keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Äitiyden neuvonnan kohteet ja vuosi 2015

On tämä kyllä aikamoista hommaa tämä äitiys. Tuntuu, että tässä kilpaillaan jostain ihmeellisestä paremmuudesta ja neuvojen annosta koko ajan. Olepa yli kolmekymppinen aiemmin lapsista välittämätön äiti, niin kyllä neuvojia riittää. Ja sitten riittää niitä, jotka ovat hoitaneet vasemmalla kädellä kaiken. Muutama asia vaan ketuttaa ylitse muiden.

Liikunta. Joku on viikko synnytyksen jälkeen salilla ja sen jonkun kaveri ei joudu edes pitämään taukoa liikunnasta raskauden vuoksi. Sitten nämä tyypit sanovat, että on tietysti ihan yksilöllistä miten palautuu, että ovat onnekkaita. Mutta muistavat heti seuraavassa lauseessa mainita, että toki aiempikin kunto vaikuttaa. Suomeksi tämä tarkoittaa, että hyväkuntoiset pystyvät liikkumaan pidempään ja palautuvat nopeammin eli itsestä se vain on kiinni.
Katinkontit sanon minä. Voin sanoa, että olin todella hyvässä kunnossa ennen raskautta, mutta niin vain jouduin kävelylenkitkin kesällä lopettamaan. Kävin toki salilla loppuun asti, mutta en jaksa hetkeäkään uskoa, että liikkumisen vaikeus olisi mitenkään ollut itsestä kiinni. Kuten ei myöskään ollut palautuminen. Kaksi viikkoa synnytyksestä kävin ekaa kertaa ulkona kävelemässä. Taisin päästä yhden korttelin ympäri. Että siitä lähdettiin varsinaisin vauvan askelin liikkeelle. Ei ollut aiemmasta hyvästä kunnosta yhtään mitään hyötyä, kun haavat eivät parantuneetkaan nopeasti. Sitä paitsi kaikki raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen ei ole omista tuntemuksista kiinni ja on vain typerää lähteä liian aikaisin liian raskaiden treenien pariin. En koe huonommuutta kevyestä aloituksestani, mutta mielestäni tästä asiasta ei puhuta riittävästi.  Minäkin oikeasti luulin, että heti kun vain yhtään on palautunut, voi palata entisten treenien pariin. Näin asia ei kuitenkaan ole. Kropalle täytyy antaa aikaa kunnolla palautua. Ensimmäisen tunnin ohjasin, kun Tinka oli kolme kuukautta, mutta vielä neljän kuukauden kohdallakaan en pysty tekemään niitä kaikkein kovimpia treenejä.

Oma aika. Äidit kuulemma tarvitsevat omaa aikaa, koska ovat niin väsyneitä. Äitiys on rankkaa, kun lapsi herää yöllä monta kertaa eikä päivälläkään anna äidin puuhata omiaan.
Niin sitä varten se äitiysloma kai on olemassa! En minä tarvitse omaa aikaa. Tekeekö se minusta nyt huonomman ihmisen? On toki kiva treenata ja ohjata taas, mutta pärjäisin minä ilmankin. Eikä minulla ole todellakaan tarvetta lähteä esimerkiksi viihteelle ystävien kanssa. Minä olen saanut tehdä sitä ihan tarpeeksi. Ei minulla ole tarvetta lähteä kotoa, minulla on siellä varsin hyvä olla. Ja kyllä, Tinka on minussa kiinni koko ajan, koska hänhän ei juuri päivällä nuku (paitsi liikkuvissa vaunuissa, mikä on yksi hyvä syy lisää minulle lenkkeillä), mutta ei se minua haittaa. Sitä vartenhan minä olen olemassa. Toki sitten toinen osa neuvojien porukasta on sitä mieltä, että äiti ei saa mennä mihinkään ensimmäiseen vuoteen, että ota näistä sitten tolkkua. Ja selvyyden vuoksi todettakoon, että minulle on aivan yksi lysti miten muut toimivat. Minä vain tykkään olla pääasiassa kotona. Enkä tykkää huudattaa lasta turhaan, joten hoidan reissuni nopeasti. Piste.
 

Perhepeti. Tästä on kai miljoona mielipidettä.
Luin erään kommentin, jossa todettiin, että tässä maailmassa, jossa koko ajan tapahtuu julmuuksia ja hirveitä asioita, ei voi olla väärin, että äiti haluaa tarjota lapselleen rakkautta ja hellyyttä. Tähän liittyi myös lapsentahtinen syöttäminen. Olen tismalleen samaa mieltä. Tinka ei herää vieressäni itkemään, kuten hän tekee omassa sängyssään. Hänen yösyömisensä ei vaadi sängystä nousemista, mikä helpottaa minun nukkumistani. Ja se, että hän on kainalossani tuo taatusti hänelle turvallisen olon. Ei se nyt vain voi olla väärin. Tuskin hän siinä enää teini-iässä nukkuu.

Syöminen. On kyse sitten imettämisestä tai kiinteiden syömisestä, niin ohjeita satelee. Ja useimmiten vielä sen perusteella miten jollakulla muulla on joskus ollut.
Totean tähän vain, että minä tiedän miten aion toimia ja se kai on tärkeintä.  Meillä on nyt neljä kuukautta täysimetystä täynnä ja olen siitä hyvin ylpeä. Ei minulla ole mitään korvikkeita vastaan, mutta imettämisestä tuli minulle tärkeä juttu ja minulla on oikeus olla siitä ylpeä. Lapsen syöttäminen tuntuu tavattoman hienolta tehtävältä. Eikä se ole vain syömistä, se on myös sitä läheisyyden ja rakkauden tankkaamista.
Sinänsä imetykseen liittyy edelleen paljon myyttejä mm. maidon loppumisesta ja sopivista ruokailuväleistä. Todettakoon, että imetyksen asiantuntijat suosittelevat lapsentahtista imetystä eli että lapsi saa syödä aina kun haluaa ja niin kauan kuin haluaa. Tämä voi alussa vaatia äidiltä hyviä istumalihaksia, mutta se on lapselle tärkeää. Jos lapsi syö tiheästi, hän tilaa itselleen lisää maitoa. Tai sitten vain tankkaa sitä läheisyyttä. On kovin harvinaista, että maito loppuisi jos lapsi sitä syö. Ja äidinmaitoa ravintorikkaampaa ruokaa ei maailmasta taida löytyä.
Imettämiseen voi liittyä myös paljon haasteita, joita onnekseni en ole joutunut kohtaamaan. Siitäkin syystä haluaisin imettää pitkään. Kun imetys on koko ajan sujunut niin valtavan hienosti, niin miksi ihmeessä en jatkaisi sitä? Tietenkin tilanne voi muuttua ja sitten mennään sen muuttuneen tilanteen mukaan.

Minusta on kiva kuulla miten lähipiirin äidit ovat lapsiaan hoitaneet ja millaisia heidän lapsensa ovat pieninä olleet. Suora neuvominen tai lapselle puhumiseen naamioitu arvostelu sen sijaan saavat karvani pystyyn. Tiedättekö sellainen, jossa ihminen puhuu lapselleni tyyliin: "Eikö sinua ole ikinä kannettu näin?" tai "Kyllä äidin pitäisi sinulle jo oma syöttötuoli ostaa." Sellainen jotenkin tuntuu äitiyden arvostelulta ja kyllä, sen suhteen äidit ovat melko herkkiä.

Minua ei varmasti etukäteen pidetty kovin äidillisenä. Ehkä minusta ei ole saanut kovin pehmeää kuvaa, koska olen toistaiseksi elämässäni keskittynyt ihan muuhun kuin pehmeisiin arvoihin. Tämän vuoksi varmasti osa ihmisistä ajattelee, että minä tarvitsen neuvoja. Mutta ihan tiedoksi, että minä olen tuon lapsen kanssa 24/7 ja minä olen hyvä äiti. Vaikka minulla ei ole äitiyden kokemusta kuin reilun neljän kuukauden ajalta, on minulla varsin hyvä tuntuma siitä miten minun lapseni käyttäytyy. Ja sekuntiakaan en ole katunut sitä, että olen tullut äidiksi vasta yli kolmekymppisenä. Päinvastoin olen sitä mieltä, että se on yksi syy siihen, että pystyn nyt niin suuresti nauttimaan tästä ajasta.

