torstai 11. joulukuuta 2014

Urheilijaidentiteetti

Elämä jatkuu ja joskus taas jopa hymyilyttääkin. Sain hirveästi viestejä edellisen kirjoituksen jälkeen ja olen niistä kaikista kovin kiitollinen. Jotenkin helpottaa ajatus, että muutkin taistelevat samojen asioiden kanssa. Tokihan sen on tiennyt, ettei ole ainoa tässä maailmassa, mutta kun nämä ovat sellaisia asioita, joista ei puhuta. Sydämestäni siis kiitos kaikesta tuesta.

Koko vuosi on ollut melko rankka ja minusta tuntuu, että olen painanut koko vuoden stressitilasta toiseen. Vähän väliä olen katsellut kalenteriani, että tuossa kohtaa varmasti helpottaa tai tuossa kohtaa rauhoittuu, mutta ikinä niin ei käy. Vähitellen se kalenteri taas täyttyy. Blogitekstitkin toistavat itseään. Näin jälkikäteen ajatellen en edes tiedä miten olen vuodesta selviytynyt. Ihmisellä on hirveästi voimia.

Samalla tiedostan, että olen elänyt tällä tavalla lähestulkoon viimeiset kymmenen vuotta ja itse asiassa muistan jo aiemminkin, lukiovuosina, tunteneeni väsymystä. Ahkeruudessa ja energisyydessä on puolensa ja puolensa. Viime aikoina olen kuitenkin yhä enemmän ja enemmän pohtinut, että mikä on se tekijä, mikä minut saisi rauhoittumaan. Miten oppisin ottamaan aikaa itselleni? Viime aikoina en ole edes ehtinyt treenaamaan riittävästi (oikeastaan koko loppuvuosi huhtikuun kisojen jälkeen on mennyt ilman kunnon treenejä) eli edes neljää tuntia viikossa en ole pystynyt itseeni sijoittamaan. (Ja nyt jos joku huutaa, että se on järjestelykysymys, niin jaan mielelläni kalenterin hänen kanssaan, niin tarkistetaan.) Tämä on aiheuttanut sen, että tietynlaisesta urheilijaidentiteetistä on pitänyt hieman päästää irti.


Olen kilpaurheillut koko ikäni. Pidän itseäni urheilijana, vaikka olenkin amatööriurheilija. Olen tottunut suuriin treenimääriin ja hyvään kuntoon. On ollut kummallista harrastaa liikuntaa ikään kuin kuntoilumielessä. Ohjaan ryhmäliikuntaa eli viikoittaista liikuntaa tulee aina 4-5 tuntia vähintään. Mutta tuo on niin pieni määrä päivittäiseen treenaamiseen tottuneelle. Monestihan sitä on treenattu kaksikin kertaa päivässä. Tällä hetkellä tuntuu aivan kuin ei treenaisi ollenkaan vaan lähinnä löhöäisi sohvalla. Ja samalla huomaa, että palautuminen ei enää ole niin tehokasta kuin aiemmin. Sitä myös kaipaisi enemmän kehonhuoltoa, joka on samalla kaipuutani siihen seesteisyyden olotilaan, jota pidän mahdottomana tehtävänä. En haluaisi vielä päästää urheilijaidentiteetistäni irti. Haluaisin jatkossakin kehittyä nimenomaan urheilijana ja käyttää vapaa-aikaani ja sitä omaa aikaa treenaamiseen.

 

 
Mukana Koiviston Iskun vuosikirjassa
Elämän ollessa kaaosta sitä huomaa olevansa kiukkuinen koko maailmalla. Ärsyttää yli kaiken jos joku sanoo, ettei ole mitään tekemistä. Tai että joku tekee aikansa kuluksi jotakin. Voi herranjestas! Itse joudun ruokaa laittaessanikin tekemään töitä samalla, kun muuten ei olisi aikaa tehdä ruokaa. Enkä tosiaan käytä öitäni joulukorttien tai koristeiden askartelemiseen, siivoamistakin tapahtuu vain joskus, ehkä jouluna. Olen kiukkuinen myös kaikista onnellisista ihmisistä varsinkin, jos heidän onnensa liittyy lapsiin tai raskauteen. En pysty onnittelemaan sellaisista asioista.

Samalla ymmärrän kyllä miten järjetöntä tällainen ajattelu on. Kenenkään toisen onni ei ole minulta pois. Eikä minun elämäni muutu ellen itse tee sille jotain. Olen tosissani miettinyt, että mitä jatkuva stressi tekee terveydelle. Stressihän ei yleensä vaikuta terveyteeni eli en sairastele, vaikka olisin miten stressaantunut. Mutta mitä tapahtuu pitkässä juoksussa? Kuka tietää?

Vihdoin ja viimein voin kuitenkin sanoa, että olen aloittanut muutoksen! Pari työjuttua on ensi vuodelta karsittu ja jouluksi on lomaa varattuna! Tarkoitus olisi matkata Gdanskiin eli vinkkejä Puolan matkalle otetaan vastaan. Toistaiseksi ryhmäliikunta toimii stressinhallintakeinonani eli tänään vuorossa Sh`Bam ja BodyPump. Sh`Bamissa olisi uutta ohjelmaa tarjolla. Mikäli vain aivoni ovat sisäistäneet uuden ohjelman koreografiat!

