tiistai 17. marraskuuta 2015

Kehonkuva raskauden jälkeen


Kadonnutta vyötäröä etsimässä
Synnytyksen jälkeen painoni on pudonnut 20 kg. Olen ollut melko tyytyväinen peilikuvaani ja olo on tuntunut suhteellisen hoikalta. Olinhan raskaana satakiloinen möhkäle, jolla oli kaksoisleuka ja ennätysmäärä selluliittia. Ainoastaan vaatteet ovat kertoneet, että tässä ollaan vielä hieman tavallista tuhdimmassa kunnossa. Päälle mahtuvien housujen lukumäärä kun on edelleen laskettavissa yhden käden sormin eikä niihin mahdu ainoitakaan farkkuja.

Fiilis on kuitenkin ollut suhteellisen hyvä. Kunnes menin salille. Siellä on nimittäin peilit joka paikassa! Sain treenivyön juuri ja juuri puristettua viimeiseen reikään, mutta lopputulos ei näyttänyt kauniilta. Lopputreenin pohdinkin, että miksi ihmeessä olin lähtenyt tiukoissa trikoissa treenaamaan.  Miksi en maastoutunut löysiin vaatteisiin? Joskus kannattaisi vilkaista peiliin jo kotona. Olisin halunnut selitellä kanssatreenaajille, että olen hiljattain synnyttänyt ja siksi minulla on vielä melko iso vatsamakkara. Samasta syystä treenipainoni ovat vielä melko pienet, oikeasti olen paljon vahvempi. Ja sitten aloin miettiä, että mitä hittoa.  Mitä minun makkarani nyt kenellekään kuuluvat ja ketä ne oikeasti edes kiinnostavat? Veikkaan, että suurin osa treenaajista kuitenkin keskittyy lähinnä siihen omaan tekemiseensä. Itse aina vakuutan ensikertalaisille, ettei salilla kukaan ehdi muita katselemaan, jos keskittyy omaan tekemiseensä.

Tinka täyttää kohta vasta kolme kuukautta, mutta aika on tuntunut pitkältä. Ehkä siksi odotan, että olisin jo paremmassa kunnossa. Huomaan saman hätäilyn myös Tinkan kanssa. Miksi hän ei nuku kunnollisia päiväunia? Miksi hänellä ei ole rytmiä? Miksi päivät ovat niin erilaisia? Miksi hän vaatii jatkuvaa sylissä oloa? Kunnes muistan, ettei hän ole edes kolmea kuukautta vielä. Totta kai minun päiväni kuuluvatkin kulua vain häntä hoitaen. Ei tässä vielä tarvitse paljon muuta saada aikaiseksi. Blogitekstitkin syntyvät kirjoitelleen lauseen siellä ja toisen tuolla, kun vauva nukkuu sylissä.


Tuntuu kuin raskauteen ja synnytyksestä palautumiseen olisi kulunut pieni ikuisuus. Niinpä nyt kun treenaaminen tuntui jo hyvältä ja "normaalilta", niin ajattelin, että salille oli palannut se sama tyyppi, joka siellä oli ennen raskautta. Höpsis. Jos on yhdeksän kuukautta raskaana, niin tuskin sitä on palautunut alle kolmessa kuukaudessa. Miksi pitää olla hätähousu? Ja mihin katosi se armollisuus kroppaa kohtaan, jonka nimiin vannoin vielä hetki sitten? Entä miksi peilikuva kotona näytti erilaiselta kuin salilla?

Loppuraskaudessa olin tosi iso ja olo oli painava ja kömpelö. Nyt kun olo on tosi hyvä, näen itseni pienempänä kuin olenkaan. Ihmettelen ihan tosissani miksi en mahdu farkkuihini vielä. Ja kummastelen sitä kuntosalin peilikuvaa, jossa näkyi kummallisia vyötärömakkaroita. Miten se on mahdollista kun olen jo niin paljon pienempi? On todella vaikeaa nähdä itsensä todellisen kokoisena.

Rakas, onko minusta tullut pullukka?
Vaikka jäljellä olevat raskauskilot jättivätkin nyt jälkensä verkkokalvoilleni, en ole aloittanut epätoivoista dieettiä. Luotan ja uskon, että ne putoavat hiljalleen liikkumisen vähitellen lisääntyessä. Tahti on hidas, sillä olen nyt kahta kiloa tiputellut 1,5 kuukautta. Toisaalta, hidas tahti on imettäjälle erinomainen. Sillä eiköhän se maidon tuotto ole tässä kohtaa aika paljon omaa peilikuvaa tärkeämpi asia. Toki pitää muistaa, että oman terveyden kannalta olisi hyvä saada paino jossakin kohtaa takaisin normaalilukemiin, jottei lisää entisestään esim. tyypin 2 diabeteksen riskiä. Ja koska sitä omaa peilikuvaa ei näe tällä hetkellä todellisena, voisi tavoitteena olla se raskautta edeltävä paino. Tosin ilman stressiä ja jatkuvaa vaa'alla pomppimista. Ehkä paremminkin hyvään oloon ja syömiseen sekä mukavaan liikkumiseen keskittyen. Liikunnan suhteenkin on hyvä vielä ottaa rennosti, mutta siitä lisää seuraavissa kirjoituksissa.

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/3189581/?claim=2v6wsp3aw3a">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Ei kommentteja: