sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Rakentaisinko sillan?

Ajattelin rakentaa sillan. Olen kävellyt monilla silloilla, mutta tunnun aina liukastuvan jokaisella niistä. Se suurin silta on kuulemma parhaan tietämyksen mukaan tehty, mutta en usko. Luulen, että siellä on jonkin asfalttifirman lahjukset taustalla. Ovat vääristelleet tutkimustuloksia, että näin se silta pitää rakentaa. Piirustukset on varmasti tehnyt tämän asfalttifirman kätyri ja nyt kaikki ihmiset liukastuvat sillä sillalla. Taustalla tässä on se, että liukastuvat ihmiset tarvitsevat terveydenhuoltoa ja lääkkeitä, joten oikeasti kaiken taustalla on lääketeollisuus. Meitä ihmisiä viilataan niin linssiin näiden siltojen kanssa.

Ajattelin siis rakentaa sillan. Minulla on siihen hyvät valmiudet, sillä olen kävellyt silloilla koko elämäni eli yli kolmekymmentä vuotta. Kyllä sillä kokemuksella voi muillekin ihmisille siltoja rakentaa. Olen myös lukenut tosi paljon tietoa silloista. Myös sellaista tietoa mitä ei kouluissa opeteta. Kouluissa kun kaikki tieto on peräisin niiden asfalttifirmojen (ja sen lääketeollisuuden) hyväksymistä tutkimuksista ja kaikki sillanpiirtäjät ihan aivopestyjä. Ne on ohjelmoitu toistamaan vain tiettyjä lainalaisuuksia eikä ne osaa ollenkaan ajatella omilla aivoillaan.

Olen tehnyt jo koesillan. Olen kävellyt sillä itse monta kertaa kaatumatta. Naapurin Jormakin on kävellyt sillä ja Jorman serkku myös. Kumpikin sanoi, että tämä on varmasti paras silta, jolla he ovat kävelleet. Mukamas siltojen rakentamisesta jotain tietävät ihmiset sanovat, ettei siltani kestäisi koko väestön painoa, mutta olen eri mieltä. Ovatko he muka kokeilleet? Ei heidän siltojaan ole ollut aikojen alussa olemassa. Miten muka ihmisten jalat olisivat sopeutuneet kulkemaan heidän sillallaan? Ei ihme, että ihmiset kaatuvat. Kaiken lisäksi he pyrkivät muokkaamaan siltoja niin, ettei niitä enää tavallisiksi silloiksi tunnista. Ei ihmistä ole tarkoitettu sellaisella kävelemään. Eihän mikään muukaan eläin rakenna siltoja ja kävele niillä.

Joka tapauksessa olen vakuuttunut, että minun siltani on paras. Olen löytänyt ainakin yhden tutkimuksen, jossa todetaan, että käyttämäni materiaali on kestävää. En ymmärrä miksi viralliset sillanrakentajat ovat eri mieltä. Miten he voivat olla niin aivopestyjä? Heidän siltansahan sairastuttavat ihmiset! He sanovat, että ihmiset loukkaantuvat, koska eivät käytä siltaa vaan yrittävät oikaista vaarallisesta kohdasta, mutta ei se pidä paikkaansa. Vasta kun näitä heidän siltojaan alettiin rakentaa, niin ihmisten kaatumiset ja loukkaantumiset lisääntyivät. Toki ihmisiä ja liikkumista on nyt enemmän, muttei se mitään selitä.

Koesiltani myötä olen jo kutsunut itseni seitsemään eri tv-ohjelmaan puhumaan sillastani. Olen myös ottanut yhteyttä eri lehtiin, perustanut blogin ja vlogin sekä aloittanut dokumenttielokuvan kuvaukset. Ensi viikolla yritän päästä kymppiuutisiin kokeilemaan, että kumpi meistä huutaa kovempaa; minä vai neljäkymmentä vuotta siltoja rakentanut "asiantuntija". Olen harjoitellut huutamista joka päivä. Olen myös opetellut ulkoa niiden kolmen tutkimuksen nimet, jotka puoltavat näkemystäni. On hyvä, että media pitää minua ja sitä toista sillanrakentajaa yhtä vahvoina asiantuntijoina, niin pääsen valtakunnalliseen telkkariin huutamaan. Näitä virallisen tahon edustajia on kuitenkin tuhansia, joten ilman mediaa minulla, Jormalla ja Jorman serkulla olisi tosi hankalaa kertoa kaikille tästä sillasta. Olen onneksi tosi karismaattinen ja minulla on kova ääni, joten saanen ihmiset puolelleni tässä asiassa.

En usko, että minulle riittää pelkkä sillan rakentaminen. Haluan myös, että kaikki vanhat sillat poistetaan ja tilalle rakennetaan minun siltojani. En usko, että piirustuksissani on mitään vikaa, kuten virallinen taho väittää. Jos silta kestää minun ja Jorman painon, se kestää kyllä muidenkin painot. Vaikkakin Jorma on laihtunut kaksikymmentä kiloa, kun on kävellyt minun siltaani pitkin. Virallinen sillanrakennustaho sanoo, että aikaa myöden Jormakin saattaa sillalla liukastua, mutta tuskinpa vain. Sanovat, että muutama ihminen voinee sillallani kävellä, mutta että kaikkien painoa se ei kestä. Pyh. Aion kertoa blogissani näistä silloista ja haukkua kaikki muut sillat. Kerron ihmisille totuuden heitä haittaavista silloista ja siitä salaliitosta, joka kaiken takana on. En ymmärrä miksi jotkut sanovat, että sillan rakentamista pitäisi opiskella. Mitä siellä koulussa nyt on mitä en itse kirjoista ja netistä pystyisi oppimaan? Löysin tosi luotettavan oloisen sivuston, jossa sademetsässä asuva tiedemies kertoo rakentamistaan silloista, joilla hän kävelee joka päivä. Kyllä hän tietää enemmän kuin koulujen kirjaoppineet. Toki on aloja, joilla asiantuntijat ovat oikeita asiantuntijoita ja tarvitsevat opetusta, mutta ei sillan rakentaminen kuulu siihen. Väittävät, että ei riitä, että osaa tehdä sillalle kaiteet, pitäisi osata tehdä myös vahvat perusteet, joilla kulkea. En usko. Samaa tekniikkaa pystyn varmasti soveltamaan.

