sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Rakkaat rutiinit

Rakastan rutiineja. Rakastan sitä, kun kesällä kellon soidessa pukeudun silmät vielä kiinni sohvalla odottaviin lenkkivaatteisiin ja jaksan ehkä juuri laittaa piilarit päähän, kun tajuan ettei edes silmien aukaiseminen paranna näkyvyyttä. Herääminen tapahtuu Porin metsän lenkillä yleensä vasta siinä kohtaa kun vitosen lenkki vaihtuu 7,5 km lenkkiin ja pitää alkaa kiivetä armottomia mäkiä. Kuopiossa taas lenkistä riippuen; Vänärillä siinä vaiheessa kun pitää ymmärtää kääntyä takaisin kun ei se polku viekään enää mihinkään ja Puijolla taas siinä vaiheessa kun on pakko ajatella ja miettiä, että mihin hittoon sen pyörän tunkee odottamaan. Portaat kyllä herättää nopeasti jos sinne eksyy.

Rakastan sitä, kun kotiin palatessa kahvinkeitin on ladattuna valmiiksi ja riittää sen päälle napsauttaminen. Puurokattilakin on aina tiskattu valmiiksi, jotta syömään pääsee mahdollisimman pian ;) Aamupuuro netissä surffaillen on ehkä yksi maailman hienoimpia asioita.

Rakastan treeniin latautumista ja valmistautumista. Aerobicajoilta on jäänyt päälle tapa katsella muutama hyvä video ennen treeniä. Erityisesti ennen vaparitreeniä tapana on ottaa mallia puhtaasta vaparista tai aerobic- tai voimisteluohjelmasta. Saa ajatukset ja asenteen kuntoon. Rakastan minun joskus valkoisia olleita Princessoja, jotka ovat palvelleet jo usean vuoden eikä niistä vielä pilkistä kuin vasta yksi varvas! Rakastan sitä, että tosiurheilijalla on aina ice poweria kaapissa, vaikkei sitä oikeastaan ikinä edes tarvitse. Ja ideaalisidettä ja urheiluteippiä ja kylmäpussi ja nilkkatuki ja sitä sun tätä geeliä ja kaiken maailman vitamiineja ja sen seitsemää urheiluvaatetta ja lenkkaria ja tossua ja kuminauhoja. Muttei silti ikinä tarpeeksi mitään.

Rakastan treenaamista. Kaikenlaista treenaamista. Ryhmäliikuntatunteja, yksinäisiä lenkkejä, permantotreenejä, loikkia, vaparitreenejä, salitreenejä, intervalleja, venyttelyä, porrasjuoksuja, jopa juoksukuntopiirejä. Rakastan alkuverryttelyä, jossa juoksen aina samalla tavalla ja teen liikkeet aina samassa järjestyksessä. Jos elämä olisi täydellistä ja saisin valita, tahtoisin ehdottomasti urheilla ammatikseni. Ainakin jonkun aikaa. Rakastan vapaapäiviä, koska silloin ehtii kolme treeniä jos aamulenkkikin lasketaan :)

Rakastan niitä miljoonia muovikippoja, joihin ruoka koko kesän pakataan. Ja pinkkiä kylmäkassia. Kahvia ja light-limsoja. Kaikkea pientä häsläämistä, joka tuntuu äärettömän tärkeältä. Vitamiineja, talousvaakaa, pellavansiemenöljyä. Jatkuvaa suunnittelua ja pohtimista.

Rakastan jatkuvaa mielikuvaharjoittelua. Aamulenkillä, ennen treeniä, aina liikkuessa paikasta toiseen, ennen nukahtamista. Täydellinen suoritus päässä. Videokamera näyttää jotain muuta. Uudestaan: ensin suoritus päähän, sitten se tehdään ja sitten katsotaan videolta menikö sinne päinkään. Analysointia, pohtimista, suunnittelua.