Käytiin matsissa!
Ehkäpä nämä ovat tällaisia internet-ajan ongelmia, sillä nettihän näitä neuvojia on täynnä. Ja jokaisen totuus on varmasti se oikea. Kannattaa kuitenkin muistaa, että suositukset muuttuvat ja että lapset ihan todella ovat omia yksilöitään jokainen. Kuten ovat äiditkin. Jokainen hoitakoon lapsensa tavallaan. Positiivisessa hengessä asioista voi toki keskustella ja kokemuksia jakaa. Hauska juttu tässä vielä on se, että se paikka josta neuvoja odotin saavani, ei niitä antanut. Synnytysvuodeosasto oli nimittäin sellainen paikka, jota en lämmöllä muistele. Opin vauvan hoidosta eniten seuraamalla huonekavereitani, jotka olivat useamman lapsen äitejä. No, onneksi sitä oppi nopeasti ja sittenhän on myös aina se oma terveydenhoitaja, jolta kysyä. Tosin omat rutiinit ovat muodostuneet niin, ettei minulla ole ikinä mitään kysyttävää! Tai kerrottavaa. Muuta kuin että hyvin sujuu!

Omiin kirjoituksiini olen kirjoittanut tästä hetkestä näin:

Tämä syliini asti selvinnyt lapsi on tehnyt minut käsittämättömän onnelliseksi. Edes villeimmissä unelmissani en kuvitellut lapsen saamisen olevan näin hienoa. Onni asuu minussa niin valtaisana, että tuntuu, että se saattaa kuohua yli. Että sydän pakahtuu tällä kertaa rakkaudesta ja että sitä rakkautta on niin paljon, että sydän halkeaa.

Minun lapseni on täydellinen olento. Ja minä olen täydellinen äiti. Hänelle. Minussa on jokin uusi voima, joka on tehnyt minusta äidin. Minussa ei ole pienintäkään epäröintiä lapseni hoidon suhteen. Minä hoidan häntä maailman parhaiten. Minä teen hänestä hienon, tasapainoisen ihmisen, joka kokee valtavan suurta rakkautta koko elämänsä ajan. Lastenpsykiatri sanoi haastattelussa, että lasta saa paijata niin, että luut näkyvät. Aion tehdä niin.

Tottakai minä ymmärrän, ettei kukaan ole onnellinen aina. Mutta en minä siitä välitä. Minä elin lähes 32 vuotta odottaakseni tätä onnea. Minä aion nyt nauttia tästä. Minä aion ottaa tästä kaiken irti. Minä aion antaa kaiken tälle lapselle. Ihan kaiken.

Tähän purkautumiseen on hyvä päättää tämä vuosi. Vuosi 2015 oli suuren muutoksen vuosi. Ei tullut urheilusuorituksia eikä lomamatkoja tänä vuonna. Mutta tuli jotain paljon hienompaa.

Helmikuussa vatsa oli näin suuri,
vaikka vasta mentiin kolmatta kuukautta.
Vaikka olin kovin onnellinen raskaudesta,
oli alkuvuosi silti äärimmäisen raskasta.
Tein aamusta iltaan töitä, vaikka voin koko ajan huonosti.
En edes tiedä miten selvisin koko ajasta.
Kipuilin elämän- ja vartalonmuutosten vuoksi pitkään.
Tunteet, varsinkin negatiiviset, olivat kovin pinnassa.
Tässä kuvassa on jo onneakin näkyvissä.
Kesällä vähensin töitäni rajusti ja keskityin odottamiseen.
Juhannus vietettiin leppoisasti laivalla...
...ja mietittiin vuodessa tapahtunutta muutosta.
Muutaman salitreenin pystyi vielä elokuussa tekemään.

Sitten hän saapui.
Maailman kaunein olento.
Synnytys oli pitkä ja rankka, mutta palkinto oli täydellinen.
Sittemmin on keskitytty rakastamiseen...
...lenkkeilyyn...
...arkeen...
 
...palautumiseen ja kunnon kohottamiseen...

...kadonneen vyötärön metsästykseen (25 raskauskilosta jäljellä enää kolme!)...

...ja elämästä nauttimiseen.
Oikein hyvää alkavaa vuotta kaikille!

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Palanen onnestani


Mietin aika tarkkaan, että mitä asioita blogissasi julkaisen. Tasaisin väliajoin mietin myös blogin tulevaisuutta ja julkisen päiväkirjan pitämisen mielekkyyttä. Haluan kirjoittaa oman elämän pohdinnoista enkä halua tästä "viisi vinkkiä kevyeen jouluun" -blogia. Kirjoitan itsekkäästi itselleni enkä halua blogissani välttämättä ottaa asiantuntijan roolia. Työminä on erikseen, täältä sen sijaan useimmiten löytyy henkilökohtaisia asioita. Aluksi tarkoitus oli kyllä olla asialinjalla, mutta loppujen lopuksi kaipasinkin paikkaa, johon purkaa myös muita elämän pohdintoja. Siinä mielessä blogissa on ollut paljon haahuilua asiasta toiseen ja tälläkin hetkellä sen kohtalo on pohdinnassa.

Mutta toistaiseksi kirjoitellaan niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Ja niin kauan kun blogiin liittyvät asiat ja yhteydenotot ovat pääsääntöisesti positiivisia.
Jotkut asiat ovat kuitenkin niin henkilökohtaisia, etten halua jakaa niitä. Tuntuu, että jakaminen tekee niistä vähemmän omia ja henkilökohtaisia. En kirjoittanut häistäni, en juuri jaa asioita parisuhteessani tai perheestäni, en Tinkan kasvutietoja, en kirjoittanut tarkkaa synnytyskertomusta, en esittele ystäviäni tai töitäni. Olen vähän sitä mieltä, että silloin kun asiat ovat hyvin, ei niistä tarvitse huudella. Ei minun esimerkiksi tarvitse lässyttää Facebookissa puolisolleni, että kaikki näkisivät kuinka hyvin meillä menee. Meillä on oma juttumme ja riittää, että me itse tiedämme miten meillä menee. No, minulla on toki myös henkilökohtainen ongelma julkisia hellyydenosoituksia kohtaan.

Näin joulun aikaan ajattelin kuitenkin jakaa onneani. Suuria, pieniä onnen hetkiäni tällä hetkellä:

  • Aamut. Puoliso käy pusuttamassa meidät tytöt lähtiessään töihin ja tuo minulle päivän lehden. Jään vielä nukkumaan Tinka kainalossani tai rintani päällä. Herään ennen Tinkaa ja juon pari kuppia kahvia lehden parissa. Sitten Tinka herää iloisena ja nauravaisena ja seurustelemme pitkään pedissä. Seurustelun jälkeen teemme aamutoimet kaikessa rauhassa lauleskellen ja naureskellen. On ihanaa miten Tinka herää aina niin hyväntuulisena ja iloisena. Aamut ovat parhaita hetkiä. 
  • Kävelylenkit. Kävelyä vain kävelemisen ilosta. Usein ainoana ajatuksena, että miten ihminen voi olla näin onnellinen. 
  • Päivät ilman ohjelmaa. Äitiysloma on lomaa. On aivan älyttömän hienoa, ettei tarvitse kuluttaa päiviään säntäilemällä paikasta toiseen. 
  • Puolison "Tarvitsetko jotakin?" aina kun istumme Tinskun kanssa syömässä. Rakkaus on pieniä tekoja. 
  • Tinkan nauru. Ei kaivanne perusteluja.
  • Tuntien ohjaaminen. Olen päässyt jo muutaman tunnin ohjaamaan ja vuoden alusta palaan säännöllisesti tositoimiin. Tunti tuntuu nyt ihanalta treeniltä, laatuajalta ja etuoikeudelta. Keväällä ehkä oli havaittavissa leipiintymistä ohjaamisen suhteen. Varsinkin kun useampi kuukausi meni töissäkin raskauspahoinvointia vastaan taistellen. Nyt liikkuminen ja hyvä kunto ei olekaan enää itsestäänselvyys vaan suuri nautinnon aihe.
Lisäfiilistä uusista treenivaatteista, joista vastaa Fit4You
  • Tinkan ääntelyt. Erityisesti jos olemme olleet päivän jossakin asioilla ja sitten palaamme kotiin. Kun Tinsu pääsee kanssani syömään tuttuun nojatuoliimme, hän pitää pientä yninää, josta päätellen hän on sillä hetkellä maailman onnellisin vauva.
  • Perhe ja ystävät. On valtavan hienoa, että Tinkallakin on niin paljon hänestä välittäviä ihmisiä elämässään.
  • No se parisuhde. Julkinen hempeily; yhdessä 16 vuotta eli puolet elämästä, mutta rakastua voi aina uudelleen. Ja mitä enemmän on ikää ja historiaa, sitä hienommalta se rakastuminen aina tuntuu.
  • Joulu. Perhe, laiskottelu, oikea kokis (jouluna sallittu herkkuni), lahjojen paketointi ja antaminen (on minusta aina vähintään yhtä hauskaakin saaminen), leipominen, Lumiukko-piirretty, joulusauna (käyn noin kerran vuodessa saunassa, aina jouluna), suklaa, jouluvalot, rakkaat. Oikeasti en ole erityisen kova jouluihminen, mutta Tinka on tehnyt minusta tällaisen pehmon. 
 
