lauantai 25. helmikuuta 2017

Ne hiton raskauskilot!

No niin, tässä sitä taas ollaan. Tuskailemassa näitä hiton kiloja, vaikka ollaan vasta juuri pääsemässä raskauden viimeiselle kolmannekselle ja painonnousun pitäisi olla vasta edessä. Neuvolassa kuitenkin sain havahtua siihen, että viimeisen kuukauden aikana painoa on tullut kilo viikossa ja yhteissaldo on jo 13 kg. Ja oikeasti havahduin tähän vasta nyt, sillä olen ajatellut homman etenevän tällä kertaa paljon mukavammin.

Tinkastahan kiloja tuli yhteensä 25. Ne kyllä kaikki lähtivät alle vuodessa, joten siinä mielessä ongelmaa ei ollut.  Ei se kilojen kerääminen nyt kuitenkaan kovin tarpeellista liene ja ainahan siihen saattaa riskejä liittyä. On kuitenkin vaikea miettiä mitä sitä tekisi toisin.

Minulla on nimittäin nälkä. Ihan jatkuva ja todellinen nälkä. Tuntuu, että vatsa ei kunnolla täyty mistään ja koko ajan voisi syödä. Erityisesti iltaisin, jolloin tuntuu, että mikään iltapala ei pidä nälkää koko yötä poissa. Olen toki myös herkutellut, ei sitä käy kieltäminen, mutta pääasiassa olen yrittänyt täyttää vatsaa ihan perusruoalla ja välipaloilla. Aamupuuro on palannut jäädäkseen ja lisäksi olen syönyt kilokaupalla appelsiineja. Mitään radikaalia ruokavaliossa ei siis ole tapahtunut, lähinnä kai välipalojen määrä on tämän nälän myötä kasvanut.

Hassua on se, että tuo 13 kilon painonnousu piti nähdä neuvolan puntarilla, itse en sitä ole huomannut. Niinkö paljon sitä peilikuvalleen sokeutuu? Vai näkeekö sitä aina vain vatsan, kun sinne peiliin katsoo? Jää se vatsan yläpuolelta löytyvä ylimääräinen leuka sitten huomaamatta? Jotenkin olen tässä raskaudessa voinut henkisesti niin hyvin, että vartalon muutokset eivät ole juuri herättäneet tunteita. Lähinnä olen vain fiilistellyt vatsaa ja ollut siitä onnellinen. Myös fyysisesti olen pystynyt vielä moniin entisiin asioihin, kuten hyppimään Sh'Bamissa ja punnertamaan Pumpissa, joten paino tai vatsa ei ole varsinaisesti tullut tielle sielläkään. Kaiken kaikkiaan tästä painonnoususta onkin tällä hetkellä varsin ristiriitaiset tuntemukset. Toisaalta se ärsyttää hirveästi ja toisaalta taas tiedän, etten mitään oikeastaan toisinkaan tekisi. En aio alkaa stressaamaan syömisestä tai rajoittamaan sitä. Jos on nälkä, niin silloin syödään.

Jotain muutoksia voisin silti tehdä.
- Voisin pyrkiä syömään enemmän lämmintä ruokaa, mikäli se pitäisi nälkää paremmin poissa.
- Voisin keskittyä enemmän proteiinipitoisiin välipaloihin, sillä olen syönyt nyt kovin hiilihydraattipitoisesti (mysliä, leipää, hedelmäsmoothieita).
- Voisin juoda enemmän vettä. Juon ihan liian vähän, joten voisin sillä nesteelläkin vähän täyttää mahaa.

Näiden lisäksi aion edelleenkin ottaa rennosti. Uskon, että henkinen hyvinvointi on yhtä tärkeää kuin fyysinen, joten minkäänlaista stressiä en aio ottaa. Alan vain uskoa siihen, että toiset meistä keräävät raskausaikana enemmän kiloja kuin toiset ja se vain pitää hyväksyä. Totta kai tilannetta pitää seurata ja hieman rajoittaa esim. sokerin saantia, jotta vauvasta ei kasva kovin isoa, mutta mihinkään hifistelyyn ei tarvitse alkaa. Kannattaa myös välttää vauvaryhmiä, joissa porukka on samoihin viikkoihin mennessä kerännyt ehkä viidesosan minun kiloistani. Hitot siitä sitten. Itsepä kiloni kannan. Ja teen sen mielelläni, sillä lopputuloksena on jotain maailman parasta. Siinä vaiheessa, kun palkinto on sylissä, ei paljoa elopainot enää kiinnosta.

Viettäkäähän kuulkaa mukava viikonloppu! Itse palailen juuri junalla BodyPumpin jatkokoulutuksesta ja suuntaan seuraavaksi Ässien peliin. Olen uhannut syödä siellä tänään elämäni ensimmäiset kiekkonakit eli niin sanotun nakkimukin. En vaan enää tiedä uskaltaako sitä tämän kilopuhinan jälkeen tehdä. Pitää ehkä siirtää ensi kauteen. Niitä terveellisiä kiekkoeväitä odotellessa.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Haikeat hetket


Aika rientää ja raskautta alkaa olla jo 26 viikkoa täynnä. Ihan ei onnistunut alkuperäinen ajatukseni viikkoseurannasta blogissa tai edes pöytälaatikossa… Viikot hurahtavat ohi sen kummemmin ajattelematta ja suunnittelematta. Äitiyspakkausta lukuun ottamatta mitään hankintoja ei ole vielä tehty, mutta ehkä hyvin suunniteltu on jo puoliksi valmis?

Toistaiseksi siis tämä raskaus on ollut kaikin puolin ensimmäistä helpompi. Tinkaa odottaessa jäin näillä viikoilla pois tuntien ohjaamisesta, nyt olen vielä hyvinkin mukana. Tai no, hyvin ja hyvin. Kevennetysti ja hieman tavallista jäykemmällä lantiolla, mutta kuitenkin. Ensimmäiset pienet oireilut supistusten ja liitoskipujen suhteen ovat kuitenkin ilmestyneet, joten tilannetta seuraillen edetään. Pahoinvointiakin on edelleen toisinaan. Sehän ei ollut tällä kertaa yhtä kovaa kuin ensimmäisessä raskaudessa, mutta kummallisesti sitä on riittänyt tänne viimeiselle kolmannekselle asti.

