maanantai 26. syyskuuta 2016

Tasapainottelua ja fitnessmaailmaa



Fitnesskisaajien viimeistelyjen seuraaminen ja kilpailuissa vieraileminen tuo aina niin hirveän kisakuumeen, ettei ole tosikaan! Järki yrittää sanoa, että älä nyt höpötä ja sitten se toinen ääni sanoo, että ajattele miten hienoa olisi nousta lavalle. Puuh. Yritän pysytellä vielä valmentajan roolissa, sillä siinäkin on ihan tarpeeksi hommaa. Jos yrittäisin tähän nykyiseen yhtälööni saada lisättyä vielä säännölliset salitreenit, niin voisi olla haasteita. Vaikka toisaalta sitä kovaa treeniä vähän alkaa jo kaipaamaan. Tasapainottelu äitiyden, töiden ja harrastusten välillä ei vain ole niin helppoa ja ensimmäisenä sitä karsii niistä omista jutuistaan. Tai sitä ajattelee, että se ryhmäliikunnan ohjaaminen on varmaan sitä omaa aikaa, vaikka sehän on oikeastaan työ.

Puhuin juuri työterveyshoitajan kanssa stressistä ja ajanhallinnasta. Totesin, että olen tosi aktiivisesti nyt ajatellut stressiä ja siihen liittyviä asioita. Kuten olen todennut, en halua enää takaisin entiseen elämääni. Haluan säilyttää ajatuksen siitä, että sopivasti kaikkea on hyvä. Että olon pitää koko ajan olla hyvä ja töihin pitää lähteä ilolla. Kaikkeen ei tarvitse sanoa kyllä. Työstressistä selvittyäni ajauduin vauvakuplaan, jossa minua ei enää ollut, koska oli me; minä ja vauva. Tuolloin omalle ajalle ei ollut tarvetta, mutta kyllähän sitä nykyään jo vähän kaipaa tähän yhtälöön. Ja myös sitä parisuhdeaikaa. Onhan se itsestä ja parisuhteesta huolehtiminen myös lapsesta huolehtimista.

 

Miten tässä sitten pitäisi oikein tasapainoilla? Päivätöitä on kahtena päivänä viikossa, iltatöitä kolmena. Yksittäisiä työkeikkoja on silloin tällöin päivisin, kirjallisia töitä on muutaman kerran kuukaudessa ja tulevien koulutuskeikkojen materiaalia pitäisi valmistella nyt koko ajan. Ryhmäliikuntatuntien uudet ohjelmat vievät runsaasti aikaa muutaman kuukauden välein. Puolisolla on omat harrastuksensa, joten joka illalle ei voi olla omaa ohjelmaa. Mummo hoitaa Tinkaa jo nyt viikoittain, joten hirveästi ekstraa ei kehtaa pyytää. Milloin voisin käydä itse treenaamassa? Entä milloin voisin käydä puolison kanssa treffeillä? Miten teillä nämä asiat hoituvat?

Tällä hetkellä viikko-ohjelma näyttää tältä:

Maanantaipäivät töissä, joten ilta pyhitetty Tinkalle

Tiistaipäivät Tinkan kanssa, illat jumppahommissa

Keskiviikkopäivät töissä, joten ilta pyhitetty Tinkalle

Torstaipäivä Tinkan kanssa tai sitten työkeikalla, ilta jumppahommissa

Perjantai usein perhepäivä eli Tinkan kanssa kaupungille tai mummulaan ja ilta perheen kesken

Lauantaisin ei useimmiten ohjelmaa

Sunnuntaisin jumppatunnin ohjaus

Ei tuonne nyt ihan heti niitä omia treenejä saa muualle kuin lauantaihin, ainakaan jos haluaa suurimman osan ajastaan viettää Tinkan kanssa. Mutta tuudittaudun ajatukseen, että tämä on nyt ja tulevaisuus on erilainen. Jonain päivänä Tinka ei enää halua leikkiä kanssani ja kaipaan näitä aikoja, kun olimme erottamattomia. Aika aikaansa kutakin.


