perjantai 27. joulukuuta 2013

Joulu takana

Joulu oli aivan yhtä ihana kuin ennenkin, olkoonkin että olin dieetillä. En ole kovin kummoinen jouluihminen, joten en juuri hössöttänyt joulusta etukäteen. Puolisoni risti tämän joulun meille "välijouluksi", koska huikean syksyn jälkeen ei joulu tuntunut aivan samalta kuin ennen. Ja koska tuoreen yrittäjän elämä ei alussa kovin huikeasti lyö leiville, niin lahjojakin ostimme aiempaa maltillisemmin. Yleensä kyllä tykkään ostella lahjoja, sillä on vähintään yhtä hienoa keksiä toiselle täydellinen lahja, kuin saada sellainen. Tällä kertaa kuitenkin jopa minun oli pakko ottaa järki käteen lahjojen ja niihin kulutetun rahamäärän kanssa.

Aloitin aattoaamun treenillä, jonka jälkeen joulusaunaan. Lumiukon ja joulurauhan jälkeen sitten vanhempieni luo riisipuurolle. Tuo riisipuuro oli toinen joulun herkuistani, toinen oli älyttömän hyvä luumurahka. Nautin niin noista herkuista, etten oikeasti edes kaivannut suklaata. Totesin kyllä, että jos en olisi dieetillä ollut, olisi varmasti kulunut konvehti jos toinenkin. Nyt kuitenkaan dieetti ei missään vaiheessa harmittanut eikä suklaa huutanut nimeäni. Ihmismieli on kummallinen. Varmasti ilman dieettiä olisin suklaata syönyt, vaikka sitä ei oikeastaan edes tehnyt mieli. Miksi? Miksi ei voi kuunnella itseään aina? Myös jouluna?

Lumiukon katsominen on lapsuudesta asti jatkunut jouluperinne,
jonka kunniaksi saimme lahjaksi itsensä lumiukon.
Riisipuuron jälkeen vuorossa oli joulupukkikierros, jolla minä toimin kuskina. Sää oli varsin jouluinen eli lämpömittari näytti kuusi astetta plussaa ja vettä tuli kaatamalla. Sopii silti minulle, sillä inhoan lunta ja palelemista sydämeni pohjasta. Mieluummin mustaa ja lämmintä kuin valkoista ja kylmää. Pukkikierros sujui muuten mukavasti, mutta tiedättekö kuinka vaikeaa on löytää avoinna oleva huoltoasema ja naistenhuone jouluaattona? Voin kertoa, että todella vaikeaa. Aloitin etsinnän Nakkilasta, josta siirryin etsimään Ulvilaan ja lopulta Poriin ja Impolaan, kunnes vasta Pori ja Koivulan Shell vastasi huutooni. Meinasi jo epätoivo iskeä.

Pukkikierroksen jälkeen palasimme vanhempieni luokse syömään ja lahjoja availemaan. Kalkkuna ja bataatti maistuivat taivaallisilta ja myös lammasta maisteltiin. En kokenut jääväni yhtään mistään paitsi. No okei, joulusiideri tai se oikea kokis näin kerran vuodessa olisi maistunut. Mutta sain joululahjaksi risteilyn heti kilpailun jälkeen huhtikuulle eli veikkaan, että sieltä löytyy minulle sitä kokista sitten.

Tuoreen yrittäjän toivelahja
Joulupäivän vietimme Vaasassa puolisoni siskon luona. Joulu oli siitäkin syystä aiempaa erilainen. Taisimme rikkoa useammankin perinteen tänä jouluna. Joulupäivän ilta on nimittäin aina ennen vietetty ystävien seurassa ja keskustan riennoissa. Muuten olemme hyvin pitkälti olleet kumpikin omien perheidemme parissa. Mutta tällaista tämä on tämä vanheneminen, jää nuo biletyksetkin unholaan (kriisi).


Mitä sitten muuten kuuluu dieettiin? No, eipä kummempia. Edetään rauhallisella tahdilla ilman sen kummempia haasteita tai fiiliksiä. Treenit sujuvat varsin hyvin. Viime viikolla sain tehtyä sarjoja pystypunnerrusta 24 kg käsipainoilla, mikä ei mielestäni ole ihan huonosti näin niin kuin naiseksi. Eli toistaiseksi on vielä riittävästi energiaa koneessa, mutta katsotaan mitä muutoksia uusi vuosi tuo tullessaan.

Elämäähän tämä dieetti ei ole rajoittanut muuten, kuin että kuskin hommia saa tehdä aiempaa enemmän. Kissanristiäisissä kun pitää olla selvin päin liikkeellä herättämässä kummastusta muissa. Eräiden pikkujoulujen jälkeen tilitin illasta Facebookissa seuraavasti:

Kymmenen ihmisen porukka, joista yhdeksän korkkaa päivällä klo 15. Matsiin, jossa tulee turpaan, niin että soi. Havanaan, jossa Zero Cola on pahaa. Ysikakkoseen, jossa lauluvuoroaan saa odottaa tunnin. Kotiin ja aamulla sympatiakrapula. Dieettiläisen bileilta, jes. Mutta jotain hyvää: Austin Powers ei kun Smith, se fakta että huonommaksi ei Ässäkannattajan elämä voi enää mennä eli ainoa suunta on ylöspäin, sekunnilleen oikein arvattu viimeisen maalin syntyaika ja voittopotti kotiin, pitkään nukuttu laiska aamu, edistystä dieetin suhteen ja hyvissä voimissa treenaamaan. Leppoisaa sunnuntaita!