Se, mikä vähän vaivaa, on pieni haikeus. Mitään päätöstä lopullisesta lapsiluvusta ei ole tehty, mutta voihan se olla, että luku jää kahteen. Se taas tarkoittaisi sitä, että teen kaikkia näitä asioita vasta toista, mutta samalla jo viimeistä kertaa. Onhan se nyt jollain tavalla haikeaa. Nämä ovat kuitenkin olleet niitä kaikkein sykähdyttävimpiä asioita. Erityisesti mieleen ovat jääneet:

  • Positiivinen raskaustesti. Sen näkeminen on jokaisella (kolmella) kerralla tuntunut niin mielettömältä.
  • Ensimmäinen ultraääni. Kävin sekä Tinkasta että nyt toisella kerralla varhaisultrassa yksityisellä. Lääkärin sanat siitä, että kaikki on niin kuin kuuluukin, ovat ikään kuin käynnistäneet raskauden, vaikka tuolloin ollaankin oltu vasta alkuvaiheessa. Tuon ultran jälkeen myös kerroimme asiasta jo perheellemme, mikä sekin teki asiasta jotenkin todellisemman.
  • Sukupuolen kuuleminen. Sukupuolella sinänsä ei ole väliä, mutta sen tietäminen on tehnyt vauvasta jotenkin oman persoonansa. Meillä on myös kummallakin kerralla ollut nimi valmiina, joten tuolloin olemme tavallaan kuulleet, että kuka siellä vatsassa asuu. Se on ollut itselle liikuttava hetki.
  • Äitiyspakkaus. Mikä siinä on, että pahvilaatikollinen vaatteita, joita löytyy lähes jokaiselta saman vuoden vauvalta, saa niin innostumaan?
  • Vatsa. Se on samalla niin ihana ja niin ärsyttävä. On ärsyttävää, kun vaatteiden löytäminen on niin hankalaa ja on ärsyttävää olla kömpelö. On ärsyttävää, että on talvi ja takki menee enää ihan vaivoin ja puristaen kiinni. On ärsyttävää, että kasvaminen ei rajoitu vatsaan vaan leviää myös takapuolen ja alaleuan alueelle. Ja samalla on niin hellyyttävää omistaa iso vatsa, jossa asuu pienen pieni ihminen. Eikä tarvitse ikinä vetää vatsaa sisään vaan voi esitellä sitä ylpeydellä.
  • Vauvavuosi. Se kun voi vain istua vauvan kanssa sylikkäin tuntitolkulla ilman, että tekee muuta kuin ihailee aikaansaannostaan. Se tosin ei ehkä enää onnistu, kun taapero juttelee vieressä, mutta luulen silti, että tulen jälleen toivomaan ajan hetkittäistä pysähtymistä.
  • Lupa höllätä. Raskausajat ovat olleet ensimmäisiä hetkiä elämässäni, kun en ole vaatinut itseltäni liikoja. Tai ehkä erityisesti tässä toisessa raskaudessa olen ymmärtänyt tämän. Olen nukkunut kun on väsyttänyt. Olen jättänyt treenaamatta, kun on siltä tuntunut. Olen sanonut ei, jos aikataulut ovat kiristyneet. Olen keskittynyt siihen, että voin mahdollisimman hyvin ja nostanut sen omassa arvoasteikossani varsin korkealle. Täysin ennenkuulumatonta.

Samalla kun olen yrittänyt nauttia tästä hetkestä, olen jo kaivannut tulevaa ja erityisesti tiukkoja treenejä. Fitness on kuitenkin edelleen vahvasti elämässäni mukana valmentamisen ja valmentajakoulutuksen vuoksi, joten myös muut kuin vauva-asiat pyörivät päässä. Mutta tätähän tämä nyt on; fitnesstä ja vauvoja. Hyvä yhdistelmä. Yritän kuitenkin olla haikailematta jotain muuta kuin tämän hetkistä aikaa. Yritän ottaa tästä kaiken irti. Nauttia tästä vatsasta, vaikka mitä muita oireita ilmenisi. Koskaan kun ei tiedä milloin on se viimeinen kerta.


keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Taaperoperhe Kööpenhaminassa



Vuodenvaihteessa halusimme päästä pienelle lomalle ja tällä kertaa lomapaikaksi valikoitui Kööpenhamina. Kriteerinä oli lähinnä lyhyt lentomatka, sillä muutaman päivän takia ei lapsen kanssa jaksa kovin pitkälle lähteä reissaamaan. Kööpenhaminasta olen myös kuullut paljon hyvää, joten odotin mielenkiinnolla tekisikö kaupunki yhtä suuren vaikutuksen kuin Oslo aikoinaan.

Pari vuotta sitten vietimme vuodenvaihteen lomaa Gdanskissa ja tuolloin totesin, että kaupunkilomat talvella eivät ole hyvä juttu. Olen Kööpenhaminan reissun jälkeen samaa mieltä. Palelen aina ja joka paikassa, joten pakkanen ja paljon kävelyä eivät ole hyvä yhdistelmä. Eli ensi talvena lähdemme lämpimään.

Menomatkassamme oli hieman jännitystä, sillä olimme valinneet Porin ja Helsingin väliseksi matkustusvälineeksi junan ja kuten on tiedossa; VR ja talvi eivät ole hyvä yhdistelmä. Ensimmäinen ongelmamme toki oli löytää Porista tilataksi, joka veisi meidät, appivanhemmat, kummitytön ja 1-vuotiaan lastenistuimessa rautatieasemalle. Enpä olisi uskonut, että taksin varaaminen voisi olla niin hankalaa. No mutta, aivan loistavaa palvelua tarjonnut taksi lopulta löytyi ja pääsimme junamatkalle hyvillä mielin.

Ongelmat alkoivat pääkaupunkiseudulla, sillä koko pääkaupunkiseudun junaliikenne oli sekaisin. Tikkurilaan mennessä olimme jo melko paljon myöhässä ja tuolla meillä oli vielä junanvaihto lentokentälle vievään junaan. Vaihdoimme ripeästi heti ensimmäiseen lentokenttäjunaan, mutta yllätys, yllätys, se ei lähtenytkään mihinkään. Aikamme istuttuamme tuli kuulutus, ettei ole tietoa milloin juna pääsee liikkeelle. Tässä kohtaa meillä oli vajaa 40 minuuttia lähtöselvityksen sulkeutumiseen ja piti vielä hakea vuokrattu vaunupussi eri terminaalista. Ei muuta kuin kaikki kamat kasaan ja etsimään taksia. Onni onnettomuudessa oli, että taksijonon ensimmäisenä oli tilataksi, johon mahduimme kaikki ja saimme vain heittää vaunut ja laukut autoon mukaan. Taksikuski rauhoitteli, että puolessa tunnissa ehdimme hyvin hakea vaunupussin ja vielä ajoissa lähtöselvitykseen. Ja näin kävikin, huh!

Menomatkan koneessa Tinka nukkui, joten matka sujui mukavasti. Kööpenhaminan lentokentältä pääsi junalla rautatieasemalle, jonka lähellä hotellimme sijaitsi, joten siirtymiset sujuivat hyvin. Olimme tosin luottaneet liikaa rautatieasemaan, sillä oletimme, että sieltä pääsisi myös metroon, mutta näinhän ei ollutkaan. Metroasemalle oli toista kilometriä matkaa, mikä aiheutti hieman haasteita siirtymisten suhteen. Ilmeisesti metro myös rautatieasemalle on kuitenkin nyt Kööpenhaminassakin rakenteilla.

