lauantai 27. helmikuuta 2016

Herkkulakko (ja syntyjen syvien lakko)

Satuin yhtenä päivänä toteamaan ääneen, että minun pitäisi vähentää tätä liialliseksi yltynyttä sokerin syömistäni. Puolisohan siitä sitten innostui kehittelemään kolmen viikon herkkulakkoa meille. En tiedä miten sokerin vähentämisestä päästiin karkki-, keksi-, sipsi- ja pikaruokalakkoon, mutta jotenkin siinä vain niin kävi.

Marianne Mocha, nam!
En ole lakkojen ystävä vaan enemmänkin sallivuuden ja kohtuuden. Viime aikoina vain olen kadottanut kohtuuden ja sokerista on tullut merkittävä osa päivääni. Syön päivittäin kahvin kanssa vohveleita ja useamman kerran viikossa karkkia. Rakastan myös kahvia ja pullaa. En tunne käsitteitä liian makea tai liikaa karkkia. Puoliso nauraa, kun kerron että jälkiruoille on olemassa ihan oma vatsa, johon mahtuu aina, vaikka muuten olisi jo täynnä. Ja kyllä, tiedän tasan tarkkaan, ettei sokerissa ole mitään hyvää. Paitsi että joskus se tekee mielelle ihan hyvää.

Viime aikoina olen huolestunut erityisesti hammasterveydestäni ja todennut, että asian on muututtava. Painon pudottamisesta ei ole kyse, sillä kroppaan olen ihan suht tyytyväinen näin puoli vuotta synnytyksestä. Runsas sokerin syöminen on kuitenkin selkeästi vienyt tilaa esimerkiksi hedelmien ja marjojen syömiseltä, joten niiden lisääminen on myös nyt tavoitteena. Toinen tavoite on aamiaisen palauttaminen päivään. Liian pitkään olen korvannut aamiaisen proteiinipatukalla. Nyt kun Tinkakin istuu jo syöttötuolissa, on helpompi itsekin aterioida.

En aio ottaa hommaa kovin vakavissani eikä se myöskään kestä kovin kauaa, mutta hauska nähdä miltä kieltäytyminen pitkästä aikaa tuntuu ja paranevatko ruokailut muuten. Kaikki parempiin ruokatottumuksiin vievä on kai aina hyvästä.

Ateriat ovat sentään olleet ihan ok,
tässä lihapullia, öljyistä bataattia, parsakaalia ja avokadoa.

Perinteistä suomalaista ruokaa: muusia ja murusoosia!
Sitten niihin syntyihin syviin. Minulle tuli jotenkin tosi paha mieli tuosta edellisen postauksen ekasta kommentista. Tiedän, ettei mieltään saisi tuollaisista asioista pahoittaa, kun kirjoittaa julkista blogia, mutta kai se on ihan inhimillistä niin tehdä? Ainahan sitä jää kymmenen positiivisen palautteen jälkeenkin miettimään vain sitä yhtä kritiikkiä. Ehkä se osui siksi, että kun jakaa syviä tuntojaan, tuntuu kritiikki henkilökohtaiselta loukkaukselta. Ja kyllä, tiedän ettei se ole sitä, mutta omille tunteilleen ei oikein mitään voi, vaikka kuinka yrittäisi puhua itselleen järkeä (ja puolisokin yrittäisi). Joka tapauksessa olen ajatellut nyt hieman panostaa kepeämpiin aiheisiin, kuten karkkilakkoihin, lounaisiin ja syöttötuoleihin. Niihin kohdistunut kritiikki ei ehkä osu niin kovasti sydämeen. Voin kirjoitella ne synnyt syvät jatkossa vain itselleni (ainakin hetken ajan).

Enkä kalastele nyt mitään sääliä vaan kerron vain miten ajatukset joskus menevät. Tein tänään puolentoista tunnin lenkin, jotta sain ajatukseni selviksi. Nyt olo on hyvä, mutta jonkin verran sain aktiivista ajatustyötä tehdä. Jatketaan tästä kirjoituksia siis entiseen tapaan, mutta yritetään löytää uusia aiheita. Olen aina ajatellut kirjoittaa vain itselleni, mutta kokeilen nyt uudenlaista lähestymistapaa. Katsotaan miltä se tuntuu! Aurinkoa viikonloppuunne!