En ikinä suunnittele mitään. En pysty suunnittelemaan elämääni muutamaa viikkoa edemmäs. En kykene laittamaan kesälomatoiveita, koska en pysty ajattelemaan mitä haluan kesällä tehdä ja milloin. Mutta urheilussa suunnittelu on jatkuvaa. Miten vedän ensi viikon treenit, mitä teen vaparitreenissä? Miten voin muokata ohjelmaa paremmaksi? Kuinka monen päivän ruoat teen tänään valmiiksi? Miten hoidan ruokailut kun lähden reissuun? Kaikki on selvää. Mutta kysypä mitä aion tehdä kilpailukauden jälkeen... Ei harmainta hajuakaan.

Rakastan omia pieniä rutiinejani, joiden avulla kilpailukuntoa rakennetaan. Joiden avulla kykenen mahduttamaan elämääni töitä, jumppia ja jumalattomasti treenaamista ;) Tänä kesänä siihen pitäisi mahduttaa vielä gradun tekokin. No, tunnetusti en hirvittävästi vietä lomia tai tarvitse vapaa-aikaa, joten eiköhän tämäkin kesä tästä lähde käyntiin. Eikös sitä lomailla ehdi koko loppelämänsä? (tällä elämäntyylillä varmasti ihan hirveästi...) Silloin on taottava, kun hommaa on paljon. Ehkä ensi kesänä pidän oikeaa lomaa. Tosin niin piti tehdä tänäkin kesänä.. Pöh. Lomailu on laiskoille. Eikä mikään ärsytä niin kuin laiskuus.

Kuusi viikkoa Porissa on takana ja Porin rutiinit vaihtuivat jälleen Kuopion rutiineihin. Jään kaipaamaan Porin metsää ja rakasta seiskapuolikasta. Sen jokaisen mutkan muistaa unissaankin ulkoa ja silti sen mäet yllättää jyrkkyydellään joka hemmetin kerta. Mutta Kuopion aamutkin ovat ihan parhaita. Oman asunnon rutiinit ja kotisalin tunnelma. Sitä paitsi tämä saattaa olla viimeinen vuosi Kuopiossa, mistäs sen tietää, on siis nautittava kaikista pienistä hetkistä. Ja niistä tutuista rutiineista.

Tästä mukavaa musiikkia viikonloppuun. "Tiedän kyllä missä on se pihvi, mutten löydä keittiöön..." Niinpä.


torstai 19. toukokuuta 2011

Paino ja pullo hallussa

Kävin pitämässä tänään pienen painonhallinta -tietoiskun käsitellen lähinnä syömisen hallintaa ja ruokavalion pääpiirteitä. Harmittavasti vain tuntuu siltä, että osallistujille ei jäänyt juuri mitään käteen. Kaikilla osallistujilla näytti olevan aika hyvin homma hanskassa eikä paino-ongelmista tietoakaan. Olisivat varmaankin tarvinneet hieman tarkempaa ja syvällisempää tietoa. Tämä tosin tuntuu aina olevan luentojen ja ryhmien ongelma; sinne tulevat ne, joilla tietoa jo on. Ne, joita ravitsemus ja terveys kiinnostaa, ja jotka jo toteuttavat terveellisiä ruokatottumuksia. Ne, jotka tiedosta eniten hyötyisivät, eivät paikalle tule. Toki nyt paikka oli sellainen, että kaikki rakennukseen eksyvät olivat jo valmiiksi liikunnallisia eli moka oli toisaalta vähän omakin.

Mutta miksi me jakaannumme kahtia? Niihin, joita kiinnostaa ja niihin, joita ei. Niihin, jotka toteuttavat ja niihin, jotka eivät. On mahtavaa, että paikalle tulevat tällaiset terveydestään kiinnostuneet ihmiset, sillä he kysyvät tärkeitä kysymyksiä ja kertovat hienoja esimerkkejä. Mutta miten me tavoitamme ne, jotka yrittävät eivätkä onnistu? Kokevatko ihmiset tietävänsä riittävästi terveellisestä ravitsemuksesta? Eikö myös sosiaalinen tuki ja asioista (tutuistakin) jutteleminen tuo aina vain lisää motivaatiota? Vai olenko se vain minä, joka rakastan ravitsemuksesta höpöttämistä? Minne pitäisi jalkautua, että saisi eniten hyötyä aikaiseksi?

