maanantai 19. kesäkuuta 2017

Baby blues

 

Synnytyksen jälkeen äidit elävät hormonihuuruista aikaa. Mielialat saattavat vaihdella ja itku on herkässä. Toiset kokevat voimakasta baby bluesia heti synnytyksen jälkeen. Itse voin tällä kertaa synnytyksen jälkeen tosi hyvin, mutta sittemmin mieliala on alkanut heitellä. Tinkan kanssa olin yltiöonnellinen, mutta nyt sitä välillä tuntee selittämätöntä alakuloa ja maailmantuskaa, vaikka jo useammastakin suusta olen kuullut näyttäväni kovin freesiltä näin juuri synnyttäneeksi (tiedä sitten miltä juuri synnyttäneen kuuluisi näyttää..?). Mielessä pyörii kuitenkin vähän niitä sun näitä negatiivisia ajatuksia.

Rutiini. Vauvaan rakastuu kyllä samalla tavalla kuin esikoiseenkin, mutta tavallaan se suurin hohto vauvan hoitamisesta on poissa. Silloin kun tätä kaikkea teki ensimmäistä kertaa, se oli niin valtavan hienoa. Vaipan vaihtaminen oli ihanaa, minähän osaan tämän homman! Nyt kakkavaippa on vain kakkavaippa. Vauvan hoitamisessa on tietynlaista rutiinia, mikä totta kai on myös hyvä asia, mutta osittain sitä ensimmäisen lapsen huumaa välillä kaipaa.

Riittämättömyys. Koko ajan on huono omatunto siitä, että keskittyy toiseen lapseen liian vähän. Erityisesti esikoisesta on koko ajan huono omatunto, vaikka hän onkin saanut koko ajan huomiota niin minulta kuin erityisesti isältäänkin. Me olemme kuitenkin Tinkan kanssa olleet niin tiivis kaksikko, että kaikki mikä on häneltä pois, tuntuu minusta pahalta.



Pitkät päivät. Vähän jo huolestuttaa miten päivämme sujuvat sitten, kun puoliso palaa töihin. Nyt on vielä helppoa, kun minä voin pääasiassa keskittyä vauvaan ja hän hoitaa Tinkan käytännön asiat. On myös mukavaa kehitellä yhdessä tekemistä koko perheen voimin. Mutta mitäs sitten kun hän menee töihin? Miten saan päivämme kulumaan mukavasti? Miten saan tarjottua Tinkalle riittävästi aktiviteettejä? Miten pystyn huomioimaan hänet samalla kun hoidan vauvaa? Miten saan pidettyä itseni rauhallisena, kun taaperon uhmakohtaus iskee ja vauva tarvitsee huomiota samalla hetkellä?
 
Tulevaisuus. Tulevaisuus muutenkin mietityttää, vaikka tarkoituksena onkin olla kotiäitinä nyt jonkin aikaa. Yritän pysyä jumppaohjauksia lukuun ottamatta vallan pois töistä vielä pitkään. Silti välillä mietin, että mitä sitten kun töihin paluu koittaa. En haluaisi toimia yrittäjänä, mutta mistä saan töitä? Välillä pohdin uuden ammatin opiskelemista, mutta se näin kahden pienen lapsen äitinä on nyt ehkä turhan haastava juttu. Varsinkin kun kiinnostuksen kohteitani ei pysty kotipaikkakunnalla opiskelemaan.
 
Yhteinen aika. Tinka on nyt sen verran iso, että hänet voisi jättää jo vaikka yökyläänkin ja lähteä viettämään puolison kanssa yhteistä aikaa. Nyt kuitenkin vauvan myötä tuo yhteinen aika on jälleen siirretty ehkä ensi vuoteen. Tai sitä seuraavaan, kuka tietää. Niin hienoa kuin tämä kaikki onkin, niin tokihan sitä alkaa väkisinkin kaipaamaan myös aikuisten välistä aikaa.


Ja samalla koen kaikista negatiivisista ajatuksista huonoa omatuntoa. Sillä onhan tämä nyt maailman hienointa aikaa. Ja mitä suurin siunaus, että meille on toinen lapsi suotu. Mihinkään en tätä ikinä vaihtaisi. Enkä ikinä ole ollut niin onnellinen kuin lasten myötä. Tiedostan, että ristiriitaiset tunteet kuuluvat tähän hetkeen ja että suurimpia tunteista ovat kuitenkin onni ja rakkaus. Kaikki muu voidaan aina laittaa hormonien piikkiin, eikö niin?


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Synnytyskertomus - viikko sairaalassa

 

22.5.2017

Olin kovasti psyykannut itseäni siihen, että tämä toinen synnytys sujuisi ensimmäistä paremmin ja nopeammin. Tekisin kotona kaikkeni, jotta jaksaisin olla siellä supistusten kanssa mahdollisimman pitkään. Kaikki menisi hyvin ja olisin pian vauvan kanssa takaisin kotona.

No, asiat eivät aina mene kuten toivoo tai suunnittelee, varsinkaan näissä lastensaamisasioissa. Kipeät supistukset alkoivat viikko sitten tullen aina silloin tällöin yksittäisinä tai muutamina peräkkäisinä. Yhtenä yönä säännöllisiä supistuksia tuli viiden tunnin ajan, kunnes ne sitten lopahtivat. Tämänkin jälkeen aina silloin tällöin sai keskittyä hengittelemään ja pohtimaan, että nytkö..? Mutta ei. Sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä parin tunnin tiheämpiän supistelujen jälkeen menivät lapsivedet. Soitto synnärille, josta kehotus siirtyä paikan päälle. Koska supistukset loppuivat siihen, lähdin yksinäni autolla liikkeelle. Enpä olisi ajatellut, että ajan itse synnärille, kun aika tulee, heh. Puoliso jäi valvomaan Tinkan unta, koska tuolloin oli selvää, että ihan heti mitään ei tulisi tapahtumaan. Ja elättelin itse asiassa tuolloin vielä toiveita, että pääsisin takaisin kotiin supistuksia odottelemaan. Vesien mentyä ei kotiin kuitenkaan enää pääse, joten loppuyö meni synnärin tarkkailussa, josta aamulla siirto osastolle. Arvatkaapa nukuinko yhtään tuona yönä...

Nyt siis olen osastolla ja odotan, että synnytys käynnistyisi. Aika touhua. Ei voi ihan helpoimman kautta hoitaa siis tätäkään kertaa. En tiedä mitä kuperkeikkaa lähtisin heittämään, että saisin synnytyksen käyntiin. Pitää varmaan jotain tanssiliikkeitä alkaa tässä kehittelemään. Ja käydä tekemässä parit porrastreenit. Pidetäänhän peukkuja, että homma lähtisi etenemään. En haluaisi viettää sairaalassa yhtään "ylimääräistä" hetkeä. Varsinkaan, kun se tarkoittaa, että pitää olla erossa tuosta esikoisesta.



23.5.2017

Edelleen odotetaan. Ja odotetaan kuulemma huomiseen asti ennen kuin aletaan käynnistelemään. Miten tylsää. Yritän ravata pitkin sairaalan käytäviä, käyskennellä ulkona ja kiivetä portaita. En ole toistaiseksi saanut mitään aikaan. Puuh.

Hirveä ikävä Tinkaa, vaikka hän kävikin illalla pikaisella vierailulla. Onneksi puoliso on jo lomalla, niin pystyy hoitamaan häntä. Mutta erossa oleminen on ihan kamalaa. Haluaisin niin olla kotona.