 

perjantai 26. helmikuuta 2016

Arjen yläpuolella


Olen alkanut kirjoittamaan jo monta kertaa. Olen kirjoittanut ravitsemuksesta, palautumisesta, tarpeellisista tavaroista ja minulta kysytyistä kysymyksistä. En vain saa millään kirjoitettua loppuun saakka. Tuntuu, että kaikki tuollainen on jonninjoutavaa diibadaabaa, jota on jo monta mielenkiintoisempaa blogia täynnä. Mietin myös, että jokainen blogille uhrattu hetki on pois esimerkiksi työasioiden hoitamisesta ja sähköposteihin vastaamisesta. Vastaamiset odottavat, sillä nykyään unohdan kaiken, jollen tee sitä heti. Olen menettänyt muistini aivan täysin.

Olen yrittänyt olla äitiyslomalla ilman mitään työhommia. No, joulukuussa aloitin kuitenkin jumppien ohjaukset. Olen myös tehnyt muutamat etävalmennukset tässä. Jatkossa töitä on tulossa vielä lisää. Se on toisaalta onnekasta, toisaalta ärsyttävää. Aika usein toivon, että voisin vain hautautua tänne kotiin ja leikkiä Tinkan kanssa päivästä toiseen. Niin, että koko päivänä ei tarvitsisi kertaakaan avata sähköpostia eikä kukaan muistaisi, että olen joskus ollut jossain töissäkin. Olisimme vain täällä, lenkkeilisimme ja leipoisimme pullaa. Siinä kaikki. Mutta palatessani takaisin maan pinnalle olen toki kovin onnellinen kaikista saamistani työtarjouksista. Työ kun ei ole yrittäjälle itsestään selvää.

Tinkan syntymästä on jo puoli vuotta. Hän on äidin tyttö, joka ei muiden hoidossa kovin pitkään viihdy. Hän on oppinut laittamaan kätensä ympärilleni, kun otan hänet syliin. Kun menemme nukkumaan, hän painaa varpaansa kiinni vatsaani ja silittelee minua käsillään. Pakahdun joka kerta, kun hän nukahtaa viereeni ja nukkuu siinä pienenä ja täydellisenä. Elän kuplassa, josta en haluaisi pois.

En halua kirjoittaa syöttötuoleista tai itkuhälyttimistä. En vatsamakkaroista tai päivän lounaasta. Haluan pysyä arjen yläpuolella ikuisesti ja miettiä miten onnellinen olen, kun arkea ei ole. Miten vatsamakkara ei määrittele mitään elämässäni. Miten se, että saan asettaa itseni taka-alalle onkin onneni salaisuus. Miten minä, jonka ei ikinä pitänyt pysähtyä, haaveileekin jatkuvasta kotiäitiydestä.

Olen odottanut tämän kuplan puhkeamista. Minulle kerrotaan, että vauva-aika on ihanuuden lisäksi myös rankkaa. Ja että äiti tarvitsee omaakin aikaa. En ehkä ole vielä siellä, että tarvitsisin. Melkein hävettää myöntää, mutta mikään ei tässä mielestäni ole raskasta. Ensimmäisten viikkojen valvomiset eivät tuntuneet liian raskaalta. Tinkan aivan jatkuva huomion tarve ei tunnu raskaalta. Se, että hän on kasvanut kiinni syliini, ei tunnu raskaalta. Se, että hän nukkuu päivisin huonosti, ei tunnu raskaalta. Toki myönnän, että pari kertaa on ärsyttänyt, kun hän ei ole sekuntiakaan viihtynyt sitterissä ja jo vessassa käyntini aikana on huudosta päätellen vähintään maailmanloppu tullut. Kaikki tämä helpottaa kuitenkin vähitellen. Ja tätä on kestänyt vain puoli vuotta. Se on kyllä aika pieni aika ihmisen elämässä.

Olen niin etuoikeutetussa asemassa, että koen siitä välillä syyllisyyttä. Olenko minä ansainnut tällaista onnea? Miten minun lapseni on noin täydellinen? Miten minusta tuli tällainen äitiyteen höpsähtänyt kotihiiri? Miten minä olen saanut elämässäni kaiken mitä olen halunnut? Miksi? Ja loppuuko tämä joskus?

tiistai 9. helmikuuta 2016

Kunnianhimosta kotiäitiyteen


Ennen oli tärkeää saada mahdollisimman paljon asioita suoritetuksi. Olin sitä parempi ihminen mitä enemmän asioita tein. En sanonut ei muuta kuin äärimmäisen pakon edessä. Edes kahdessa paikassa yhtä aikaa oleminen ei ollut este, sain aina sellaisetkin asiat järjesteltyä. Kävin aamulla opettamassa pari tuntia, menin päiväksi pitämään vastaanottoa ja opetin taas iltapäivällä. Opetuksen jälkeen ehdin ottaa yhden asiakkaan, jonka jälkeen siirryin vetämään ryhmäliikuntaa. Iltayhdeksältä kotona alkoi sähköposteihin vastailu, ruokavaliosuunnitelmien teko ja uusien ohjelmien opettelu. Pää täyttyi tekemättömistä asioista ja arki oli yhtä kaaosta.

