maanantai 19. kesäkuuta 2017

Baby blues

 

Synnytyksen jälkeen äidit elävät hormonihuuruista aikaa. Mielialat saattavat vaihdella ja itku on herkässä. Toiset kokevat voimakasta baby bluesia heti synnytyksen jälkeen. Itse voin tällä kertaa synnytyksen jälkeen tosi hyvin, mutta sittemmin mieliala on alkanut heitellä. Tinkan kanssa olin yltiöonnellinen, mutta nyt sitä välillä tuntee selittämätöntä alakuloa ja maailmantuskaa, vaikka jo useammastakin suusta olen kuullut näyttäväni kovin freesiltä näin juuri synnyttäneeksi (tiedä sitten miltä juuri synnyttäneen kuuluisi näyttää..?). Mielessä pyörii kuitenkin vähän niitä sun näitä negatiivisia ajatuksia.

Rutiini. Vauvaan rakastuu kyllä samalla tavalla kuin esikoiseenkin, mutta tavallaan se suurin hohto vauvan hoitamisesta on poissa. Silloin kun tätä kaikkea teki ensimmäistä kertaa, se oli niin valtavan hienoa. Vaipan vaihtaminen oli ihanaa, minähän osaan tämän homman! Nyt kakkavaippa on vain kakkavaippa. Vauvan hoitamisessa on tietynlaista rutiinia, mikä totta kai on myös hyvä asia, mutta osittain sitä ensimmäisen lapsen huumaa välillä kaipaa.

Riittämättömyys. Koko ajan on huono omatunto siitä, että keskittyy toiseen lapseen liian vähän. Erityisesti esikoisesta on koko ajan huono omatunto, vaikka hän onkin saanut koko ajan huomiota niin minulta kuin erityisesti isältäänkin. Me olemme kuitenkin Tinkan kanssa olleet niin tiivis kaksikko, että kaikki mikä on häneltä pois, tuntuu minusta pahalta.



Pitkät päivät. Vähän jo huolestuttaa miten päivämme sujuvat sitten, kun puoliso palaa töihin. Nyt on vielä helppoa, kun minä voin pääasiassa keskittyä vauvaan ja hän hoitaa Tinkan käytännön asiat. On myös mukavaa kehitellä yhdessä tekemistä koko perheen voimin. Mutta mitäs sitten kun hän menee töihin? Miten saan päivämme kulumaan mukavasti? Miten saan tarjottua Tinkalle riittävästi aktiviteettejä? Miten pystyn huomioimaan hänet samalla kun hoidan vauvaa? Miten saan pidettyä itseni rauhallisena, kun taaperon uhmakohtaus iskee ja vauva tarvitsee huomiota samalla hetkellä?
 
Tulevaisuus. Tulevaisuus muutenkin mietityttää, vaikka tarkoituksena onkin olla kotiäitinä nyt jonkin aikaa. Yritän pysyä jumppaohjauksia lukuun ottamatta vallan pois töistä vielä pitkään. Silti välillä mietin, että mitä sitten kun töihin paluu koittaa. En haluaisi toimia yrittäjänä, mutta mistä saan töitä? Välillä pohdin uuden ammatin opiskelemista, mutta se näin kahden pienen lapsen äitinä on nyt ehkä turhan haastava juttu. Varsinkin kun kiinnostuksen kohteitani ei pysty kotipaikkakunnalla opiskelemaan.
 
Yhteinen aika. Tinka on nyt sen verran iso, että hänet voisi jättää jo vaikka yökyläänkin ja lähteä viettämään puolison kanssa yhteistä aikaa. Nyt kuitenkin vauvan myötä tuo yhteinen aika on jälleen siirretty ehkä ensi vuoteen. Tai sitä seuraavaan, kuka tietää. Niin hienoa kuin tämä kaikki onkin, niin tokihan sitä alkaa väkisinkin kaipaamaan myös aikuisten välistä aikaa.


Ja samalla koen kaikista negatiivisista ajatuksista huonoa omatuntoa. Sillä onhan tämä nyt maailman hienointa aikaa. Ja mitä suurin siunaus, että meille on toinen lapsi suotu. Mihinkään en tätä ikinä vaihtaisi. Enkä ikinä ole ollut niin onnellinen kuin lasten myötä. Tiedostan, että ristiriitaiset tunteet kuuluvat tähän hetkeen ja että suurimpia tunteista ovat kuitenkin onni ja rakkaus. Kaikki muu voidaan aina laittaa hormonien piikkiin, eikö niin?