Viime viikonloppuna olimme koko perheen voimin Jyväskylän SM-karsintakilpailuissa paikan päällä, sillä valmennettavani teki kisadebyyttinsä. Harmittavasti Joanna ei saanut paikkaa SM-kilpailuihin, mutta fiiliksemme oli kisan jälkeen silti varsin hyvä. Dieetti sujui hyvin, Joanna voi hyvin, kunto oli hyvä, look samoin, esiintyminen onnistui ja nainen oli line upissa kuin kotonaan. Tällä kertaa vain kovempia naisia oli sen verran enemmän, ettei tie Lahteen asti vienyt. Minusta on silti tärkeää, että pystyy olemaan tyytyväinen itseensä ja tehtyyn työhön. Kisaprojekti siitä, kun ensimmäinen kisahaave nostaa päätään, siihen kun sinne lavalle noustaan, on pitkä. (Ainakin toivottavasti. Toivottavasti kukaan ei lähde ilman kunnon pohjaa saman tien kisaamaan) Se ei ole helppo tie ja jos sen kuitenkin suorittaa, nauttii matkasta ja on kisakuntoonsa tyytyväinen, niin parempaa ei voi toivoa. Kilpakumppaneille kun ei mitään voi.
Tiimin syksyn kisaajat Joanna ja Marjo
Kuva: Riku Kuparinen
Minua toisinaan ärsyttääkin tekstit (lähinnä Instagramissa ja blogeissa), joissa sanotaan, että kun vain teet riittävästi töitä ja haluat menestystä, niin saat sen. Kun ei se nyt ihan niinkään mene. Vain yksi voi voittaa eikä varmasti ole niin, että ne kaksikymmentä muuta eivät vain treenanneet tarpeeksi. Voihan se olla niinkin, mutta voi myös olla, että se voittaja vain miellytti tuomarin silmää enemmän treenimääristä huolimatta. Tai voittaja oli saanut syntymälahjaksi sellaisen rakenteen, jota ei kuntosalilta saa. Tai jotain muuta. Kyllä itselleen saa antaa positiivista palautetta vaikka ei voittaisikaan. Ja sitten sen jälkeen mietitään, että mitä voi parantaa ja mikä tehdään jatkossa toisin.

Fitness on edelleen suuri rakkauteni, vaikka lajiin liittyy paljon asioita, jotka vähän ärsyttävät. Symbioosi somemaailman kanssa on mielestäni vähän liiallinen, olkoonkin että itsekin somessa viihdyn. En myöskään ymmärrä niitä belfieitä. Tai kuvia pelkissä alusvaatteissa. Tai tissikuvia. Toivoisin enemmän kuvia treenikaudelta. Silloin kun ollaan ihan tavallisen kokoisia, kovaa treenaavia urheilijoita. Toivoisin myös uutisointia lähinnä urheilusivuilla. Joskus ärsyttää, että lajissa on vähän pienet piirit. Laajeneminen olisi ihan sallittua. Onneksi lajiliitto on nyt alkanut tehdä hyvää työtä kokoamalla valmentajia ja tiimejä yhteen ja kouluttautumaan. Myös fitnessvalmentajakoulutus alkaa nyt syksyllä ensimmäistä kertaa. Tai ensimmäistä kertaa tällaisena lajiliiton 1-tason koulutuksena kuin muillakin lajiliitoilla on. Itse aion käydä kaikki koulutukset, joita jatkossa järjestetään. Nämä koulutukset ovat mielestäni äärimmäisen hyvä asia ja näenkin itseni tulevaisuudessa personal trainer –hommien sijasta selkeästi enemmin fitnessvalmentajana. Luulen, että kun elämäntilanne sallii, niin tulen laajentamaan valmennuspuoltani selkeästi. Samalla toivon, että fitness painottuu enemmän urheilun suuntaan, vaikka toki tämä kisapäivän glamour saakin olla olemassa.


 

Nyt vain sitten seuraamaan kisakuvia vielä parin viikon ajan ennen Lahden SM-kisoja ja Ben Weider Legacy Cupia. Toivon, että kilpailijat eivät jättäisi ahkeraa päivittelyä vain kisahetkiin vaan jos sitä somea runsaasti käyttää, niin sitä soisi käytettävän myös realistisen kuvan antamiseen. Koska myös suurimman kisahuuman keskellä on muistettava, että tämä on vain pieni hetki urheilijan vuodessa. Tsempit kaikille kilpailijoille!

perjantai 9. syyskuuta 2016

Onko fitnessdieetillä kivaa?