Sitten viikon puheenaiheeseen.

Minä olen kiekkohullu. Minä seuraan jääkiekkoa fanaattisesti ja pidän sitä elämää suurempana lajina. En fanita mitään niin paljon kuin kotikaupunkini kiekkojoukkuetta. Minä en ole absolutisti. Minä tykkään kumota siiderin jos toisenkin silloin tällöin. Ja tykkään juhlia yökerhossa pilkkuun asti. Eikä siinä mitään. Mutta en minä nyt herran jestas sellaista tekisi 100 000 minua katsomaan tulleen ihmisen edessä! Tämä alkoholimyönteinen yhteiskuntamme saa minut näkemään punaista kerta toisensa jälkeen. Täällä on aivan normaalia olla suuren voiton jälkeen aamusta iltaan kännissä. Juhlimiseen ei riitä maailmanmestaruus ja niin kovan saavutuksen aiheuttama hyvänolon tunne; ei, juhlimiseen tarvitaan pullotolkulla alkoholia! Enkä nyt tarkoita etteikö saisi ottaa, mutta eikö siinä olisi ollut vielä koko ilta ja yö ja seuraavat päivät aikaa ottaa? Oliko tarpeellista olla kansanjuhlassa kännissä?

Nurmisen ilmaveivistä tuli netissä hitti ja se keräsi kommenteja tyyliin "Nurminen on äijä". Tässä yhteiskunnassa siis äijänä pidetään henkilöä, jolla tunnetusti on ongelmia alkoholin käytön kanssa, ja joka kykenee juomaan itsensä niin kovaan humalaan ettei pysy pystyssä. Hienoa. Hienoa on ilmeisesti myös se, että humalainen urheilija yrittää ensin puhua ruotsia, sen jälkeen kaivaa nuuskaa huulestaan ja sitten vittuilee joukkuekavereilleen. Mahtavaa. Kaiken pyhittää se URHEILUsaavutus, jota on 16 vuotta odotettu. Se oikeuttaa käyttäytymään aivan millä tavalla tahansa.

Ja kyllä; se oli aivan mahtava saavutus. Ja kyllä; pojat ovat ansainneet juhlansa. Mutta jos saavutus oikeuttaa jatkuvaan humalatilaan seuraavat päivät tilanteesta riippuen, on tässä yhteiskunnassa jotain mätää. Ja tosiasia on se, että tällaista käytöstä ei oltaisi hyväksytty miltään muulta urheilijaryhmältä kuin miesjääkiekkoilijoilta. Heille on aivan omat sääntönsä. Mitäpä jos yleisurheilumaajoukkue olisi seuraavista MM-kisoista palatessaan kaatokännissä? Lentokentällä olisi suuri mediajoukko odottamassa, kun kisoissa menestynyt urheilija kompuroisi koneesta ulos? Mitä jo tuo urheilija olisi nainen? Mitä jos joukkuelajissa menestynyt naisjoukkue saapuisikin kakkukahveille kännissä? Se saattaisi herättää keskustelua. Leijonat taas ovat örvellyksensä ansainneet, koska ovat voittaneet saavutuksista suurimman, jääkiekon maailmanmestaruuden. Kuten sanottu; se oikeuttaa kaikkeen. Mutta eikö se tunnu ilman alkoholia miltään? Eikö mikään tunnu meistä niin hyvältä, että se olisi riittävän hyvä tunne ilman alkoholia? Mikä meitä vaivaa?