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Synnytyskertomus - viikko sairaalassa

 

22.5.2017

Olin kovasti psyykannut itseäni siihen, että tämä toinen synnytys sujuisi ensimmäistä paremmin ja nopeammin. Tekisin kotona kaikkeni, jotta jaksaisin olla siellä supistusten kanssa mahdollisimman pitkään. Kaikki menisi hyvin ja olisin pian vauvan kanssa takaisin kotona.

No, asiat eivät aina mene kuten toivoo tai suunnittelee, varsinkaan näissä lastensaamisasioissa. Kipeät supistukset alkoivat viikko sitten tullen aina silloin tällöin yksittäisinä tai muutamina peräkkäisinä. Yhtenä yönä säännöllisiä supistuksia tuli viiden tunnin ajan, kunnes ne sitten lopahtivat. Tämänkin jälkeen aina silloin tällöin sai keskittyä hengittelemään ja pohtimaan, että nytkö..? Mutta ei. Sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä parin tunnin tiheämpiän supistelujen jälkeen menivät lapsivedet. Soitto synnärille, josta kehotus siirtyä paikan päälle. Koska supistukset loppuivat siihen, lähdin yksinäni autolla liikkeelle. Enpä olisi ajatellut, että ajan itse synnärille, kun aika tulee, heh. Puoliso jäi valvomaan Tinkan unta, koska tuolloin oli selvää, että ihan heti mitään ei tulisi tapahtumaan. Ja elättelin itse asiassa tuolloin vielä toiveita, että pääsisin takaisin kotiin supistuksia odottelemaan. Vesien mentyä ei kotiin kuitenkaan enää pääse, joten loppuyö meni synnärin tarkkailussa, josta aamulla siirto osastolle. Arvatkaapa nukuinko yhtään tuona yönä...

Nyt siis olen osastolla ja odotan, että synnytys käynnistyisi. Aika touhua. Ei voi ihan helpoimman kautta hoitaa siis tätäkään kertaa. En tiedä mitä kuperkeikkaa lähtisin heittämään, että saisin synnytyksen käyntiin. Pitää varmaan jotain tanssiliikkeitä alkaa tässä kehittelemään. Ja käydä tekemässä parit porrastreenit. Pidetäänhän peukkuja, että homma lähtisi etenemään. En haluaisi viettää sairaalassa yhtään "ylimääräistä" hetkeä. Varsinkaan, kun se tarkoittaa, että pitää olla erossa tuosta esikoisesta.



23.5.2017

Edelleen odotetaan. Ja odotetaan kuulemma huomiseen asti ennen kuin aletaan käynnistelemään. Miten tylsää. Yritän ravata pitkin sairaalan käytäviä, käyskennellä ulkona ja kiivetä portaita. En ole toistaiseksi saanut mitään aikaan. Puuh.

Hirveä ikävä Tinkaa, vaikka hän kävikin illalla pikaisella vierailulla. Onneksi puoliso on jo lomalla, niin pystyy hoitamaan häntä. Mutta erossa oleminen on ihan kamalaa. Haluaisin niin olla kotona.

Aloitan nyt manaamisen siitä, että tässä menee vielä ikuisuus. Positiivinen suhtautuminen kun ei selvästikään toiminut, niin yritetään negatiivisuuden kautta sitten.

----

Ei mitään, vaikka olen kävellyt niin, että selkä kramppaa. Rapuissa meni jalat hapoille, mutta vauva oli vain tyytyväinen. Kaikki viime viikolla vaivanneet supistukset ovat loppuneet. On tylsää. Tinka kävi kylässä ja ravattiin pitkin sairaalaa. Nyt vain kulutan aikaa TV:n, ristikoiden, kirjan ja somemaailman avulla. Ja käyn kävelemässä. Ja kävelemässä. Ihme touhua.