Aloitan nyt manaamisen siitä, että tässä menee vielä ikuisuus. Positiivinen suhtautuminen kun ei selvästikään toiminut, niin yritetään negatiivisuuden kautta sitten.

----

Ei mitään, vaikka olen kävellyt niin, että selkä kramppaa. Rapuissa meni jalat hapoille, mutta vauva oli vain tyytyväinen. Kaikki viime viikolla vaivanneet supistukset ovat loppuneet. On tylsää. Tinka kävi kylässä ja ravattiin pitkin sairaalaa. Nyt vain kulutan aikaa TV:n, ristikoiden, kirjan ja somemaailman avulla. Ja käyn kävelemässä. Ja kävelemässä. Ihme touhua.

25.5.2017

Käynnistäminen aloitettiin eilen aamulla. Siihen käytettiin misoprostolia sisältävää tablettia, jota sain parin tunnin välein. Ensimmäisten neljän aikana mitään ei tapahtunut ja heitin taas jo toivoni. Sitten klo 18 tabletin jälkeen alkoivat kivuttomat supistukset, jotka klo 20 tabletista muuttuivat kunnollisiksi ja melko kivuliaiksi. Supistuksia tuli heti tiheästi, alle 10 minuutin välein, mutta koska ne olivat melko lyhyitä, pystyi niiden kanssa elämään. Klo 22 tabletin tarpeellisuutta pohdittiin, mutta koska supistukset olivat tosiaan lyhyitä, päätettiin se vielä supistusten tehostamiseksi ottaa. Sitten se olikin menoa. Supistelin parin minuutin välein ja kipeästi. Aluksi ajattelin pärjääväni, mutta nopeasti tilanne eteni niin, että sain ensiavuksi panadolia ja lämpöpussia. Ja ravasin suihkussa, jossa mietin, että ikinä en enää tee tätä itselleni tämän jälkeen (arvatkaapa olenko edelleen tätä mieltä, heh...). Viittä vaille yksitoista soitin puolisolle, että tulisi paikalle. Kätilö oli kyllä sitä mieltä, että puoliso olisi saanut tulla paikalle vasta saliin siirryttäessä, mutta jos näin olisi toimittu, olisi häneltä jäänyt koko synnytys väliin...

Puoli kahdentoista aikaan pyysin vielä jotakin kivunlievitystä, sillä supistelu oli jatkuvaa ja olin tosi kipeä. Päädyttiin kipupiikkiin, jota ennen piti kuitenkin ottaa vielä vauvasta käyrät. Niiden perusteella minut päätettiin on siirtää saliin, vaikka tilanne ei ollut edennyt vielä kovin pitkälle.

Salissa meidät otti vastaan sama kätilö, joka oli ollut mukana Tinkan syntymässä. Se oli mahtavaa, sillä hän on aivan huippu tyyppi! Itse tosin olin tässä kohtaa niin kipeä, että en oikein ollut enää kaikissa keskusteluissa mukana. Sain ensiapua ilokaasusta ja pohdimme seuraavaa lievitystä. Koska tilanne ei vieläkään ollut kovin pitkälle, päädyttiin epiduraaliin. Sain tipan käteeni ja kätilö alkoi mittaamaan verenpainetta. Minä mietin miten monta supistusta vielä pitäisi kestää ennen kuin valmistelut olisi tehty ja anestesialääkäri saatu paikalle. Lepohetkiä kun supistusten välillä ei juurikaan ollut.

No, verenpaine jäi sitten mittaamatta, sillä sain äkkiä supistuksen, jollaista en ollut ennen kokenut. Sen kipu oli sillä yhdestä kymmeneen asteikolla noin viisikymmentä. Jouduin hieman paniikkiin ja taisin olla vähän hysteerinen, kun en ymmärtänyt mitä tapahtuu. Onneksi seuraavan samanlaisen supistuksen kohdalla kätilö ymmärsi missä mennään. Muistan varmaan ikuisesti hänen sanansa: "Rauhoitu. Avaa silmät. Sinä synnytät." Oltiin siis yhtäkkiä muutamassa minuutissa edetty ponnistusvaiheeseen. Enpä olisi etukäteen uskonut, että synnytän muutaman ilokaasuhenkäisyn ja yhden panadolin avulla...

Ponnistusvaihe kesti kahdeksan minuuttia, mikä oli 50 minuuttia vähemmän kuin ensimmäisessä synnytyksessä. Lastenleikkiä siis, heh. Poika syntyi napanuora kaulan ympärillä, mutta taitavat kätilöt hoitivat homman niin, ettei vaaraa ollut. Kun kaikki oli ohi, totesin että "Tässäkö tämä oli?". Vajaa
viisi tuntia ja aarre sylissä. Uskomatonta. Hieman olin sekaisin tapahtuneesta hetken, sillä se hetkellinen pakokauhu ja nopea tilanteen eteneminen veivät jotenkin pois tästä maailmasta. Heti kuitenkin tiesin, että tällä kertaa tulisin voimaan sekä henkisesti että fyysisesti paljon paremmin kuin ensimmäisen synnytyksen jälkeen.


Ja nyt heti synnytystä seuraavana päivänä voin todeta, etten ole lähellekään niin kipeä kuin silloin. Pystyn heti kävelemään, vaikka hidas olenkin. Olen myös heti niin kovin onnellinen vauvasta ja mielialani on hyvä. Synnytys pyörii kyllä päässä, mutta lähinnä ihmetykseni siitä, miten kaikki tapahtui. Asia ei ahdista ollenkaan. Olivathan ne tuskaiset pari tuntia, mutta ne olivat pari tuntia. Ei parikymmentä tai paria päivää.



27.5.2017

Olin toivonut nopeaa kotiutumista, mutta vesien menon vuoksi se ei onnistunut. Kolme vuorokautta ilman vettä kun on vauvalle infektioriski. Tänään piti päästä kotiin, mutta kuinkas sitten kävikään. Kuten siskollaankin silloin, pojallakin todettiin kohonneet bilirubiiniarvot ja hän joutuu valohoitoon. Edessä on siis ainakin vielä yksi yö täällä. Eihän siinä muuten mitään, mutta Tinkalla alkaa olla aika kova ikävä äitiä. Ja äidillä Tinkaa. Aikaisemmin vain muutaman yön ilman äitiä viettänyt tyttönen on nyt ollut viikon ilman äitiä. Kyllähän se vähän koville ottaa.

Tiedän kyllä, että valitan turhasta, mutta en nyt näissä tunnekuohuissa voi itselleni mitään. Asiathan voisivat olla paljon huonomminkin. Jos vauvalla olisi hätä tai hän olisi vaikka syntynyt turhan aikaisin, voisimme joutua viettämään sairaalassa viikkoja. Ja minä itken viikon ja yhden lisäyön takia. Typerää, mutta niin se vain on.

Nyt istun täällä huoneessa ja yritän jollain tavalla saada aikaa kulumaan. Vauvalle tehdään syöttöpunnituksia, mutta muuten hän on valoissa. Ja minä istun tässä vieressä ja mietin miksi TV:stä
ei ikinä tule mitään ohjelmaa silloin, kun sitä olisi aikaa katsella.



2.6.2017

Kotiuduimme viime sunnuntaina, mutta labrakontrolleissa käytiin vielä maanantaina ja keskiviikkona. Nyt kaikki on hyvin. Terveydenhoitaja kävi kotikäynnillä ja selvisi, että vauvan paino on tämän kotona olon aikana noussut paremmin kuin hyvin. Sairaalassa hän sai hieman lisämaitoa, mutta kotona en ole sitä enää antanut. Onneksi, koska se olisikin ollut jo ihan liikaa.