Nyt alkaa olla kiire ehtiä haastatteluihin tämän siltaprojektin osalta. Media on tosi kiinnostunut. Kuulemma ihmiset ovat kiinnostuneet sillastani ja osa on käynyt kävelemässäkin koesillallani. Samalla he piirittävät sen ison sillan rakentajat, pommittavat heitä kysymyksillään ja toteavat, etteivät aio enää isoa siltaa käyttää. He uskovat ennemmin minuun. Sillalla käveleminen kun on ennen kaikkea uskon asia. Ja minä olen siltajumala. Tai ainakin hänestä seuraava.

Kun aloin opiskella ravitsemustiedettä, tämä ei ollut mielessäni. Luin, että rekkakuskeista on pulaa. Taidan harkita alan vaihtoa.

perjantai 27. toukokuuta 2016

Puolimaratonilta uuteen treeniviikkoon

 

Puolikkaalta palautuminen sujui hyvin. Maanantain BodyPumpissa piti vielä kyykätä vähän puolikkailla tehoilla, mutta tiistaina pystyi jo tekemään kunnolla. En mielestäni ollut niin kipeä kuin edellisellä kerralla, mutta muistelen, että lähdettiin sillä edellisellä kerralla vielä samana iltana juhlimaan, joten sillä saattoi olla jotain tekemistä palautumisen kanssa... Nyt sitä keskittyi lähinnä syömään hyvin ja leikkimään lattialla, joten palautuminen oli vähän tehokkaampaa.

Tämän viikon treenit näyttävät seuraavilta:
Ma: Kävelylenkki 35 min + BodyPump 60 min
Ti: BodyPump 45 min + Kävelylenkki 1 h
Ke: Kävelylenkki n. 2 h (johon sisältyi myös ulkotreeni) + Kävelylenkki 30 min
To: BodyPump 60 min + Zumba 30 min
Pe: Kävelylenkki 30 min + käsipainojumppa 30 min

Huomiselle olisi tiedossa pitkästä aikaa tiimitreenit, joissa tiedossa ainakin portaiden hyppelyä. Sunnuntaina sitten taas jumppaa Sh`Bamin muodossa.

Keskiviikkona kävin tosiaan lenkillä Kirjurinluodossa ja päätin tehdä siellä pienen treenin. Jaloille ylämäkikävelyä vaunujen kanssa (ei tosin kovin paha, koska ei tästä kaupungista järin suurta mäkeä löydy), askelkyykkykävelyä vaunujen kanssa, SJMV-variaatio vaunujen kanssa ja kyykkyhypyt eteenpäin ilman vaunuja. Hyvä setti, jonka jälkeen vähän punnerruksia. Videoita löytyy Instasta (@petrabettina_r tai #petrafitfi). Oli tosi kiva treenata ulkona ihanassa ilmassa ja maisemissa. Kirjurista löytyi tuollainen vähän rauhallisempi paikka, jossa sai ihan yksinään touhuta. Oli hauskaa ja mietin, että tällaiset jutut ovat varmasti äitiysloman parhaimpia hetkiä. Yritin tallettaa sitä fiilistä säästöön.


On ollut jännä huomata, ettei minulla oikeastaan ole ollut ikävä salitreenin pariin. Ehkä useamman vuoden panostus sillä puolella on riittänyt. Nyt on ihan mahtavaa vetää jumppia ja tehdä lenkkejä ja omia treenejä. Jos saisin hetken sitä kuuluisaa omaa aikaa tällä hetkellä, niin todennäköisesti lähtisin salin sijasta ennemmin joko lenkille tai jollekin ryhmäliikuntatunnille. Ennen taas mikään ei ole ajanut salitreenin ohi. Aika aikaansa kutakin näköjään. Ainakin tällä hetkellä näin, kukaanhan ei tiedä mitä mieltä olen ensi kuussa, hah! Treenaaminen yhden lapsen kanssa on vielä suhteellisen helppoa. Meillä kun nukutaan päiväunia vaunuissa, niin voi lähteä niiden vaunujen kanssa vaikka läheiseen leikkipuistoon treenaamaan. Tai jos tyyppi nukkuu edes 10 minuuttia ilman liikettä, niin siinä ajassa ehtii jo tehdä pienen olkapäätreenin käsipainoilla. Tytön kanssa voi kyykkäillä ja jumpata ja se on hänestä hirmu mukavaa. Ainakin pari minuuttia kunnes täytyy keksiä taas jotain uutta tekemistä. Sitä en tiedä miten useamman lapsen äidit jumppaavat vai jumppaavatko lainkaan. Vaikka toivonkin, että joskus joudun miettimään tuollaisenkin ongelman ratkaisua, niin nyt nautin kyllä täysin siemauksin tästä ajasta.

Tällaisena wannabe-urheilijana kun pitää niitä haasteita saada, niin nyt on vähän pohdinnassa juosta seuraava puolikas Vaasassa 3.9. Kummityttömme asuu Vaasassa ja sieltä päin tuli tietoa, että juoksutapahtumaa löytyisi heidänkin suunnaltaan (ja vielä sopivan harjoitteluajan päästä...). Pitää siis miettiä voisiko kesän projektiksi ottaa "juoksukunnon ylläpitämisen". Eli suomeksi sanottuna sellaisen kehittämisen. Katsotaan.

Näiden urheiluprojektien lisäksi kalenteri alkaa täyttymään myös pienistä työprojekteista. Olen melko lailla kauhuissani. Miten voin jättää Tinkan hoitoon? Miten pystyn orientoitumaan töihin? Osaanko enää mitään? Itkenkö ikävääni kotiin joka päivä? Puuh. On ollut valtavan hienoa elää ilman stressiä. Ei tietenkään muutama työpäivä viikossa mitään järjetöntä stressiä aiheuta, mutta kyllähän se jännittää. Meillä on kuitenkin Tinkan kanssa ollut aikamoinen symbioosi tässä jo yhdeksän kuukauden ajan. Ollaan käytännössä erottamattomat. En tiedä kumpi tarvitsee toista enemmän.

Jos on jotain lohduttavia sanoja töiden suhteen, niin otan mielelläni vastaan! Operaatio Mummon kuormitus Tinkan hoidolla on nimittäin lähdössä käyntiin. Ovathan toki kaikki muutkin maailman lapset selvinneet vanhempiensa työpäivistä, mutta nyt ei olekaan kyse kaikista maailman lapsista vaan minun pienestä murusesta. Kyllä te tiedätte.

