? Tämän, kun ahdistukselle ei ole nimeä
eikä sitä uskalla sanoa ääneen? Tämän, josta miettii, ettei siinä ole mitään
järkeä, sillä asiat ovat kuitenkin ihan hyvin?
En tiedä. En jaksa miettiä. En pysty tekemään suunnitelmia.
Yritän vain jaksaa seuraavaan päivään. Tai seuraavaan tuntiin. Tai oikeastaan
yritän pysyä pystyssä tässä ja nyt.
4.4.
Päivä on erilainen. Elämä ei tunnu niin toivottomalta. Kunto
alkaa mennä eteenpäin ja kisat tuntuvat taas houkuttelevilta.
Päivä on täynnä kehonhuoltoa ja venyttelyä. Kroppa tuntuu
yllättävän hyvältä eikä jumita juuri mistään. Stressin aiheuttama nestepöhökin
alkaa laskeutua ja viikonloppuna on vielä tarkoitus ottaa ihan rennosti. Päivä
tuo positiivisia uutisia myös työrintamalle, joten tulevaisuuskin vaikuttaa
hieman eilistä toiveikkaammalta. Flunssa tuntui katoavan yhtä nopeasti kuin
tulikin. Kurkkuun ei enää koske, vaikka olo hieman tukkoinen onkin.
Mieliteot ovat nyt tulleet valtaamaan ajatuksiani. Ostin
Lidlistä valmiiksi fudgeja kisareissua varten. Tämä on ensimmäinen kerta ikinä
kun ostan herkkuja valmiiksi mukaan. Ennen sille ei ole ollut mitään tarvetta,
mutta nyt olen kulkenut niiden samojen fudgejen ohitse niin monta kertaa, että
ne on pakko poimia mukaan. Ihme touhua.
Annan itselleni luvan olla laiska. Hoidan pakolliset asiat,
joita kyllä riittää. Lopun aikaa makaan sohvalla ja katselen telkkarista tai
netistä hömppäohjelmia. En tee niin ikinä, mutta nyt teen. Olen sen ansainnut.
5.4.
Saatoin ehkä syntyä uudelleen. Olo on aivan erilainen. En
nyt ehkä täysissä ruumiin voimissani ole, mutta voin hyvin. Aamulenkillä
kuuntelen perinteisten rock-yhtyeiden sijasta Norah Jonesia, sillä kaipaan
seesteisyyttä. Treeneissä pääsevät Danko Jones, Gn`R ja Avenged Sevenfold
jälleen täysillä ääneen, mutta aamun rauhoitan ja etsin jonkinnäköistä
mielenrauhaa. Muistan taas miksi tätä lajia rakastan. Kokonaisvaltaisuus,
sitkeys, kova työ ja periksiantamattomuus ovat lajiin olennaisesti kuuluvia käsitteitä.
Samat käsitteet kuuluvat silti kaikkeen kilpaurheiluun.
Urheilijan laji ei jää treeneihin vaan se seuraa mukana 24/7. Ja mitä
ammattimaisempaa urheileminen on, sitä tiiviimmin laji seuraa. Se pitää olla
mielessä nukkuessa, syödessä, ruokakaupassa ja menojaan miettiessä. Siitä
löytyy samalla sekä urheilun ainutlaatuisuus että haastavuus.
Päivällä katselen leffan Generation Iron, joka kertoo Mr.
Olympia –kisoihin valmistautuvista kehonrakentajista. Se laittaa miettimään
oman kilpailuni merkitystä. Mikään ei ole kiinni näistä kisoista. Vaikka
epäonnistuisin täysin, mitään ei tapahtuisi. Sponsorit eivät jätä, sillä niitä
ei ole. Lehdistö ei huomioi, sillä en ole julkisuuden henkilö. Keskustelupalstat
eivät täyty, sillä laji tai sarja ei kiinnosta ihmisiä niin paljoa. Ainoa mitä
tapahtuu, on se että itse petyn. Ja se on se pahin pettymys, sillä itse olen itse
itseni pahin arvostelija ja tuomitsija.
Samalla olen itseni suurin uhka. Jos en saa päätäni kasaan
ja lopeta ainaista epäonnistumisen pelkäämistä, en voi saada onnistunutta
kisasuoritusta aikaan. Tämän ajan tulisi olla hetkestä nauttimista. Kaikki työ
on takana ja se kilpailu, mikä minua on päivästä toiseen eteenpäin ajanut, on
käsillä. En halua pilata sitä murehtimalla ja pelkäämällä jo valmiiksi
lopputulosta. Haluan nauttia joka hetkestä.
Niinpä tuleva viikko on omistettu vain positiivisille
ajatuksille. Tiedän, että viikko on töiden osalta todella kiireinen ja se
hieman pelottaa. En kuitenkaan anna sen tuoda stressiä mieleeni. Menen
eteenpäin minuutti kerrallaan ja otan tilanteet kuten ne tulevat. Ehkä on
hyväkin tehdä paljon töitä, niin saa ajatukset hieman muuallekin. Kaikki on
kuitenkin kunnossa. Kaikki valmistelut on tehty eikä mistään tarvitse olla
huolissaan. On siis aika vain nauttia joka hetkestä.
Oodi rakkaudelle
En tiedä miten perheenäidit jaksavat kisavalmistelut. En myöskään
tiedä miten jaksavat ne kilpailijat, joiden puoliso ei ole täysillä hommassa
mukana. Tai ystävät kunnioita valmistautumista.