Kävin itse jo pienellä kävelylenkilläkin lasten ja anopin kanssa. Hyvin pienellä ja hyvin rauhallisella, mutta alku se on sekin. Olen toipunut tosi hyvin ja koko sairaalaviikko alkaa tuntua jo kaukaiselta asialta. Olen myös puhunut synnytyksestä hyvillä mielin. Tinkan synnytyksestähän en oikein ole puhunut muuta kuin puolison ja terveydenhuollon henkilökunnan kanssa. Se oli jotenkin niin ahdistava kokemus, etten ole juuri halunnut käydä sitä läpi. Mutta nämä olivatkin kuin yö ja päivä nämä synnytykset. Tinkan kanssa kesto oli 27 h, josta ponnistusvaihe 56 minuuttia ja nyt samat luvut olivat 4,5 h ja 8 minuuttia. Että onko se nyt ihme, että sitä kokee päässeensä tällä kertaa "vähän" helpommalla.




4.6.2017

On nämä kyllä maailman hienoimpia hetkiä.  Voisipa pysäyttää ajan. Ensihetket vastasyntyneen kanssa ovat kyllä jotain aivan uskomatonta. Kaikki muut maailman asiat tuntuvat täysin merkityksettömiltä. Vain tämä on tärkeää. En haluaisi täältä kuplasta pois. Kohta alan kuitenkin miettimään treenaamista tai jäljellä olevia raskauskiloja, vaikka ne tuntuvat nyt aivan vähäpätöisiltä seikoilta. Voisipa jäädä tähän tunteeseen ja hetkeen ikuisesti.

Tässä tulee krooninen vauvakuume.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Tavanomaista vai vaikeampaa raskausoireilua - tiedätkö mitä on hyperemeesi?


Raskauteen liittyviä asioita ja tilanteita on ollut mahdoton ymmärtää etukäteen. Raskauksien myötä asioihin on kuitenkin herännyt kiinnostus. Varsinkin ensimmäisen raskauden aikana sitä luki läpi kaiken käsiinsä saavan tiedon raskauden vaiheista ja mahdollisista oireista. Aika paljon niistä sitten itse kärsikin. Ekassa raskaudessa kärsin voimakkaasta kuvotuksesta, jota kesti aina 18. raskausviikon tuntumaan saakka. Pahoinvointi helpotti aina hieman syödessä, joten napostelin jatkuvasti. Oksentaa ei tarvinnut, vaikka olo oli koko ajan todella huono. Kaikki tuoksut lisäsivät pahoinvointia. Kärsin myös mm. todella voimakkaasta väsymyksestä, turvotuksista, sormien puutumisista, vatsalihasten kivuista ja liitoskivuista.

Tässä toisessa raskaudessa olen päässyt hieman helpommalla ja seuranani on ollut lähinnä lievä pahoinvointi. Se tosin on jatkunut läpi koko raskauden ja toisinaan edelleen aamun hammaspesu on pelkkää kyökkimistä. Ensimmäiseen raskauteen verrattuna olen kuitenkin päässyt helpommalla. Loppuvaiheessa seuranani ovat jälleen turvotukset ja nyt myös harjoitussupistukset ja ajoittainen selkäkipu. Kaikki tämä on kuitenkin täysin siedettävää eikä vaikuta arkeeni ratkaisevasti. Rauhallisemmin pitää hieman ottaa ja treenit ovat viime aikoina jääneet vähemmälle, mutta muuten raskausoireet eivät ole elämääni rajoittaneet.

Osa raskaana olevista kärsii kuitenkin paljon voimakkaammista oireista. Vaikeasta raskauspahoinvoinnista käytetään nimitystä hyperemeesi eli hyperemesis gravidarum. Sillä tarkoitetaan tavanomaista raskauspahoinvointia voimakkaampaa oireilua, joka usein vaatii sairaalahoitoa riittämättömän ravintoaineiden saannin ja kuivumisen vuoksi. Hyperemeesiä sairastava saattaa oksentaa jopa kymmeniä kertoja päivässä. Tänään 15.5. vietetään kansainvälistä hyperemeesipäivää, minkä vuoksi tuon asiaa tietoisuuteenne. Hyperemeesiä sairastavat ovat monesti kokeneet hoidon ja tietämyksen asian suhteen olleen puutteellista ja Suomeen on nyt perustettu yhdistys Hyperemeesi ry. Kyseessä on potilasjärjestö, jonka tavoitteena on tukea hyperemeesistä kärsiviä perheitä. Yhdistyksen nettisivut tarjoavat varsin kattavan tietopaketin sairaudesta ja sen hoidosta. Sieltä voi lukea myös sairastavien kokemuksia hoidosta.

Mikä sitten erottaa meidät tavanomaisesta raskauspahoinvoinnista kärsivät ja hyperemeesiä sairastavat? Tässä joitakin tekijöitä, jotka kielivät nimenomaan hypermeesistä:
- hyperemeesiä sairastavan paino putoaa, usein yli 5 %
- ravinnonsaanti on riittämätöntä
- pahoinvointi on kaikkea elämää rajoittavaa
- avuksi tarvitaan lääkitystä ja/tai nesteytystä
- työnteko ja arjen askareet eivät onnistu
- pahoinvoinnin kokonaisvaltaisuus ja vuodelepo aiheuttavat ahdistusta ja jopa masennusta

Tarkemman listauksen ja lisää tietoa löytyy yhdistyksen sivuilta hyperemeesi.fi. Suosittelen lämpimästi tutustumaan sivuihin ja yhdistyksen toimintaan, mikäli asia koskettaa Sinua tai jotakuta lähipiirissäsi. Koin itsekin varsinkin ensimmäisessä raskaudessa, että oli vaikea selittää muille miten tolkuttoman väsynyt ja huonovointinen sitä oli ja luulen, että sitä oli vaikea ulkopuolelta ymmärtää. Voisin siis kuvitella, että myöskin hyperemeesiä sairastavan tilannetta on vaikea ymmärtää, mikäli asiaan ei ole tutustunut. Kyseessä on kuitenkin selkeästi tavanomaista raskauspahoinvointia vaikeampi tila. Hyperemeesin suhteen puhutaan yleensä lamaannuttavasta ja koko elämään vaikuttavasta tilanteesta. Toisilla vaikea pahoinvointi hellittää raskauden aikana, mutta toisilla se jatkuu koko raskauden ajan.

Hyperemeesi on sairaus, raskaus ei ole. Olen kuitenkin sitä mieltä, että raskaus on ainutlaatuinen tilanne elämässä eikä sen kulkua pysty etukäteen suunnittelemaan. Toiset voivat hyvin, toiset huonosti ja jotkut hyvin huonosti. Toiset käyvät treenaamassa viimeisille viikoille asti, toiset joutuvat vuodelepoon kuukausiksi. Toiset hehkuvat, toiset kärsivät. Toisilla paino nousee vähän, toisilla vähän enemmän ja joillakin hyvinkin paljon. Ja vain hyvin harvaan asiaan pystyy itse suuremmin vaikuttamaan. On vain pyrittävä tulemaan toimeen tilanteessa kuin tilanteessa. Pitää vain toivoa, että ne, jotka tarvitsevat terveydenhuollon hoitoa tilanteeseensa, sitä myös saavat. Siksi hyperemeesiäkin tulee tuoda paremmin tietoisuuteen.


tiistai 9. toukokuuta 2017

Viimeiset raskausviikot


Kuten olen monesti todennut, tämä raskaus on ollut selkeästi ensimmäistä helpompi. Siitä huolimatta alan jälleen näin loppuvaiheessa totaalisesti väsyä tähän olotilaan. Laskettuun aikaan on nyt kaksi viikkoa ja viimeiset pari viikkoa ovat olleet aikamoista taistelua.