Äiti leikkii leikkikentällä...

maanantai 23. toukokuuta 2016

Päähänpisto nimeltä Yyteri puolimaraton


Sain muutama viikko sitten villin ajatuksen, että mitä jos lähtisi sittenkin kokeilemaan Yyterin puolimaratonia. Olin hylännyt ajatuksen jo ajat sitten, kun olin todennut, ettei niille omille treenillä nyt vain ole aikaa aikaa. Kaikki "oma aika" menee jumppien ohjaamiseen. Sain kuitenkin ajatuksen päähäni ja päätin siinä pari viikkoa ennen tapahtumaa käydä ekan kerran ilman rattaita juoksemassa. Juoksin 11 km ja totesin, että eiköhän se 21 mene sitten myös. Seuraavalla viikolla juoksin 7 km lenkin ja valmistautuminen oli melko lailla siinä. Viimeksi silloin kaksi vuotta sitten oli puolimaratontreenini ahkeraa BodyAttackin vetoa, tällä kertaa se oli vaunukävelylenkkejä ja BodyPumpia. Niitä kävelylenkkejä ehdin tämän vuoden puolella tehdä 101 ennen tuota puolikasta.

Mitään järkeähän tässä ajatuksessa ei ollut. Kuka lähtee treenaamatta puolimaratonille? Toistamiseen? No, entinen kilpaurheilija, joka selkeästi etsii sisältöä urheiluelämäänsä. En ehkä suosittelisi tätä muille. Luotin kuitenkin vahvaan peruskuntooni enkä etukäteen pelännyt kuntoni puolesta. Sen sijaan jalkojen jaksaminen ja kestäminen huolestutti. Minulla oli lisäksi haasteita lenkkareiden kanssa, kun piti valita laittaako hyvin jalkaan sopivat, mutta parhaimmat vaimennuksensa menettäneet vaiko melko uudet ja hyvät vaimennukset omaavat, mutta mahdollisesti rakot aiheuttavat lenkkarit. Valitsin uudemmat, mikä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Tarvitsin kaiken vaimennuksen eivätkä rakotkaan vaivanneet.

Viikko ennen lauantain koitosta meni jumpatessa. Vedin kolme BodyPumpia, kaksi Zumbaa ja neljä lenkkiä. Eiköhän siinä ollut sitä valmistautumista ihan tarpeeksi sitten. Pyrin koko viikon syömään hyvin. Vedin pastaa, tortilloja, puuroa ja paljon hedelmiä. Pari viimeistä päivää huolehdin myös juomisesta, sillä se on usein minulla liian vähäistä. En usko, että puolikkaalle tarvitsee mitenkään erityisesti tankkailla, mutta on hyvä huolehtia, että hiilihydraattivarastot ovat täynnä ja nestetasapaino hyvä. Edellisen yön nukuin todella huonosti. Kaikkiaan sain unta jotakin kolmen ja neljän tunnin väliltä. Jännitti ihan hirveästi.

Menin Yyteriin ihan yksin ja yritin sulautua oikeiden juoksijoiden joukkoon mahdollisimman hyvin. Yritin esittää, että tiedän mitä olen tekemässä. Olo oli ihan hyvä ja - kummallista kyllä - luottavainen. Ilman kanssa oli hieman arpomista, että laittaako lyhyttä vai pitkää hihaa, sillä asteita oli noin 15 ja oli pilvistä. Päädyin hihattomaan, sillä en voi sietää sitä, jos tulee kuuma. Treenaankin siksi käytännössä aina hihattomassa. Tämä ratkaisu tuntui alkulenkistä hyvältä, kun olin melko kuumissani, mutta loppumatkasta sitten taas tuli jopa vähän vilu.


Juostessa kävi aika nopeasti selväksi, että juoksuvauhtini on aivan liian hidasta. Jengiä meni ohi oikealta ja vasemmalta. Alkukilometreillä pystyin vielä muutaman tyypin ohittamaan, mutta sen jälkeen ei paljon enää tarvinnut ohitella. Juoksu sinänsä tuntui ihan hyvältä, mutta en yksinkertaisesti osaa juosta riittävän "lujaa". Ekat viisi kilometriä ovat minulla aina tahmeita, kroppa herää niin hitaasti. Sen sijaan kilometrit viiden ja kympin välillä ovat parasta aikaani, mutta nyt en saanut riittävästi vauhtia silloinkaan. Siitäkään huolimatta, että syke pysyi koko ajan maltillisissa lukemissa ja kaikki tuntui hyvältä.

Kahteentoista kilometriin asti kaikki meni tosi hyvin. Sitten alkoi jaloissa hiljalleen painamaan. Lopulta seinä tuli vastaan 16 kilometrin kohdalla. Sen jälkeen tuntui, että juoksin päin sitä seinää viimeiset viisi kilometriä. Viimeksi pystyin ottamaan jonkin näköisen muutaman kilometrin loppukirinkin, mutta nyt piti keskittymällä keskittyä, että pääsi edes mateluvauhdilla eteenpäin. Edelleenkään happi ei loppunut eikä syke noussut juurikaan, mutta ne jalat eivät vain jaksaneet. Elättelin etukäteen toiveita alle 2:15 ajasta, mutta lopulta mentiin siitäkin yli ja aika oli 2:20. Eikä metriäkään loppukiriä. Toisaalta olin ihan onnellinen, että olin siellä maalissa juosten enkä kontaten.




Aika oli siis vartin huonompi kuin sillä ekalla kerralla ja vaikka tiesin, että tämä on ihan älytön testi, niin kyllähän tuo aika silti ärsytti.  Sillä sai naisten kuntosarjasta sijoituksen 27/29 eli aika kova suoritus siis... Ei vaan, kyllä tämä oli ihan täysin itsensä voittamista ja voitto oli se maaliin pääsy. Vähän jäi kuitenkin ajatus, että jos jatkaisi juoksemista edes vähän ja kokeilisi loppukesästä jossakin uudestaan. Ei minusta mitään juoksijaa tällä tekniikalla ja ruumiinrakenteella tule, mutta kaipaan jotakin urheilua tähän elämään. Juoksutapahtumat ovat siitä kivoja, että niissä voi olla mukana ihan kuntoilijanakin. Fitneksessä kun ei oikein noita kuntosarjoja ole...