25.5.2017

Käynnistäminen aloitettiin eilen aamulla. Siihen käytettiin misoprostolia sisältävää tablettia, jota sain parin tunnin välein. Ensimmäisten neljän aikana mitään ei tapahtunut ja heitin taas jo toivoni. Sitten klo 18 tabletin jälkeen alkoivat kivuttomat supistukset, jotka klo 20 tabletista muuttuivat kunnollisiksi ja melko kivuliaiksi. Supistuksia tuli heti tiheästi, alle 10 minuutin välein, mutta koska ne olivat melko lyhyitä, pystyi niiden kanssa elämään. Klo 22 tabletin tarpeellisuutta pohdittiin, mutta koska supistukset olivat tosiaan lyhyitä, päätettiin se vielä supistusten tehostamiseksi ottaa. Sitten se olikin menoa. Supistelin parin minuutin välein ja kipeästi. Aluksi ajattelin pärjääväni, mutta nopeasti tilanne eteni niin, että sain ensiavuksi panadolia ja lämpöpussia. Ja ravasin suihkussa, jossa mietin, että ikinä en enää tee tätä itselleni tämän jälkeen (arvatkaapa olenko edelleen tätä mieltä, heh...). Viittä vaille yksitoista soitin puolisolle, että tulisi paikalle. Kätilö oli kyllä sitä mieltä, että puoliso olisi saanut tulla paikalle vasta saliin siirryttäessä, mutta jos näin olisi toimittu, olisi häneltä jäänyt koko synnytys väliin...

Puoli kahdentoista aikaan pyysin vielä jotakin kivunlievitystä, sillä supistelu oli jatkuvaa ja olin tosi kipeä. Päädyttiin kipupiikkiin, jota ennen piti kuitenkin ottaa vielä vauvasta käyrät. Niiden perusteella minut päätettiin on siirtää saliin, vaikka tilanne ei ollut edennyt vielä kovin pitkälle.

Salissa meidät otti vastaan sama kätilö, joka oli ollut mukana Tinkan syntymässä. Se oli mahtavaa, sillä hän on aivan huippu tyyppi! Itse tosin olin tässä kohtaa niin kipeä, että en oikein ollut enää kaikissa keskusteluissa mukana. Sain ensiapua ilokaasusta ja pohdimme seuraavaa lievitystä. Koska tilanne ei vieläkään ollut kovin pitkälle, päädyttiin epiduraaliin. Sain tipan käteeni ja kätilö alkoi mittaamaan verenpainetta. Minä mietin miten monta supistusta vielä pitäisi kestää ennen kuin valmistelut olisi tehty ja anestesialääkäri saatu paikalle. Lepohetkiä kun supistusten välillä ei juurikaan ollut.

No, verenpaine jäi sitten mittaamatta, sillä sain äkkiä supistuksen, jollaista en ollut ennen kokenut. Sen kipu oli sillä yhdestä kymmeneen asteikolla noin viisikymmentä. Jouduin hieman paniikkiin ja taisin olla vähän hysteerinen, kun en ymmärtänyt mitä tapahtuu. Onneksi seuraavan samanlaisen supistuksen kohdalla kätilö ymmärsi missä mennään. Muistan varmaan ikuisesti hänen sanansa: "Rauhoitu. Avaa silmät. Sinä synnytät." Oltiin siis yhtäkkiä muutamassa minuutissa edetty ponnistusvaiheeseen. Enpä olisi etukäteen uskonut, että synnytän muutaman ilokaasuhenkäisyn ja yhden panadolin avulla...

Ponnistusvaihe kesti kahdeksan minuuttia, mikä oli 50 minuuttia vähemmän kuin ensimmäisessä synnytyksessä. Lastenleikkiä siis, heh. Poika syntyi napanuora kaulan ympärillä, mutta taitavat kätilöt hoitivat homman niin, ettei vaaraa ollut. Kun kaikki oli ohi, totesin että "Tässäkö tämä oli?". Vajaa
viisi tuntia ja aarre sylissä. Uskomatonta. Hieman olin sekaisin tapahtuneesta hetken, sillä se hetkellinen pakokauhu ja nopea tilanteen eteneminen veivät jotenkin pois tästä maailmasta. Heti kuitenkin tiesin, että tällä kertaa tulisin voimaan sekä henkisesti että fyysisesti paljon paremmin kuin ensimmäisen synnytyksen jälkeen.