Olen niin turvonnut, että peiliin katsominen pelästyttää tämän tästä. Ei riitä, että mitkään kengät eivät mahdu enää jalkaan vaan naamakin on niin turvonnut, että näyttää kuin olisi ryypännyt viikon. Seistä jaksaa ehkä juuri sen aika kun viikkaa koneellisen pyykkiä ja sitten pitää jo huilata. Edes lähimpään leikkipuistoon ei meinaa jaksaa lähteä kävelemään, vaikka sinne on ehkä 400 metriä matkaa. Iltaisin ei meinaa saada unta ja yöllä on noustava vessaan ihan vähintään kolme kertaa. Ja joka kerta on yhtä vaikea nukahtaa uudelleen. Koko ajan tekee mieli lakritsia, mitä ei saa syödä. Paino nousee niin, ettei vaa'alle meinaa enää uskaltaa. Ajatukset kireistä vaatteista ja juoksulenkeistä ovat niin kaukaisia, että kuuluvat ehkä eri planeetalle. Vatsa painaa ja kulkeminen on yhtä vaappumista. Puhumattakaan niistä viime päivien vaivoista, joista ei huvita julkisesti puhua, mutta joiden vuoksi kaikki liikkuminen on ollut yhtä tuskaa. Sitä on kokenut kipuja, joiden olemassaolosta ei ollut aiemmin mitään tietoa.

Niinpä toivon, että vauva syntyisi jo pian. Siitäkin huolimatta, että synnytys ei ole ajatuksena se maailman mukavin. Yritän kuitenkin pysyä positiivisena ja ajatella, että se nyt vaan EI VOI mennä yhtä pitkän kaavan mukaan kuin ensimmäinen. Ja pidän sormet ristissä, ettei myöskään toipuminen menisi samanlaisten mutkien kautta kuin silloin. Ei mene. Ei vain voi mennä.

Sitä alkaa tässä kohtaa haaveilla monista asioista.
- Haluaisin syödä sitä lakritsia. Ja salmiakkia.
- Haluaisin juoda oikeaa kuohuviiniä.
- Haluaisin ottaa juoksuaskeleita.
- Haluaisin ostaa vaatteita ilman, että pitää pohtia vatsaa tai imetysmahdollisuutta.
- Haluaisin ostaa uudet kengät.
- Haluaisin pystyä käyttämään kaikkia nykyisiä kenkiä.
- Haluaisin treenata.
- Haluaisin kääntää kylkeä tuosta vaan.
- Haluaisin saada sukat jalkaan ilman taistelua.
- Haluaisin jaksaa touhuta.
- Haluaisin katsoa peiliin ilman ahdistusta.

Kaiken kaikkiaanhan tätä raskautta on ihan maksimissaan kuukausi jäljellä, todennäköisesti vähemmän. Sellaisen ajan nyt kai seisoo vaikka päällään. Ja sitten sitä on kahden pikkuisen äiti. Hui, miten jännittävä ajatus!
Fitnesstiimin tytöt pääsivät yllättämään!

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Äitiysloman kynnyksellä


Jään virallisesti äitiyslomalle nyt pääsiäisenä. Todellisuudessahan sitä näin osa-aikaisena yrittäjänä tekee aina jotain pientä, vaikka miten töitä välttelisi eli muutama työkeikka vielä edessä on. Elämä on näin osa-aikaisenakin työntekijänä kyllä ollut melkoista hässäkkää ja täytyy todeta, että klisee siitä, että toinen raskaus menee ikään kuin ”siinä sivussa” pitää täysin paikkaansa.

Viimeisen kuukauden aikana olen tehnyt osa-aikatyön lisäksi muutamia muita työkeikkoja, meillä on tehty isoa keittiöremonttia ja lisäksi olen valmistautunut fitnessvalmentajakoulutuksen päätösviikonloppuun harjoitustyöllä, siitä kertovalla raportilla sekä loppukokeeseen lukemalla. Ei ole paljon mietitty, että minkäs kokoinen se vauva nyt tällä hetkellä on tai miten hän kehittyy. Tyyppi jumppaa siihen malliin, että lienee kunnossa, se on pääasia. Itse lopetin jumppien vetämisen jokunen viikko sitten, kun oltiin 32. raskausviikolla. Tällä kertaa päästiin siis kuusi viikkoa pidemmälle kuin ensimmäisessä raskaudessa. Vatsalihakset eivät ole tällä kertaa vaivanneet, taitavat olla vielä edellisen raskauden jäljiltä niin romuna, heh.


Jumppapirkko ja pötsi

Kaiken kaikkiaan olen edelleen voinut hyvin ja vasta muutaman viime viikon aikana vatsa on alkanut kunnolla painaa. En oikein jaksa enää hirveästi kävellä tai muutenkaan mitään erityistä touhuta. Toisaalta pelkkä istuminen tuntuu olevan vielä pahempi vaihtoehto, sillä työpäivinä alkavat aina liitoskivut, joita ei muuten pahemmin ole. Parasta on siis olla Tinkan kanssa kotona, leikkiä ja nukkua kunnon päikkärit. Tätä aion toteuttaa nyt äitiyslomalle jäämisen jälkeen huolella.

Koska kaikki keskittyminen on mennyt nyt remonttiin ja valmentajakoulutukseen, ei vauvalle ole vielä oikein mitään valmiina. Vaatteita on kassillinen odottamassa pesua, mutta siinä se sitten on. Suunnitelmissa olisi hankkia hänelle unipesä, uusi sitteri, oma laatikosto ja sisaruksille tuplarattaat. Suunniteltu lienee kuitenkin puoliksi tehty, vai mitä?

Tällä hetkellä olen vielä fiiliksissä tuosta valmentajakoulutuksesta, jonka läpäisin nyt viikonloppuna. On mukava olla ensimmäisten joukossa mukana tällaisessa virallisessa lajiliiton ja urheiluopiston koulutuksessa, mitä muissa lajeissa on ollut jo pitkään. Fitness on menossa hyvään suuntaan ja rakkauteni lajia kohtaan ei vain sammu.  Koulutuksessa sen sijaan on vain syttynyt palo oppia lisää ja valmentaa enemmänkin. Ja ehkä vielä jossain kohtaa päästä itsekin taas treeneihin kiinni. Milloin se tapahtuu, on sitten toinen asia. Nyt pitää malttaa keskittyä tähän hetkeen ja nauttia tästä ennen kuin tekee hirveästi muita suunnitelmia. Haluaisin jatkaa valmentajakoulutusten käymistä, mutta aion nyt asettaa perhe-elämän ensin etusijalle.

Todistetusti fitnessvalmentaja!

Tinka on nyt vuoden ja kohta kahdeksan kuukautta. Hän on ollut elämänsä aikana ilman minua kolme yötä, kaikki tuon valmentajakoulutuksen vuoksi. Nämä yöt hän on viettänyt isänsä kanssa eli minkäännäköistä yökyläilyä ei ole vielä harrastettu. En siis usko, että toisenkaan lapsen kanssa kovin nopeasti lähtisin omiin menoihin. Tinkan kanssa haasteena on ollut se, että hänen on välillä kovin vaikea nukahtaa. Hän saattaa olla aivan väsynyt, mutta ei vain saa unen päästä kiinni. Ehkä tästä syystä rutiineista poikkeaminen nukkumisen osalta on hänelle haastavaa. Raukka on perinyt äitinsä onnettomat unenlahjat. Yritämme siis mahdollisimman paljon pitää illat samanlaisina. Syödään iltapala, etsitään yhdessä yöpuku ja sitten Muumi (eli hammastahna) ja harjataan hampaat. Mennään kaikki yhdessä petiin, lauletaan unilaulu, halaillaan ja sitten Tinka jää iskän kanssa nukkumaan. Rutiineista huolimatta nukahtamisessa menee aikansa.