Tasan vuosi sitten Facebook-statukseni näytti tältä: "
Onpahan ollut vuosi! Kevään kisoissa tuli hopeaa, tuli juostua ensimmäinen puolimaraton, matkustettu on Norjassa ja Ranskassa, aloitettu työt opettajana sekä Trainer4You:lla kouluttajana, Koiviston Iskun fitnesstiimissä otettu vastuuta, festaroitu Jyväskylässä, leireilty Vierumäellä, heitetty hyvästit Benda-kissalle, ajettu ympäri Suomea ja ennen kaikkea tehty niin paljon töitä, että tuntuu, että olen hengittänyt viimeksi viime jouluna! Vielä pari kirjallista työtä sekä meikäläisen Zumba Porihallilla ja sitten olen loppuvuoden lomalla. Saadaan vielä Gdansk lisättyä matkusteluihin. Kiitos tästä vuodesta, mutta vielä enemmän kiitos siitä, että se on ohi! RAUHALLISTA joulua kaikille!"

Tuo vuosi 2014 oli aivan kauhea. Menin todellakin hengittämättä sekuntiaikataululla koko vuoden. Nyt vuonna 2015 olen keskittynyt lähinnä siihen hengittämiseen. Jatkan sitä joulun ajan ja suosittelen samaa teillekin. Sisäänhengitys, uloshengitys. Kyllä siinä on joulupyhille jo ihan riittävästi tekemistä.


Hyvää joulua niin lomaileville hengittäjille
kuin työssä oleville ahertajillekin!
 

maanantai 14. joulukuuta 2015

Tunnesyöjän tunnustukset ja treenit

Olenkin kertonut, että ruokamäärät ovat suuresti muuttuneet Tinkan syntymän jälkeen. Huomaan, että liikkumattomuus vaikuttaa, sillä niinä päivinä, kun olen vetänyt jumpan, on nälkä selkeästi suurempi. Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän miten voi unohtaa syödä. Aikaisemmin se on ollut täysin mahdoton ajatus. Mutta jos nälkä on vain pieni, voi syömistä koko ajan vähän siirtää eteenpäin. Sitten jumpan jälkeen se tavanomainen pieni iltapala ei riitäkään vaan yöpalaa pitää vielä vatsan kurniessa alkaa etsimään.

Suutarin lapsellahan ei ole kenkiä, mutta ei niitä kyllä aina ole suutarillakaan. Olen nimittäin aina ollut aikamoinen tunnesyöjä. Toki tiedän keinoja, joiden avulla yrittää asiaa muuttaa, autanhan asiakkaitanikin samassa asiassa. Välillä pientä muutosta onkin tapahtunut, mutta jossain kohtaa ollaan sitten menty taas takapakkia. Yleensä syömisen tarpeen minulla laukaisevat ikävät asiat ja stressi. Etsin ikään kuin syömisestä iloa elämään. Olohan ei tosin yleensä helpotu. Syömisen ilo kun on aika ohimenevää.


Välillä olen pitänyt itseäni kurissa sillä, että olen sallinut herkut vain tiettyinä päivinä, karkkipäivinä. Tuolloin olen voinut syödä järjettömiä määriä kerralla. Makeanhimoni on taltutettu vasta kun yhtään palaa suklaata ei enää pysty syömään.  Okei, tuo oli kyllä vale. Syöminen nimittäin loppuu siinä kohtaa kun se suklaa loppuu, harvemmin ennen. Pidemmän aikaa olen kuitenkin noudattanut erilaista lähestymistapaa. Vaikka viikonloppuisin monesti syödäänkin vähän eri tavalla, en arkenakaan kiellä itseltäni mitään.  Jos haluan kahvin kanssa pullaa, syön kahvin kanssa pullaa. Jos tulee mieliteko karkkiin, saatan jopa lähteä ostamaan sitä. Mutta. Kuuntelen myös tarkkaan mikä on oikea mieliteko ja mikä ei. Monesti ajatus menee ohi kunnollisen välipalan jälkeen.

Muutenkin ruoan rooli on vauva-arjen keskellä selkeästi muuttunut. En oikeastaan kaipaa ruokaa ja välipaloja samalla tavalla kuin ennen. Voisin viettää päivät vain pähkinöitä napostellen ja olisin hyvin tyytyväinen. Mutta koska terveellisesti syöminen on minulle tärkeää, pyrin päivittäin syömään yhden lämpimän aterian sekä muutaman välipalan kasviksia ja hedelmiä näihin sisällyttäen. Olen huomannut, etten enää syö suuria annoksia vain syömisen ilosta vaan oikeasti syön vain nälän pois. Toki annoskoko varmasti muuttuu taas kun liikkuminen lisääntyy.

Tiedättekö ne blogit, joissa ruokakuvatkin ovat
tarkkaan aseteltuja ja äärimmäisen kauniita?
Tämä ei ole sellainen blogi.
Koen kuitenkin, että ruoka on myös paljon muuta kuin ravintoaineita ja energiaa, joita on pakko syödä. Hyvä ruoka on suuri nautinto, josta on toisinaan ihana nauttia hyvällä omatunnolla. Perheessämme on myös tapana usein kokoontua yhteen syömään, jolloin syöminen on myös sosiaalinen tapahtuma. Muutenkin meillä on ruoka aina syöty yhdessä yhteisen pöydän äärellä. Tapa, jonka haluan opettaa Tinkallekin.


Syömisestä liikkumiseen. Viime viikon liikkumiset näyttivät seuraavalta:
Ma: BodyPump-tunnin ohjaus
Ti: Kävelylenkki 40 min
Ke: Kävelylenkki 1 h
Pe: Kävelylenkki 45 min
La: Treeni 1 h (tiimin kanssa toiminnallinen treeni, jossa mm. voimaloikkia sekä metcon)
Su: Zumba-tunnin ohjaus 1 h


Lauantaina tosiaan saatiin fitness-tiimimme kanssa tutustua erilaisiin treenijuttuihin vierailevan valmentajan johdolla. Itse tosin tein voimaloikat kyykkyinä, sillä en uskalla vielä tehdä voimakkaita ponnistuksia. Mieli kyllä tekisi, koska olo on niin hyvä! Seuraavan päivän Zumbassa totesin, että on hyvä ottaa vielä varovasti. Äkkinäiset liikkeet tuottavat vielä ikäviä tuntemuksia. Ei ihan ole vielä palautunut. Mieli menisi jo, mutta kroppa ei ole ihan mukana. Tämä ei muuten ole mitään kärsimättömien ihmisten hommaa tämä lasten saaminen! Missään suhteessa, hih!


Toivottavasti palautuminen kuitenkin edistyy hyvin. Haluaisin nimittäin jo pian kokeilla miten onnistuu vaunujen kanssa juokseminen. Vai onnistuuko ollenkaan. Omien treenien tekeminen on vielä hankalaa, sillä Tinka itkee aina kun olen poissa. Siitä tulee itselle niin paha mieli, ettei sitä viitsi kovin usein aiheuttaa. Mutta toivon, että tilanne helpottaa jossakin kohtaa. Helpottaahan se, helpottaahan??

lauantai 5. joulukuuta 2015

Treenit raskauden jälkeen

Tinsu kävi seisomakatsomossa penkkiurheilemassa
Treenaaminen on toistaiseksi aika lailla erilaista kuin ennen vauvaa. Käyn salilla noin kerran viikossa, jolloin yritän nopeasti saada treenattua koko kropan läpi. Eli käytännössä kaikki viikon treenit kerralla. Se on aika paljon, kun olen vuosikaudet treenannut neljään jaetulla ohjelmalla. Käytännössä siis yritän tehdä nopealla tahdilla pari liikettä jaloille, selälle ja olkapäille sekä vähintään yhdet liikkeet hauiksille, ojentajille ja rinnalle. Ajan säästämiseksi käytän toisinaan supersarjoja. Viime kerran treeni näytti tältä:
  • Jalkakyykky Smithissä x 3
  • Vaakaprässi x 3
  • Vinopenkki käsipainoilla x 3
  • Pystypunnerrus kp x 4
  • Vipunostot sivulle istuen x 3
  • Supersarja: ranskalainen punnerrus kp ja hauiskääntö kp istuen x 3
  • Jättiläissarja: selänojennus, levypainon nosto eteen, ojentajapunnerrus ja vasarakäännöt kp x 2
Aikaa meni reilu tunti lämmittelyineen eli tahti oli aika napakka. Synnytyksen jälkeenhän kannattaisi aloittaa kestävyysharjoittelulla myös lihaskuntotreenit, mutta se on osoittautunut kovin haastavaksi. Kun on vuosikaudet treenannut lihasmassaa kasvattaen eli kovia sarjoja max. 12 toistolla, on tosi vaikea tehdä muuta. 