Että eipä tässä sen kummempaa. Tänään kävin puntarilla ja taisipa olla ensimmäinen joulu, kun joulupyhinä on päässyt paino putoamaan. Ja silti nautin aivan täysipainoisesta joulusta. Mikäs sen hienompaa!

torstai 19. joulukuuta 2013

Florida osa 7; Brickell ja kotiin

Niin se vain maanantai saapui ja oli aika suorittaa viimeinen siirtyminen. Hyvästelimme South Beachin ja otimme taksin Brickelliin, hotelli Conradiin. Conrad oli hieman eri tasoa kuin muut matkamme hotellit. Ja ehkä myös hieman eri tasoa kuin me. Ainakin tunsin itseni kovin juntiksi palloillessani siellä shortseissa ja ballerinoissa. Paikka oli tyyliä "Rahalla saa ja autolla pääsee", vaikka ei ollut varmasti lähellekään Miamin hienoimpia hotelleja.

Huoneemme ei ollut vielä aamupäivällä valmiina (eivätkä tainneet pitää sen kanssa kiirettä nähdessään, että olimme tavallisia turisteja tyylikkäiden bisnesihmisten sijaan), joten jätimme matkatavarat säilöön ja lähdimme kävelylle. Lähialue ei juurikaan tarjonnut nähtävää, joten otimme ilmaisen Metromoverin Bayfront Parkiin ja kävimme vielä kertaalleen Bayside Marketplacessa.



Viimeiset shoppailut vielä (puoli-ilmaiset Adidaksen tennarit) ja jäätelölle. Häagen-Dazs oli kävellyt meitä vastaan joka nurkan takana ja jäätelöbaari oli saanut mitä erikoisempia lempinimiä, koska en vaan kyennyt muistamaan tuota oikeaa nimeä. Niinpä viimeisenä päivänä oli sitten pakko käydä paikkaan tutustumassa. Hieman tunnelmaa latistivat tuuli ja vesisade, jotka päivän mittaan yltyivät. Alkoi olla jo pitkähihaista ikävä.

Hotellille palattuamme kävin tekemässä pikatreenin hotellin kuntoiluhuoneessa. Ensin 20 min  hölkkäilyä ja sitten painojen pariin.
Supersarja olkapäille:
1) Pystypunnerrus tangolla seisten + yksi pudotus
2) Vipunostot sivulle
3) Nosto eteen tangolla
Kolme kierrosta ja sitten kaksi kierrosta laitteesta toiseen hyppien:
1) Selkä leveällä otteella
2) Selkä kapealla otteella
3) Jalan ojennus
4) Hauiskääntö kp istuen
5) Vasarakääntö seisten
6) Ojentajapunnerrus
7) Askelkyykkyhyppy
Jälleen varsin nopeaa, mutta hikistä toimintaa. Toimiva kuntosali löytyi tuolta.

Tuulisella parvekkeella drinkeillä

Conrad

Broileria juustolla ja sienillä

Oma jälkiruoka ja puolison vastaava...

Treenin jälkeen vähän parempaa päälle ja illalliselle sekä drinkeille. Lähistöltä löytyi italialainen ravintola, jossa söin erinomaista juustotäytteistä broileria sienikastikkeessa. Ilta oli lämmin mutta tuulinen ja Conradin parvekkeella meinasi välillä lähteä lasit ja välillä tyttö lentoon, mutta pakkohan siellä oli istua ja ottaa vielä viimeiset lämmöt ja maisemat talteen. Samalla kertailimme reissussa koettua ja fiilistelimme kulunutta kolmea viikkoa.

Aurinkoa ei näkynyt seuraavanakaan päivänä, kun lähdimme laukkuinemme kohti metroasemaa. Yllättäen lippua ei sitten pystynyt ostamaan kansainvälisellä luottokortilla, joten matkaan tuli hieman mutkia. Lopulta pääsimme kuitenkin metroon ja lentokentälle. Huippupalvelua saimme tiskillä ja sitten olikin aika jonottaa. Ja jonottaa. Ja jonottaa.

Koneemme lähti hyvin pienestä terminaalista, jossa ei juuri aktiviteetteja ollut. Hämmennystä herätti lisäksi kuulutus boardingin myöhästymisestä. Myöhästymisen syy oli nimittäin se, että miehistöä ei näkynyt. Pikku juttu sinänsä.

Kotia kohti
Paluumatka oli pitkä ja valvottua tuli yhteensä n. 32 tuntia. Lentokoneessa ei nukuttanut ja matka kului leffoja katsellen. Berliinissä taas koneen vaihto, Helsingissä ensin lentokenttäbussiin, josta vaihto Onnibussiin ja kohti Poria. Bussimatkasta muistan vain, että nälkä oli jälleen ihan kauhea eikä bussi pysähtynyt missään! Hirveää, miten muistan aina vain ruoat ja nälkätilanteen??

Kotona meitä odotti äidin keittämät kahvit kera ruisleipien ja leivonnaisten. Talovahdit olivat pitäneet talosta huolta, sillä isä oli korjaamassa porttia, äiti ja mummu olivat siivonneet koko talon, isä pessyt ikkunat, anoppi haravoinut pihan ja appi remontoinut yhden huoneen. Semmoista. Kohtalaisen mukava oli palata kotiin. Kissakin hyppäsi heti syliin eikä jaksanut osoittaa mieltään poissaolosta.

Arki palasi nopeasti, sillä heräsin yöuniltani neljän tunnin nukkumisen jälkeen saamatta enää unta. Ja sitten kahdeksaksi aamulla töihin ja illalla ohjaamaan. Tervetuloa kotiin.



Oliko se USA sitten niin ihmeellinen paikka kuin etukäteen ajattelin?

Ehkä päällimmäinen ajatus oli se, että kaupunkihan sekin on. Ja South Beachkin on loppujen lopuksi ihan ranta vaan eli siis hiekkaa ja vettä. NHL on jääkiekkoa ja jääkiekko on...no, jääkiekkoa. Ei kai ne perusasiat miksikään muutu, vaikka oltaisiin missä. Mutta kyllä Yhdysvallat minun lomailijan sydämeni vei ja jo reissun päällä alkoi uuden suunnittelu. Huikea reissu, joka pysyy mielessä pitkään. Ehkä Orlandoon seuraavaksi?