Selkeästi ensimmäisen lapsen myötä lapsenhoitoon on tullut tiettyjä periaatteita ja toisaalta taas, joitakin etukäteen suunniteltuja periaatteita on saanut heittää menemään. Meille on ollut tärkeää mennä tilanteen mukaan. Tinka ei millään suostunut nukkumaan omassa sängyssään – okei, nukutaan perhepedissä, ei ongelmaa. Tinka söi hyvin rintamaitoa ja kasvoi hienosti – hyvä, miksi turhaan väkisin opettaa pullolle. Nukahtaminen onnistui vauvana helpoiten rinnalle – olkoon niin, ei äidin ole ensimmäisen vuoden aikana pakko päästä iltarientoihin. Tinka on ollut kiinni äidissä ja aina kaivannut paljon läheisyyttä – selvä, sitä hän tulee saamaan ja äiti voi miettiä omia menojaan sen mukaan.

Totta kai kaipaamme puolison kanssa välillä ihan kahdenkeskistä aikaa, sillä sitä ei ole Tinkan syntymän jälkeen juuri ollut. Toisaalta olemme asennoituneet niin, että nyt on tällainen hetki eikä tämä hetki kestä ikuisesti. Tämä pikkulapsiaika on ohimenevää eikä sitä kannata pilata voivottelemalla. Ihan varmasti vielä tulee aika, kun lapset voi viedä mummolaan tai mummalaan yökylään ja meille jää enemmän myös kahdenkeskistä aikaa. Jos jotain olen tässä oppinut, niin sen, että jokaisella perheellä on omat tapansa toimia. Jokaisen tapa lienee se oikea juuri sille perheelle.

Tällaista sillisalaattia tällä kertaa. Jään vielä muutamaksi päiväksi odottamaan äitiysloman alkamista ja pääsiäistä perheen kesken. Mukavaa viikkoa!

lauantai 25. helmikuuta 2017

Ne hiton raskauskilot!

No niin, tässä sitä taas ollaan. Tuskailemassa näitä hiton kiloja, vaikka ollaan vasta juuri pääsemässä raskauden viimeiselle kolmannekselle ja painonnousun pitäisi olla vasta edessä. Neuvolassa kuitenkin sain havahtua siihen, että viimeisen kuukauden aikana painoa on tullut kilo viikossa ja yhteissaldo on jo 13 kg. Ja oikeasti havahduin tähän vasta nyt, sillä olen ajatellut homman etenevän tällä kertaa paljon mukavammin.

Tinkastahan kiloja tuli yhteensä 25. Ne kyllä kaikki lähtivät alle vuodessa, joten siinä mielessä ongelmaa ei ollut.  Ei se kilojen kerääminen nyt kuitenkaan kovin tarpeellista liene ja ainahan siihen saattaa riskejä liittyä. On kuitenkin vaikea miettiä mitä sitä tekisi toisin.

Minulla on nimittäin nälkä. Ihan jatkuva ja todellinen nälkä. Tuntuu, että vatsa ei kunnolla täyty mistään ja koko ajan voisi syödä. Erityisesti iltaisin, jolloin tuntuu, että mikään iltapala ei pidä nälkää koko yötä poissa. Olen toki myös herkutellut, ei sitä käy kieltäminen, mutta pääasiassa olen yrittänyt täyttää vatsaa ihan perusruoalla ja välipaloilla. Aamupuuro on palannut jäädäkseen ja lisäksi olen syönyt kilokaupalla appelsiineja. Mitään radikaalia ruokavaliossa ei siis ole tapahtunut, lähinnä kai välipalojen määrä on tämän nälän myötä kasvanut.

Hassua on se, että tuo 13 kilon painonnousu piti nähdä neuvolan puntarilla, itse en sitä ole huomannut. Niinkö paljon sitä peilikuvalleen sokeutuu? Vai näkeekö sitä aina vain vatsan, kun sinne peiliin katsoo? Jää se vatsan yläpuolelta löytyvä ylimääräinen leuka sitten huomaamatta? Jotenkin olen tässä raskaudessa voinut henkisesti niin hyvin, että vartalon muutokset eivät ole juuri herättäneet tunteita. Lähinnä olen vain fiilistellyt vatsaa ja ollut siitä onnellinen. Myös fyysisesti olen pystynyt vielä moniin entisiin asioihin, kuten hyppimään Sh'Bamissa ja punnertamaan Pumpissa, joten paino tai vatsa ei ole varsinaisesti tullut tielle sielläkään. Kaiken kaikkiaan tästä painonnoususta onkin tällä hetkellä varsin ristiriitaiset tuntemukset. Toisaalta se ärsyttää hirveästi ja toisaalta taas tiedän, etten mitään oikeastaan toisinkaan tekisi. En aio alkaa stressaamaan syömisestä tai rajoittamaan sitä. Jos on nälkä, niin silloin syödään.

Jotain muutoksia voisin silti tehdä.
- Voisin pyrkiä syömään enemmän lämmintä ruokaa, mikäli se pitäisi nälkää paremmin poissa.
- Voisin keskittyä enemmän proteiinipitoisiin välipaloihin, sillä olen syönyt nyt kovin hiilihydraattipitoisesti (mysliä, leipää, hedelmäsmoothieita).
- Voisin juoda enemmän vettä. Juon ihan liian vähän, joten voisin sillä nesteelläkin vähän täyttää mahaa.

Näiden lisäksi aion edelleenkin ottaa rennosti. Uskon, että henkinen hyvinvointi on yhtä tärkeää kuin fyysinen, joten minkäänlaista stressiä en aio ottaa. Alan vain uskoa siihen, että toiset meistä keräävät raskausaikana enemmän kiloja kuin toiset ja se vain pitää hyväksyä. Totta kai tilannetta pitää seurata ja hieman rajoittaa esim. sokerin saantia, jotta vauvasta ei kasva kovin isoa, mutta mihinkään hifistelyyn ei tarvitse alkaa. Kannattaa myös välttää vauvaryhmiä, joissa porukka on samoihin viikkoihin mennessä kerännyt ehkä viidesosan minun kiloistani. Hitot siitä sitten. Itsepä kiloni kannan. Ja teen sen mielelläni, sillä lopputuloksena on jotain maailman parasta. Siinä vaiheessa, kun palkinto on sylissä, ei paljoa elopainot enää kiinnosta.

Viettäkäähän kuulkaa mukava viikonloppu! Itse palailen juuri junalla BodyPumpin jatkokoulutuksesta ja suuntaan seuraavaksi Ässien peliin. Olen uhannut syödä siellä tänään elämäni ensimmäiset kiekkonakit eli niin sanotun nakkimukin. En vaan enää tiedä uskaltaako sitä tämän kilopuhinan jälkeen tehdä. Pitää ehkä siirtää ensi kauteen. Niitä terveellisiä kiekkoeväitä odotellessa.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Haikeat hetket


Aika rientää ja raskautta alkaa olla jo 26 viikkoa täynnä. Ihan ei onnistunut alkuperäinen ajatukseni viikkoseurannasta blogissa tai edes pöytälaatikossa… Viikot hurahtavat ohi sen kummemmin ajattelematta ja suunnittelematta. Äitiyspakkausta lukuun ottamatta mitään hankintoja ei ole vielä tehty, mutta ehkä hyvin suunniteltu on jo puoliksi valmis?