Katsellaan. Jalat ovat olleet juoksun jälkeen kipeät, mutta kyllä niillä pystyi heti sunnuntaina Sh'Bamin vetämään. Ehkä vähän jäykästi, mutta kuitenkin. Eiköhän tämä kroppa tästä hiljalleen palaudu. Voi sitten alkaa suunnittelemaan seuraavia älyttömyyksiä.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Väsynyttä rutiinia

Nyt on joku ihmeellinen viikko menossa. Tuntuu, että olen kuolemanväsynyt koko ajan. Ja nälkäinen. Ja hirveä makeanhimo. Ja kahvin tarve. Istun siis täällä, syön ja juon kahvia.

Muutama yö on kyllä nukuttu huonosti, kun Tinka on halunnut jostain syystä syödä myös yöllä, mitä hän ei juurikaan muuten ole enää viime aikoina tehnyt. Olen myös ollut kovin herkkäuninen ja herännyt jokaiseen Tinkan tai puolison tuhahdukseen. Iltaisin minun on kuitenkin vaikea nukahtaa, joten en viitsi nukkua päivällä, jotta nukahtaminen ei vaikeudu entisestään. No, ehkä tämä on vain jotakin sateisten päivien aiheuttamaa väsymystä, joka menee pian ohi.

Nälkä on myös ihan kauhea. Voisin vain syödä, mutta mielelläni korvaisin oikean ruoan napostelulla ja herkuilla. Olen yrittänyt napostella hedelmiä, muttei siitä ole mitään hyötyä. Haluaisin hautautua irtokarkkeihin ja jäätelöön. En tiedä mistä tämä oikein tulee. Ehkä olen syönyt turhan vähän viime päivinä? Ehkä olen pitkästynyt ja kulutan aikaani syömällä? Yritän joka tapauksessa pysytellä kohtuuden rajoissa, sillä enää tätä syömistä ei varmaan voi perustella sillä tosi hyvällä "Imettäminen kuluttaa energiaa" -väitteellä. Toki Tinsku syö edelleen useamman kerran päivässä, mutta siihen menevä energiankulutus lienee vain muutama sata kilokaloria. Ei siis ehkä sitä suklaalevyn yli tuhatta kilokaloria.

Näin kohta yhdeksän kuukautta synnytyksen jälkeen on kaikki aika lailla palannut entiselleen.  Kunto on jälleen hyvä, kilot ovat karisseet tai ainakin siirtyneet uusiin paikkoihin, imetys on vähentynyt ja elämä etenee aika rutiinilla. Raskaudesta muistuttaa enää vain tämä älytön hiustenlähtö, joka ei ota loppuakseen.  Toivon, että sitä tukkaa tulee vauhdilla myös lisää, sillä muuten ennen niin tuuhea tukkani on kohta muisto vain.

Päivät etenevät samalla kaavalla. Heräämme päivästä riippuen puoli yhdeksän ja kymmenen välillä ja nousemme kaikessa rauhassa ylös sängystä. Sängystä nousemiseen, aamutoimiin ja aamiaiseen käytämme tuhottoman paljon aikaa, sillä aamut ovat mielestäni parhaita laiskoina ja rauhallisina. Aamiaisen jälkeen vähän aikaa leikkimistä ja sitten lenkille eli Tinkan ekoille päikkäreille. Niiden jälkeen ruokaa ja leikkimistä, joskus siivoamista tai jumppatuntien opettelua. Välipala ja toiset unet. Toisten unien aikana joskus päivän toinen lenkki, toisinaan olen silloin itse ohjaamassa tuntia. Päivällinen ja leikkimistä. Iltapuuro ja unille. Iltakohelluksen kautta luonnollisesti.

Tinka haluaisi nykyään vain kävellä koko ajan. Hän kävelee niin, että hänen käsistään pidetään kiinni ja se on hänestä ihan parasta. Siinä samalla voi myös potkia palloa, mikä myös on huippua. Ryömiähän Tinka kyllä osaa, mutta ei hän viitsi, kun käveleminen on paljon hienompaa.  Vähän vain äidin selkä väsyy siihen kävelyttämiseen. Mutta hyvähän tämä vielä, kun hän ei pääse pitkälle ilman minua. Kohta sitä varmaan mennään ja lujaa ja sitten on äiti helisemässä!

Nyt taitaa tyttö alkaa heräillä uniltaan. Tänään meillä mennään yksien unien taktiikalla, sillä Tinka heräsi ekoilta kymmenen minuutin jälkeen eikä enää nukahtanut. Nyt ollaan siis erikoiseen aikaan unilla. Katsotaan miten loppupäivä sujuu. Itse lähden illaksi Zumba-tunnin ohjaukseen. Toivottavasti teillä on mukava viikko menossa, toivotaan loppuviikolle aurinkoa!

Ja pahoittelut postauksesta ilman kuvia. Jostain syystä en saa padilla lisättyä kuvia. Tai ehkä en vain osaa. Otetaan sitten ensi kerralla tuplasti :)


maanantai 9. toukokuuta 2016

Töihin äitiysloman jälkeen?


Äitiyslomani päättyy tämän kuun lopussa, jolloin Tinka on noin yhdeksän kuukauden ikäinen. Niin iso jo, mutta niin kovin pieni. Tuntuu hassulta, että nyt pitäisi mennä töihin, kun tässä on vasta aloitettu tämä äidin työ.

Olen pyöritellyt työasioita päässäni jo kuukausikaupalla. Yrittäjänä kun näiden lomien pitäminen ei mene ihan samalla tavalla kuin työsuhteessa olevilla. Minulta on jo todella monta kertaa kysytty, että joko teen töitä. Ihan todella monta kertaa. Ilmeisesti yrittäjillä ei ole oikeutta kunnolliseen äitiyslomaan, mutta eipä niillä ole oikeuksia mihinkään muuhunkaan, ettei sen puoleen. Joka tapauksessa pitkällisen ja useita kävelylenkkejä vaatineen ajatustyön seurauksena olen päättänyt, etten aloita vielä töitä. Syksyllä tulen aloittamaan osa-aikatyön palkkasuhteessa (parina päivänä viikossa), mutta sen ja jumppien lisäksi en aio tehdä muuta. Kesän olen yhtä viikonlopun työkeikkaa lukuunottamatta kotona.