Moni asia on USA:ssa toisin ja päällimmäisinä näistä mieleen jäivät:
  • Urheilutapahtumat
    • Hienosti järjestettyjä tapahtumia, joissa kaikki järjestelyt toimivat massiivisesta ihmismäärästä huolimatta. Fanituotteita löytyy joka lähtöön. Asia, jonka toivoisin toteutuvan myös Suomessa. (Olisin valmis verhoutumaan päästä varpaisiin Pataan, jos hyvännäköisiä tuotteita vain olisi riittävästi tarjolla)
  • Henkilökunnan määrä
    • Henkilökuntaa on joka paikassa aivan järjetön määrä. Hetkeäkään et joudu ilman palvelua olemaan. Tähän tietenkin on syynä palveluammattien heikko palkkataso. Tämä tuntui itsestä toisinaan hienolta, toisinaan hieman ärsyttävältä.
  • Halvat merkkituotteet
    • Totta kai maksaa roudata tuotteita tänne toiselle puolelle maapalloa, mutta onhan tuo hintaero nyt ihan älytön.
  • Small talk
    • Aina, koko ajan ja joka paikassa.
  • Ilmasto
    • Koskee toki nyt vain Floridaa, mutta vaihtaisin koska tahansa nämä neljä vuodenaikaa jatkuvaan lämpöön.
  • Eri kulttuurien määrä
    • Ihmisiä kaikista mahdollisista kulttuureista ja jatkuvaa eri kielten sekamelskaa.
  • Tippikulttuuri
    • Lähinnä ärsytti. Lisää tippi, lisää vero, käykö kortti vai käykö käteinen vai millä tämä maksetaan? Arrggh.

Toki Suomen vahvuudetkin oli helppo matkan jälkeen havaita: toimivuus, tehokkuus ja ruokakulttuuri. USA:ssa tarvitaan neljä ihmistä tekemään sama, minkä Suomessa tekee yksi henkilö. Suomessa myös yleensä kaikki toimii kuten pitää, eikä esim. hotellilaskuihin lisäillä mitään ylimääräisiä dollareita yhtäkkiä... Lisäksi Suomen ruokakulttuuri on aivan liian aliarvostettua; se on nimittäin äärettömän hyvä ja terveellinen. Suomalainen aamupalapöytä ja kotiruoka, ihan parasta.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Mitä tästä kaikesta saa?

Viime päivinä olen kovasti miettinyt kilpailemiseni syitä. Olen miettinyt miksi kerta toisensa jälkeen haluan lähteä kisavalmisteluihin, vaikka voisin nauttia urheilusta myös muulla tavalla. Voisin nauttia kovaa treenaamisesta myös ilman kisaamista ja samalla sallia itselleni enemmän elämän nautintopuolia. Miksi tämä on niin hemmetin tärkeää minulle?

Olen aina ihaillut ahkeruutta, määrätietoisuutta ja itsekuria. Sohvalla löhöäminen ja nautinnot ovat olleet jotakin, mikä pitää ansaita. Ei ihmisellä ole oikeutta muuten vain laiskotella. Viime aikoina olen hieman pystynyt joustamaan tästä ajattelutavasta ja toisinaan jopa nukkunut aamulla pitkään (vaikka se onkin silkkaa laiskuutta ja täysin tarpeetonta). Olen myös ymmärtänyt, ettei ihan jokaista minuuttia päivästä tarvitse aikatauluttaa. Tässä on toki auttanut yrittäjän elämä, jossa toisinaan töitä on ja toisinaan taas ei ole.

Tarvitsen haasteita. Tarvitsen päämääriä ja tavoitteita. Tarvitsen projekteja, jotka vaativat paljon ja loppuessaan tarjoavat taas uusia mahdollisuuksia. Vaikka elämä ei millään tavalla ole helppoa, koen että ilman kilpailemista se kuitenkin jollain tavalla on. Ai että keskittyisin VAIN töihin? Vain YHTEEN asiaan? Liian helppoa, liian tylsää. (Ja samalla työtilanne on kaikkea muuta kuin helppo ja vaatisi kaiken panostukseni.) Koen kuitenkin, että saan aina itsestäni enemmän irti, kun tulessa on useampi kuin yksi rauta kerrallaan.

Kuva: Katri Tamminen
On toisinaan ollut hankalaa ymmärtää muiden ihmisten mielipide. Miksi muka kilpaileminen on jotenkin kummallista? Miksi ihmeessä minulle sanotaan "Ai vielä meinaat jaksaa kisata?". Miksi minä valitsen tämän, kun sinä valitset jotain muuta? Miksen minä sanoisi sinulle "Ai sinä vaan edelleen jaksat syödä suklaata ja juoda siideriä?" Miksi sinun valintasi on normaali oletus ja minun jotakin erikoista? Ehkä tämä osittain johtuu siitä, että kyseessä on amatööriurheilu, jossa kisaan ilman mainittavaa menestystä ja ilman sponsoreita. Vähän niin kuin omaksi ilokseni. Ehkä se ei silloin ole kovin vakavasti otettavaa.

Koska olen suunnattoman kunnianhimoinen (ihan liikaakin välillä), en ehkä aina ymmärrä, että kaikki ihmiset eivät ole kuin minä. Tai toki minä sen ymmärrän, mutta tällä tarkoitan ehkä enemmänkin lähipiiriäni. Eivät kaikki ihmiset halua asettaa itselleen tällaisia tavoitteita eivätkä kaikki ihmiset halua luopua nautinnoista eivätkä kaikki ihmiset halua treenata hulluna. Eivätkä ne ihmiset halua muuttaa omaa elämäänsä vain siksi, että yksi niiden lähipiiristä on niin hullu, että se tahtoo. Joskus oletan, että kaikki pyörii minun ympärilläni ja että koko maailma muuttuu dieettini ajaksi ja keskittyy kannustamiseeni. Kriittisille kommenteille olen äärimmäisen herkkä.

Ehkä se on se urheilussa tarvittava itsekeskeisyys, joka nostaa päätään hetkittäin. On vain ymmärrettävä, että elämä on valintoja. Nämä ovat minun valinnat ja nuo ovat sinun valinnat. Kummatkin ovat yhtä oikeita.