@ Porihalli

Tinsu toimi fitnessvalmentajan apulaisena posetreeneissä!
@ Friitala Sport Center
Kestävyystreenistä on siis itsellä vastannut BodyPump. Olen jopa ohjannut jo yhden tunnin!  Ja seuraava ohjaus on jälleen maanantaina. Pystyn tekemään jo lähestulkoon samoilla painoilla kuin ennen raskautta, mikä tuntuu kyllä todella hyvältä! On niin ihana jälleen hikoilla. Kävelylenkeistä ei saa samanlaista liikkumisen iloa ja fiilistä kuin kunnon salitreenistä tai ryhmäliikunnasta. 

Puolen vuoden tauko ohjaamisesta ei juuri siis vaikuttanut. Sen huomasin, että ihan niin paljon en tainnut tekniikkaohjausta antaa kuin yleensä. Yleensä hoen sitä nimittäin PALJON. Nyt piti oikein miettiä, että mikä missäkin liikkeessä oli se tärkein. No, ensi kerralla papatan varmaan jo entiseen malliin.

Löysin lihaksia!
Liikkumisesta ovat vielä poissa vatsalihasten treenaus sekä juoksu ja hypyt. Vatsalihaksia suositellaan treenattavan vasta kun ne ovat palautuneet. Homman voi testata selinmakuulla kohottamalla päätä lattiasta ja kokeilemalla navan yläpuolelta tuntuuko vatsalihasten välissä vielä rakoa. Ja voin kertoa, että täällä todellakin tuntuu. Veikkaan, että vatsalihakseni ovat kokeneet aika lailla kovia.

Se miksi en tämän enempää vielä treenaa, johtuu ihan tytöstä. Hän on nimittäin aika lailla äidin tyttö ja yleensä huutaa puolet siitä ajasta, kun olen poissa. Enkä halua huudattaa häntä turhaan. Opetellaan pikku hiljaa. Yritän opetella myös kotijumppaajaksi, mutta sekin tuntuu haastavalta. Salilla on ihan eri fiilis. No mutta, mennään tilanteen mukaan. Kyllä sinne salille ehtii vielä ainakin tuhat ja yksi kertaa. Mutta toki jos teillä on hyviä kotijumppavinkkejä, niin vastaanotan niitä mielelläni!

Nyt ei muuta kuin erinomaista viikonloppua ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Yhteisjumppaa
Tinsua ei hirveästi kiinnostanut...


Lähde nyt tällaisen luota sitten!

perjantai 27. marraskuuta 2015

Äitiysloma ei ole lomaa ja muita totuuksia

Ajattelin etukäteen, että kotona oleminen olisi haastavaa. Olenhan ollut vuosikaudet niin työorientoitunut ja arvottanut itseäni aikaansaannosteni perusteella. Mitä enemmän ehdin tehdä, sen parempi. Kotona oleminen on antanut perspektiiviä aikaisempaan elämään ja täytyy sanoa, että onhan se meno ollut aivan älytöntä.

Olen levännyt viimeksi joskus yläasteella parikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen on aina menty valon nopeudella eteenpäin. Facebookista löytyy vuosi toisensa jälkeen statuksia kiireestä, väsymyksestä ja toivomuksesta, että tilanne muuttuisi. Ikinä se ei muuttunut. Viime vuosi taisi olla pahin, sillä joinakin päivinä aikataulu oli niin kiireinen, että se ei sallinut edes 10 minuutin viivytystä. Koko päivänä. Elämä oli tarkkaan aikataulutettua, yhtä paikasta toiseen juoksemista. Itsensä rasittamista niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Kiire oli sitä, että aamukahdeksasta iltayhdeksään mentiin työstä toiseen sillä minuuttiaikataululla ja kun illalla päästiin kotiin, alkoi kirjallisten töiden tekeminen. Yrittäminen on niin vapaata elämää.

Rehellinen mielipiteeni on, että yrittäminen ja yrittäjyys on ihan syvältä. Tätä ei varmaan pitäisi sanoa ääneen, mutta en voi tälle ajatukselle mitään. Se työmäärä, jonka saan tehdä mukavaa ansiota varten, on aivan älytön. Vaihtaisin tämän milloin tahansa palkkatyöhön, josta saa kuukausipalkkaa ja runsaasti muita etuja lomineen ja terveydenhuoltoineen. Vapaus on kyllä hienoa, mutta niin ovat työajatkin. Ja toki, voisihan sitä yrittäjänäkin määritellä itselleen työajat, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Sillä riittävästi kun kieltäytyy tai siirtää töitä, niin kohta niitä ei ole. Siinä pelossa myös aloitan työt ennen kuin äitiyslomani varsinaisesti päättyy. Tässä työtilanteessa ei voi riskeerata. Kun ei ole vakituista työtä, on liikaa töitä, sillä mistään ei uskalla kieltäytyä.

Hektisinä vuosina useat töihin pyytäneet ihmiset ovat olleet tietoisia tilanteestani eli kiireestä ja väsymyksestä, mutta suostutelleet silti töihin. Välittäminen on siis ollut aika lailla näennäistä. Sekin on joskus harmittanut. Mutta siis todellakin olen suurimman osan töistäni halunnut ihan itse ja ollut niistä kiitollinen! En halua kuulostaa kiittämättömältä. Kaikki työni ovat olleet antoisia ja mielenkiintoisia. Liika vain on liikaa. Onneksi tulevaisuuden tilanne näyttää ihan hyvältä, sillä tavalla sopivalta.

Puolisoni mietti eräänä päivänä, että miten ihmeessä minä en ole missään kohtaa palanut loppuun. Ihmettelen sitä välillä itsekin. Tietysti loppuun palaminen kuulostaa vähän sellaiselta trenditilalta. Kaikki ihmiset palavat loppuun tässä hektisessä nykyajassa. Koen kuitenkin, että olen ollut tosi lähellä sitä tilaa, jossa jonain päivänä en vain enää nousekaan sängystä. Mutta niin kauan kuin vain olen itseni ylös pystynyt pakottamaan, olen sen tehnyt. Jossain kohtaa harkitsin ammattiavun hakemista, koska tiesin, etten tule ikinä itse kierrettä katkaisemaan. Mutta niin vain olen aina mennyt eteenpäin.

Asia lähti nyt hieman rönsyilemään, sillä perimmäinen ajatukseni oli kirjoittaa siitä, miten ihanaa on olla äitiyslomalla ja kotona. Minusta tuntuu, että olen pitkällä kesälomalla! Tämä on aivan ihanaa! En ole oikeastaan ikinä ollut lomalla, joten otan nyt kaiken ilon irti. Saan viettää päivät vauvan kanssa; seurustellen, syöttäen, ulkoillen, vaippaa vaihdellen, sylitellen. Tämä on niin leppoisaa ja rentoa elämää, etten muista vuosikausiin olleeni näin rentoutunut! Ja vielä hyvällä omatunnolla. Olen myös nukkunut enemmän kuin ikinä. Tytsy nukkuu yöyhdestä aamupäivän kymmeneen tai yhteentoista vain muutaman kerran heräilee. Itse tietysti nukun mukana, ai että mitä elämää!

Lenkille!

Pienen lapsen äidin kuulemma pitäisi olla väsynyt. Ja vähän stressaantunutkin ja ainakin kulahtaneen näköinen. Enpä allekirjoita mitään. Raskaana ja pienen lapsen äitinä kohtaa muutenkin paljon seikkoja, jotka saattavat mennä juuri niin kuin kerrotaan tai sitten ne saattavat mennä ihan päinvastoin. Listasin muutamia kohtia, jotka omalla kohdalla ovat menneet toisin kuin odotin tai kerrottiin.

Vatsan valahtaminen raskauden lopulla
Vatsa tipahtaa alemmas, kun vauva valmistautuu syntymään. Tämä voi tapahtua päiviä tai viikkoja ennen syntymää. Tai sitten ei ollenkaan kuten minulla. Alla oleva kuva on otettu samana päivänä kun supistukset alkoivat. Toki siitä meni vielä yli kolme vuorokautta tytsyn syntymään, mutta vatsa ei missään kohtaa mitenkään erityisen selvästi muuttunut.


Maidon nousu 
En vieläkään tiedä mitä se maidon nousu tarkoittaa ja miltä se tuntuu. Maito on varmaan "noussut", kun sitä kerran tulee, mutta mitään muutosta leuan alla en ole missään vaiheessa havainnut. Maitoa on riittänyt tytölle kasvusta päätellen varsin hyvin eikä mitään ongelmia syömisen suhteen ole ollut. Toki ekat päivät tyttö oli hieman väsynyt (ilmeisesti keltaisuudesta johtuen) eikä jaksanut syödä kunnolla, mutta sittemmin homma on sujunut. Hyvä sinänsä, sillä minkäänlaista imetysohjausta en kyllä sairaalassa saanut.