Pidin itseäni hyvänä ihmisenä, kun olin niin ahkera. Enkä totta puhuen ajatellut, että tilanteelle olisi mitään tehtävissä. Ilman vakituista työpaikkaa on sanottava jokaiselle työtarjoukselle kyllä.  Ja työskenneltävä myös sairaana, sillä sairaspäiviltä ei yrittäjälle ja osa-aikaiselle työntekijälle rahaa tipu. Väsymys ei ollut syy kieltäytyä mistään. Piti jaksaa, koska jossain joku ihan varmasti teki vielä enemmän kuin minä ja sekin jaksoi.

Halusin menestyä. Saada mielenkiintoisia töitä, olla hyvä ohjaaja ja valmentaja, urheilla ja olla kovassa kunnossa. Oli huikeaa juosta puolimaraton ilman juoksutreeniä. Se oli ikään kuin varmistus sille, että fysiikka on kunnossa. Olin hyväkuntoinen, olin hyvä työntekijä, toimin eri paikoissa  asiantuntijana, elin rakastavassa parisuhteessa ja omistin ihania ystäviä. Kaikki oli hienosti ja olin näennäisesti onnellinen. En välittänyt lapsista, sillä halusin keskittyä itseeni ja vain itseeni. Ajattelin, että vasta kun on riittävän kauan keskittynyt itseensä, voi keskittyä toiseen. Lapsihaaveiden jälkeenkin ajattelin, että lapsi tulee maailmaan ja sulautuu entiseen elämääni hienosti. Halusinhan jatkaa kunnianhimoista elämäntyyliäni ja päästä pitkälle. Mitään koti-ihmistä minusta ei ollut tulossa.

Sitten minusta tuli äiti.

Ja yhtäkkiä kaikki mitä tarvitsen on tässä ja nyt.

Yhtäkkiä onni on tässä eikä tuolla jossain tulevaisuudessa.
Yhtäkkiä suurin saavutukseni on jo täällä ja asuu kanssani.
Äkkiä olenkin täydellisen tyytyväinen elämään tällaisenaan.
Suurin haaveeni onkin vain saada nauttia perheestäni pitkään.

Hetkessä näen itseni tyytyväisenä kotiäitinä, joka jossain hamassa tulevaisuudessa sitten työskentelee kivassa työpaikassa ja käy kerran vuodessa etelässä. Jonka Facebook täyttyy lasten kuvista ja jota pitää muistuttaa itsestään huolehtimisesta lapsiarjen keskellä. Yhdessä hetkessä olenkin se, jollaista minusta ei koskaan pitänyt tulla. Ja yhdessä hetkessä olen niin onnellinen, että olen varma, että se on jollain tapaa väärin. Haluaisin purkittaa tätä tunnetta, jotta voisin muistuttaa siitä itseäni, kun elämä joskus tuntuu harmaalta.

Päivät menevät vauhdilla ohi. Keskityn lähinnä vain ajatukseen, että miten voisin nauttia tästä eniten. Yritän pysähtyä monta kertaa päivän aikana ja tallettaa näitä hetkiä ja tunteita mieleeni. Mietin voisiko tähän jäädä vuosiksi. Tämä on maailman paras työpaikka, jossa työajan ei halua ikinä päättyvän. Mietin miten minusta tuli tällainen ja kuka minä oikeastaan nyt olen? Pystynkin sanomaa ei, koska itseäni tärkeämpi ihminen pakottaa siihen.

Elämä pakottaa kuitenkin alas pilvilinnoista ja olen joutunut pohtimaan tulevaisuutta ja töitäni. Seitsemän kuukauden äitiysloma ei olekaan heikentänyt markkina-arvoani vaan olen saanut mielenkiintoisia työtarjouksia. Ja koska kotihoidontuella ei kukaan elä, tulen palaamaan osa-aikaisesti työelämään, en tosin vielä muutamaan kuukauteen. Äidin tyttö Tinka ei suostu ilman äitiä syömään, joten elämme symbioosissa vielä hetken aikaa. En pistä pahakseni. Vaikka toisinaan kaipaankin aikuisten välistä aikaa puolison kanssa, olen sopeutunut ajatukseen Tinkan ehdoilla elämisestä. Hän on nyt tärkein ja kaikkea muuta ehtii kyllä.