Takaisin otsikkoon; miksi hitossa teen tätä kun se toisinaan tuo ahdistusta, riitoja, itsekeskeisyyttä ja kieltäytymisiä elämään? Teen tätä siksi, että kaikesta huolimatta, rakastan lajia sydämeni pohjasta. Ne fiilikset, joita treeneissä pitkin matkaa saa, ovat uskomattomia. Niitä saa toki myös ryhmäliikuntatunneilla, mutta kisaaminen tuo tähän aivan oman säpinänsä. Rakastan kunnon etenemistä, kisasuoritukseen valmistautumista, treenaamista ja aerobisia, tarkkaa syömistä, eväskippoja ja kylmälaukkuja, painon punnitsemista aamulla, muuttuvaa peilikuvaa ja pieniä ruokanautintoja. Kaikella mitä tekee on jokin merkitys; nyt treenataan olkapäitä, nyt kulutetaan energiaa, nyt levätään, jotta palaudutaan, nyt tankataan lihakset täyteen. Rakastan myös niitä kieltäytymisiä, koska ne tekevät minusta vahvemman ja vievät kohti tavoitetta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että rakastan myös sitä hetkeä, kun kaikki loppuu. Erikoinen tunne tyhjyyden ja innostuksen välillä. Kaikki mitä syö, maistuu aivan uudelta. Aivan kuin ei olisi ikinä mitään syönyt. Makuaisti on aivan erilainen. Ja samalla on erilaisella tavalla ylpeä itsestään kuin missään muussa tilanteessa. Edes se, että matka on itse tapahtumaan verrattuna pitkä, ei merkkaa mitään.

Kuva: Katri Tamminen
Olen aina unelmoinut suuria ja tahtonut saavuttaa asioita. Ehkä tämä kolmenkympin kriisi on taas saanut pohtimaan asioita ja pakko todeta, ettei tässä ehkä kovin suuria ole saavutettu. Mutta onko sille toisaalta enää tarvettakaan? Ja millä mittarilla menestys mitataan? Voisiko menestys olla muutakin kuin urheilu- tai työsaavutuksia?

En tiedä oliko tässä päätä tai häntää, mutta väliäkö hällä. Tämä blogi on tajunnanvirtaa varten. Ja tätä tajunnanvirtaa saattaa tässä kolmenkympin kriisissa riittää, pysykää mukana!

tiistai 10. joulukuuta 2013

Florida osa 6; South Beach ja NBA

Gardensista jatkoimme siis South Beachille hotelliin Ocean Reef Suites. Kävimme pudottamassa laukut hotellille (jossa meitä muuten palveltiin hyvin ystävällisesti) ja lähdimme palauttamaan autoa lentokentälle. Lentokentällä etsimme bussi- ja metrolaiturit ja pohdimme mitenköhän pääsisimme takaisin Beachille. No, ehdimme miettiä ehkä sadasosasekunnin, kun kaksi työntekijää oli jo kimpussamme kysymässä määränpäätä ja auttamassa lippuautomaatin kanssa. Nopeasti olimme siis bussissa ja takaisin rannan tuntumassa.

Hotellihuoneen vapautumista odotellessamme päätimme käydä aamiaisella Ocean Drivella eli rantakadulla, joka on koko matkaltaan täynnä ravintoloita ja hotelleja. Aamiaisten hinnat olivat mukavasti alle 10 dollarin, joten istahdimme hyvillä mielin syömään. Puolisoni munakas oli kyllä ihan maittava, mutta oma jogurttini myslillä ja marjoilla osoittautui pieneksi purkiksi kaupan mansikkajogurttia, pariksi palaksi ananasta ja mukin pohjalliseksi muromysliä. Kyllähän tuon nyt söi, mutta saman olisin voinut käydä kaupasta ostamassa. Ilo ei kuitenkaan loppunut tähän vaan jatkui laskun saapuessa. Alle 10 dollarin aamiaisista ei enää ollut paljoa iloa, kun puolison appelsiinimehusta oli veloitettu 12 dollaria ja omasta omenamehustakin kuusi. Edullisesta aamiaisesta tulikin sitten 40 dollarin aamiainen. Tarkan markan miehenä puolisoni ei meinannut millään päästä yli tästä. Opimme kyllä sen, että jatkossa hoidimme syömiset parin korttelin päässä rannalta.

Lincoln Roadilla
 
Jatkossa aamiaiset haettiin 7Elevenistä, sillä hotellimme ei tarjonnut aamupalaa.
Illalla lähdimme kävelemään Lincoln Roadille, joka oli tunnelmallinen ostoskatu muutaman korttelin päässä hotelliltamme. Kauppojen lisäksi katu tarjosi runsaan ravintolatarjonnan, jota totta kai hyödynsimme. Tällä kertaa päädyimme italialaiseen ravintolaan nimeltä Sibilla. Ravintola oli aivan ihana ja palvelu täydellistä; rentoa eikä liian tungettelevaa. Myös annokseni oli erinomainen. Söin hyvän broileri-avokado-pizzan, tai sen mitä siitä nyt jaksoin syödä. Pitkät ateriavälit tekivät sen, ettei illallisella sitten kovin suurta annosta jaksanut syödä.
 
Lauantain aloitin South Beachin juoksulenkillä. Noin 40 minuutin lenkillä tuli kohtalainen hiki, sillä aurinko paistoi mukavasti jo aamupäivällä. En ollut suinkaan rannan ainoa kuntoilija, sillä lenkkeilijöitä tuli jatkuvasti vastaan. Rannan kuntoilualueella oli yläosattomien miesten treenit menossa katsojien määrästä päätellen ikään kuin nähtävyytenä. En uskaltanut mukaan. Kuntoilijoita näkyi myös nurmikkoaluilla, joissa jotkut hyppivät hyppynarulla ja toiset vetivät askelkyykkyjä.
 