Ai niin, tässä on joku dieetti menossa. No, siinähän tuo menee. Kuten aikaisemmillakin kerroilla; alku on nihkeää. Ehkäpä se tästä. Tänään kun nousin vaa`alle, olin pudottanut edellispäivästä 7 kiloa. Jep. Ei oikein tuo vaaka toimi. No, Poria on jäljellä vielä reilu viikko ja sitten on edessä paluu Pohjois-Savoon. Pitää aloittaa henkinen valmistautuminen. Minä ja Pohjois-Savo ei olla parhaita kavereita, mutta kyllä me nykyään toimeen tullaan. Perusnegatiivinen ja suorasanainen satakuntalainen sopeutuu hirvittävän huonosti kieroon maailmaan. Mutta matkailu avartaa. Ja kaikki uusi kasvattaa.

maanantai 9. toukokuuta 2011

22 weeks and counting!

Harjoittelin tänään kaupassa käyntiä. Sitä kuinka oikealta hyllyltä seuraavalle oikealle hyllylle kävellään kiinnittämättä huomiota mihinkään muuhun. Välillä toki voi vilasta pullahyllyä, että tuollaisen voisin nyt ostaa jos voisin. Enkä todellisuudessa ikinä ostais. Tänään tosin kuljin kaupassa miettien mitä kaikkea sellaista siellä onkaan mitä en voi seuraavaan puoleen vuoteen syödä. Mistä kaikesta nyt taas sitten luovun koko kesäksi. Miten pitkä aika sitä onkaan edessä.

Voi että oli siistiä! Voisin kertoa asteikolla yhdestä kymmeneen kuinka innoissani olen alkavasta (alkaneesta; tässä on jo monta tuntia takana) kisavalmistautumisesta ja se luku ois noin kolmekymmentä. Ja juu, tiedän kyllä, että kaikki 22 viikkoa ei ole ihan yhtä kivaa mutta mitäpä sitä etukäteen murehtimaan. Kisamusa on päätetty, se odottaa vaan miksaajaa. Vanhat vammat vaivaa edelleen mutta vaivatkoon. Hypitään sitten vaikka yhdellä jalalla jos se sitä vaatii :) Kunto on suht siisti ja ehkä jopa vähän kehittynyt, who knows. Mikäs tässä ollessa.

Tiedättekö mikä muu on mukavaa? (sen lisäksi että Suomen puolivälierävastustaja on todennäköisesti Norja ja sitä voittoa edes Suomi ei pysty sössimään) Se, että mukava harjoitteluni lempikaupungissani on entisestään varmistanut sen mistä jo aikalailla varma olinkin. Olen vihdoin oikealla alalla. Vaikka sitä on kiinnostunut noin miljoonasta muustakin asiasta, niin kyllä tämä on se juttu, jota haluan tehdä. Olen tänäänkin koko päivän tutkinut erilaisia ravitsemusasioita; ravitsemusaiheisia nettisivustoja, toiminnallisten vatsavaivojen ravitsemushoitoa, ravitsemusohjausmateriaaleja, elintarvikehygieniaa yms. Kukapa sellaisesta ei tykkäisi..? Valmistumista ei oikein enää vaan jaksaisi odottaa, tästä opiskelun ja töiden yhdistelmäelämästä kun haluaisi jo päästä eroon. Kun ei siitä ole edes mitään hyötyä. Sen mitä Kela ei peri takaisin, pyytää Verohallinto joululahjaksi. Hmmm. Vai oliko se niin, että mun laskutaidossa vaan on jotain vikaa..??

No mutta. Lähdenpä tästä iltapalan laittoon. Veikkaan, että olen tiputtanut jo huikean määrän rasvaa tämän ekan päivän aikana, niin että eihän tässä enää ole matka eikä mikään maaliin. Tunnen jo kuinka kevenen ihan tässä istuessanikin. Hah. Ihanaa kesää minulle ja kilpasiskoille. Älkää tarjotko siideriä, meillä on mukavaa muutenkin.

"Siis mitä hittoa, onko tässä puhelimessa kamera? Miten tätä käytetään? Juu ei, tämä oli kyllä ensimmäinen ja viimeinen kuva kännykällä. Kaksi kuvaa siis kerralla. Ostan kameran. Ehkä. Joskus."