Äidin väsymys
En ole vuosiin ollut näin levännyt ja rentoutunut kuin nyt. Toki ekat viikot valvoin usein aamuyöhön vauvan kanssa, kun hän oli huono nukkumaan, mutta otin yöunet sitten aamupäivällä, kun hän suostui nukkumaan. Tällä hetkellä hänet saa nukkumaan joskus puolenyön jälkeen, mutta sitten nukumme aamupäivään kymmeneen tai yhteentoista asti pari-kolme kertaa yössä heräten. Yöheräilyt eivät minua haittaa. Joskus on tietysti hankala nukahtaa uudelleen, mutta varsin levänneenä silti aamulla herään. Tinkan nukkuminen vieressäni auttaa, sillä syöttäminen ei vaadi ylös nousemista. 

Mielialan vaihtelut
Raskaana olin lähinnä ahdistunut ja ärsyyntynyt, nyt olen vain yltiöonnellinen. Kertaakaan Tinkan syntymän jälkeen en ole ollut surullinen. Minkäännäköistä alakuloa en ole kokenut. Ekalla viikolla olin vielä hieman synnytyksestä ahdistunut, mutta se meni ohi nopeasti. Tinkan itkut eivät ole saaneet minua epätoivoiseksi enkä missään kohtaa ole sättinyt itseäni hänen itkustaan. Ei se ole minun syytäni, että joskus vauvat vain itkevät. Minulle on syntynyt kummallisen vahva luotto itseeni äitinä. Ja tämä jatkuva onnellisuus on hämmentävää. Se on jotenkin niin vahvasti läsnä koko ajan.

Äidin kiire ja jatkuva kotitöiden tekeminen
Suurin osa päivästäni kuluu sohvalla istuen, kun tyttö syö tai nukkuu sylissäni. Ei hirveän kiireistä tai kuluttavaa. Tietystikin olen koko ajan vauvassa kiinni, mutta ei se nyt hirveän raskasta ole. Eikä sitä tekemistäkään joka minuutille riitä. Tietysti asiaan voi vaikuttaa se, että en ole mikään kodin hengetär eli minua eivät juurikaan villakoirat tai pyykkikasat vaivaa. Siivoan sellaisina päivinä, joina se hyvin onnistuu. Jos ei onnistu, niin sitten ei siivota. 

Tietysti pitää muistaa, että tämä helppous ja rentous varmasti muuttuisi, mikäli lapsia olisi useampia. Uskon, että jo kahdenkin lapsen hoitaminen olisi huomattavasti haastavampaa. 

Nykyään edelleenkin aina hämmästyttää kun katsoo alas
ja näkeekin varpaansa!
Toista se oli tämän kokoisena...
Jatkan siis eloa tässä onnellisuuskuplassani. Kiireettömästi tuota täydellistä lasta ihastellen. Ihanaa viikonloppua!

tiistai 17. marraskuuta 2015

Kehonkuva raskauden jälkeen


Kadonnutta vyötäröä etsimässä
Synnytyksen jälkeen painoni on pudonnut 20 kg. Olen ollut melko tyytyväinen peilikuvaani ja olo on tuntunut suhteellisen hoikalta. Olinhan raskaana satakiloinen möhkäle, jolla oli kaksoisleuka ja ennätysmäärä selluliittia. Ainoastaan vaatteet ovat kertoneet, että tässä ollaan vielä hieman tavallista tuhdimmassa kunnossa. Päälle mahtuvien housujen lukumäärä kun on edelleen laskettavissa yhden käden sormin eikä niihin mahdu ainoitakaan farkkuja.

Fiilis on kuitenkin ollut suhteellisen hyvä. Kunnes menin salille. Siellä on nimittäin peilit joka paikassa! Sain treenivyön juuri ja juuri puristettua viimeiseen reikään, mutta lopputulos ei näyttänyt kauniilta. Lopputreenin pohdinkin, että miksi ihmeessä olin lähtenyt tiukoissa trikoissa treenaamaan.  Miksi en maastoutunut löysiin vaatteisiin? Joskus kannattaisi vilkaista peiliin jo kotona. Olisin halunnut selitellä kanssatreenaajille, että olen hiljattain synnyttänyt ja siksi minulla on vielä melko iso vatsamakkara. Samasta syystä treenipainoni ovat vielä melko pienet, oikeasti olen paljon vahvempi. Ja sitten aloin miettiä, että mitä hittoa.  Mitä minun makkarani nyt kenellekään kuuluvat ja ketä ne oikeasti edes kiinnostavat? Veikkaan, että suurin osa treenaajista kuitenkin keskittyy lähinnä siihen omaan tekemiseensä. Itse aina vakuutan ensikertalaisille, ettei salilla kukaan ehdi muita katselemaan, jos keskittyy omaan tekemiseensä.

Tinka täyttää kohta vasta kolme kuukautta, mutta aika on tuntunut pitkältä. Ehkä siksi odotan, että olisin jo paremmassa kunnossa. Huomaan saman hätäilyn myös Tinkan kanssa. Miksi hän ei nuku kunnollisia päiväunia? Miksi hänellä ei ole rytmiä? Miksi päivät ovat niin erilaisia? Miksi hän vaatii jatkuvaa sylissä oloa? Kunnes muistan, ettei hän ole edes kolmea kuukautta vielä. Totta kai minun päiväni kuuluvatkin kulua vain häntä hoitaen. Ei tässä vielä tarvitse paljon muuta saada aikaiseksi. Blogitekstitkin syntyvät kirjoitelleen lauseen siellä ja toisen tuolla, kun vauva nukkuu sylissä.


Tuntuu kuin raskauteen ja synnytyksestä palautumiseen olisi kulunut pieni ikuisuus. Niinpä nyt kun treenaaminen tuntui jo hyvältä ja "normaalilta", niin ajattelin, että salille oli palannut se sama tyyppi, joka siellä oli ennen raskautta. Höpsis. Jos on yhdeksän kuukautta raskaana, niin tuskin sitä on palautunut alle kolmessa kuukaudessa. Miksi pitää olla hätähousu? Ja mihin katosi se armollisuus kroppaa kohtaan, jonka nimiin vannoin vielä hetki sitten? Entä miksi peilikuva kotona näytti erilaiselta kuin salilla?

Loppuraskaudessa olin tosi iso ja olo oli painava ja kömpelö. Nyt kun olo on tosi hyvä, näen itseni pienempänä kuin olenkaan. Ihmettelen ihan tosissani miksi en mahdu farkkuihini vielä. Ja kummastelen sitä kuntosalin peilikuvaa, jossa näkyi kummallisia vyötärömakkaroita. Miten se on mahdollista kun olen jo niin paljon pienempi? On todella vaikeaa nähdä itsensä todellisen kokoisena.

Rakas, onko minusta tullut pullukka?
Vaikka jäljellä olevat raskauskilot jättivätkin nyt jälkensä verkkokalvoilleni, en ole aloittanut epätoivoista dieettiä. Luotan ja uskon, että ne putoavat hiljalleen liikkumisen vähitellen lisääntyessä. Tahti on hidas, sillä olen nyt kahta kiloa tiputellut 1,5 kuukautta. Toisaalta, hidas tahti on imettäjälle erinomainen. Sillä eiköhän se maidon tuotto ole tässä kohtaa aika paljon omaa peilikuvaa tärkeämpi asia. Toki pitää muistaa, että oman terveyden kannalta olisi hyvä saada paino jossakin kohtaa takaisin normaalilukemiin, jottei lisää entisestään esim. tyypin 2 diabeteksen riskiä. Ja koska sitä omaa peilikuvaa ei näe tällä hetkellä todellisena, voisi tavoitteena olla se raskautta edeltävä paino. Tosin ilman stressiä ja jatkuvaa vaa'alla pomppimista. Ehkä paremminkin hyvään oloon ja syömiseen sekä mukavaan liikkumiseen keskittyen. Liikunnan suhteenkin on hyvä vielä ottaa rennosti, mutta siitä lisää seuraavissa kirjoituksissa.

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/3189581/?claim=2v6wsp3aw3a">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

perjantai 13. marraskuuta 2015

Imettäjän ruokavalio

Ruokavalio on muuttunut aika paljon, kun vertaa raskautta edeltävään. Ei ehkä niinkään laadullisesti, mutta melko paljon määrällisesti. Ennen raskautta (ja oikeastaan kyllä vielä raskauden aikanakin...) söin urheilijan ruoka-annoksia eli usein ja paljon. Nyt annoskoko on huomattavan paljon pienentynyt. Myös lämpimien ruokien määrä on vähentynyt, sillä aiemman kahden lämpimän aterian sijasta syön nykyään useimmiten vain yhden.