Toistaiseksi siis tämä raskaus on ollut kaikin puolin ensimmäistä helpompi. Tinkaa odottaessa jäin näillä viikoilla pois tuntien ohjaamisesta, nyt olen vielä hyvinkin mukana. Tai no, hyvin ja hyvin. Kevennetysti ja hieman tavallista jäykemmällä lantiolla, mutta kuitenkin. Ensimmäiset pienet oireilut supistusten ja liitoskipujen suhteen ovat kuitenkin ilmestyneet, joten tilannetta seuraillen edetään. Pahoinvointiakin on edelleen toisinaan. Sehän ei ollut tällä kertaa yhtä kovaa kuin ensimmäisessä raskaudessa, mutta kummallisesti sitä on riittänyt tänne viimeiselle kolmannekselle asti.

Se, mikä vähän vaivaa, on pieni haikeus. Mitään päätöstä lopullisesta lapsiluvusta ei ole tehty, mutta voihan se olla, että luku jää kahteen. Se taas tarkoittaisi sitä, että teen kaikkia näitä asioita vasta toista, mutta samalla jo viimeistä kertaa. Onhan se nyt jollain tavalla haikeaa. Nämä ovat kuitenkin olleet niitä kaikkein sykähdyttävimpiä asioita. Erityisesti mieleen ovat jääneet:

  • Positiivinen raskaustesti. Sen näkeminen on jokaisella (kolmella) kerralla tuntunut niin mielettömältä.
  • Ensimmäinen ultraääni. Kävin sekä Tinkasta että nyt toisella kerralla varhaisultrassa yksityisellä. Lääkärin sanat siitä, että kaikki on niin kuin kuuluukin, ovat ikään kuin käynnistäneet raskauden, vaikka tuolloin ollaankin oltu vasta alkuvaiheessa. Tuon ultran jälkeen myös kerroimme asiasta jo perheellemme, mikä sekin teki asiasta jotenkin todellisemman.
  • Sukupuolen kuuleminen. Sukupuolella sinänsä ei ole väliä, mutta sen tietäminen on tehnyt vauvasta jotenkin oman persoonansa. Meillä on myös kummallakin kerralla ollut nimi valmiina, joten tuolloin olemme tavallaan kuulleet, että kuka siellä vatsassa asuu. Se on ollut itselle liikuttava hetki.
  • Äitiyspakkaus. Mikä siinä on, että pahvilaatikollinen vaatteita, joita löytyy lähes jokaiselta saman vuoden vauvalta, saa niin innostumaan?
  • Vatsa. Se on samalla niin ihana ja niin ärsyttävä. On ärsyttävää, kun vaatteiden löytäminen on niin hankalaa ja on ärsyttävää olla kömpelö. On ärsyttävää, että on talvi ja takki menee enää ihan vaivoin ja puristaen kiinni. On ärsyttävää, että kasvaminen ei rajoitu vatsaan vaan leviää myös takapuolen ja alaleuan alueelle. Ja samalla on niin hellyyttävää omistaa iso vatsa, jossa asuu pienen pieni ihminen. Eikä tarvitse ikinä vetää vatsaa sisään vaan voi esitellä sitä ylpeydellä.
  • Vauvavuosi. Se kun voi vain istua vauvan kanssa sylikkäin tuntitolkulla ilman, että tekee muuta kuin ihailee aikaansaannostaan. Se tosin ei ehkä enää onnistu, kun taapero juttelee vieressä, mutta luulen silti, että tulen jälleen toivomaan ajan hetkittäistä pysähtymistä.
  • Lupa höllätä. Raskausajat ovat olleet ensimmäisiä hetkiä elämässäni, kun en ole vaatinut itseltäni liikoja. Tai ehkä erityisesti tässä toisessa raskaudessa olen ymmärtänyt tämän. Olen nukkunut kun on väsyttänyt. Olen jättänyt treenaamatta, kun on siltä tuntunut. Olen sanonut ei, jos aikataulut ovat kiristyneet. Olen keskittynyt siihen, että voin mahdollisimman hyvin ja nostanut sen omassa arvoasteikossani varsin korkealle. Täysin ennenkuulumatonta.

Samalla kun olen yrittänyt nauttia tästä hetkestä, olen jo kaivannut tulevaa ja erityisesti tiukkoja treenejä. Fitness on kuitenkin edelleen vahvasti elämässäni mukana valmentamisen ja valmentajakoulutuksen vuoksi, joten myös muut kuin vauva-asiat pyörivät päässä. Mutta tätähän tämä nyt on; fitnesstä ja vauvoja. Hyvä yhdistelmä. Yritän kuitenkin olla haikailematta jotain muuta kuin tämän hetkistä aikaa. Yritän ottaa tästä kaiken irti. Nauttia tästä vatsasta, vaikka mitä muita oireita ilmenisi. Koskaan kun ei tiedä milloin on se viimeinen kerta.


keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Taaperoperhe Kööpenhaminassa



Vuodenvaihteessa halusimme päästä pienelle lomalle ja tällä kertaa lomapaikaksi valikoitui Kööpenhamina. Kriteerinä oli lähinnä lyhyt lentomatka, sillä muutaman päivän takia ei lapsen kanssa jaksa kovin pitkälle lähteä reissaamaan. Kööpenhaminasta olen myös kuullut paljon hyvää, joten odotin mielenkiinnolla tekisikö kaupunki yhtä suuren vaikutuksen kuin Oslo aikoinaan.

Pari vuotta sitten vietimme vuodenvaihteen lomaa Gdanskissa ja tuolloin totesin, että kaupunkilomat talvella eivät ole hyvä juttu. Olen Kööpenhaminan reissun jälkeen samaa mieltä. Palelen aina ja joka paikassa, joten pakkanen ja paljon kävelyä eivät ole hyvä yhdistelmä. Eli ensi talvena lähdemme lämpimään.

Menomatkassamme oli hieman jännitystä, sillä olimme valinneet Porin ja Helsingin väliseksi matkustusvälineeksi junan ja kuten on tiedossa; VR ja talvi eivät ole hyvä yhdistelmä. Ensimmäinen ongelmamme toki oli löytää Porista tilataksi, joka veisi meidät, appivanhemmat, kummitytön ja 1-vuotiaan lastenistuimessa rautatieasemalle. Enpä olisi uskonut, että taksin varaaminen voisi olla niin hankalaa. No mutta, aivan loistavaa palvelua tarjonnut taksi lopulta löytyi ja pääsimme junamatkalle hyvillä mielin.

Ongelmat alkoivat pääkaupunkiseudulla, sillä koko pääkaupunkiseudun junaliikenne oli sekaisin. Tikkurilaan mennessä olimme jo melko paljon myöhässä ja tuolla meillä oli vielä junanvaihto lentokentälle vievään junaan. Vaihdoimme ripeästi heti ensimmäiseen lentokenttäjunaan, mutta yllätys, yllätys, se ei lähtenytkään mihinkään. Aikamme istuttuamme tuli kuulutus, ettei ole tietoa milloin juna pääsee liikkeelle. Tässä kohtaa meillä oli vajaa 40 minuuttia lähtöselvityksen sulkeutumiseen ja piti vielä hakea vuokrattu vaunupussi eri terminaalista. Ei muuta kuin kaikki kamat kasaan ja etsimään taksia. Onni onnettomuudessa oli, että taksijonon ensimmäisenä oli tilataksi, johon mahduimme kaikki ja saimme vain heittää vaunut ja laukut autoon mukaan. Taksikuski rauhoitteli, että puolessa tunnissa ehdimme hyvin hakea vaunupussin ja vielä ajoissa lähtöselvitykseen. Ja näin kävikin, huh!