Lenkin jälkeen pariksi tunniksi rannalle löhöämään ja illalla sitten taas ympäristöä tutkimaan. Kiersimme turistioppaan listaamia kuuluisia tai arkkitehtuuriltaan erikoisia hotelleja ja ravintoloita ja pysähdyimme viinilasilliselle News Cafe -ravintolaan.
 

Takana Ocean Drive


Vedin flik-flak-sarjan siinä aikani kuluksi.
Uskoo ken tahtoo.


Lenkkeilymaisemat

 

Sunnuntaina menimme vielä rannalle, mutta ehkä reilun tunnin jälkeen palelimme tuulessa ja pilvisessä säässä, niin että oli pakko luovuttaa auringonoton suhteen. Aika paljon pilvisiä päiviä mahtui reissuun, mutta olihan tuota aurinkoakin. Mukavan lämmin oli kyllä ihan näitä viimeisiä päiviä lukuunottamatta.  
 
Rannalla löhöilyn sijaan lähdimme ennen illan NBA-matsia käymään Holokaustin muistomerkillä, joka sijaitsi aivan kävelymatkan päässä. Ja olihan tuo aika vaikuttava. Se on jännä minkälaisia tunnekuohuja tuollainen voi aiheuttaa, vaikka tasan tarkkaan tietää kaikki Holokaustin kauheudet. Lueskelimme tarinat, katsoimme kuvat ja kiersimme patsasta, kunnes alkoi olla niin paha olla, että oli pakko lähteä. Olen jo pitkään suunnitellut, että haluaisin käydä mm. Auschwitzissa, vaikka paikka ei varmaan kovin leppoisasta lomareissusta käykään. En kyllä tämän jälkeen tiedä miten selviäisin Auschwitzin reissusta, kun yksi pieni muistomerkki toi jo kyyneleet silmiin.
 




 
Muistomerkin jälkeen etsimme bussipysäkin ja matkasimme Miamin Downtowniin, sillä reissun viimeisenä matsina tiedossa oli korista. Ensin ruokailu Bayside Marketplacessa ja sitten American Airlines Arenalle.
 





 
Areenalla etsimme fanikaupan, jossa shoppailu osoittautui melkoiseksi koettelemukseksi. Pieni putiikki oli tupaten täynnä ihmisiä, liikkumaan ei mahtunut ja kassat olivat pitkän ja kapean huoneen perällä. Jos en olisi etukäteen päättänyt, että ostan Heatin pelipaidan, olisin kääntynyt äkkiä kannoillani. Pelipaidan siis itselleni sieltä kyynärpäiden avulla löysin, mutta muuten ei tehnyt mieli jäädä tuotteita katselemaan. Harmi, sillä ne olivat varsin kohtuuhintaisia. Pelipaidastani maksoin 70 dollaria, kun Florida Panthers pyysi paidasta reilusti yli 200 dollaria. Toki paidoissakin oli jonkin verran eroa.
 
Heatin alkuvideo oli upea. Joukkueen suurimmat nimet treenasivat kuumissa olosuhteissa ja taisi areenallakin muutamaan otteeseen liekit leimahtaa. Katsojat olivat vallanneet pääasiassa ylärivit, mitä ilmeisemmin edullisempien lippujen vuoksi. Alarivien lippujen hinnat nimittäin pyörivät kolminumeroisissa luvuissa.
 

Ei epäilystäkään; LeBron Jamesin paita sen pitää olla.

 
Itse pelissä oli jo melko aikaisessa selvää, että Heat tulee voittamaan eli kovin kummoista jännitystä matsi ei tarjonnut. Myöskään tunnelma ei kovin kuumaksi kasvanut. Tosin tuntui, että yleisössä oli melkoisen paljon turisteja, joka varmasti tunnelmaan vaikutti.
 
Pelin jälkeen bussipysäkille ihan parin muun ihmisen kanssa. Muutama bussi meni täysinäisinä ohi, mutta lopulta saimme kyydin takaisin South Beachille. Ei muuta kuin hotellille pakkailemaan, sillä seuraavana päivänä oli edessä viimeinen siirtyminen. Brickell ja hotelli Conrad odottivat paluuseen valmistautuvia matkailijoita. Tosin tässä kohtaa olin tainnut jo edelliset kolme päivää valittaa sitä, että kohta pitää lähteä. Voisikohan joskus vain elää hetkessä eikä murehtia tulevaa?

maanantai 9. joulukuuta 2013

Hei hei mitä kuuluu? No dieettiä!

Vielä on matkapostaukset vähän kesken, mutta onhan tämä arki tässä juossut eteenpäin jo melkoisesti reissun jälkeen. Viimeiset herkuttelut vedettiin marraskuun puolella ja nyt sitä meneekin jo ateriat puntarin kautta. Kisadieetti on siis täällä!

Tämä oli hyvää!
25 g proteiinia / pullo
Ravintola Amadon pippuripihvi monen vuoden tauon jälkeen.
Edelleen yhtä hyvä; pippuria jopa minun makuuni riittävästi.
Nimimerkillä Kun mikään ei riitä.
Laiskojen aamujen pelastus
Bataattilaatikkoa. Ihan ite tein. Ja oli sairaan hyvää.

Yksi parhaista kotiruoista:
bataatti-porkkana-perunamuusia perinteisen jauhelihakastikkeen kera.
Nyt on sitten tällaiset herkut herkuteltu ja niitä katsellaan uudelleen sitten huhtikuun loppupuolella. Jouluksi siis dieetille. Mitä ajatuksia se sitten herättää? Tässä yksi facebook-päivitykseni marraskuulta:

Niin kun siis mulla tuo dieetti nyt alkaa. Siis mitä? Dieetti ennen joulua?? Et siis voi nauttia pikkujouluista, glögistä, konvehdeista, herranjestas joulupöydän antimista, tai uuden vuoden bileistä, entäs ne synttärit, eikö joulupipareitakaan tai lanttulaatikkoa, yhtään viiniä, perunasalaattia tai nakkeja, AI KAUHEETA. Liittyykö meidän juhliin yhtään ruoka (ja alkoholi)?