Metallisydän pohti blogissaan uskaltaako kukaan fitnessurheilijoista kertoa totuutta dieetistä ja sen rankkuudesta, kun yleensä somessa vain hehkutetaan ihanaa dieettielämää. Jäin miettimään aihetta ja kaikkia viittä dieettiäni, että mikä niissä oli niin hienoa (että sen teki aina vain uudestaan ja uudestaan vaikka kyseessä oli täysin amatööritason urheilu vain kohtuullisella menestyksellä) ja mikä niin kamalaa (että tällä hetkellä en pystyisi dieetille lähtemään). En muista, että olisin varsinaisesti hehkuttanut dieettielämää ikinä, olen mielestäni kirjoittanut aina melko realistisesti. En toki kaikkia ahdistuksen hetkiä varmastikaan ole vuodattanut, mutta esim. viimeisimmän dieettini haasteita sivusin tekstissä Miksi en kilpaile ja mitä mieltä sinä siitä olet?

Mitä asioita dieettielämästä minulle sitten tuli mieleen? Dieetin alku on yleensä hieman vaivalloinen, koska tulokset eivät vielä näy ja silti pitää elää kovin kurinalaista elämään. Keskivaihe on paras, kun vatsapalat alkavat vilkkua, mutta energiaa on silti. Loppuvaihe taas on usein aikamoista jumittamista, kun aivot eivät enää toimi, unta ei riitä ja ajatukset täyttyvät voisilmäpullista. Peilistä näkyy välillä kroppa monen kilon päässä kisakunnosta ja välillä taas ruman laiha ja väsynyt ilmestys. Itselleen sokeutuu aivan täysin. Ensimmäinen dieetti oli suht helppo, kun kaikki oli uutta, mutta muissa oli haasteensa. Dieetteihin liittyy myös erikoisia, ihania ja kamalia asioita, joista seuraavassa.