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Suurta surua

Kuten viimeksi mainitsin, on ilojen lisäksi elämään mahtunut myös surua. Surua on aiheuttanut muutaman viikon takainen keskenmeno, joka on pysäyttänyt melko lailla. Koin tapahtuneen kovin voimakkaasti ja voin melko huonosti. Fyysisesti toivuin nopeasti, mutta muuten toipuminen on vienyt aikaa. Ja kesken se kai on vieläkin.

On vaikea selittää omia tuntemuksiaan. Päällimmäisenä tunteena oli suuri suru. Surua seurasi viha, katkeruus ja epätoivo. Kirjoitin useamman sivun ajatuksiani, mutta tuo teksti on sen verran henkilökohtaista, ettei sitä voi ainakaan vielä julkaista. Puoliso on sen saanut lukea ja hän on muutenkin ollut kallioni tämän kaiken keskellä. Kaiken kaikkiaan tapahtunut oli jotenkin musertavaa ja tunne ennen kokematon.

Olen ennenkin puhunut siitä miten perheelliset ihmiset pitävät lapsettomia jotenkin, en nyt sano huonompina, mutta ainakin vähemmän elämästä tietävinä. Nyt omassa elämässä tuota perheenlisäystä on hartaasti toivottu ja kun se onni meille suodaan, se viedäänkin heti pois. Tämän takia olen entistäkin herkempi ihmisten kommenteille. On käsittämätöntä miten perheenlisäyksestä udellaan. Varsinkin naimisiinmenon jälkeen kysymykset ovat olleet hyvin suoria. En ole sietänyt näitä kysymyksiä ennen, enkä varsinkaan siedä niitä tällä hetkellä. En ymmärrä miten se kuuluu yhtään kenellekään, että tuleeko meille lapsia vai ei ja milloin niitä tulee. Toinen mitä perheelliset sanovat on, että "nauti nyt kun vielä voit/tee töitä nyt kun vielä voit, kun sinulla ei vielä ole lapsia". Tällä hetkellä tuollaiset kommentit satuttavat niin, että kerron jokaiselle asiaa kommentoivalle tapahtuneesta. Haluan tavallaan tukkia ihmisten suut. On myös kummallista, että minulta ei ole koskaan kysytty esim. mitä puoluetta äänestän tai mikä on suhteeni kirkkoon, mutta lasten tekemisestä on udeltu kymmenet kerrat. Suomessa politiikka ja uskonto ovat henkilökohtaisempia kuin parisuhteen sisäiset asiat.

Kaiken keskellä olen pohtinut myös ihmisen vahvuutta. Kerrottuani tapahtuneesta, olen kuullut paljon ihmisten kohtaloita lapsiin liittyen. Osa tarinoista on hyvinkin surullisia ja vakavia, paljon surullisempia kuin meidän kohtalomme. Yleensä sitä näkee vain positiiviset asiat eli nykyään kai ne, joista hihkutaan Facebookissa. Kipeät asiat suljetaan helposti neljän seinän sisälle. Ja siellä ihmisillä on paljon vakavia asioita, joista he ovat selvinneet. Itse olen pohtinut myös omaa vahvuutta tämän kaiken keskellä. Tässäkään tilanteessa en tietenkään jäänyt sairaslomalle, vaikka koinkin että olisin sitä tarvinnut. Mutta ihmisellä on käsittämätön kyky naamioitua heti kotioven suljeuduttua. Kaiken pystyy hoitamaan niin, että kukaan ei tiedä mitään. Kukaan ei tiedä, vaikka sisältä olisi aivan pieninä palasina.

Syy miksi haluan kertoa tästä julkisesti, on lähinnä se, että olen huomannut kertomisen auttavan. Mitä enemmän kerron, sitä paremmalta tuntuu. Sitä enemmän saan lämpimiä ajatuksia, kuulen vastaavanlaisia tarinoita ja erityisesti kuulen myös onnellisia loppuja. Kertomisen ansiosta minun ei myöskään tarvitse esittää kenellekään mitään eikä hymyillä, jos ei hymyilytä. Jokainen ymmärtää, jos olen normaalia alakuloisempi. Tosin jos joku kysyy, vastaan tietysti kaiken olevan ok, koska mitä muutakaan siihen voi vastata? Että elämä on vaikeaa ja helpotus on tuolla jossain tulevaisuudessa aivan liian pitkän ajan päässä? Että en halua kertoa tunteistani, vaikka haluankin sinun tietävän asiasta?

Ja vaikka tässä ei ole tämän suuremmasta asiasta kyse, niin kyllä se elämän tärkeysjärjestys on taas hetkeksi muistunut mieleen. Arkiset asiat tuntuvat toissijaisilta. Ja ymmärrän kyllä, että maailma ei lopu tähän ja ihmisillä on vakavampiakin asioita mietittävänään, mutta tämä on nyt ollut omassa elämässä iso asia. Olen kai onnellinen siinä mielessä, kun tämä asia on suurimpia surujani.

Kuva: Katri Tamminen
Ja kyllä, elämä jatkuu. Työt jatkuvat ja ne sisältävät paljon mielenkiintoisia asioita sisällään. Hieman karsintaa olen joutunut tekemään, sillä kaksitoistatuntiset päivät alkavat olla liikaa. Yrittäjänä tietysti pitkää päivää on pakko painaa, mutta pitäisi muistaa myös itsensä jossain välissä. Olen suunnitellut uudenvuoden lupaukseksi yhtä viikoittaista vapaapäivää, mutta se voi olla turhan kova tavoite. Kenties yksi vapaapäivä kahdessa viikossa voisi olla lähempänä toteutumistaan, katsotaan!