Imettäminenhän kuluttaa jonkin verran energiaa, jonka vuoksi imettävän pitää muistaa syödä (ja juoda) hyvin. Tuo energiamäärä on noin 500-700 kcal erittyvän maidon määrästä riippuen. Minun on ainakin kyllä kuitenkin huomioitava, että päivittäinen muu kulutus on hyvin vähäistä, sillä sohvalla istuminen ja vauvan kanssa ympäri taloa haahuilu ei hirveästi kuluta. Edes se tunnin päivittäinen kävelylenkki ei merkittävästi energiankulutusta nosta. Ei voi siis ajatella syövänsä ihan miten paljon tahansa imetystä tekosyynä käyttäen.

Broilersalaattia avokadolla ja siemenillä
Synnytyksen aikaan olin tosiaan muutaman päivän syömättä, jonka jälkeen ruokahalu oli pitkään olematon. Tällöin osa aterioista tuli korvattua herkuilla. Muutenkin söin aluksi vain kaikkea "helppoa" syötävää, kuten mehukeittoja, muroja, jogurttia ja herkkurahkoja. Vähitellen ruokavalio muuttui normaalimmaksi, mutta herkut pysyivät ja annoskoot olivat pieniä. Herkuttelu johtui osin myös siitä, että ensimmäiset viikot olivat täynnä vauvaan tutustuvia vierailijoita ja aina tietysti tarjottiin kahvia ja kahvileipää. Otin kuitenkin itse herkkujen suhteen aika rennosti ja annoin vain mennä.

Nyt vähitellen ruokailuissa alkaa taas olla jotain järkeä. Ateriarytmi on löytynyt ja herkut vähentyneet. Juodakin muistan, kunhan pidän koko ajan vesipullon lähellä. Eilisen ruokapäiväkirjani näytti seuraavalta:
Aamiainen: Proteiinipatukka, banaani, mandariini, kahvikuppi ja sen kanssa kaksi vohvelia.
Ruoka: Lautasellinen makkarakeittoa, yksi ruisleipä Becelillä ja juustolla, lasi rasvatonta maitoa.
Välipala: Arlan Jogurttikombo (tuttavallisemmin jogurttihässäkkä eli proteiinijogurttia siemenillä).
Palautus: Evoke-proteiinimehu jumpan jälkeen.
Iltapala: Kaksi ruisleipää Becelillä ja juustolla, kerrosviili 1 %, mandariini, lasillinen maitoa.
Napostelut: Saksanpähkinöitä ja jogurttikuorrutettuja cashew-pähkinöitä Toisenlaisia äitejä katsellessa. Lisäksi pari litraa vettä, DHA-valmiste ja imettäjän monivitamiini.

Mitäpä tästä sitten sanoisi? Liian vähän kasviksia, mutta sentään jokunen hedelmä. Toisinaan olen iltapalan korvannut smoothiella, johon laitan rahkaa, mehukeittoa, marjoja, soijalesitiiniä ja hunajaa; tällöin tulee syötyä mukava määrä marjoja. Aamiainen on viime aikoina korvautunut patukalla, sillä sitä on helppo syödä vaikka yhdellä kädellä jos pitää imettää samalla. Tämä pitää kyllä piakkoin muuttaa järkevämmäksi ateriaksi. Herkuista nuo keksit ovat jääneet kahvikupin kaveriksi. Makkarakeittoa meillä ei oltu tehty vuosiin, mutta nyt oli sen aika. Yleensä meillä syödään broileria tai jauhelihaa. Lihaton lokakuu ei siis ole rantautunut meidän perheeseemme.



Äidin ruokavalio vaikuttaa erityisesti äidinmaidon rasvahappokoostumukseen ja jossain määrin myös vesiliukoisten vitamiinien pitoisuuksiin.  Tästä syystä olen käyttänyt ronskilla otteella rypsiöljyä ja pähkinöitä. Osa äideistä kokee koko imetysajan jatkuvaa nälkää, mutta oma ruokahalu on ollut selkeästi aiempaa vähäisempi. Luulen sen johtuvan vähäisestä liikunnasta. Imettävän pitää myös huolehtia riittävästä juomisesta mielellään vettä suosien. Itse olen käytännössä lopettanut kokonaan virvoitusjuomien juomisen vaikka joskus olin oikea light-juomien suurkuluttaja. Olen saattanut juoda kiintiöni täyteen.
 
Rajoituksia imettäjällä on enää joidenkin kalojen suhteen (ja maksaa vain kohtuullisesti), mutta muuten raskausajan rajoitukset eivät enää imettäjää koske. Itsellä tosin rajoitukset eivät juurikaan muutenkaan vaikuttaneet eikä kala-allergisella kalarajoitukset paljoa paina. Allergiastakin johtuen tosin niiden omega kolmosten saantiin pitää kiinnittää huomiota. Saksanpähkinät, rypsiöljy ja pellavansiemenöljy ovat ystäviäni.
 
Mutta arvatkaa mikä on lempisanani jälleen imettäjänkin ruokavalion suhteen. Rentous! Oliko yllättävää? Elämä ei ole vakavaa ja syöminen on sitä vielä vähemmän. Nauttikaa elämästä ja hyvästä ruoasta. Viikonloppuja!
Lenkille!

maanantai 9. marraskuuta 2015

Keskenmenosta isänpäivään ja pelkopolille

No niin, nyt ovat viimeisetkin äitiyspoliklinikkakäynnit ohi. Synnytys on nyt ikään kuin loppuunkäsitelty. No niin varmaan. Tässä on kyllä ollut erinäköisiä ajatuksia mielessä ja tunteet pinnassa viime aikoina useammastakin syystä.


Vuosi sitten isänpäivänä nimittäin kerroimme isillemme, että heistä tulee isoisiä (puolison isä toki oli jo vaari, mutta omalle isälleni kyseessä oli ensimmäinen lapsenlapsi). Muistan kuinka onnellinen asiasta silloin olin. Ja kuinka maailma mureni vain muutamaa viikkoa myöhemmin, kun lapsi vietiinkin pois.

Keskenmenohan oli varhainen ja monessa suhteessa varsin "helppo", koska ei tarvittu lääkkeitä tai muuta vastaavaa. Ja silti se oli kaikkea muuta kuin helppo. Olen miettinyt paljon sitä kuinka se suru on jäänyt ihon alle kytemään, vaikka lapsi meille nopeasti sen jälkeen suotiinkin. Keskenmenohan on varsin yleinen asia. Arviolta 15 % raskauksista päättyy keskenmenoon. Ja silti niistä ei puhuta. Olisin itse halunnut heti kertoa kaikille, mutta tuntui, ettei niin saa tehdä. Ettei niin henkilökohtaisista asioista saisi puhua. Ettei kaveripiiriä pitäisi sellaisilla asioilla kuormittaa. Eihän kukaan nyt halua Facebookista sellaisia asioita lukea. Ja sitten kun asiasta julkisesti kerroin, sainkin paljon ihania yhteydenottoja. Ja myös surullisia tarinoita. Niitä suruja, joista ei julkisesti puhuta.

Luin jostain kommentin, jossa ihmeteltiin miksi keskenmenon surussa pitää jäädä vellomaan, kun kyseessä on loppujen lopuksi melko luonnollinen asia. En tiedä sille vastausta. Minusta vain tuntuu kuin olisin menettänyt lapsen. Että Tinka on jo toinen lapseni, vaikkei se ensimmäinen ollut luonamme kuin ohikiitävän hetken. Voin vain kuvitella miltä tuntuu niistä ihmisistä, joiden raskaus on ollut jo pidemmällä tai niistä, joiden raskaus on edennyt loppuunsa ennen surua tai niistä, joiden syli on jäänyt ikuisesti tyhjäksi. Tai en voi kuvitella. Ei kukaan voi.

Keskenmeno ja sen hoito ovat kuitenkin aiheita, jotka sattuneesta syystä kiinnostavat minua kovasti. Hoidostahan on jonkin verran puhuttu viime aikoina myös julkisuudessa. Keskenmenon hoito kun on hyvin nopeaa eikä henkiseen puoleen juuri kiinnitetä huomiota. Itsekin muistan vain menneeni seuraavana päivänä töihin, kun ei kukaan maininnut, että sairasloma voisi olla paikallakaan. Enkä tiedä kenen puoleen olisi voinut kääntyä, mikäli asiaa olisi halunnut puhua läpi. Toivottavasti hoidossa tapahtuu jatkossa hyviä asioita eikä sitä ohiteta olankohautuksella vain koska se on niin yleistä.


Tinka oli meille ihana yllätys. Olimme varautuneet uuteen pitkään odotukseen ja omassa päässä pyörivät pelot ikuisesta surusta. Ja sitten täydellinen Tinka-pieni saapuikin pyyhkimään kyyneleemme. Ja niin vain tänä isänpäivänä puolisoni olikin isä ja oma isäni pappa. Niin paljon voi vuodessa tapahtua.