Vierailukohteiksemme paikan päällä valikoituivat Den Blå Planet, Zoo, Strogetin kävelykatu, Nyhavn sekä Amalienborg ja vahdinvaihto. Yritimme myös käydä Carlsbergin museossa, mutta heikkojen opasteiden ja rakennustyömaiden vuoksi emme löytäneet museolle heti ja kyllästyimme etsimään.

Den Blå Planet sijaitsi melko lähelle juna-asemaa, joten sinne kulkeminen sujui helposti. Akvaario oli mukava ja sopivan kokoinen kohde meille. Siellä oli pari muutakin lapsiperhettä meidän lisäksi, joten varsinainen perhekohde oli kyseessä. Eläintarhaankin lähdimme junalla, mutta tällöin kävelemistä asemalta tuli reilu kilometri. Ja tietysti eläintarhassa kävelyä oli tiedossa lisää. Tilannetta ei parantanut se, että taivaalta tuli räntää ja koko ajan palelsi. Käveleminen sai myös selkäni väsymään, näitä raskauden iloja taas. Eläintarha oli kuitenkin iso ja monipuolinen, joten päivä oli sinänsä kyllä mukava.

Kööpenhaminassa kulkemiseen sopisi ilmeisesti parhaiten bussi ja kesäaikaan erityisesti Hop on - hop off -bussi, joka kiertää kaikki tärkeimmät turistikohteet. Näin talvella se ei kuitenkaan kiertänyt
kaikkia halumiamme kohteita.

Tinka oli koko matkan erittäin reipas matkustaja. Hän jaksoi istua rattaissaan ja naureskella pitkiä päiviä. Päiväunien nukkuminen oli jälleen kerran haastavaa, mutta onneksi yöt sujuivat sitten hyvin. Paluumatkalla väsymys sitten otti vallan ja lentomatka meni torkkuessa ja itkeskellessä. Siinä kohtaa itkuun ei oikein auttanut enää mikään. Sitä vain yritti löytää toiselle koko ajan parempaa asentoa, jossa se uni tulisi. Ennen lentomatkaa olimme joutuneet jonottamaan turvatarkastuksessa aivan tuhottoman kauan ja jo se oli saanut väsyneen tytön ärsyyntymään. Voin kertoa, että kun olet yrittänyt rauhoitella sylissä huutavaa ja rimpuilevaa taaperoa kaikin mahdollisin keinoin ahtaissa jonoissa ja päädyt turvatarkastukseen, jossa yrität saada kaikki eväät ja nesteet järjestykseen, itsesi ja taaperon läpi jostakin portista, palamaan takaisin ottamaan kenkiä pois vain seurataksesi kuinka moni ihminen sinut sillä välin kiilaa ja lopulta hikisenä läpi portista etsimään, että kuka otti lapseni ja vastaamaan virkailijan kysymyksiin lapsen eväistä, niin ei näissä hormonihuuruissa ollut kuulkaa itku kaukana. Siihen paloin myös kaikki aika, jonka olimme suunnitelleet käyttävämme lentokenttäshoppailuun. No, säästö on aina hyvästä!
Tosiaan seuraava ulkomaan matkamme suuntautuu hyvin todennäköisesti jonnekin hieman lämpimämpään kohteeseen. Matkasta voi tulla mielenkiintoinen, sillä silloin lapsia tulee olemaan kaksi. Ai että, siinä sitä saattaa vipinää ja villejä tilanteita riittää! No, tuohon matkan on vielä aikaa, sillä seuraava juniorimme syntynee vasta toukokuun lopulla eikä tässä ihan heti olla reissuun lähdössä.

Hotellien aamiaiset :)
 

 

 

 



maanantai 16. tammikuuta 2017

Millainen äiti haluaisin olla?


Haluaisin olla järjestelmällinen äiti. Sellainen, joka arkistoi kaikki vauvavuoden tapahtumat kauniiseen vaaleanpunaiseen kirjaan. Siellä lukee lapsen kehittymisestä kaikki mahdollinen ja se on kuvitettu vuoden tapahtumilla, kuten onnittelukorteilla, junalipuilla ja ensimmäisillä kädenjäljillä.

Sen sijaan kirjoitan vauvakirjaan joskus ja jouluna, jolloin joudun miettimään, että minkä ikäisenä se ensimmäinen askel nyt tulikaan. Ei hitto vie, kyllä äidin nyt tällainen pitäisi muistaa! Mutta tuntuu, että hän on kävellyt jo ikuisuuden ja viikot pyörivät vauhdilla eteenpäin.

Haluaisin olla sisustava äiti. Sellainen, jonka lapsen huoneessa on harkittuja yksityiskohtia. Vähintään itse tehty taulu ensimmäisestä vauvakuvasta ja pienen pienistä jalanjäljistä. Uusia sisustusinspiraatioita etsiskelisin jatkuvasti lehdistä ja blogeista.

Sen sijaan kasaan kaikki lelut, muistot ja kirjat lapsen huoneeseen aivan miten sattuu. Jaksan kerätä lelut lattialta ehkä joka kolmas päivä. Jos silloinkaan.

Haluaisin olla aikaansaava äiti. Sellainen, joka toivoessaan muistoksi valokuvaussessiota ammattivalokuvaajan kanssa sekä raskausaikana että vauva-arjessa, myös saisi aikaan toteuttaa toiveensa. Sitten aikaansaavasta äidistä tulisi sisustava äiti ja koti olisi verhottu ihanilla rakkauskuvilla.

Sen sijaan mietin edelleenkin, että en sitten tosiaan saanut aikaiseksi järjestää Tinkan 1-vuotiaskuvausta. Enkä saa varmaan edelleenkään sitä raskauskuvausta. Tai vastasyntyneen kuvausta. Otan tavoitteeksi koko perheen kuvaukset, kun Tinka täyttää kaksi vuotta. Tai ehkä 20 vuotta.

Haluaisin olla pullantuoksuinen äiti. Sellainen, joka tekee itse kaikki ruoat ja maustaa ne itse kasvattamillaan yrteillä. Leipoo viikoittain pullaa ja ottaa lapset mukaan ruoanlaittoon.

Sen sijaan menen useimmiten sieltä mistä aita on matalin ja teen niitä samoja vanhoja jauhelihakastikkeita viikosta toiseen. Enkä osaa vieläkään käyttää yrttejä. Ostin yleiskoneen, koska rakastan pullaa, mutta yllättäen en ole saanut vielä aikaiseksi. Tinkakin viittaa äidin ruoille kintaalla, joten saa useimmiten edelleen tulla toimeen ihan muiden äitien tekemällä ruoalla.