  • Jatkuva peilailu. Niitä vatsapalojaan haluaa tarkastella joka ikisestä peilistä, mikä vastaan tulee. Kotona, koulussa, töissä, junan vessassa. Paidan nostelu on automaatio, josta voi vain toivoa, ettei se jää päälle silloin kun on muiden ihmisten seurassa.
  • Ruokakikkailut. Paistan sipulia ja tomaattia, jotta saan mukamas lämmintä ruokaa, mikä täyttäisi enemmän. Yritän miettiä mahdollisimman kalorittomia kasviksia, joilla täyttää annosta ja vatsaani.
  • Nälkä. Joskus on niin suunnaton nälkä, että sitä söisi vaikka pieniä kiviä. Välillä toivoo, että dieetti olisi pakko keskeyttää - ihan mistä syystä tahansa - ja voisi vain josta lähikauppaan ostamaan kassikaupalla karkkia.
  • Nälkä ei lopu dieetin loppumiseen. Yhden kisan jälkeen söin pussillisen paahtoleipää voilla ja juustolla. Että sellanen reverse diet.
  • Väsymys, jollaista on hankala kuvailla. Sitä unohtaa millaista on treenata, kun on enemmän energiaa. Tyhjistä lihaksista tulee arkipäivää. Jumppatunteja ohjatessa toivoo koko ajan, että tunti loppuisi koska ei oikeastaan jaksaisi enää ottaa askeltakaan.
  • Levottomat yöt. Jatkuvasta väsymyksestä huolimatta uni loppuu jo aamuyöllä. Krapulan tyylisessä olotilassa voi sitten lähteä vaikka aamuaerobiselle. Jotta saa syödä puuron, mikä on päivän ehdoton kohokohta. Sitten se on syöty kolmella lusikallisella ja pohjattomasta vatsasta on ehkä yksi tuhannesosa täytetty.
  • Aivot on hankala pitää toiminnassa, vaikka niitä työssään saattaisi tarvita. Jos niitä käyttää töissään onnistuneesti, voi olla varma, että vapaa-aikana se ei onnistu. Niinpä sitä lähtee treenaamaan treenihousut väärinpäin jalassa, unohtaen salikortin, kotiavaimet ja juomapullon kotiin, tehden ihan eri treenin kuin oli tarkoitus ja saapuen treenin jälkeen kävellen kotiin, vaikka oli mennyt autolla.
  • Viimeistelyviikoista sitä yrittää nauttia niin hemmetisti, vaikka ainoa ajatus on, että onneksi tämä kohta loppuu. Ihan kohta minä saan syödä. Hitot näistä bikineistä, antakaa ruokaa!
  • Ekoilla dieeteillä voi yrittää lääkitä nälkäänsä purkalla ja light limsoilla. Onneksi seuraavilla viisastuu.
  • Loppuvaihessa KAIKKI vaatteet roikkuvat päällä ja olotila on kaikkea muuta kuin kaunis. Kilpailijat vitsailevatkin, että jos loppuvaiheessa näyttää hyvältä vaatteet päällä, ei lavalla kunto ole riittävä. Ollaan aika paljon yli sen hyvän rantakunnon.
  • Nälkä. Mainitsinko sen jo?
  • Jatkuva kokkaaminen ja muovikipat alkavat jossain kohtaa ärsyttää. Muovikippoja ostaa lisää, koska voimat eivät riitä enää tiskaamiseen.
  • Tankkauspäivää odottaa niin, ettei meinaa malttaa nukkua. Herätessään miettii milloin on niin aamu, että voi jo herätä ja alkaa syömään. Eikö kello neljä ole ihan normaali aika herätä aamupuurolle?
  • Epäsosiaalisuus. Loppuvaiheessa ei jaksaisi enää nähdä ketään tai tehdä mitään. Kylässä kahvipöytään istumisesta tulee haastavaa, kun oikeasti haluaisi syödä kaikki tarjottavat ja päälle vielä pöydän ja pöytäliinan ja kukat maljakoineen.
Toki tässä hommassa on pakko olla jotain hyvääkin, kun sitä niin monta kertaa on tullut tehtyä.
  • Alkuvaiheen energia. Säännöllisen ja hyvän syömisen ansiosta energiaa on todella paljon ja treenaaminen tuntuu hyvältä.
  • Pudonnut paino saa jalan nousemaan vähän paremmin ja tunnilla kerähyppy nousee aiempaa lennokkaammin.
  • Vaatekaapissa ei enää ole liian pieniä vaatteita vaan kaikki sopivat.
  • Aamuaerobisilla kokee välillä käsittämättömän hienoja fiiliksiä. Päivä on alkamassa, askel nousee, ihana kisamatka on käynnissä.
  • Itsensä ja mielitekojensa voittamisesta saa taputtaa itseään olalle harva se päivä.
  • Nautintoa löytää paljon myös muualta kuin syömisestä.
  • Makuaisti herkistyy ja kaurapuuro maistuu paremmalta kuin mikään ruoka ikinä koskaan milloinkaan.
  • Kisapäivänä sitä katsoo peiliin ja miettii olevansa maailman kaunein nainen.
Totta kai jokaisen dieetti on erilainen eivätkä kaikki kisaajat varmastikaan allekirjoita yllä olevia asioita. Omatkin dieetit ovat olleet jokainen omanlaisensa. Sen haluaisin kuitenkin sanoa, että jos kisata haluaa, kannattaa se tehdä silloin, kun elämäntilanne on hyvä. Suurten muutosten keskellä ei kisaan kannata lähteä. Tai jos kalenteri on jo kovin täynnä. Täytyy olla aikaa treenata ja myös levätä. Ja kuten olen monta kertaa todennut, täytyy olla ammattitaitoinen valmennus taustalla. (Esimerkkinä kerrottakoon, että omat urheilijani eivät ikinä ole dieetillä alle 1600-1500 kcal ehkä viimeistelyä lukuun ottamatta. Ja aloituskalorit ovat aina päälle 2000 kcal. Tästä huolimatta nälkä ja väsymys lopussa on melkoinen)

Itse olen syksyn valmentajan roolissa, kun urheilijani kilpailee body fitness beginners -sarjassa. Lähden mukaan Jyväskylän kisoihin haistelemaan tunnelmaa. Sillä kyllä tässä lajissa se jokin on, jota en pysty sanoin selittämään. Se jokin, joka saa minut pysymään lajin parissa. Nyt ja tulevaisuudessa.

Epäonnistuminen syksyllä 2013.
Kunto jäi vajaaksi eli tämä ei ollut riittävä kunto kisaamiseen.

 
Samoissa bikineissä seuraavana keväänä oltiin jo kisakunnossa ja
tuloksena oman sarjan toinen sija tasapisteillä voittajan kanssa.
Kuva: Bodylehti

perjantai 2. syyskuuta 2016

Onko se sen arvoista?