Tunteet ovat olleet pinnassa myös synnytysmuisteloiden vuoksi. Kävin nimittäin pelkopolilla käymässä vielä synnytystä läpi. Se oli hyvä käynti. Tarvitsin jonkun sanomaan minulle, ettei rankka kokemus ollut omaa kuvitelmaani. Että kyseessä oli tavanomaista rankempi synnytys eikä kyse ollut vain heikkoudestani. Että epäsäännöllisille ja tehottomille supistuksille ei voi itse mitään. Että tein itse kaiken mitä minulta vaadittiin. Että selvisin hienosti. Sillä vaikka järki sanoo yhtä, tulee päähän silti järjettömiä ääniä, jotka sanovat toista. "Miksi minä en osaa synnyttää? Miksi minä en kestä tätä kipua? Miksi minun lapsi ei halua syntyä? Mikä minussa on vikana?"

Sain keskustelusta varmistusta sille, että asiat nyt vain sattuivat menemään vaikeamman kautta ilman sen kummempaa syytä. Epiduraali ei toiminut normaalisti, supistukset eivät tehonneet kunnolla, lihasvastus vaikeutti syntymistä. Paranemisessakin oli ongelmansa, jotka eivät ole ihan yleisiä. Toki kätilö varmasti kehuu kaikkia synnyttäjiä, mutta ei se minua haittaa. Valitsen silti uskoa häntä.

Synnytyksestä on jäänyt hassuja muistoja. En muista läheskään kaikkea, lähinnä sellaisia hassuja välähdyksiä sieltä täältä. Kuten sakset kätilön kädessä ja lääkärin pään pudistelut ja merkitsevät katseet muun henkilökunnan kanssa. Sitä huomaa pieniä asioita ja päässä menee kummallisia ajatuksia.

Ensimmäisen epiduraalin jälkeen olin jonkin aikaa kivuton ja muistan ajatelleeni, että epiduraali on maailman paras keksintö. Että ei se olekaan se automaattivaihteinen auto, mikä on maailman paras keksintö, kyllä se on epiduraali. Olin juuri hiljattain uuden automaattivaihteisen automme myötä maininnut sen olevan maailman paras keksintö. Muistan miettineeni, että sanonko tämän ajatuksen ääneen, mutta ajattelin sen olevan niin tyhmä juttu, etten viitsi.

Tunnin kestäneen ponnistusvaiheen aikana mietin jossain kohtaa, että en jaksa enää. Kolmen vuorokauden supistelujen, valvomisen ja syömättömyyden jälkeen voimat olivat aika lailla vähissä.  Ajattelin, että nyt sanon, että en jaksa enää. Että en selviä tästä.  Sitten jäin miettimään, että kannattaako sitä sanoa ääneen. Mitä hyötyä siitä on? Ei tässä nyt varmaan ole hirveästi vaihtoehtoja. Se on vain jaksettava. Kävin mielessäni kamppailua asian ääneen sanomisesta. Puolison mukaan en sanonut mitään. Hassuja ajatuksia.

Vaikka ajatukset synnytyksestä ovat edelleen melko ahdistavia, on mielialani koko ajan ollut äärettömän hyvä. Mikään ei ole tehnyt säröä tähän ylitsevuotavaan onneen, jota olen kokenut Tinkan syntymän jälkeen. Ahdistavatkin asiat pitää läpikäydä, mutta siinä ollaan jo hyvällä matkalla. Ja kaiken suuren keskellä, se on loppujen lopuksi varsin pieni ryppy kaikessa tässä ilossa.
 

maanantai 2. marraskuuta 2015

Täydellinen äiti

Ammatistani johtuen olen hyvin tietoinen siitä, että syöminen on vaikeaa. Ja jos ei ole, niin siitä tehdään sellaista. Myös treenaaminen on joskus vaikeaa, fitnessurheilusta puhumattakaan. Kaikki nämä jäävät kuitenkin taakse, kun mietitään kuinka vaikeaa on äitiys. Tai miten vaikeaa siitä voi tehdä.

Ajattelin etukäteen, että lapsi kyllä varmasti opettaa äitiään ja lapsenhoito alkaa sujua alkukankeuden jälkeen kuin itsestään. No, aika ajoin sitä kuitenkin törmää tilanteisiin, joissa miettii että mikähän olisi järkevin vaihtoehto tai miten lasta tässä kohtaa kannattaisi käsitellä. Tällaisessa tilanteessa kannattaa ehdottomasti avata netti. Varsinkin jos haluaa kokea huonommuutta tai epävarmuutta sekä saada itselleen huonon omatunnon.


Hyvä äiti on nimittäin sellainen, joka täysimettää lapsentahtisesti vähintään puoli vuotta ja sen jälkeen osittaisimettää WHO:n suosituksen mukaan niin kauan, että lapsi on 2-vuotias. Jos äiti joskus jostain kumman syystä on hetken poissa lapsen luota, hoitaja antaa maidon hörpyttämällä tai ruiskulla, sillä tuttipullot ovat paholaisen keksintö. Korvikkeilla kasvaa korvikevauvoja, joten imetykseltä yli jäävän ajan äiti pumppaa maitoa pakkaseen. Se, että maitoa ei mukamas tule tai pumpulle ei heru, ovat pelkkiä tekosyitä. Kaikki onnistuu kyllä jos vain haluaa. Voi juoda imetysteetä tai alkoholitonta olutta, olla vauvan kanssa ihokontaktissa, juoda ja syödä riittävästi, mutta varoa vatsavaivoja lisääviä ruokia, voi imettää, imettää ja imettää tehostaakseen maidontuotantoa. Jos jostain syystä haluaa jossain kohtaa imetystä lopettaa, löytyy siihen jos jonkinlaista lempeää koulua ja metodia. Tosin sitä ei kannata tehdä, sillä lapsi kyllä lopettaa kun on siihen valmis.

Kiinteitä aloitetaan sitten joskus eikä missään nimessä ennen kuin puoli vuotta imetystä on täynnä, sillä äidinmaito on ainoa oikea ravintoaine vauvalle. Riippumatta siitä mitä neuvolassa sanotaan, sillä ne siellä eivät tiedä mistään mitään. Kiinteiden ruokien kanssa pitää muistaa kaikki nykypäivän ruokahössötykset eli esimerkiksi että lehmänmaito on kaiken pahan alku ja juuri, sillä muutkaan eläimet eivät sitä juo ja ihminen on eläin siinä missä muutkin. Itseään kunnioittava äiti tekee tietenkin kaikki soseet itse, sillä kaikki teollinen ruoka on suoraan helvetistä. Tosin vauva kannattaa opettaa sormiruokailijaksi, koska soseet ovat so last season.

Lapsi on pieni vain hetken ja jos äiti vauva-aikana tekee töitä, on se silkkaa itsekkyyttä. Kyllä jokainen perhe pärjää vanhempainrahalla, kun säästää kasvattamalla kasvikset omalla takapihalla. Samalla säästyy tappavilta torjunta-aineilta, joita kaikki tehoviljellyt kurkut ovat täynnä. Ura tai yritys ei myöskään kelpaa töiden tekemisen syyksi, sillä asiakkaiden pitää kyllä ymmärtää, että tässä on nyt tärkeämmät hommat menossa. Jos asiakkaat äitiysloman aikana kaikkoavat, niin se ei haittaa, sillä sitten voi suuremmalla syyllä jäädä useammaksi vuodeksi kotiin.

On myös muistettava käyttää kestovaippoja, hävittää tutit ja tuttipullot sekä ostaa vain kotimaisia lastenvaatteita. Lisäksi kantorepun tai -liinan valitseminen on tarkkaa tiedettä, jossa ergonomisuus pilkotaan mikroskooppisen pieniin osiin ja liinan oikein sitominen vie ainakin kolme viikkoa tehokasta harjoitteluaikaa. Lajia voisi ehdottaa Voitolla yöhön -ohjelmaan seuraavaksi haasteeksi. Kantoliinan avulla pääsee vauvan kanssa liikkeelle ja voi lähteä verkostoitumaan muiden äitien kanssa. Äitikerhot ovat aamuisin, sillä hyvällä äidillä on selkeä rytmi, jossa nukkumaan mennään illalla klo 21 ja herätään aamulla klo 7.

Samalla pitää muistaa huolehtia myös itsestään. Kunhan se itsestään huolehtiminen ei pidä poissa lapsen luota, sillä äidin syli on lapsen koti. Raskauskilot on pudotettava, mutta urakan eteen ei saa tehdä mitään, sillä äidin treenaaminen on itsekästä. Se on myös vaarallista, mikäli ei ole palautunut synnytyksestä. Kilojen on pudottava itsestään, mutta pudottava niiden on. Kannattaa myös muistaa, että ei ole miehen syy, että vauva roikkuu tississä ja puklaa päällesi. On muistettava kammata tukka ja punata huulet, koska miehellä on tarpeita ja ne pitää täyttää ihan vain lähimmäisenrakkaudesta. Kaikki muu on itsekästä. Ja itsekkyys on synneistä suurin.