Syitä tähän päätökseen on monia.
1) Yksinkertaisesti haluan olla kotona. Rakastan kotona olemista enemmän kuin olisin ikinä, ikinä voinut kuvitella. Minulla ei ole hinkua työelämään.
2) Tinka on todellinen äidin tyttö. Hän on ollut sitä syntymästään asti eikä asia ole miksikään muuttunut. On paljon tilanteita, jossa häntä ei saa rauhalliseksi kuin äidin syli. Miksi yrittäisin pakottaa häntä muuhun? Olen edelleenkin ollut pois hänen luotaan maksimissaan kolme tuntia kerralla. En millään usko, että pystyisin olemaan yötä pois hänen luotaan, kuten osa töistäni vaatisi.
3) Luulen, että jos joskus haluaa tehdä vähemmän töitä, on se aika nyt. Tällaista hetkeä tuskin enää myöhemmin elämässä tulee.
4) Vaikka pieni osa minusta harmíttelee hyvien työtilaisuuksien menettämistä, uskon silti, että tulisin tulevaisuudessa enemmän katumaan töihin lähtemistä kuin kotiin jäämistä.


Keskustelin puolisoni kanssa ajatuksistani töiden suhteen ja hän tuki ajatustani kotiin jäämisestä. Tehdessäni sitten päätöksen vain tuon osa-aikatyön aloittamisesta, taisin päästää helpotuksesta jopa pari pientä kyyneltä. Tuntui niin helpottavalta, että olin saanut tehtyä päätöksen ja tajusin, että olin päätöksestä niin onnellinen, että se tuli siinä samalla varmistettua täysin oikeaksi.  Kotiin jäämisen minulla mahdollistavat puoliso, omat osa-aikatyöt sekä hulluina vuosina kerätyt säästöt. Ei ole kuulkaa menneet minuuttiaikataulut hukkaan! Toisaalta hassua, että kuvittelin tekeväni kotiin jäämisen päätöksen, vaikka vedän jumppaa useamman kerran viikossa ja kohta nuo elokuun työtkin jo alkavat. Vai ovatko ne sitten vain harrastuksia?

Minua itse asiassa jännittävät hirveästi jo nuo kesän yksi viikonloppukeikka sekä syksyn osa-aikatyö. Tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta jättää Tinka kokonaiseksi päiväksi muiden hoitoon. Olkoonkin, että hän on aina isän tai mummon hoidossa, niin silti ajatus on hirveän vaikea. Olen varmaan vain ylihuolehtivainen, sillä ovathan monet vauvat olleet tämän ikäisinä jo yöhoidossakin monta kertaa. Siihen itse tuskin pystyn vielä hetkeen. Jotenkin Tinka on vain aina ollut niin äidin perään, että hänen luotaan pois oleminen on kovin vaikeaa. Hän myös edelleen juo vain äidinmaitoa, vaikka muuten ruokailuja onkin jo melkein viisi ateriaa päivässä. En ole enää edes yrittänyt opettaa häntä pulloon vaan hän hörppii vettä nokkamokista ja on muuten imetyksellä. Näin tulemme jatkamaan niin pitkään kuin hän haluaa, joten senkään vuoksi yön yli pois olemiset eivät toistaiseksi onnistu.

Minusta on edelleen jännittävää millainen äiti-ihminen minusta on kuoriutunut. Aikana ennen lasta vitsailimme puolison kanssa, että varmaan minusta tulee sitten pahimman luokan äiti-ihminen, kun en ole ikinä pahemmin muiden lapsista välittänyt ja olen aina vain nauranut kaikille naisten äitihössötyksille. Mutta se oli aina vitsi. VITSI. Hupsistakeikkaa vitsistä tulikin totta. Olen pahasti äitiytynyt. Liekö tähän parannuskeinoa ollenkaan? Ihmisessä on näköjään piilossa yllättäviä asioita, joita on mahdoton etukäteen tietää. Jos minulle olisi vuosi sitten sanottu, että vuoden päästä suurin toiveesi on olla kotiäiti, olisin nauranut niin, etten olisi henkeä saanut. Ajatus oli tuolloin mahdoton. Mutta mitäpä siitä? Elämä kuljettaa, nyt vain nautitaan matkasta.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Painonhallinta raskauden jälkeen


Jonkin verran blogimaailmassa on nyt ollut tekstejä raskauskiloista ja ne ovat herättäneet paljon keskustelua. En jaksa itse ottaa näihin kantaa, sillä tiedän, että ihminen joka ei ole ollut raskaana, ei ihan kokonaan pysty raskautta ymmärtämään. Tiedän sen nimittäin kokemuksesta. Olin itse tosi ylimielinen ennen raskaaksi tulemista. Ajattelin, että syön koko ajan terveellisesti ja liikun ihan loppuun saakka. Asiat eivät kuitenkaan menneet niin. Keräsin 25 kiloa painoa (josta tosin suuri osa nestettä, sillä 12 kiloa jäi synnärille) ja jouduin lopettamaan liikkumisen paljon suunniteltua aiemmin. Raskaudessa voi olla tosi paljon haasteita enkä usko, että niihin pystyy itse vaikuttamaan. Totta kai jokainen itse vie ruoan suuhunsa, mutta siinä kohtaa kun olet ympäri vuorokauden huonovointinen, kuolemanväsynyt ja puolet ruoka-aineista saavat oksentamaan, niin sinne suuhunsa laittaa ihan juuri sitä, mikä vaan saa sen olon helpottumaan. Eikä siitä mielestäni tarvitse kantaa huonoa omatuntoa. Toki on hyvä pyrkiä syömään terveellisesti, sillä raskaana suojaravintoaineiden tarve kasvaa, mutta itseään ei tarvitse alkaa jokaisesta suupalasta soimaamaan.

En ollut itse missään kohtaa huolissani raskauskiloistani, vaikka niitä paljon tulikin. Totta kai levinnyt takapuoli ja leuan alle ilmestynyt kaksoiskappale ärsyttivät, mutta koin, että oli vain hyvin vähän mitä pystyin asian eteen tekemään. En nimittäin vetänyt suklaata kaksin käsin ja silti sitä painoa tuli. Olisin voinut syödä terveellisemminkin (tai ainakin määrällisesti vähemmän), mutta se olisi ollut itsensä kiusaamista ja koska koin raskauden muutenkin raskaana aikana, en lähtenyt kiusaamaan itseäni. Neuvolassa varoiteltiin kiloista, mutta itse olin koko ajan varma, että kyllä ne sitten aikanaan lähtevät.