Jos osalla ihmisistä on muutenkin vaikea ymmärtää fitnessurheilijoita, niin tähän aikaan vuodesta se vasta vaikeaa onkin. Kuka hullu nyt jouluna haluaa dieetillä olla?!

No minä haluan. Oletteko tienneet, että niitä joulukonvehteja myydään kaupoissa YMPÄRI VUODEN? Ja pipareitakin voi syödä vaikka kesäkuussa jos huvittaa. Ei kyllä huvittaisi. Jouluruoka taas maistuu minulle sen verran hyvin, että söisin sitä muutenkin mieluusti vaikka vain joka kolmas joulu. Että mistäköhän jään paitsi? Ai niin, uuden vuoden ryyppybileistä, kun en voi vetää perseitä olalle ja aloittaa vuotta pahoinvoivana. Voi ei, miten mahdan oikein kestää?

Aistitteko sarkasmia? Ei voi pitää paikkaansa. Ruokakulttuuri on hieno asia, mutta maailma ei oikeasti kaadu siihen, ettei voi jouluna syödä niin paljon, että tulee paha olla. Mistä sekin tapa oikein johtuu? Ikään kuin joulu olisi luvallista aikaa unohtaa kaikki terveyttä edistävät ruokailutottumukset yhdessäolon ja rauhoittumisen varjolla. Jouluna saa syödä yölläkin. Näin minulle on kerrottu. Kukaan ei ole kyllä kertonut, että mistä ihmeestä joulu on saanut tällaisen etuoikeuden itselleen haalittua.

Itsehän syön jouluna laatikoista ainoastaan pienen nokareen lanttulaatikkoa (ja bataattilaatikkoa, jos on tarjolla, ilmeisen hulluna bataattiin siis viime aikojen ruoistakin päätellen), hieman kinkkua (josta varmasti kaikki näkyvä rasva on poistettu, ronkelina lihan syöjänä en laita suuhuni muuta kuin täyttä lihaa), kalkkunaa, rosollia ja okei, myös sitä vaaleanpunaista vaahtoa. Niin ja yhden tai kaksi perunaa. Hurjat jouluherkuttelut on siis ollut ja nyt niistä joutuu luopumaan. Voi ei. Rehellisyyden nimissä on kyllä sanottava, että jouluna olen suonut itselleni tiettyjä herkkuja, kuten juustoa, meetvurstia ja sokerikokista, mutta olen melko varma, että näitäkin saa ympäri vuoden kaupasta ostettua.

Alkoholi taas on aihe, josta en viitsi edes aloittaa. Tai mieleni kyllä tekisi, mutta siitä tulisi ihan oman postauksensa pituinen avautuminen, niin parempi siirtää seuraavaan kertaan.

Voi ei, peilikuvat on taas täällä! Kuka hullu tämmösiä ottaa?
Minullahan on tuossa tammikuussa tulossa kolmekymppiset (ja niihin liittyvästä kriisistä saisi myös ihan oman kirjoituksensa aikaan) ja olen jo vuosia uhonnut, etten todellakaan aio juhlia, kun 30 täytän. Ja arvatkaa mitä; olen dieetillä, niin kukaan ei voi odottaa juhlia! Hah hah haa, selvisin, ei tarvi juhlia. Hyvä. Koska tässä ei ole yhtään mitään juhlittavaa. Pitäisi olla aikuinen eikä kiinnosta tippaakaan (vaikka toisaalta joku biologinen kello se kai minunkin sisälläni, ihme kyllä, on). Elämä on edelleen jokseenkin sekaisin ja suurimmat intressit löytyvät treenaamisesta ja jääkiekon katsomisesta, että miten aikuisia tässä nyt sitten ollaan häh? Kriisi. En voi olla kolmeakymmentä, kun olen ihan kaksikymppisen tasolla.

Muuten dieetti tuntuu aivan mahtavalta! Ja jotenkin aiempaa rennommalta. Olen tehnyt tämän jo monesti enkä jaksa stressata. Haluan hyvän maun suuhun tästä kaikesta kisaamisesta ja se tulee hyvällä kisakunnolla menestyksestä tai menestymättömyydestä riippumatta. Aion siis nauttia matkasta, nauttia lopputuloksesta ja olla stressaamatta ihan joka välissä. Olkoon se vaikka uuden vuoden lupaukseni (joka on taatusti helpommin sanottu kuin tehty).

Hyvää alkanutta viikkoa siis! Menkää katsomaan Isänmaan puolesta, se on tv:n paras sarja tällä hetkellä.

torstai 5. joulukuuta 2013

Florida osa 5; Miami Gardens ja NFL

Key Westistä lähdimme ajelemaan takaisin Miamiin keskiviikon auringonpaisteessa. Matkalla piti käydä myös tankkaamassa, joka pienten epäselvyyksien jälkeen onnistuikin. Kansainväliset luottokortit eivät bensa-asemilla käyneet ja käteismaksut piti hoitaa etukäteen. Tämän selvittyä tankkauskin onnistui. Paluu kesti selkeästi menomatkaa kauemmin, sillä Miamin päässä ajoimme parhaimmillaan kahdeksan kaistan ruuhkaan. Siinä sitä sitten körötettiin välillä pysähdellen varsin pitkä matka. Eipä onneksi oltu kellon kanssa liikkeellä.

Suuntasimme Miamissa Gardens-nimiseen kaupunginosaan. Kyseessä ei ollut millään tavalla turistialue eikä siellä varsinaisesti ollut mitään nähtävää. Meitä myös kehotettiin olemaan varovaisia eli hieman levottomasta paikasta oli kyse. Lähdettyämme televisiossa uutisoitiinkin paikassa tapahtuneesta ampumavälikohtauksesta. Ehkä ei siis ensi kerralla enää suunnata sinne.