Olen kirjoittanut tästä jo useasti, mutta palaan ajattelemaan asiaa päivästä toiseen. Miten elämä heittelee näin. Miten onni etsii sinua, kunnes löytää. Miten yrität saada ajan pysähtymään, jottei se onni ikinä katoaisi. Miten joskus sattuu sydämeen, kun ajattelee miten paljon pientä perhettään rakastaa. Ja kuinka toisaalta on myös niin tyytyväinen, että elämä on heitellyt. Että sitä osaa ehkä arvostaa asioita enemmän. Ja ottaa myös rennommin. Sekä olla kaiken keskellä täydellisen vakuuttunut siitä, että on lapselleen maailman paras äiti.

tiistai 2. helmikuuta 2016

21 lenkkiä ja ekat juoksuaskeleet!

Lenkillä Porin Etelärannassa
Tammikuun lenkkisaldoksi tuli 21 vaunulenkkiä. Keskimäärin noin tunnin lenkkejä tuli tehtyä. Tammikuun viimeisenä päivänä otin myös ensimmäiset juoksuaskeleet lenkillä. Siis hölkkäaskeleet. Tai ainakin jotain etäisesti hölkkäämiseltä näyttävää se oli. Jalat väsyvät nopeasti, joten hölkkäilin vain pieniä matkoja kerrallaan. Erityisesti pohkeet tuntuivat ottavan osumaa, mutta se saattoi johtua myös alustasta. Minä kun en yleensäkään ikinä ole asfaltilla juossut. Yllättävää kyllä, seuraavana päivänä juokseminen ei tuntunut missään. Vedin toki loppuverryttelyksi yhden Sh'Bam-tunnin, heh! Helmikuu aloitettiin tuplalenkillä. Ensin 10 km ja muutaman tunnin päästä 40 minuuttia lisää. Varsin hyvä aloitus tälle kuulle.

Lenkin jälkeen palautusjuomaa!
Valitettavasti on kuitenkin sanottava, että en ole palautunut synnytyksestä. En vieläkään. Juokseminen onnistuu kyllä ja lihaskuntotreenit myös. Tunneilla kuitenkin saattavat jotkut hypyt vielä aiheuttaa lantion seudun kipuja. Myös polvi on alkanut kipuilemaan ja olen miettinyt voiko jokin esim. kehon painopisteessä olla muuttunut. En tiedä, mutta näiden vaivojen lisäksi olen kohta vakuuttunut, etteivät vatsalihakseni palaudu ollenkaan. No, ei saisi olla kärsimätön. Tässä on mennyt vasta reilu viisi kuukautta ja palautuminen voi kestää vuodenkin.

Olin etukäteen varma, että hyvä kuntoni auttaa minua palautumaan nopeasti. Toisin kävi. Olin tosin etukäteen aika varma monesta muustakin asiasta, jotka eivät lopulta menneet sinne päinkään. Olin ylimielinen. Tämä on siis toisaalta ollut hyvä opetus raskauden ja palautumisen yksilöllisyydestä. Auttaa varmasti jatkossa myös asiakkaiden kanssa, kun  on parempi näppituntuma siihen millaisia haasteita lapsia saavat naiset saattavat kohdata. On monia asioita, joita on yksinkertaisesti mahdoton tietää etukäteen, jollei niitä ole itse kokenut.


Ollaan käyty myös koutsaamassa muita fitnesstreeneissä

Sen lisäksi, että vietetään Tinkan yhteisiä jumppahetkiä, olen tehnyt viime päivinä myös käsipainotreenejä. Ostin käsipainot, joihin saa ladattua painoa kolmesta viiteentoista kiloon, joten sovelletusti pystyn varsin hyvin treenaamaan kaikki lihasryhmät läpi. Treenaaminenhan tapahtuu niin, että teen yhden lihasryhmän siellä, toisen täällä. Kymmenen minuuttia kerrallaan saan ehkä rauhassa treenata. Tänään tein olkapäille pystypunnerrusta seisten ja vipunostoja vuorotellen viisi sarjaa ja treeni oli siinä. Eilen taas vuorotellen hauiskääntöjä ja ojentajapunnerruksia. Yksinkertaista ja nopeaa, mutta itselle tulee hyvä mieli, kun saa vähän jotakin tehtyä.

Jumpattu siis on, mutta kehon huolto muuten on jäänyt vähemmälle. Tinkan kantaminen, syöttäminen ja vieressä nukkuminen pitävät kroppaa koko ajan jännitystilassa, joten pieniä lihaskolotuksia alkaa ilmestyä. Vielä pitäisi siis lisätä venyttelyt ja kenties hieronnassa käynnit säännölliseen ohjelmaan. Sitten varmasti olo olisi niin hyvä kuin se nyt tällä hetkellä voi olla!

Huomaako niitä lihasjumeja muka mistään??
Aivan vinossa hartiat!