Ja ovathan ne lähteneet. Näin kahdeksan kuukautta synnytyksen jälkeen voin sanoa olevani entisissä mitoissani. Kehon koostumus on tosin hieman muuttunut, sillä erityisesti alakropasta on lähtenyt lihasmassaa eikä keskivartalo ole niin kiinteä kuin ennen. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin ehkä tyytyväisempi kehooni kuin koskaan ennen. Se kävi läpi aikamoisen jutun. Ei ole ihan pikkuasia kasvattaa sisällään ihmistä, synnyttää ja vielä ruokkiakin hänet. Kyllä siinä ulkonäkö on ollut vähiten tärkein asia. Nyt kuitenkin olen huomannut, että peiliin katsominen on taas mukavaa ja omasta kropastaan on ylpeä. Eikä minusta tarvi olla sixpackia, jotta voi esitellä keskivartaloaan. Katsokaa vaikka Instaani, jossa hyvin ylpeänä esittelen vatsalihasten ääriviivoja, ha haa!


Jokaisen raskaus ja siitä palautuminen on yksilöllistä, mutta ajattelin jakaa omia kokemuksia asian tiimoilta. Jokaisella menee oma aikansa eikä homman kanssa kannata olla kärsimätön. Uskon, että minua kilojen karistamisessa ovat auttaneet seuraavat asiat:

1. Imetys
Tiedän, että tämä ei kaikilla vaikuta, mutta uskon, että itsellä se sai ainakin alkuvaiheessa kilot putoamaan, sillä minulla meni muutama kuukausi ennen kuin pääsin liikkumaan ja silti paino putosi hyvin.

2. Kävely
Ajattelin ennen, että kävely on aivan turhaa liikuntaa. Eihän siinä edes nouse syke. Tietysti hyväkuntoiselle tuntikausia viikossa liikkuvalle se ehkä on aika kevyttä, mutta nyt kävelylenkit ovat olleet enemmän kuin paikallaan. Jaksan uskoa, että jos viikossa kävelee useita tunteja, niin on sillä edes pieni vaikutus energiankulutukseen. Eikä pidä väheksyä lenkkien vaikutusta pääkoppaan. Olen aika monet asiat miettinyt halki noilla lenkeillä. Aiemmin kuuntelin kaikki lenkit musiikkia, nyt vain niitä omia ajatuksia. Ja onhan niin, että usein sellainen peruskestävyyttä kehittävä liikunta jää välistä ja sitä tulee liikuttua korkeilla sykkeillä. Pitkät vaunulenkit ovat omiaan peruskunnon kehittämiseen, mikä ei raskauden jälkeen varmasti ole huono asia.

3. Ateriarytmi
Tässä minulla meni hetki aikaa ennen kuin sain rytmin kohdalleen. Riittävä syöminen on kuitenkin monestakin syystä tärkeää. Itse voisin nostaa esiin sen syyn, että riittävä syöminen vähentää herkkujen syömistä, kun niitä herkkuja ei tule syötyä nälkäänsä. Pitää siis uskaltaa myös syödä.

4. Perusvalinnat
Tarkoitan perusvalinnoilla niitä jokapäiväisiä juttuja mitä syömme. Minkälaista leipää syön joka päivä? Mistä valmistan ruoan? Onko jääkaapissa kasviksia? Pyrin pitämään nämä valinnat hyvinä, jolloin tästä "perusruokavaliosta" voi aivan hyvin toisinaan poiketa. Omia tällaisia valintoja ovat mm. seuraavat:
- jogurtti on aina 0-2 % rasvaa sisältävää
- liha ja kana on aina maustamatonta
- leipä on aina täysjyvää
- mysli pääasiassa mahdollisimman kuitupitoista ja vähäsokerista
- janojuomana vesi
- lautasella on aina myös kasvispuolta

5. Annoskoot
Tämähän oli minun raskausaikani haaste. Olin paljon liikkuvana tottunut syömään suuria annoksia eikä niiden pienentäminen todellakaan ollut helppoa. Nyt olen kuitenkin onnistunut tässäkin paremmin, kun olen alkanut tarkasti kuuntelemaan nälkääni. Se on ikään kuin sopeutunut uusiin liikuntamääriin ja pienempi annos saa nälän selkeästi aiempaa paremmin pois. Nälän ja kylläisyyden signaaleja kannattaa opetella kuuntelemaan ja muistaa, että itseään ei tarvitse syödä ähkyyn asti. Nälän poistaminen riittää.

6. Sallivuus
Hampaat irvessä tekeminen ei toimi. Minusta ruoan pitää aina olla hyvää. Jos en jostain pidä, en syö sitä, vaikka siinä olisi miten paljon vitamiineja. Itseään voi tietysti totuttaa uusiinkin makuihin maistamalla niitä monta kertaa (15-20 kertaa), jolloin mausta voi tulla, jos ei nyt herkullinen, niin ainakin neutraali. Itselleni on erityisen tärkeää se, että mikään ei varsinaisesti ole kiellettyä. Muistanette miten herkkulakolleni kävi... Ehdottomuus ei toimi minulla.

7. Liikunta
Liikkuminen kannattaa aina! Vaikka liikunnan vaikutus painon pudottamiseen on ruokavaliota selkeästi pienempi, vaikuttaa se positiivisesti ainakin kehonkoostumukseen. Lisäksi monesti liikkumisen jälkeen tulee syötyä paremmin ja terveellisemmin. Itse huomasin, että kun synnytyksen jälkeen ruokahaluni oli pitkään huono, lääkitsin energiavajetta herkuilla. Kun pääsin taas liikkumaan, maistui ruokakin eri tavalla ja ruokavalio muuttui taas paremmaksi.
Raskauden jälkeen pitää liikunnan kanssa tietysti aloitella varovasti. Olen itse ollut tosi varovainen, vaikka minulla vahva treenitausta onkin. Synnytyksestä palautuminen vei kuitenkin aikansa ja halusin sen jälkeenkin ottaa varman päälle. Vatsalihakset olivat raskauden aikana äärettömän kipeät ja rako vatsalihasten välistä meni umpeen vasta reilu puoli vuotta synnytyksen jälkeen. Aloin itse asiassa vasta tuolloin tekemään vatsalihaksia pienistä liikkeistä ja liikemääristä liikkeelle lähtien. Huomaan edelleen, että joinakin päivinä kärsin lantion alueen kivuista tiettyjä liikkeitä tehdessä tai raskaiden lenkkien jälkeen. Voin siis hyvin uskoa, että toisilla täydellinen raskaudesta palautuminen voi kestää vuodenkin. Josta tulikin mieleeni, että mitenköhän kauan kestää henkinen palautuminen? Niin, että voisi kuvitella uudelleen olevansa raskaana? Riittäkö siihen vuosi vai tarvitaanko useampi? Kai sitä joskus palautuu?