Hotelli Roma Golden Resort oli selkeästi joskus ollut hyvinkin kaunis, mutta päästetty pahasti repsahtamaan. Parasta oli keskellä hotellihuonetta ollut poreamme. Hotellista löytyi myös kuntoiluhuone, mutta kenelläkään ei ollut avaimia sinne ja paikalle olisi pitänyt kutsua jostain joku kaveri, joka olisi kuntoilemaan päästänyt. Jep, jätettiin välistä.

Auto oli vielä pari päivää käytössä, joten illalla päätimme suunnata Miamin keskustaan ja käydä vierailemassa Calle Ocholla eli Little Havanassa. Ajoimme katua autolla, mutta eipä tuolla nyt mitään kovin kummallista näkynyt. Päädyimme syömään Versailles-nimiseen ravintolaan, jota turistioppaissa oli kovasti kehuttu. Ravintola vaikutti ulospäin erinomaisen hienolta mutta sisällä vallitsi kaaos. Paikka oli täynnä ihmisiä, tarjoilijoita oli taas noin miljoona ja puheensorina kuului varmasti seuraaviinkin kortteleihin. Ei kovin rauhallinen illallinen ollut.

Broileria kermakastikkeessa, riisiä ja paistettua banaania.
Kasvisten määrä oli jälleen suorastaan huikea.
Ruokailun jälkeen piti käydä tutustumassa supermarketkulttuuriin ja etsittiin navigaattorin avulla lähin Walmart. Tarkoituksenani oli selvittää olisiko terveellisesti syöminen todella USA:ssa vaikeaa. No, kyllähän se pullan määrä leipäosastolla oli varsin huikea, mutta eipä kasvispuoli nyt kovin huonolta näyttänyt. Lisäksi jogurttihyllyltä löytyi kyllä maustamattomia ja rasvattomiakin vaihtoehtoja. Ei kylläkään kovin montaa mutta löytyi kuitenkin.

Tässä hotellissa oli ehkä koko reissun "paras" aamiainen. Paahtoleipää(!!), pullaa, maissihiutaleita ja kofeiinitonta kahvia. Jep. Taisin toisena aamuna löytää yhden mandariinin myös. Jäi hieman aamiaiset välistä. Tässäkin hotellissa (kuten aiemmassakin) hämmennystä aiheutti se, että hotellihuoneen avain toimi aina vain yhden yön kerrallaan. Seuraavana päivänä jossain vaiheessa avain vain lakkasi toimimasta. Respa antoi sitten uuden avaimen, mutta missään vaiheessa meille ei selvinnyt, että mikä järki tässä hommassa oli.

Torstaina illalla oli tiedossa jenkkifutismatsi, mutta koska sitä ennen oli koko päivä aikaa, suuntasimme South Beachille, jonne meidän oli tarkoitus seuraavana päivänä siirtyä. Päivä rannalla kulki nopeasti ja neljän aikaan suuntasimme takaisin parkkipaikalle. Siellä oli kuitenkin juuri parkkipertti kirjoittamassa meille sakkoa. Ihmettelimme syytä, koska parkkiaikaa meillä oli vielä viitisen minuuttia jäljellä. Syynä oli kuitenkin väärinpäin ruutuun parkkeeraaminen. Olimme peruuttaneet ruutuun, koska näin siitä on täpötäynnä olevalta parkkipaikalta helpompi poistua. No, parkkipertti osoitti pientä kylttiä parkkipaikan sivulla, joka kertoi, että "head park only". Ihmetellessämme syytä tähän, kertoi hän sen johtuvan siitä, että hänen pitää nähdä rekisterikilpemme eikä hän näe sitä autostaan, jos auto on nokka edellä, koska rekisterikilpi löytyy jenkkiautoista vain takaa. Hänen pitää siis NOUSTA autosta pois. Kaiken tämän hän kertoi meille ivallisesti naureskellen, mikä oli mielestämme varsin hieno tapa kohdella turisteja. No, tuskinpa hänellekään jäi epäselväksi mitä mieltä me asiasta olimme.

Selvittyämme tämän välikohtauksen aiheuttamasta hämmennyksestä suuntasimme hotellin kautta Sun Life Stadiumille otteluun Miami Dolphins-Cincinnati Bengals. NHL-ottelusta viisastuneina olimme varautuneet käteisellä maksamaan parkkimaksun, jotka peleissä pyörivät 20 dollarin tuntumassa. Olimme parkkipaikalla kaksi tuntia ennen ottelua ja siellä oli kovat grillibileet jo käynnissä. Maastureista ja lava-autoista purettiin grillejä, tuoleja, ruokaa ja juomaa. Juomista ei tuntunut arki-ilta millään tavalla rajoittavan, mutta toisaalta taas kovin humalaisia ihmisiä ei missään vaiheessa näkynyt.

 
Odotimme peliä innolla, sillä tiedossa oli, että futis on maan ehdoton ykköslaji. Televisiossa peleihin valmistaudutaan koko päivä ja jälkeenpäin otteluja analysoidaan tarkasti. Jenkkifutis on se, mistä kaikki puhuvat ja mitä perheet pelaavat takapihoillaan. NHL-pettymyksen jälkeen odotukset ottelulle olivat siis kovat. Ja tällä kertaa emme pettyneet.



Stadionilla riitti nähtävää sekä ulkopuolella että sisäpuolella. Paikoillemme siirryimme huikean korkeita liukuportaita pitkin ja matkalla kaulaani ripustettiin Dolphinsin väreissä kimaltelevat kaulaketjut ja ranteeseeni vilkkuva Dolphins-ranneke. Fanikaupasta vielä T-paita päälle, niin johan sulauduimme joukkoon. Tosin vastaamme tuli kyllä mitä kummallisemman näköisiä olioita, olihan kyseinen päivä lokakuun viimeinen eli Halloween. Aika monta zombieta oli tullut matsia seuraamaan.

Vilkkuvat rannekkeet olivat osa pelin alkua, sillä ilmeisesti Halloweenin kunniaksi peli alkoi valoshow:lla. Koko stadionilta sammuivat valot ja pimeässä vilkkuivat ainoastaan rannekkeet sekä esiintyjien valomiekat. Oli todella upea aloitus illalle.