Okei, kärjistäminen on typeryyttä eikä vie mihinkään. Huomasin kuitenkin, että kaikkien näiden totuuksien jälkeen alkoi tuttipullosta tulla itselle kynnyskysymys ja sätin itseäni jo valmiiksi ensi kevään töistäni. Työni sisältävät vielä yön yli -reissuja, joten vastaanotin Huono äiti -palkinnon jo pelkästä ajatuksesta. Olisin halunnut mennä mukaan perhekerhoihin, mutta ne ovat kaikki aamulla ja me heräämme vasta aamupäivällä, mikä on myös varmasti jollakin tavalla väärin. En tiedä millä, mutta pakko sen on jollakin tavalla olla, koska maailma pyörii jo aamukahdeksasta lähtien.

Tytön syntymästä on nyt 10 viikkoa enkä ole käynyt missään ilman häntä (paitsi kerran nopeasti vaateliikkeessä vaihtamassa hänen ristiäismekkonsa). Hyvä minä, yksi hyvä äiti -piste tästä kiitos. En ole silti kokenut tarvetta. Nyt on herännyt ajatus, että voisin joku päivä käydä jumpalla. Se riittäisi tässä kohtaa. Silloin saatamme kokeilla sitä paholaisen tuttipulloa, mikäli maidolle on tarvetta. Hyi minua. Hyvä äiti -piste menetetty. Olen myös ajatellut vuoden päästä tarjota lapselleni lehmänmaitoa, sillä se, että apinat eivät juo lehmänmaitoa ei mielestäni kerro ihmisen ruokavaliosta paljoakaan.

Yritän jatkossa löytää samanlaisen ajatuksen äitiyteen kuin mitä viljelen ravitsemuksen suhteen. Tietyt asiat ovat totuuksia (tai oikeastaan tämän hetkisiä parhaita tieteellisiä arvauksia), mutta niiden noudattamista voi soveltaa. On löydettävä itselle parhaiten soveltuvat metodit ja ennen kaikkea muistettava rentous, sillä liian tiukka pipo ei palvele ketään. Kaikkein vähiten itseä ja vauvaa. Ja kaikesta huolimatta; kyllä, olen edelleen äärettömän onnellinen vauvasta, vauva-arjesta, parisuhteestani ja pienestä perheestämme. Eikös kaikki muu olekin toissijaista?



keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Vauva-arjen tavat ja rutiinit

Uutena äitinä sitä saa aika paljon neuvoja muilta äideiltä. On kuitenkin paljon tapoja, jotka ovat aikaa myöten vanhentuneet. Tiedättehän ne, että vauva syötetään noin kolmen tunnin välein eikä hänen anneta ylimääräisiä hetkiä viettää rinnalla. Vauvaa ei saa pitää koko ajan sylissä, ettei hän totu siihen. Vauvan pitää nukkua omassa sängyssä, ettei hän totu nukkumaan äidin vieressä. Huutaminen vahvistaa vauvan keuhkoja, joten hänen voi joskus antaa rauhoittua itsekseen. Varsinkin iltaisin nukkumaan mennessä, jotta hän oppii nukahtamaan itsekseen.

No, meillä vauva syö ihan niin usein kuin hän itse haluaa. Joskus se tarkoittaa koko illan kestävää syömismaratonia, mutta sitten se tarkoittaa. Hän saa myös viipyä syömässä niin kauan kuin haluaa. Onhan se syömisen lisäksi myös läheisyyden tankkaamista. Tyttö myös nukkuu vieressäni ja viettää usein aikaa sylissäni. Hänen ei anneta huutaa vaan itkuun reagoidaan sylittelemällä saman tien. Tytsy pyörittää minua ja elämääni, mutta niin hän saakin. Hän on vasta uusi täällä ja hänellä on siihen oikeus.


Olen vakuuttunut siitä, että näin voi toimia luettuani Imetyksen Tuki ry:n sivuja ja Facebook-ryhmän keskusteluja. Sieltä olen saanut tietoa myös vauvan iltahulinoista ja tiheän imun kausista. Ne ovat asioita, joita kukaan ei ole aiemmin  maininnut. Uutena äitinä elämässä on aika paljon seikkoja, joista pohtia että onko tämä ok. Ja jos kyselet muilta, niin mielipiteitä on yhtä monta kuin on niiden antajia. Niinpä olen hyvin pitkälti luottanut Imetyksen tuen juttuihin sekä netistä löytyneisiin lastenpsykiatri Jari Sinkkosen haastatteluihin. Näistäkin huolimatta olen sitä mieltä, että minä itse tiedän parhaiten miten lastani hoidan. Siitäkin huolimatta, että olen uusi tässä hommassa. Minä olen hänen kanssaan 24/7, joten jokin tuntuma minulla saattaa olla.

Tinkan kootut ilmeet
 Vaikka vauvalla ei selkeää rytmiä vielä olekaan, niin selkeästi tietyt rutiinit meille on muodostunut. Aamullahan me nukumme pitkään. Tyttö nukahtaa yleensä vasta puolenyön jälkeen, toisinaan häntä hyssytellään yökahteenkin. Illat tuntuvat olevan pikkuiselle hankalia, kun kaikki vähän ahdistaa. Paljon ruokaa, jonka jälkeen tiukasti syliin ja kävelyä ja lauleskelua, niin vähitellen tyttö rauhoittuu. Toisinaan pimeässä makuuhuoneessa sängyssä syöttäminen nukuttaa hänet. Yöt menevät sitten ihan mukavasti, herätään vain kahden-kolmen tunnin välein syömään. Puoliso lähtee kahdeksan jälkeen töihin ja minäkin heräilen silloin, mutta saatan vielä torkahtaa hetkeksi. Vatsavaivat ärsyttävät tytsyä monesti aamuisin ja hän rauhoittuu kainalossa tai rinnan päällä. Siinä sitten vietämme aamupäivää varsin leppoisissa tunnelmissa.

Aamutoimia ja syömistä seuraa seurusteluhetki, joka on päivä päivältä hauskempi, kun tytsy oppii koko ajan paremmin seuraamaan ja "höpöttämään". Nyt hän jaksaa jo hetken istua sitterissäkin, tosin usein se vaatii äidiltä tanssia ja laulua sisältävää showta. 2000-luvun äitihän laittaa puhelimesta Youtuben auki ja alkaa vetämään hiphopia!

Seurustelujen jälkeen lähdetään päiväunille vaunulenkille. Olen käynyt nyt päivittäin vähintään tunnin lenkillä. Joinakin päivinä jopa kahdesti, jos iltasella on vielä lähdetty puolison kanssa yhteiselle lenkille. Tinka pitää vaunuista niin kauan kun ne liikkuvat. Lisäksi olen nyt huomannut, että hän saattaa jäädä vaunuihin lenkin jälkeen nukkumaan, jos vaunut nostetaan sisälle. Ulkona hän jostain syystä herää heti. Sitten onkin vuorossa taas syömistä ja paljon sylittelyä, kun odotellaan iskää kotiin.

Tinka viettää siestaa

Vajaassa kahdessa kuukaudessa voi kasvaa melko paljon!

Kaiken kaikkiaan nautin aivan suunnattomasti tämän hetkisestä arjesta. Joo, olen kiinni tytössä koko ajan, kun hänellä on huonoja päiviä eikä mikään muu kuin sylini kelpaa, mutta mitä sitten? Onhan tämä nyt aika rentoa elämää. Minulle tämä on todellista lomaa, vaikkei äitiysloma kuulemma ole lomaa nähnytkään. No, aiemman hektisen ja täysin järjettömän elämäntyylini jälkeen tämä on aivan ihanaa lomaa. Vain minä ja vauva eikä mitään muuta. Täydellistä.



Seurusteluhetki
Oma palautuminen on edelleen vähän vaiheessa. Lääkärikäynnit jatkuivat vielä jälkitarkastuksen jälkeen, mutta nyt asiat pitäisi olla parin viikon toipumista vailla kunnossa. Paitsi, että jäljellä on aika pelkopolille synnytyksen läpikäyntiä varten. Tässä pitäisi siis parissa viikossa opetella puhumaan tunteistaan ja ajatuksistaan. Taito, joka minulta puuttuu ja syy miksi kirjoitan. Aika opetella uusia asioita siis.

Kevyen kotijumpan makuun päästy

Testissä Esbeltin Ipanema -korsetti,
onkohan näistä oikeasti mitään hyötyä?

Pikkupömppis näyttää jo melko pieneltä paita päällä

Mutta ilman paitaa totuus paljastuu :D

Tinka sai ensimmäisen pelipaitansa!
Siinä on vähän kasvunvaraa...