Äitiyden ja äitiysloman myötä minusta on tullut ehkä pikkuisen itsekäs ja mukavuudenhaluinen. Tai oikeasti siis olen alkanut ajatella asioita oman jaksamisen kannalta järkevästi, mutta koen sen siis mukavuutena (ja laiskuutena). Teen oikeastaan enää vain asioita, joita ihan todella haluan tehdä. Teen vähemmän töitä, koska haluan viettää enemmän aikaa lapsen kanssa. Käyn treenaamassa vain silloin, kun oikeasti on sellainen fiilis. En ota kalenteriin mitään ylimääräisiä reissuja, jollei ole ihan pakko. Mietin jokaisesta menosta aina pitkään, että onko se sen arvoista?

Syksyn kisakausi lähestyy ja aina kilpailuihin valmistautuvia seuratessa tulee omat muistot dieeteistä mieleen. Osa minusta pohtii välillä kisaamista jopa puolitosissaankin. Ne onnistumisen hetket dieetin varrella ja etenevä kunto toivat välillä suurenmoisia onnen tunteita ja onnistumisen iloa. Toisinaan niitä kaipaa. Kunnes sitä taas miettii, että onko se sen arvoista? Rehellinen vastaus siihen on, että tällä hetkellä se ei todellakaan ole. Huomaan edelleen toisinaan pohtivani miten hienoa on, että voin syödä ihan mitä tahansa. Että reissuilla voin ottaa seisovasta pöydästä ihan mitä haluan. Että voin hakea kaupasta suklaata silloin kun tekee mieli. Vaikka keskellä viikkoa. Että minun ei tarvitse joka paikkaan mennessä pohtia, että mitä ruokaa siellä on tarjolla. Silti huomaan välillä ajattelevani ravintolasta tai muusta paikasta, että täällähän voisi käydä jopa dieetillä.

Viimeisimmästä dieetistäni on reilusti yli kaksi vuotta aikaa. Ja silti tällaiset ajatukset tulevat mieleeni. Minusta se kertoo siitä, etten missään nimessä olisi valmis kisaamaan, vaikkei Tinkaakaan olisi. Jos on onnellinen siitä, että saa syödä vatsansa täyteen, ei todellakaan ole dieetin aika. Kisaamiseen pitää olla palo ja mielen pitää olla kunnossa, kun sille tielle lähtee. Oma mieli jäi viiden dieetin jälkeen dieettimoodille, jossa pitää nauttia jokaisesta hetkestä, kun ruokaa on tarjolla. On ihan hyvä arvostaa ruokaa, mutta ei ole normaalia miettiä, että jee kun voin syödä niin, että nälkä lähtee. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys.


Niinpä kisaaminen saa odottaa ihan niin monta vuotta kuin tarvitsee. Ehkä en kisaa enää koskaan, kuka sen tietää? Urheiluhaasteista myös Vaasa Maraton jää nyt välistä. Kävin muutaman kerran kesällä ihan väkisin juoksemassa, kun yritin treenata puolikkaalle. Lopputulema oli se, että juoksin kesäkuussa kolme kertaa, heinäkuussa kahdesti ja elokuussa kerran. Ei taida olla asiaa maratonille. Olisin toki voinut lähteä vain tavoittelemaan maaliin pääsyä, mutta se on jo tehty. Kahdesti. Seuraavalla kerralla haluan tavoitella aikaa eikä sitä pysty tällä treenimäärällä tekemään. Hassua miten jotenkin nuo juoksuhaasteet houkuttelevat, vaikka suurin palo urheilussa on ihan muihin lajeihin. Ehkä se on se helppous. Juoksutapahtumaan voi ilmoittautua ja mennä kuka vain. Mihin muuhun kilpailuun aikuisiällä voi tuosta vain lähteä?


Elämästä on tullut tällaisella mentaliteetilla ihan mukavaa. Opettelen kovasti ein sanomista tässä koko ajan. Yritän päästä eroon siitä, että teen asioita vain velvollisuuden tunnosta. Asenteella jos en minä, niin kuka sitten? Ja miksi minä en muka voisi? Nyt ajattelen, että en minä voi kaikkia maailman töitä tehdä eikä maailma nyt vain voi kaatua siihen, että minä sanon joskus ei. Olisi aika uskomatonta jos minä olisin tämän maailmankaikkeuden keskipiste. Sitä paitsi minulla on paljon tärkeämpiäkin tehtäviä. Minun pitää mm. leikkiä niillä legoilla. Ja käydä leikkipuistossa keinumassa. Ja nukkua aamulla pitkään sylikkäin. Se se vasta tärkeä homma on.