Haluaisin olla siisti äiti. Sellainen, joka käyttää päivät kotona hyödyksi ja pitää kodin puhtaana. Joka voi siivota vähän joka päivä ilman, että joka päivä tarvitsee aloittaa suursiivousta alusta asti. Sellainen, joka tietää kaiken ekologisista puhdistusaineista ja pitää kodin raikkaana ja hyvän tuoksuisena. Kerää lelut sisustukseen sopiviin laatikoihin iltaisin ennen kuin alkaa silittää puhtaita pyykkejä.

Sen sijaan suurin ponnistukseni on pölyjen pyyhintä kerran viikossa. Teen sen rätillä ja vedellä eikä meillä tuoksu ikinä raikkaalle. Tinka saa levittää lelunsa joka ikiseen huoneeseen, joista jaksan siivota iltaisin yhden, jos sitäkään. Sisustuksessa mikään ei sovi mihinkään eikä koskaan ole ihan siistiä. Pyykit jaksan juuri ja juuri viikata kaappiin, silittämisestä on ihan turha haaveilla.

Haluaisin olla asioista kiinnostunut äiti. Sellainen, joka tuplarattaita pohtiessaan käy läpi kaikki mahdolliset merkit ja niiden nettisivut, lukee äitipalstoilta arvosteluja ja pohtii järkevästi rattaiden sopivuutta perheen tarpeisiin.

Sen sijaan odotan, että tieto sopivista rattaista vain jotenkin tupsahtaisi päähäni. Tai että joku muu hoitaisi homman puolestani. Ja sitten päädyn ostamaan ensimmäiset vähääkään omaan silmään sopivat ilman minkäänlaista ennakkokartoitusta.

Millainen äiti sitten olen?

Sellainen, joka istuu lattialla lelujen keskellä ja miettii miten valtavan hienoa onkaan vain istua tässä. Sellainen, jonka mielestä lapsesta on tullut suorastaan nero, kun se osaa jo laittaa palikat oikeista rei`istä laatikon sisään. Sehän on aivan valtavan hieno taito! Sellainen, joka pussaa ja halaa joka välissä, niin että lapsen pitää välillä todeta ”Äh!” ja työntää äiti kauemmas, kun se häiritsee tärkeitä leikkejä. Sellainen, joka laittaa sitä samaa ruokaa aina, mutta tekee sen mielellään ja rakkaudella. Sellainen, jonka maailmassa sekainen koti ei loppupeleissä merkitse paljoakaan. Sellainen vähän tukka pystyssä ja villasukat jalassa kulkeva äiti, joka lapsen päiväunien aikaan ottaa lapsen kainaloon ja menee itse mukaan unille. Ja jättää samalla tiskit altaaseen ja pyykkikorin täyteen. Sellainen kaikkea muuta kuin täydellinen äiti, joka välillä jättää lapsen lähteäkseen jumppaamaan. Tai opettamaan fitnesstytöille poseerauksia. Tai palaveeraamaan milloin mistäkin.

Sellainen äiti, joka odottaa tulevaa uutta äitiyslomaa kuin kuutta nousevaa, sillä se on toistaiseksi ollut maailman paras työ. Silloin saa istua villasukat jalassa lattialla ja leikkiä dubloilla. Vielä kun tulisi kesä ja voisi lähteä ilman pukemisepisodia ulos. Ai että, sitä odotellessa.






 

tiistai 3. tammikuuta 2017

Vuoden 2016 liikuntahaasteena 200 vaunulenkkiä



Vuoden 2016 tavoitteena oli tehdä 200 vaunulenkkiä. Alkuvuosi sujuikin varsin mallikkaasti ja vuoden puolessa välissä lenkkejä oli kasassa jo 124. Tuolloin ajatuksena oli, että 200 menee rikki niin, että heilahtaa. Toukokuussa mm. lenkkejä tuli 31, kun muutamana päivänä vedettiin tuplat tai jopa triplat. Vähimmäisaika lenkillehän oli 30 minuuttia. Pääasiassa lenkkien pituus on ollut 40-60 minuuttia, mutta löytyy sieltä mm. 2,5 tunninkin lenkki.

Syksyllä alkaneet osa-aikatyöt ja lisääntyneet toiminimen työt toivat lenkkielämään haastetta, kun päikkäriaika pitikin käyttää töiden tekemiseen. Jonkin verran käytiin sitten lenkillä niin, että Tinka oli hereillä mukana kyydissä. Loppuvuodesta tällaisetkin lenkit vähenivät, sillä taapero keksi, että talvivaatteiden pukeminen on hirveintä mitä maailmassa voi olla ja sitä pitää vastustaa kaikella tarmollaan eli mahdollisimman kovalla kiemurtelulla ja huudolla. Aina siis äiti ei vain jaksanut. Ja mitä pidemmälle raskaus on edennyt, sitä vähemmän on oikeastaan huvittanutkaan. On kyllä kiva saada raitista ilmaa, mutta kuntoiluksi sitä ei enää voi sanoa, on se sen verran rauhallista kävelyä.

Viikkoa ennen vuoden päättymistä lenkkejä puuttui vielä neljä, mutta niin vain ne saatiin kaikki tehtyä! Vuoden viimeinen ja samalla 200. lenkki suoritettiin vuoden viimeisenä päivänä. Huh, tavoite saavutettu!

Tuo leikkimielinen tavoite sai minut kyllä useammankin kerran nostettua sohvalta vuoden aikana. Olisin varmasti muutenkin lenkkeilyt, mutta nyt lenkkejä tuli ihan varmasti muutama enemmän. Oli siitä siis selkeästi hyötyä. Tulevalle vuodelle en kuitenkaan aio tavoitteita asettaa. Vuosi aloitettiin kyllä heti koko perheen kävelylenkillä ja jumppien ohjauskin jatkuu normaalisti, mutta muuten aion mennä ihan täysin itseäni kuunnellen. Huomaan jo nyt, että en enää tunneillakaan jaksa vetää itseäni ihan piippuun. BodyPumpissa olen vähentänyt painoja selkeästi, sillä ei vain löydy sellaista draivia tekemiseen kuin yleensä. Ehkäpä se kroppa kertoo, että osa energiasta menee nyt ihan muualle ja vähempikin hosuminen riittää.



Tavoittelen sitä, että pystyisin ohjaamaan mahdollisimman pitkälle. Viimeksi jäin pois 26. raskausviikon paikkeilla. Nyt ollaan raskauden puolivälissä eli 20 viikkoa takana ja toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin eikä liikkuminen aiheuta minkäänlaisia tuntemuksia. Katsotaan miten pitkälle tällä kertaa päästään. Pahoinvointi ja uniongelmat ovat viime aikoina olleet seuranani. Ja vähäinen nukkuminen tuntuu lisäävän pahoinvointia. Kaikki hajut myös etovat ja näin ollen vaipan vaihtokin on ulkoistettu puolisolle. Puuh. On ärsyttävää, kun on aivan poikki, mutta uni ei vain tule tai koko yö menee heräillessä. Toivottavasti tämäkin helpottaa taas kohta.