En tiedä mitä hyvää olen edellisessä elämässäni tehnyt, että
olen onnistunut saamaan tuollaisen puolison. Miehen, joka kuuntelee kitinääni
väsymyksestä, hoitaa tiskit, kun minä en yksinkertaisesti jaksa ja kannustaa jatkamaan,
vaikka varmasti haluaisi suunnitella menojamme vapaammin. Sama mies on
laittanut omankin ruokavalionsa remonttiin eikä tuo meille herkkuja minua
kiusaamaan. Sama mies kyselee miltä kunto vaikuttaa ja miltä tuntuu. Sama mies,
joka ei ole ikinä sanonut ainuttakaan negatiivista sanaa harrastuksistani.
En ole mikään lepertelijä. En puhu tunteista, en kaipaa
romantiikkaa enkä ymmärrä julkisia hellyydenosoituksia. Se ei silti tarkoita,
ettenkö ajattelisi näitä asioita. Sanat vaan jäävät kurkkuun, mikäli ne yrittää
sanoa ääneen. Jokin vika sekin lienee, mutta minusta on luvattu välittää
vikoineni kaikkineni. Välillä vain mietin miten kiitollinen olen. Ja miten voin
ikinäkään olla tämän kaiken arvoinen? En aina jaksa uskoa, että olemme olleet
yhdessä jo lähes 14,5 vuotta, sillä jokainen päivä on yhtä arvokas kuin
edellinenkin.
Myös ystäväni ansaitsevat kiitoksen. Olen huono ystävä,
sillä toisinaan pidän todella huonosti yhteyttä. Inhoan puhelimessa puhumista,
joten en juuri soittele. Kisoihin valmistautuessa en jaksa kyläillä tai istua
iltaa kovinkaan usein. Tuijotan omaan napaani, kuten urheilijat usein tekevät.
Tästä huolimatta minulla on ystäviä vielä ensi sunnuntain jälkeenkin. He
nimittäin tietävät tämän asian ja antavat sen minulle anteeksi. Ne muutamat
sydänystävät, jotka tuntevat minut läpikotaisin, ymmärtävät, että tällainen
minä olen ja tämä on minulle tärkeää. Se ei tarkoita, että välittäisin heistä
yhtään vähempää kuin aiemminkaan. Tämä on vain hetki elämästäni ja yhtä monta
yhteistä hetkeä saamme vielä viettää.
Kommentit
Löysin blogisi ihan äskettäin, ja lueskelin postauksiasi taaksepäin. Todella mielenkiintoista luettavaa!
Toivotan sinulle hurjasti tsemppiä loppurutistukseen!! Jään myös seurailemaan tekstejäsi, niin pysyn jatkossakin kärryillä käänteistäsi. Tsemppiä!
Ihan hirmuisesti tsemppiä loppurutistukseen Petra :) Kultsalla tavataan <3
Hyvin kuitenkin huomaa sen mikä on päivien ero, joten rakastahan itteäs :)
Olen jostain syystä viime aikoina kaivannut tietynlaista seesteisyyttä ja siitä syystä joutunut ensimmäistä kertaa perustelemaan dieettiä itselleni. Kai se on osa tätä kolmenkympin kriisiäni..? ;)
Olen myös aina sanonut, että kisaaminen on oma päätös, joten kisamatkan vaikeudesta ei sinänsä voisi valittaa. Joskus kuitenkin tekee mieli valittaa. Ja olla väsynyt ja allapäin.
Onnekseni olen nyt saanut runsaasti kannustusta ja tsemppiä eli eiköhän tässä jakseta täysillä loppuun asti :)
Ja Päivi; ihan huippua nähdä! Se on viikko ja Kultsa kutsuu! :)
Olen täällä kasvottomassa kannustusjoukossasi, uskon että meitä on muitakin vaikka kuinka paljon :)
Mitä mieltä olet tästä?
En allekirjoita tuota 1000 kcal dieettiä, en ole itse ikinä mennyt niin pienillä kaloreilla. En myöskään allekirjoita sitä, että kaikilla hommasta tulee pakonomaista ruokagrammojen tuijottamista. Se on kuitenkin vaarana, erityisesti jos on jo syömishäiriötyyppisiä ajatuksia valmiiksi. Otteen syömiseen sekä omaan kroppaansa pitää olla lähtökohtaisesti rento, jotta homma ei mene överiksi.
Sen toki allekirjoitan, että kauneusihanteena KISAKUNTO on mahdoton ajatus, sillä se on vain hetkeksi luoto ja mahdoton YLLÄPITÄÄ terveellä tavalla. Joten ymmärrän huolen sellaisesta fitnessurheilijoiden ihailusta, jossa ajatellaan, että "munkin pitää näyttää tuolta". Fitnessurheilijan kroppa on kilpaurheilun lopputulos, ei "maallikon" tavoite. On erotettava kilpaurheilu ja kuntoilu toisistaan.
Tiedostan, että meillä kisaajilla on vastuuta asian esille tuomisessa, siksi yritän itsekin kertoa myös kisadieetin raskaudesta ja siitä, että tämä on totista urheilua. Kisakauden ulkopuolella pyrin ottamaan syömisen rennosti ja olen siinä onnistunutkin; en syö muovikipoista, en punnitse kaikkea ja tykkään myös herkutella. Toki voisin ehkä vieläkin selkeämmin tuoda esille eron kisakunnon ja tavanomaisen hyvän kunnon välillä.