Tällä hetkellä minulla ei ole mitään tavoitteita vartalon suhteen. En ole heti huomenna kisaamassa, joten suuren lihasmassan sijasta tavoittelen lähinnä nykyisen ylläpitoa. Treenaan ja syön hyvin hyvän fiiliksen vuoksi, se riittää. Ja aion käyttää #fitmom-hashtagia tämän näköisenä ja kokoisena, sanokaa mitä sanotte! Aurinkoa viikkoonne!
 
 

maanantai 2. toukokuuta 2016

Vauvaperhe matkalla - Teneriffa ja Sunwing Fanabe Beach

 
Näin ensimmäisen lapsen kanssa tehdyn ulkomaan matkan jälkeen täytyy todeta, että kyllä tuollainen pieni ihminen muuttaa elämää aika lailla! Ensin jo Fitness Classicissa totesin, että enää ei taida ikinä tulla aikaa, kun pystyisin 110 % keskittymään johonkin asiaan. Osa minusta on aina Tinkan kanssa. Aina.

Matkalla taas huomasimme hyvin konkreettisesti sen, miten kaikki tehdään lapsen ehdoilla. Siis ihan kaikki. Ei kuulkaa paljon löhöilty auringossa tällä lomalla. Saati että olisi nautittu drinkkejä rauhassa terassilla. Tai edes vietetty niitä omia hetkiä kuntosalilla. Pääsin treenaamaan tasan kerran, että sillä lailla!

Todistusaineistoa treenistä!
Hotellin sali oli todella hyvin varusteltu eikä ruuhkaa ollut.
Menomatka Teneriffalle sujui hyvin. Tinka leikki sylissäni ja seurusteli kanssamatkustajien kanssa. Unta haettiin jonkin aikaa, mutta sitten hän nukahti syliini ja otti melkein parin tunnin unet. Kaiken kaikkiaan matka sujui ongelmitta.

Kuljetin Tinkaa lentokentillä ja busseissa kantorepussa eikä meillä ollut omia rattaita ollenkaan mukana. Olimme varanneet hotellista Happy baby -huoneen, jonka varustukseen kuuluivat rattaat. Pelkäsin etukäteen, että minkälaisista nukenrattaista mahtaa olla kyse, mutta rattaat paljastuivat oikein hyviksi ja tukeviksi, joten olimme hyvin tyytyväisiä päätökseemme jättää omat rattaat kotiin. Tosin matkamme suurin ongelma saattoi johtua lämpimän ilmaston lisäksi oudoista rattaista, sillä päiväunet osoittautuivat todelliseksi haasteeksi. Ensimmäisinä päivinä yritimme nukuttaa Tinkaa rattaisiin pihallamme aivan kuin kotona. Ei onnistunut. Sitten lähdimme rattaiden kanssa kävelemään. Vähän aikaa Tinka katseli maailmaa ja sitten alkoi huuto. Ekoina päivinä huuto ei meinannut rauhoittua millään, sittemmin kantorepussa kantaminen sai tytön torkahtamaan hetkeksi.

Suurin osa lomastamme kului siis kävelemiseen. Jos toinen nukkuu kahdet päiväunet ja ne nukutaan vain liikkuessa, niin voitte kuvitella, että saimme kävellä! No, välillä toki sain hänet nukahtamaan sänkyyn viereeni ja kerran jopa rantatuoliin varjon alle. Se olikin sitten ainoa kerta hotellin aurinkotuoleilla... Laskin, että makasin auringossa koko viikon aikana alle tunnin. Varsinainen löhöloma siis.

Ei vaan, minä tykkään kävelemisestä enkä oikein edes jaksa kovin pitkää aikaa maata paikoillani. Minusta oli siis hauska kävellä saarta ympäri (no ei oikeasti ihan ympäri vaan lähinnä edestakaisin rantakatua pitkin). Aamun rauhassa syödyn aamiaisen jälkeen leikimme aina hetken huoneessa ja sitten lähdimme kävelylle. Kävelyn (eli Tinkan unihetken) jälkeen oli vuorossa Tinkan ruokailu ja sitten aika usein kävimme hänen kanssaan uimassa. Sitten toiset unet huoneessa tai kävellen, ruokailua ja peseytymistä ja sitten olikin jo aika illalliselle. Emme valitettavasti saaneet enää hotellista All inclusive -palvelua, mikä oli todella harmi. Se olisi nimittäin helpottanut elämäämme aika lailla. Nyt piti lähteä illalla etsimään ravintolaa ja toivoa, että Tinka jaksaa ruokailla kanssamme. Parina iltana ostimme kyllä hotellista illallisbuffetin, sillä ruoka oli hyvää ja helpotti elämää, kun ei tarvinnut lähteä minnekään. Tuolla muuten kannattaa huomioida, että kolmen ja kuuden välissä ei kannata olla nälkäinen, sillä siestan vuoksi tarjoilijat eivät juuri ravintoloissa asiakasta tuolloin huomioi. Muuten palvelu oli kyllä erinomaista.


Hotellin ihanat aamiaiset





Ostoksilla Siam Mall -ostoskeskuksessa

Tinsku pääsi ekaa kertaa uimaan!
Minulla oli ajatus Teneriffasta hirveänä turistirysänä, mutta saari yllätti iloisesti. Toki Playa de las Americas on täysin turistikohde, mutta se on oikein miellyttävä sellainen. Joka paikassa oli todella siistiä, ihmiset olivat mukavia ja hotellimme nurkilla oli myös hyvin rauhallista. Tinka huomioitiin joka paikassa aivan älyttömän hienosti. Oli ravintola kuin ravintola, niin tarjoilijat kävivät juttelemassa hänelle ja Adidas-kaupassakin hän sai niin paljon huomiota osakseen, ettei varmasti Suomessa ole saanut kaikissa kaupoissa yhteensä! Oli ihanaa kulkea hänen kanssaan, kun tiesi, ettei missään hermostuta vauvan äänistä vaan hänet otetaan vastaan hymyllä ja ilolla. En tarkoita etteikö Suomessa olisi mahdollista saada tällaista kohtelua, mutta tuolla se oli jotenkin niin silmiinpistävää.