Menomatkan koneessa Tinka nukkui, joten matka sujui mukavasti. Kööpenhaminan lentokentältä pääsi junalla rautatieasemalle, jonka lähellä hotellimme sijaitsi, joten siirtymiset sujuivat hyvin. Olimme tosin luottaneet liikaa rautatieasemaan, sillä oletimme, että sieltä pääsisi myös metroon, mutta näinhän ei ollutkaan. Metroasemalle oli toista kilometriä matkaa, mikä aiheutti hieman haasteita siirtymisten suhteen. Ilmeisesti metro myös rautatieasemalle on kuitenkin nyt Kööpenhaminassakin rakenteilla.

Vierailukohteiksemme paikan päällä valikoituivat Den Blå Planet, Zoo, Strogetin kävelykatu, Nyhavn sekä Amalienborg ja vahdinvaihto. Yritimme myös käydä Carlsbergin museossa, mutta heikkojen opasteiden ja rakennustyömaiden vuoksi emme löytäneet museolle heti ja kyllästyimme etsimään.

Den Blå Planet sijaitsi melko lähelle juna-asemaa, joten sinne kulkeminen sujui helposti. Akvaario oli mukava ja sopivan kokoinen kohde meille. Siellä oli pari muutakin lapsiperhettä meidän lisäksi, joten varsinainen perhekohde oli kyseessä. Eläintarhaankin lähdimme junalla, mutta tällöin kävelemistä asemalta tuli reilu kilometri. Ja tietysti eläintarhassa kävelyä oli tiedossa lisää. Tilannetta ei parantanut se, että taivaalta tuli räntää ja koko ajan palelsi. Käveleminen sai myös selkäni väsymään, näitä raskauden iloja taas. Eläintarha oli kuitenkin iso ja monipuolinen, joten päivä oli sinänsä kyllä mukava.

Kööpenhaminassa kulkemiseen sopisi ilmeisesti parhaiten bussi ja kesäaikaan erityisesti Hop on - hop off -bussi, joka kiertää kaikki tärkeimmät turistikohteet. Näin talvella se ei kuitenkaan kiertänyt
kaikkia halumiamme kohteita.

Tinka oli koko matkan erittäin reipas matkustaja. Hän jaksoi istua rattaissaan ja naureskella pitkiä päiviä. Päiväunien nukkuminen oli jälleen kerran haastavaa, mutta onneksi yöt sujuivat sitten hyvin. Paluumatkalla väsymys sitten otti vallan ja lentomatka meni torkkuessa ja itkeskellessä. Siinä kohtaa itkuun ei oikein auttanut enää mikään. Sitä vain yritti löytää toiselle koko ajan parempaa asentoa, jossa se uni tulisi. Ennen lentomatkaa olimme joutuneet jonottamaan turvatarkastuksessa aivan tuhottoman kauan ja jo se oli saanut väsyneen tytön ärsyyntymään. Voin kertoa, että kun olet yrittänyt rauhoitella sylissä huutavaa ja rimpuilevaa taaperoa kaikin mahdollisin keinoin ahtaissa jonoissa ja päädyt turvatarkastukseen, jossa yrität saada kaikki eväät ja nesteet järjestykseen, itsesi ja taaperon läpi jostakin portista, palamaan takaisin ottamaan kenkiä pois vain seurataksesi kuinka moni ihminen sinut sillä välin kiilaa ja lopulta hikisenä läpi portista etsimään, että kuka otti lapseni ja vastaamaan virkailijan kysymyksiin lapsen eväistä, niin ei näissä hormonihuuruissa ollut kuulkaa itku kaukana. Siihen paloin myös kaikki aika, jonka olimme suunnitelleet käyttävämme lentokenttäshoppailuun. No, säästö on aina hyvästä!
Tosiaan seuraava ulkomaan matkamme suuntautuu hyvin todennäköisesti jonnekin hieman lämpimämpään kohteeseen. Matkasta voi tulla mielenkiintoinen, sillä silloin lapsia tulee olemaan kaksi. Ai että, siinä sitä saattaa vipinää ja villejä tilanteita riittää! No, tuohon matkan on vielä aikaa, sillä seuraava juniorimme syntynee vasta toukokuun lopulla eikä tässä ihan heti olla reissuun lähdössä.

Hotellien aamiaiset :)
 

 

 

 



maanantai 16. tammikuuta 2017

Millainen äiti haluaisin olla?


Haluaisin olla järjestelmällinen äiti. Sellainen, joka arkistoi kaikki vauvavuoden tapahtumat kauniiseen vaaleanpunaiseen kirjaan. Siellä lukee lapsen kehittymisestä kaikki mahdollinen ja se on kuvitettu vuoden tapahtumilla, kuten onnittelukorteilla, junalipuilla ja ensimmäisillä kädenjäljillä.

Sen sijaan kirjoitan vauvakirjaan joskus ja jouluna, jolloin joudun miettimään, että minkä ikäisenä se ensimmäinen askel nyt tulikaan. Ei hitto vie, kyllä äidin nyt tällainen pitäisi muistaa! Mutta tuntuu, että hän on kävellyt jo ikuisuuden ja viikot pyörivät vauhdilla eteenpäin.

Haluaisin olla sisustava äiti. Sellainen, jonka lapsen huoneessa on harkittuja yksityiskohtia. Vähintään itse tehty taulu ensimmäisestä vauvakuvasta ja pienen pienistä jalanjäljistä. Uusia sisustusinspiraatioita etsiskelisin jatkuvasti lehdistä ja blogeista.

Sen sijaan kasaan kaikki lelut, muistot ja kirjat lapsen huoneeseen aivan miten sattuu. Jaksan kerätä lelut lattialta ehkä joka kolmas päivä. Jos silloinkaan.

Haluaisin olla aikaansaava äiti. Sellainen, joka toivoessaan muistoksi valokuvaussessiota ammattivalokuvaajan kanssa sekä raskausaikana että vauva-arjessa, myös saisi aikaan toteuttaa toiveensa. Sitten aikaansaavasta äidistä tulisi sisustava äiti ja koti olisi verhottu ihanilla rakkauskuvilla.

Sen sijaan mietin edelleenkin, että en sitten tosiaan saanut aikaiseksi järjestää Tinkan 1-vuotiaskuvausta. Enkä saa varmaan edelleenkään sitä raskauskuvausta. Tai vastasyntyneen kuvausta. Otan tavoitteeksi koko perheen kuvaukset, kun Tinka täyttää kaksi vuotta. Tai ehkä 20 vuotta.

Haluaisin olla pullantuoksuinen äiti. Sellainen, joka tekee itse kaikki ruoat ja maustaa ne itse kasvattamillaan yrteillä. Leipoo viikoittain pullaa ja ottaa lapset mukaan ruoanlaittoon.

Sen sijaan menen useimmiten sieltä mistä aita on matalin ja teen niitä samoja vanhoja jauhelihakastikkeita viikosta toiseen. Enkä osaa vieläkään käyttää yrttejä. Ostin yleiskoneen, koska rakastan pullaa, mutta yllättäen en ole saanut vielä aikaiseksi. Tinkakin viittaa äidin ruoille kintaalla, joten saa useimmiten edelleen tulla toimeen ihan muiden äitien tekemällä ruoalla.