Onko muilla liikuntatavoitteita ensi vuodelle? Tinkan kanssa aloitetaan ensi viikolla taaperosirkus, mistä olen aivan innoissani! Niin mahtavaa päästä liikkumaan yhdessä. Mielenkiinnolla odotan. En ole halunnut kovastikaan Tinkan kanssa harrastuksia ottaa, sillä jonkun verran kun tekee töitä, on näitä aikatauluja jo muutenkin ihan riittävästi. Jotain on kuitenkin mukavaa päästä tekemään. Siinä meille siis alkuvuoden liikuntatavoitetta; sirkustella ahkerasti!


tiistai 20. joulukuuta 2016

Hehkua ja sokerirasitusta


Olen kuullut, että raskaana olevissa on tietynlaista hehkua. Olen ajatellut sen olevan p****puhetta, sillä ensimmäisessä raskaudessa olo oli kaikkea muuta kuin hehkeä. Tällä toisella kerralla olen jo useamman kerran kuullut, että hehku näkyy ja ehkä pystyn jopa allekirjoittamaankin sitä! Kaikki on mennyt niin eri tavalla kuin Tinkan kanssa.

Alussa toki tuli huonovointisuutta ja väsymystä, mutta se ei ollut ylivoimaisen lamaannuttavaa. Yhä edelleen saan ajoittain voimakkaita pahoinvointikohtauksia, mutta ne menevät nopeasti ohi. Mitään erityisen suurta väsymystä en enää raskauden puolivälin lähestyessä ole tuntenut. Samalla henkinen vointi on sata kertaa parempi kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin olin tosi alakuloinen melkein läpi raskauden. Nyt negatiivisia ajatuksia ei ole juurikaan päähän eksynyt.

Paino on oman puntarin mukaan muutaman kilon jo noussut, mutta ei ihan sellaisella vauhdilla kuin viimeksi. Onneksi. Näin olo omassa kropassa pysyttelee mukavana. Vatsa on pieni ja sievä eikä olo tunnu vielä isolta ja turvonneelta, kun viimeksi siltä tuntui hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien. Tuntien ohjaamisen suhteen ei ole ollut ongelmia. Vatsalihasten tekemistä olen vältellyt aika lailla alusta lähtien, sillä vatsalihasten kanssa oli viime raskaudessa ongelmaa, kun ne alkoivat antaa vatsalle tilaa. Kipu oli tuolloin varsin suuri. Nyt yritän olla rasittamatta vatsaa yhtään enempää kuin mitä nyt vartalonhallinnassa sen pitää hommia tehdä. Liikkeistä ovat poissa myös selinmakuulla tehtävät liikkeet, sillä sen lisäksi, että ne ensimmäisen kolmanneksen jälkeen saattavat vaikuttaa hapenkuljetukseen, ne eivät itsestä tunnu miellyttäviltä. BodyPumpin kyykyissäkin pitää joskus antaa periksi hieman maltillisemmille painoille, mutta muuten kaikki sujuu hyvin.


Silti menin tällä kertaa hieman jännityksellä sokerirasitukseen, koska viimeksihän sieltä tuli yksi korkea arvo ja sitä kautta raskausdiabeteksen diagnoosi. Tällä kertaa arvoissa ei ollut mitään huomauttamista. Kaikki olivat selkeästi alle viitearvojen, joten sain huokaista helpotuksesta. Eihän tuo diagnoosi nyt mikään katastrofi ole, mutta aina se kertoo suurentuneesta diabetesriskistä jatkossakin. Raskausdiabeetikkojen vauvojenkin sokeriarvoja mittaillaan syntymän jälkeisinä päivinä huolellisesti. Olin iloinen, että tällä kertaa kaikki oli hyvin.

Sokerirasitus itsessään ei minusta ole suurikaan juttu, vaikka tokihan sitä kaksi tuntia istuisi mieluummin hieman mukavammilla penkeillä kuin laboratorion odotusaulassa. Aika menee kuitenkin suhteellisen nopeasti lehtiä lueskellessa eikä onnekseni pahoinvointikaan tuona aamuna vaivannut. Kotiin päästyä söin kyllä ison lautasellisen puuroa ja melkein puolikkaan ruispatongin, hieman oli nälkä iskenyt odottelun seurauksena!

Kaiken kaikkiaan siis asiat ovat mallillaan. Vuoden kahden viimeisen viikon aikana pitäisi saada vielä jonkin verran työhommia tehtyä (joita selkeästi välttelen tätä kirjoittamalla), mutta onneksi joulupyhiin mahtuu myös perheen keskeistä laatuaikaakin. Yritän jaksaa ensimmäistä kertaa elämässäni valmistaa jouluaattoaamuna riisipuuroa. Jospa tästä saisi jotain meidän omia jouluperinteitä aloitettua. Koska sitähän joulu, perinteitä perinteiden perään!
 

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Isän rooli vauva-arjessa

Osallistuttuani keskusteluun isän läsnäolosta synnytysvuodeosastolla, jäin miettimään isän roolia vauva-arjessa enemmänkin. Monestihan ajatellaan, että koska vauva on aluksi niin kiinni äidissä, ei isän rooli ensimmäisinä kuukausina ole niin merkittävä. Olen eri mieltä. Kyllä omassa jaksamisessa puolisolla on ollut aivan valtavan suuri rooli. Yleisestikin ottaen tunnen aina olevani vähän hukassa ilman häntä ja tällaisissa herkissä elämäntilanteissa asia vain korostuu.

Olen varmaan maininnutkin, että kokemus synnytysvuodeosastosta ei ollut kovin miellyttävä. Täpötäynnä olevan osaston vuoksi emme saaneet perhehuonetta vaan kahden hengen huoneen. Pelkästään samana päivänä Tinkan kanssa syntyi kymmenen muutakin vauvaa, joten voitte kuvitella, että henkilökunnalla oli kädet täynnä töitä. En tiedä oliko kiire syynä sille, että tapasin paljon töykeää henkilökuntaa. Kenties, mutta tuoreena äitinä ja rankan ensisynnytyksen kokeneena, en mitenkään pystynyt pitämään osastoa mukavana paikkana.