Hotellimme oli perhehotelli, joten siellä lasten ääniä todella kuului. Nauroimme, että vielä kolme vuotta sitten se olisi ollut viimeinen hotelli, minkä olisimme valinneet! Niin se elämä muuttuu ja nyt se oli ehdoton valinta. Hotellissa oli pääosin pohjoismaalaisia lapsiperheitä, joten olonsa tunsi varsin kotoisaksi. Lapsille löytyi lämmitettyjä uima-altaita, hiekkapohjainen leikkipaikka ja Lollon ja Bernien Miniland. Henkilökunta huomioi lapset joka välissä ja oli muutenkin hyvin ystävällistä. Aikuisille oli tarjolla kuntosalia, jumppia ja spa hoitoineen. Iltaisin tarjolla oli myös erilaisia show-numeroita, joista me emme nähneet ainuttakaan. Tinka simahti aina puoli kymmenen maissa (aikaero Suomeen on kaksi tuntia) ja minä aika lailla perässä. Meillä oli kova puhe, että istuskellaan sitten kahdestaan terassilla, kun Tinka menee nukkumaan... Jep jep, olin itsekin unessa aina jo kymmeneltä. Mutta silloin pitää nukkua kun unta riittää! Onneksi Tinka nukkuikin yöt tosi hyvin, vaikka päikkärien kanssa ongelmaa olikin.





Omalla terassilla
Paluumatkalla saatiin sitten tuta kuinka pitkältä voi kuuden tunnin lento tuntua. Tinka sai juuri ennen ruokailun alkamista hirveän raivarin, joka ei meinannut loppua millään. Yritin antaa ruokaa, vähensin vaatetusta, sylittelin, paijasin ja heiluttelin ties mitä lelua naaman edessä. Mikään ei auttanut. Aikansa huudettuaan hän sitten rauhoittui. Vieläkään en tiedä mikä ongelman nimi oli, varmaan vain yleinen ärsytys.

Minulla oli jännitystä lennossa, kun satuin vahingossa syömään kalaa sisältävää salaattia aterian yhteydessä. Kyseessä oli kanarialainen salaatti, mutta kukaan ei maininnut siinä olevan kalaa. Henkilökunta kyllä kertoi, että olisi pitänyt valita ruokailuja varatessa vaihtoehto "no seafood", mutta en muista nähneeni sellaista. Valitettavasti Thomas Cookin henkilökuntaa ei hirveästi kiinnostanut allerginen reaktioni, mutta onneksi kanssamatkustaja tarjosi Histecin. Käsivarteen nousseet paiseet ja tukkeutuva kurkku eivät paljoa naurattaneet, mutta onneksi reaktio meni nopeasti ohi. Minun onneni allergiani suhteen on se, että reaktio ei ole heti hengenvaarallinen, mutta se on niin välitön, että en ehdi syömään kalaa kuin pari haarukallista. Ja nytkään en syönyt yhtään palaa siitä kalasta vaan vain sitä salaattia, jossa seassa oli kalaa ollut. No, muistaapa taas, että aina pitää tarkistaa ihan kaikki ruoka, mitä syö. Vahingosta viisastuu.


 
 
Kaiken kaikkiaan reissu oli hyvä ja onnistunut. Sää oli koko ajan meille mukava eli 23-25 astetta ja puolipilvistä. Riittävästi lämpöä, mutta ei tukahduttavan kuumaa. Mitään kummallista emme viikon aikana tehneet. Suurin ohjelmanumero taisi olla ostoskeskukseen matkaaminen ja senkin matkan teimme kävellen. Siam Mall ei ollut mitenkään erikoinen ostoskeskus, mutta löytyihän sieltä perusliikkeet, kuten H&M, Zara, Mango ja merkki- sekä lastenvaateliikkeitä. En olisi matkalla jaksanut alkaa Tinkan kanssa stressaamaan retkille osallistumisista tai muista, tämä oli ihan hyvä näin. Reissun jälkeen olimme kyllä puolison kanssa kumpikin sitä mieltä, että seuraava reissumme saa jäädä Välimerelle eli sellainen neljän tunnin lento riittää. Kuudessa tunnissa oli meille vähän liikaa, joten myös ajatukset uudesta Yhdysvaltojen reissusta on toistaiseksi haudattu. Ihan hyvinhän nuo lennot kokonaisuudessaan menivät, mutta on se aikamoista koko ajan keksiä leikkimistä lapsen kanssa ja stressata milloin huuto alkaa. Jollekulle toiselle asia ei varmasti tuottane ongelmia, mutta me haluamme toistaiseksi pitää elämän helppona :)

Ensi vuoden reissua aloimme jo suunnitella ja sitä varten omassa päässä on tällainen muistilista:
- Sunwing Family Resort on uusi suosikkimme ja varmasti etsimme tällaisen hotellin ja kenties tuon saman Happy Baby -huoneen jatkossakin.
- Mitä lyhyempi lentomatka, sen parempi.
- Mitään ei kannata suunnitella etukäteen. Ei sitten niin yhtään mitään.
- Kantoreppu on aivan must ja kannattaa pitää mukana koko ajan, vaikka rattaiden kanssa matkaan lähtisikin.
- Ruoat kannattaa kuljettaa kotoa, sillä paikallinen aivan täysin mauton lastenruoka ei välttämättä vauvalle maistu.
- Itsensä kannattaa unohtaa jo kotiovella ja mennä täysin vauvan ehdoilla. Säästyy pettymyksiltä, kun ei pääsekään treenaamaan tai polttamaan nahkaansa aurinkoon.
- Mahdollisista haasteista huolimatta reissu on kuitenkin kaiken sen arvoinen. Lämpö, ihmiset, kiireettömyys ja oma perhe takaavat sen, että matkasta jää hyvä mieli. Kannattaa siis lähteä!

 




Home sweet home.
Tästä tosin vielä ajomatka Poriin kohtalaisen inhottavassa säässä.
 Toivotaan, että aurinko pysyy meillä täällä kotimassakin! Oikein aurinkoista ja ihanaa uutta viikkoa siis kaikille!