Olimme onneksi jokseenkin kartalla jenkkifutiksen säännöistä, joten pääsimme nopeasti peliin kiinni. Ja huikea matsi siitä tulikin! Dolphins johti ensin reilusti, mutta sitten Bengals kiri tasoihin ja ohi, kunnes Dolphins tasoitti aivan viime hetkillä. Jatkoajalla Dolphins riisti pallon Bengalsilta ja tuloksena oli voitto kahdella pisteellä. Peli ja tunnelma vei kyllä täysin mukanaan enkä enää ihmetellyt ollenkaan, että jenkkifutis on maan ykköslaji. Yhdellä sanalla: huikeaa!





 

Peli oli alkanut puoli yhdeksältä illalla ja parkkipaikalle päästyämme kello näytti puolta yhtä yöllä. Yhteensä kuuden tunnin reissumme oli mennyt yhdessä hujauksessa. Ei muuta kuin etsimään yöpalaa (arvatkaa mitä löysimme..) ja vielä yhdeksi yöksi huippuhotelliimme. Seuravana päivänä aloitimme reissun viimeisen vaiheen eli edessä oli kolme yötä South Beachilla ja yksi Brickellillä.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Blogivierailu

Kävin vierailemassa Eveliinan blogissa Today I`m unstoppable ja kertomassa ravitsemusterapeutin koulutuksesta ja työstä sekä tekemästäni gradusta. Jos siis ravitsemusterapia tai sepelvaltimotautitutkimukset kiinnostavat, niin vierailehan Eveliinan blogissa.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Ravitsemusblogi

Olen aloittanut puhtaasti ravitsemusaiheisen blogin nettisivuillani www.petrafit.fi. Tämä blogi säilyy henkilökohtaisena bloginani, jossa oman elämän ravitsemuspohdintoja, mutta muuten ravitsemusaiheiset tekstit löytyvät jatkossa tuolta.
Ensimmäiseen tekstiin pääset tästä.

Kuva: Katri Tamminen

Florida osa 4; Key West

Maanantaina hyppäsimme siis autoon ja otimme suunnaksi Key Westin. Tällä kertaa monikaistaisia teitä ei tarvinnut ajaa kovin pitkään, sillä Key Westiin johti yksi halki meren kulkeva tie. Matkalla yhtenä nähtävyytenä on seitsemän mailia pitkä silta, joka todella tuntuu siltä, että ajaisi keskellä merta. Matkan varrella on muutama pieni kaupunki, jotka houkuttelevat matkailijoita syömään ja ostoksille.



Ajattelimme pysähtyä syömään "jotain pientä", mutta toisin kävi. Tower of pizzan menu vaikutti niin hyvältä, että päätimme syödä pastalounaat siinä. Annos oli hieman eri maata kuin "jokin pieni". Ham and cheese pastani oli äärettömän hyvää mutta eihän tuollaista nyt kukaan jaksa syödä. Saati, että sen syöminen olisi mitenkään tarpeellista. Jos kuitenkin olet meganälkäinen matkalla Key Westiin, suosittelen Tower of pizzaa lämpimästi. Löytyy muistaakseni Key Largosta.

Matka vei läpi Key Largon, Islamoradan ja Marathonin sekä yli 42 sillan. Välillä ihmettelimme keskellä rämeikköä sijaitsevia yksinäisiä taloja, välillä alligaattoreista varoittavia kylttejä. Matkan kerrottiin meille etukäteen olevan täynnä hienoja maisemia ja olihan tuo, jos nyt pitää vettä hienona maisemana. Sitä nimittäin riitti silmänkantamattomiin. Paljon muuta ei sitten näkynyt.

Itse Key West on saari, jossa sanotaan olevan USA:n eteläisin paikka. Varsinaisesti tuo paikka on kuitenkin toisella saarella, mutta koska se on yksityisomistuksessa, ei sinne ole pääsyä. Key Westin sanotaan olevan the home of the sunset, sillä auringonlasku näyttäytyy siellä upeana ja satamassa onkin jokaisena iltana auringonlaskun juhla.



Tiistain yhdistimme huvin ja hyödyn ja vedimme lenkkarit jalkaan lähtiessämme tutustumiskierrokselle. Matkamme vei Hemingwayn talon kautta Southernmost pointille ja sieltä edelleen rantoja tutkimaan. Muutama tunti siinä kului kävellessä ja ilmasta nauttiessa. Rannan löydettyämme minulle tuli yllättäen nälkä (todella yllättäen, enhän ole juuri koskaan nälkäinen..) ja piti lähteä takaisin päin ravintolaa etsimään. Onneksi meksikolainen ravintola lounaineen löytyi pian.







Rannalla löhöilyn jälkeen jaksoi juuri ja juuri kävellä takaisin hotellille, joka tällä kertaa oli rykelmä pieniä puurakennuksia omine huoneistoineen. Paikka oli varsin tunnelmallinen, varsinkin kun kadulta katsottaessa ei pystynyt yhtään päättelemään mitä pihan puolelta löytyisi. Hyvin pian jatkoimme matkaamme takaisin satamaan, sillä oli auringonlaskun aika. Auringonlasku tapahtui varsin nopeasti ja kirvoitti yleisössä spontaanit aplodit. Kello taisi olla 18.50, kun auringosta ei enää näkynyt sädettäkään.


Illallinen by Burgerfi
En tiedä montako hampurilaisravintola tuossa maassa on, mutta voin kertoa, että aivan jumalattoman monta. Ja totta kai ne piti entisenä hampurilaistyöntekijänä kaikki testata! Nykyinen ammatti ehkä hieman soti vastaan mutta mitäpä pienistä. Illallisen jälkeen sitten romanttisesti pyykinpesulle. Coin laundry oli toimiva ja tarpeellinen, sillä reissua oli vielä viikon verran jäljellä.