Haluaisin olla siisti äiti. Sellainen, joka käyttää päivät kotona hyödyksi ja pitää kodin puhtaana. Joka voi siivota vähän joka päivä ilman, että joka päivä tarvitsee aloittaa suursiivousta alusta asti. Sellainen, joka tietää kaiken ekologisista puhdistusaineista ja pitää kodin raikkaana ja hyvän tuoksuisena. Kerää lelut sisustukseen sopiviin laatikoihin iltaisin ennen kuin alkaa silittää puhtaita pyykkejä.

Sen sijaan suurin ponnistukseni on pölyjen pyyhintä kerran viikossa. Teen sen rätillä ja vedellä eikä meillä tuoksu ikinä raikkaalle. Tinka saa levittää lelunsa joka ikiseen huoneeseen, joista jaksan siivota iltaisin yhden, jos sitäkään. Sisustuksessa mikään ei sovi mihinkään eikä koskaan ole ihan siistiä. Pyykit jaksan juuri ja juuri viikata kaappiin, silittämisestä on ihan turha haaveilla.

Haluaisin olla asioista kiinnostunut äiti. Sellainen, joka tuplarattaita pohtiessaan käy läpi kaikki mahdolliset merkit ja niiden nettisivut, lukee äitipalstoilta arvosteluja ja pohtii järkevästi rattaiden sopivuutta perheen tarpeisiin.

Sen sijaan odotan, että tieto sopivista rattaista vain jotenkin tupsahtaisi päähäni. Tai että joku muu hoitaisi homman puolestani. Ja sitten päädyn ostamaan ensimmäiset vähääkään omaan silmään sopivat ilman minkäänlaista ennakkokartoitusta.

Millainen äiti sitten olen?

Sellainen, joka istuu lattialla lelujen keskellä ja miettii miten valtavan hienoa onkaan vain istua tässä. Sellainen, jonka mielestä lapsesta on tullut suorastaan nero, kun se osaa jo laittaa palikat oikeista rei`istä laatikon sisään. Sehän on aivan valtavan hieno taito! Sellainen, joka pussaa ja halaa joka välissä, niin että lapsen pitää välillä todeta ”Äh!” ja työntää äiti kauemmas, kun se häiritsee tärkeitä leikkejä. Sellainen, joka laittaa sitä samaa ruokaa aina, mutta tekee sen mielellään ja rakkaudella. Sellainen, jonka maailmassa sekainen koti ei loppupeleissä merkitse paljoakaan. Sellainen vähän tukka pystyssä ja villasukat jalassa kulkeva äiti, joka lapsen päiväunien aikaan ottaa lapsen kainaloon ja menee itse mukaan unille. Ja jättää samalla tiskit altaaseen ja pyykkikorin täyteen. Sellainen kaikkea muuta kuin täydellinen äiti, joka välillä jättää lapsen lähteäkseen jumppaamaan. Tai opettamaan fitnesstytöille poseerauksia. Tai palaveeraamaan milloin mistäkin.

Sellainen äiti, joka odottaa tulevaa uutta äitiyslomaa kuin kuutta nousevaa, sillä se on toistaiseksi ollut maailman paras työ. Silloin saa istua villasukat jalassa lattialla ja leikkiä dubloilla. Vielä kun tulisi kesä ja voisi lähteä ilman pukemisepisodia ulos. Ai että, sitä odotellessa.






 

tiistai 3. tammikuuta 2017

Vuoden 2016 liikuntahaasteena 200 vaunulenkkiä



Vuoden 2016 tavoitteena oli tehdä 200 vaunulenkkiä. Alkuvuosi sujuikin varsin mallikkaasti ja vuoden puolessa välissä lenkkejä oli kasassa jo 124. Tuolloin ajatuksena oli, että 200 menee rikki niin, että heilahtaa. Toukokuussa mm. lenkkejä tuli 31, kun muutamana päivänä vedettiin tuplat tai jopa triplat. Vähimmäisaika lenkillehän oli 30 minuuttia. Pääasiassa lenkkien pituus on ollut 40-60 minuuttia, mutta löytyy sieltä mm. 2,5 tunninkin lenkki.

Syksyllä alkaneet osa-aikatyöt ja lisääntyneet toiminimen työt toivat lenkkielämään haastetta, kun päikkäriaika pitikin käyttää töiden tekemiseen. Jonkin verran käytiin sitten lenkillä niin, että Tinka oli hereillä mukana kyydissä. Loppuvuodesta tällaisetkin lenkit vähenivät, sillä taapero keksi, että talvivaatteiden pukeminen on hirveintä mitä maailmassa voi olla ja sitä pitää vastustaa kaikella tarmollaan eli mahdollisimman kovalla kiemurtelulla ja huudolla. Aina siis äiti ei vain jaksanut. Ja mitä pidemmälle raskaus on edennyt, sitä vähemmän on oikeastaan huvittanutkaan. On kyllä kiva saada raitista ilmaa, mutta kuntoiluksi sitä ei enää voi sanoa, on se sen verran rauhallista kävelyä.

Viikkoa ennen vuoden päättymistä lenkkejä puuttui vielä neljä, mutta niin vain ne saatiin kaikki tehtyä! Vuoden viimeinen ja samalla 200. lenkki suoritettiin vuoden viimeisenä päivänä. Huh, tavoite saavutettu!

Tuo leikkimielinen tavoite sai minut kyllä useammankin kerran nostettua sohvalta vuoden aikana. Olisin varmasti muutenkin lenkkeilyt, mutta nyt lenkkejä tuli ihan varmasti muutama enemmän. Oli siitä siis selkeästi hyötyä. Tulevalle vuodelle en kuitenkaan aio tavoitteita asettaa. Vuosi aloitettiin kyllä heti koko perheen kävelylenkillä ja jumppien ohjauskin jatkuu normaalisti, mutta muuten aion mennä ihan täysin itseäni kuunnellen. Huomaan jo nyt, että en enää tunneillakaan jaksa vetää itseäni ihan piippuun. BodyPumpissa olen vähentänyt painoja selkeästi, sillä ei vain löydy sellaista draivia tekemiseen kuin yleensä. Ehkäpä se kroppa kertoo, että osa energiasta menee nyt ihan muualle ja vähempikin hosuminen riittää.



Tavoittelen sitä, että pystyisin ohjaamaan mahdollisimman pitkälle. Viimeksi jäin pois 26. raskausviikon paikkeilla. Nyt ollaan raskauden puolivälissä eli 20 viikkoa takana ja toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin eikä liikkuminen aiheuta minkäänlaisia tuntemuksia. Katsotaan miten pitkälle tällä kertaa päästään. Pahoinvointi ja uniongelmat ovat viime aikoina olleet seuranani. Ja vähäinen nukkuminen tuntuu lisäävän pahoinvointia. Kaikki hajut myös etovat ja näin ollen vaipan vaihtokin on ulkoistettu puolisolle. Puuh. On ärsyttävää, kun on aivan poikki, mutta uni ei vain tule tai koko yö menee heräillessä. Toivottavasti tämäkin helpottaa taas kohta.

Onko muilla liikuntatavoitteita ensi vuodelle? Tinkan kanssa aloitetaan ensi viikolla taaperosirkus, mistä olen aivan innoissani! Niin mahtavaa päästä liikkumaan yhdessä. Mielenkiinnolla odotan. En ole halunnut kovastikaan Tinkan kanssa harrastuksia ottaa, sillä jonkun verran kun tekee töitä, on näitä aikatauluja jo muutenkin ihan riittävästi. Jotain on kuitenkin mukavaa päästä tekemään. Siinä meille siis alkuvuoden liikuntatavoitetta; sirkustella ahkerasti!