Olin ensimmäiset päivät hyvin kipeä ja synnytyksestä melko ahdistunut. En nukkunut öisin enkä päivisin. Yöt olivat jumalattoman pitkiä, koska unta ei ollut, mutta mitään et voinut tehdä, ettei huonekaveri häiriintyisi. Yhden puolikkaan yön sain tosin olla yksinäni, mutta silloinkin yökkö kävi valittamassa valvomisestani. Näiden pitkien öiden aikana odotin vain, että kello tulisi seitsemän ja osaston aamu alkaisi. Aamiaisen jälkeen odotin, että kello tulisi yhdeksän, jossa paikkeilla puoliso yleensä tuli paikalle. Tiedän, että osa naisista vain nauttii osaston täysihoidosta eikä kaipaa puolisoa tai seuraa paikalle, mutta minä todella tarvitsin. Enkä mitään ihmeellistä tekemään vaan vain olemaan. Olemaan läsnä ja minua varten. Aloittamassa uuden elämän ja toipumassa synnytyksestä yhdessä minun kanssani. Toki hänestä oli käytännön hyötyä esim. ruoan hakemisessa, sillä matka huoneesta ruokailutilaan vastasi ensimmäisinä päivinä vähintään maratonia. Huh, en varmaan ikinä unohda noita ensimmäisiä päiviä. Ja täytyy sanoa, että jos puolisoni olisi noina päivinä sanonut, että hän lähtee nyt viettämään varpajaisia, olisin ollut todella loukkaantunut ja surullinen. Se, että hän ei jättänyt minua alussa yksin kuin pakolliseksi yöajaksi, oli minulle tärkeää ja koin, että se oli kunnioitusta minua kohtaan. Hän kunnioitti toivettani läsnäolostani ja laittoi minut etusijalle. Tiedän, etteivät kaikki pidä asiaa minään ja toisille on täysin ok, että puoliso lähtee varpajaisiinsa, mutta asiaa voi ajatella myös toisella tavalla.


Eikä se isän rooli sinne sairaalaan jäänyt. Myös kotona hänen läsnäolonsa oli tärkeää. Ensimmäiset päivät kuljimme vielä kodin, laboratorion ja vastasyntyneiden tehon väliä korkeiden bilirubiiniarvojen vuoksi. Onneksemme saimme kuitenkin pitää Tinkan valohoidossa kotona. Oli kuitenkin hyvä, että puoliso oli kotona ja kuljettamassa meitä sairaalaan, käymässä kaupassa ja hoitamassa kotia, kun oma liikkuminen oli edelleen vain hieman etanaa nopeampaa. Se, että joku sanoo sinulle, että huilaa vain, voin tuoda mitä tarvitset, merkitsee tuossa tilanteessa ihan valtavasti. Siis sen lisäksi, että se ihminen on vain siinä ja läsnä. On vain ja jakaa kaiken. On vain ja ottaa syliin, kun itket ja soperrat, ettet oikeastaan tiedä mitä itket, mutta itkettää vaan. On vain ja pitää langat käsissään, kun itse yrität toipua useamman vuorokauden koettelemuksesta.

Ensi kesänä isää tarvitaan vielä enemmän, kun lapsia onkin kaksi. Nyt häntä tarvitsevat ainakin perheen kumpikin nykyinen naispuolinen sekä osaltaan myös uusin tulokas. Onhan siinä isälle hommaa ja vastuuta. Pitäisi varmaan muistaa paremmin huolehtia myös hänestä eikä odottaa vain hänen huolenpitoaan.

Ehkä näiden asioiden ajatteleminen merkitsee sitä, että synnytykseen valmistautuminen on nyt osaltaan alkanut. Toistaiseksi olen tietoisesti kieltänyt itseltäni asian ajattelemisen. Minulle on kyllä pelkopolin käynti varauksessa vielä alkuvuodelle, joten asia tulee kyllä käsittelyyn aikanaan. Nyt raskauden puolivälin hiljalleen lähestyessä, alkaa toisinaan ensi kesä pyörimään mielessä. Millaista on todella olla kahden pikkuisen kanssa? Millainen on toinen synnytys? Miten tämän raskauden loppu menee? Pysynkö näin hyvävointisena pitkällekin?

Onneksi voi aina lohduttautua ajatuksella, että en ole tässä yksin. Saamme lapsen yhdessä, joten kyllä isällä on roolinsa jo myös raskauden aikana. Ainakin meillä on ja ainakin itse koen hänen roolinsa tässä kaikessa ihan yhtä tärkeänä kuin omanikin. Olkoon tämä siis kiitospuhe kaikille maailman isille, jotka kulkevat mukanamme. Ja tiedän, että nykypäivän naisen pitäisi olla kovastikin itsenäinen, mutta ei sitä aina vain jaksa. Eikä edes halua.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Laiska äiti ei siivoa


En ole ikinä ollut mikään kodin hengetär, mistä johtuen meillä otetaan aina vieraat vastaan sanoilla ”Täällä on kyllä vähän sekaista…”. Tai no, ei oteta enää, koska lähipiiri tietää kyllä sanomattakin, että meillä on sekaista. Homma on tietenkin vain pahentunut lapsen myötä. Ennen vauvan tuloa toki siivottiin ja ajatuksena oli, että vauvan kanssa pitää olla puhdasta, mutta mitä kauemmas vauvan syntymästä on tultu, sitä enemmän on näillä ajatuksilla heitetty vesilintua.

Ylipäätään siivoaminen vilkkaan taaperon kanssa on täysin mahdotonta. Toisinaan saan kyllä pölyt pyyhittyä, mutta silloinkin pitää varautua siihen, että taapero kulkee perässäni ja kiskoo joka huoneen hyllyiltä ja pöydiltä alas kaiken, minkä saa käsiinsä. Siinä kohtaa kun ollaan saatu talosta pölyt pyyhittyä, on lattiat tukittu tavaroilla. Iso talo on kiva, mutta joskus tuntuu, että taaperon kanssa tämä 160 neliötä on vähän liikaa.

Siivoamista häiritsee myös se, että Tinka pelkää imuria. Imurointi pitäisi siis ajoittaa hänen päiväuniensa aikaan. Silloin taas itse yleensä valmistan ja syön ruokaa tai teen työhommia. Tai sitten en tee. Raskauden myötä minusta on tullut väsynyt ja laiska. Vaikka en ihan niin suurta väsymystä tunne kuin Tinkaa odottaessa, tunnen silti usein tarvetta mennä päivällä hetkeksi lepäämään. Olen siis surutta käyttänyt osan Tinkan päikkäriajasta silkkaan huilaamiseen. Enkä osaa edes potea huonoa omatuntoa.

Samalla huomaan, että jaan Tinkan hoitoakin puolison kanssa eri tavalla kuin ennen. Raskauden myötä ilmestynyt väsymys on ajanut siihen, etten useinkaan enää sano, että ”kyllä minä voin vaipan ja syömiset hoitaa” vaan ennemminkin, että ”voitko hoitaa...” Minulle on myös ilmestynyt alkua pahempi raskauspahoinvointi yllättäen vasta lähiviikkoina, mikä saa usein huutamaan puolisoa apuun lapsenhoitoon. Huomaan, että jaksan paljon paremmin, kun en yritä ihan kaikkea lapsen hoitoon liittyvää hoitaa yksin.