Ja nyt heti synnytystä seuraavana päivänä voin todeta, etten ole lähellekään niin kipeä kuin silloin. Pystyn heti kävelemään, vaikka hidas olenkin. Olen myös heti niin kovin onnellinen vauvasta ja mielialani on hyvä. Synnytys pyörii kyllä päässä, mutta lähinnä ihmetykseni siitä, miten kaikki tapahtui. Asia ei ahdista ollenkaan. Olivathan ne tuskaiset pari tuntia, mutta ne olivat pari tuntia. Ei parikymmentä tai paria päivää.



27.5.2017

Olin toivonut nopeaa kotiutumista, mutta vesien menon vuoksi se ei onnistunut. Kolme vuorokautta ilman vettä kun on vauvalle infektioriski. Tänään piti päästä kotiin, mutta kuinkas sitten kävikään. Kuten siskollaankin silloin, pojallakin todettiin kohonneet bilirubiiniarvot ja hän joutuu valohoitoon. Edessä on siis ainakin vielä yksi yö täällä. Eihän siinä muuten mitään, mutta Tinkalla alkaa olla aika kova ikävä äitiä. Ja äidillä Tinkaa. Aikaisemmin vain muutaman yön ilman äitiä viettänyt tyttönen on nyt ollut viikon ilman äitiä. Kyllähän se vähän koville ottaa.

Tiedän kyllä, että valitan turhasta, mutta en nyt näissä tunnekuohuissa voi itselleni mitään. Asiathan voisivat olla paljon huonomminkin. Jos vauvalla olisi hätä tai hän olisi vaikka syntynyt turhan aikaisin, voisimme joutua viettämään sairaalassa viikkoja. Ja minä itken viikon ja yhden lisäyön takia. Typerää, mutta niin se vain on.

Nyt istun täällä huoneessa ja yritän jollain tavalla saada aikaa kulumaan. Vauvalle tehdään syöttöpunnituksia, mutta muuten hän on valoissa. Ja minä istun tässä vieressä ja mietin miksi TV:stä
ei ikinä tule mitään ohjelmaa silloin, kun sitä olisi aikaa katsella.



2.6.2017

Kotiuduimme viime sunnuntaina, mutta labrakontrolleissa käytiin vielä maanantaina ja keskiviikkona. Nyt kaikki on hyvin. Terveydenhoitaja kävi kotikäynnillä ja selvisi, että vauvan paino on tämän kotona olon aikana noussut paremmin kuin hyvin. Sairaalassa hän sai hieman lisämaitoa, mutta kotona en ole sitä enää antanut. Onneksi, koska se olisikin ollut jo ihan liikaa.

Kävin itse jo pienellä kävelylenkilläkin lasten ja anopin kanssa. Hyvin pienellä ja hyvin rauhallisella, mutta alku se on sekin. Olen toipunut tosi hyvin ja koko sairaalaviikko alkaa tuntua jo kaukaiselta asialta. Olen myös puhunut synnytyksestä hyvillä mielin. Tinkan synnytyksestähän en oikein ole puhunut muuta kuin puolison ja terveydenhuollon henkilökunnan kanssa. Se oli jotenkin niin ahdistava kokemus, etten ole juuri halunnut käydä sitä läpi. Mutta nämä olivatkin kuin yö ja päivä nämä synnytykset. Tinkan kanssa kesto oli 27 h, josta ponnistusvaihe 56 minuuttia ja nyt samat luvut olivat 4,5 h ja 8 minuuttia. Että onko se nyt ihme, että sitä kokee päässeensä tällä kertaa "vähän" helpommalla.




4.6.2017

On nämä kyllä maailman hienoimpia hetkiä.  Voisipa pysäyttää ajan. Ensihetket vastasyntyneen kanssa ovat kyllä jotain aivan uskomatonta. Kaikki muut maailman asiat tuntuvat täysin merkityksettömiltä. Vain tämä on tärkeää. En haluaisi täältä kuplasta pois. Kohta alan kuitenkin miettimään treenaamista tai jäljellä olevia raskauskiloja, vaikka ne tuntuvat nyt aivan vähäpätöisiltä seikoilta. Voisipa jäädä tähän tunteeseen ja hetkeen ikuisesti.

Tässä tulee krooninen vauvakuume.