PetraBettina

Elämä jatkuu ja joskus taas jopa hymyilyttääkin. Sain hirveästi viestejä edellisen kirjoituksen jälkeen ja olen niistä kaikista kovin kiitollinen. Jotenkin helpottaa ajatus, että muutkin taistelevat samojen asioiden kanssa. Tokihan sen on tiennyt, ettei ole ainoa tässä maailmassa, mutta kun nämä ovat sellaisia asioita, joista ei puhuta. Sydämestäni siis kiitos kaikesta tuesta. Koko vuosi on ollut melko rankka ja minusta tuntuu, että olen painanut koko vuoden stressitilasta toiseen. Vähän väliä olen katsellut kalenteriani, että tuossa kohtaa varmasti helpottaa tai tuossa kohtaa rauhoittuu, mutta ikinä niin ei käy. Vähitellen se kalenteri taas täyttyy. Blogitekstitkin toistavat itseään. Näin jälkikäteen ajatellen en edes tiedä miten olen vuodesta selviytynyt. Ihmisellä on hirveästi voimia. Samalla tiedostan, että olen elänyt tällä tavalla lähestulkoon viimeiset kymmenen vuotta ja itse asiassa muistan jo aiemminkin, lukiovuosina, tunteneeni väsymystä. Ahkeruudessa ja energisyydessä on

Kuten viimeksi mainitsin, on ilojen lisäksi elämään mahtunut myös surua. Surua on aiheuttanut muutaman viikon takainen keskenmeno, joka on pysäyttänyt melko lailla. Koin tapahtuneen kovin voimakkaasti ja voin melko huonosti. Fyysisesti toivuin nopeasti, mutta muuten toipuminen on vienyt aikaa. Ja kesken se kai on vieläkin. On vaikea selittää omia tuntemuksiaan. Päällimmäisenä tunteena oli suuri suru. Surua seurasi viha, katkeruus ja epätoivo. Kirjoitin useamman sivun ajatuksiani, mutta tuo teksti on sen verran henkilökohtaista, ettei sitä voi ainakaan vielä julkaista. Puoliso on sen saanut lukea ja hän on muutenkin ollut kallioni tämän kaiken keskellä. Kaiken kaikkiaan tapahtunut oli jotenkin musertavaa ja tunne ennen kokematon. Olen ennenkin puhunut siitä miten perheelliset ihmiset pitävät lapsettomia jotenkin, en nyt sano huonompina, mutta ainakin vähemmän elämästä tietävinä. Nyt omassa elämässä tuota perheenlisäystä on hartaasti toivottu ja kun se onni meille suodaan, se viedään