Nukuttamisen siirtäminen puolison harteille on ollut myös suuri helpotus. Nukuttaminen kun alkoi mennä pelkäksi syömiseksi, mikä jatkui sitten yötä myöten, niin jotain oli tehtävä. En enää pystynyt itse jatkamaan uniani, kun toinen alkoi syödä ja heräsin aamulla väsyneenä ja paikat jumissa. Yösyömisistä piti siis päästä. Meillä ei noudatettu varsinaisesti minkään unikoulun periaatteita vaan mentiin miten itsestä hyvältä tuntui. Aluksi vietin öitä sohvalla ja puoliso pyrki rauhoittelemaan heräilevää lasta. Ensimmäisinä öinä annoin aina jossain kohtaa periksi, kun hysteerinen huuto ei tauonnut millään. Vähitellen kuitenkin sekä minä että Tinka totuimme tilanteeseen ja huuto alkoi tauota aiempaa nopeammin. Aika nopeasti siirryin sitten takaisin samaan petiin. Edelleen Tinka toisinaan herää öisin ja välillä etsii maitoa helpottamaan nukahtamista. Olen pitänyt kiinni siitä, että maitoa ei ennen aamua tipu. Lähinnä koska hän jää vain syömään ja torkkumaan eikä kumpikaan meistä nuku kunnolla. Toivon, että hän hiljalleen oppii saamaan uudelleen unen päästä kiinni ilman aikuista. Tällä hetkellä hän nukahtaa isän kainaloon joskus hitaammin, joskus nopeammin.

Minustahan on tässä tullut laiska vähän kaikella saralla. Usein vietän illan pienen hetken ennen nukkumaanmenoa vain kirjaa lukien. Hyvä tarkoitus on ollut tehdä silloin töitä tai muuta hyödyllistä. Edes kirjoittaa blogia, vaikkei sekään nyt varmaan mikään maailman hyödyllisin homma ole. Minun oli myös tarkoitus kirjoittaa joka raskausviikko jotain pöytälaatikkoon, jonne olen kirjoittanut fiiliksiä tasaisin väliajoin aina keskenmenosta lähtien. No, en ole avannut kirjoitusta kertaakaan tämän kohta 17 viikkoa kestäneen raskauden aikana. Viikot ne vain vierivät ohi.

Toisaalta, tarvitseeko sitä ihmisen aina niin tehokas ollakaan? Olen tässä kuitenkin onnistunut tekemään jonkin verran töitä koko ajan, kasvattamaan vauvan taaperoksi ja voimaan itsekin suhteellisen hyvin. Tehokkuus on tietysti tässä maailmassa hirveän tärkeää, mutta ehkä joskus tärkeää on myös se, että voi heittää ne kaikki tavarat hyllyltä alas. Tai tarkastella kuinka paljon sukkia yhteen laatikkoon mahtuu. Tai kuinka monta kertaa kengän jalkaan laittaminen ja pois ottaminen voi pysyä hauskana leikkinä. Tärkeitä asioita nekin kaikki ovat.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Fitnessvalmentajakoulutus ja ensimmäinen yö ilman Tinkaa


Viime viikonloppu meni Vierumäellä, jossa alkoi I-tason fitnessvalmentajakoulutus. Lajimme saa siis samanlaisen valmentajakoulutuspolun kuin on muissakin lajeissa. Nyt alkaneet kaksi ryhmää ovat lajinsa ensimmäiset. Tämähän tietysti itsessään on jo ihan jännittävää, mutta tähän lisättiin vielä se, että olin ensimmäistä kertaa yön ilman Tinkaa. Siinä oli yhdelle viikonlopulle ihan hommaa.

Minullahan on sellainen ongelma, että kärsin usein pahasta alemmuuskompleksista. Koulutuksessa on kokeneita valmentajia, joten olin tietysti heti, että voi että, kun minä en osaa mitään ja on tosi noloa, kun olen näin tyhmä ja kysyn vain tyhmiä kysymyksiä enkä osaa sanoa mitään järkevää. No, eihän se tietysti nyt ihan ehkä paikkaansa pidä, mutta en tunnu pääsevän näistä fiiliksistä ikinä eroon. Yritän puhua itselleni järkeä ja todeta, että jos en jotain tiedä, niin siksihän juuri olen siellä koulutuksessa! Mutta eihän se auta, kun mielestäni kaikki muut osaavat kaiken ja minä en mitään. Puuh. Täytän kohta 33 ja olen yhä epävarma pieni kakara.

No mutta, yritän tulla toimeen epävarmuuksieni kerakin. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen viikonloppu oli mielenkiintoinen ja ehkä päällimmäisenä tunteena viikonlopusta jäi sellainen ylpeys tästä lajista. Kuinka tässä on ihan todella paljon hyviä asioita. Ja kuinka innostuneita ja motivoituneita valmentajatkin ovat. On hienoa olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka kokevat lajin kuten minäkin koen. Että se on meidän urheilulajimme. Kilpaurheilua meidän makuumme.

Toinen mieleen jäänyt asia oli se, miten paljon enemmän voisin vielä treenaamisesta tietää. Kuinka paljon erilaisia tapoja treenata ja kehittyä maailmassa onkaan. Ja kuinka vähää olen vasta käyttänyt. Toisaalta tämähän on valtavan hieno asia. Treenaamisen maailmassa tulee aina jotain uutta vastaan. Treenasimme läpi myös kaikkien fitnesslajien poseeraukset ja ai että, se oli hauskaa! Ja vaikeaa! Ei ole ihan helppoa alkaa yhtäkkiä tekemään classic bodybuilding -poseerauksia. Aikamoista. Vedimme myös muutamat HIIT-treenit ja olin itsekin mukana kaikissa muissa paitsi vatsalihasliikkeissä. On mukavaa, kun voi nyt suhteellisen hyvin ja pystyy liikkumaan tavalliseen tapaan. Välillä tuntuu kuin ei raskaana olisikaan. Kunnes meinaa oksentaa hampaita pestessä tai luulee kuolevansa liian pitkän ateriavälin johdosta. Mutta se on niin pientä se.

Bikiniposet hallussa.
Ehkä.
Tinka oli mukanani ensimmäisen yön, mutta lähti toiseksi kotiin. Vähän meinasi itku tulla siinä kohtaa, kun hän lähti ja myöskin siinä kohtaa, kun päivän jälkeen saavuin tyhjään huoneeseen. Mutta sen jälkeen selvisin ihan hyvin, heh. Huonosti nukuin, mutta ajatukset onnistuin pitämään asiassa enkä siellä kotopuolessa. Aika iso kynnys tuo yö kuitenkin oli. Tinka saa kuitenkin rintamaitoa edelleen aamuisin ja se tuntuu olevan hänelle tärkeää. Yösyömiset lopetettiin pienen harjoittelun jälkeen, mutta aamusyömiset olen antanut säilyttää. Hyvinhän tuo oli kuitenkin isän kainalossa nukkunut.

Joskus tuntuu, että minua katsotaan pitkään, kun kuljetan Tinkaa mukanani eikä hän ole vielä ollut yökylässä eikä tätä ennen edes yötä vain isän kanssa. En tiedä miksi lapsen pitäisi niin nopeasti kasvaa. Tinka on vuoden ja kolme kuukautta ja hän on ollut äidin tyttö ja tiiviisti rinnalla. En näe tässä mitään väärää enkä koe, että lasta tarvitsisi tässä vaiheessa muuhun opettaa. Kyllä hän siitä kasvaa ja asiat muuttuvat. Hän on kuitenkin elänyt vasta kovin vähän aikaa eikä hänen tarvitse olla reipas ja itsenäinen. Kyllä hän saa vähän äidin vauva vielä olla.

Lapsethan ovat hyvin erilaisia ja mielenkiinnolla odotan millainen tämä vielä vatsassa asuva tuleva kaveri sitten on. Kyllähän minun oli kovasti tarkoitus Tinkankin kohdalla jättää häntä nopeasti hoitoon ja muuta. Tinka vain oli eri mieltä ja toisaalta, se sopi minullekin sitten ihan hyvin. Ei minusta tullutkaan nopeasti töihin palaavaa äitiä vaan minusta tuli tällainen lapsentahtisuuden puolesta intoileva nössö. No, elämä on.
 

torstai 17. marraskuuta 2016

Kesällä meitä on neljä


Niin, ensi kesänä perheessämme on neljä jäsentä. Uskomaton ajatus. Ensi kesänä minulla on kaksi lasta. Kunhan vain kaikki menee hyvin. Ei ole kuin pieni hetki siitä, kun olimme puolison kanssa hyvin tyytyväisiä elämäämme kahdestaan. Ja kohta meitä onkin jo neljä. Niin nopeasti se elämä muuttuu.

Raskautta on täynnä 13 viikkoa, joten asiasta uskaltaa jo puhua. Pelkäsin keskenmenoa ensimmäiset viikot ja olin jokaisesta vatsan nipistyksestä varma, että nyt se alkaa. Mutta ei alkanut. Hiljalleen piti vain uskoa siihen, että kyllä tämä lapsi on nyt tullut jäädäkseen. Tällä kertaa meitä ei koeteltu millään asialla. Raskaus alkoi helposti. Tarvittiin vain lupa, että toinen lapsi saa tulla jos on tullakseen, niin eiköhän hän ilmoittanut tulostaan saman tien. Keskenmeno jäi tällä kertaa vain pelon asteelle ja vointikin on ollut ensimmäistä raskautta parempi. So far so good.

Jotain hyvää siinä keskenmenossakin silti oli. Enää se "kunpa kaikki menisi hyvin" ei ole pelkkää sanahelinää. Koen, että olen eri tavalla kiitollinen lapsesta nyt. Ensimmäisen raskauden kohdalla kun sanat olivat vain sanoja. Jotain, mitä voisi sattua, mutta ei kuitenkaan minulle sattuisi. Nyt sitä aivan eri tavalla tiedostaa miten mitä tahansa voi koska tahansa sattua. Ja osaa olla sydämensä pohjasta kiitollinen lapsistaan.


Toisessa raskaudessa on jo alkuvaiheessa ollut hyvin paljon eroa ensimmäiseen. Oma vointi on ollut selkeästi parempi. Olen toki ollut väsynyt ja ajoittain pahoinvoivakin, mutta oireet ovat selkeästi lievempiä kuin Tinkaa odottaessa, jolloin olin todella loppu aina sinne 17. raskausviikolle asti. Nyt riittää, kun nukkuu pitkiä yöunia ja pääsee toisinaan päivälläkin hetkeksi lepäämään, niin jaksaa ihan hyvin. Oma vaikutuksensa on varmasti myös sillä, että elämä ei ole ihan niin hektistä kuin ensimmäisen raskauden aikana. Tällä kertaa myöskään raskautta ei mieti ihan koko aikaa. Se kulkee tässä mukana ja kaikki huomio on vielä Tinkassa. Toisinaan raskauden voi melkein jopa hetkittäin unohtaa.

Ihmisten suhtautuminen toiseen vauvauutiseen on vaihdellut. Toisten vastaanotto on ollut neutraalia tyyliin "kyllähän tämä tiedettiin" ja toiset ovat iloinneet kuin ensimmäiselläkin kerralla. Mutta jotenkin on tuntunut, että ihan kaikkia uutinen ei ole ilahduttanut. Syitä on monia, mutta yllättävän pahalta se tuntuu, että joku ei voi iloita puolestamme. Ollaanpa saatu yksi kysymyskin siitä, että oliko kyseessä suunniteltu raskaus, kun ikäeroa tulee näin vähän. No, täytyy sanoa, että kyllä sitä on tähän ikään mennessä oppinut, että miten niitä lapsia tulee, että kyllä tämä ihan oli ajatuksissamme.


Treenatakin on jaksanut!
Ikäeroa lapsille tulee vuosi ja yhdeksän kuukautta, mikäli syntymä vain menee lähelle laskettua aikaa. Ajatus pienestä ikäerosta lienee subjektiivinen. Toki ikäero minunkin mielestäni on melko pieni, mutta en ajattele sitä mitenkään liian pienenä. Ymmärrän, että ensi kesänä voi olla kädet täynnä töitä, kun taloon tulee vauva siinä vaiheessa, kun isosiskokaan ei vielä ole omatoiminen. Ymmärrän myös, että Tinkalle vauva voi olla kolaus, kun hän ei enää olekaan huomion keskipiste.

En siltikään osaa jännittää pientä ikäeroa, sillä toivon, että näin sisaruksista tulisi läheisiä toisilleen. Ymmärrän kyllä, että Tinkakin on vielä pieni ja kaipaa syliä yhtä paljon kuin ennenkin, mutta toivon, että hän ehkä alkaisi entistä enemmän tukeutua myös isäänsä. Hänhän on aina ollut varsinainen äidin tyttö. Tämä tilanne on tosin hiljalleen muuttumassa, sillä nykyään isä mm. hoitaa nukuttamisen ja yöheräilyt, joten symbioosimme on purkautumassa. Nuo yöt ovatkin olleet nyt meillä työn alla, mutta siitä lisää joku toinen kerta.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että onhan tämä valtavan hienoa aikaa elämässä. Aivan ainutlaatuisia asioita tapahtuu. Teen töitä vielä huhtikuulle asti osa-aikaisesti, mutta sitten tarkoituksena on jäädä ainakin 1,5 vuodeksi kotiin. Katsotaan miten käy. Hulluahan tämä on. Pari vuotta sitten olin töihin itsensä upottava ja elämästä nauttiva lapseton ja kohta olen kahden lapsen kotiäiti. Voi elämä miten se meitä heittelee.