perjantai 27. marraskuuta 2015

Äitiysloma ei ole lomaa ja muita totuuksia

Ajattelin etukäteen, että kotona oleminen olisi haastavaa. Olenhan ollut vuosikaudet niin työorientoitunut ja arvottanut itseäni aikaansaannosteni perusteella. Mitä enemmän ehdin tehdä, sen parempi. Kotona oleminen on antanut perspektiiviä aikaisempaan elämään ja täytyy sanoa, että onhan se meno ollut aivan älytöntä.

Olen levännyt viimeksi joskus yläasteella parikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen on aina menty valon nopeudella eteenpäin. Facebookista löytyy vuosi toisensa jälkeen statuksia kiireestä, väsymyksestä ja toivomuksesta, että tilanne muuttuisi. Ikinä se ei muuttunut. Viime vuosi taisi olla pahin, sillä joinakin päivinä aikataulu oli niin kiireinen, että se ei sallinut edes 10 minuutin viivytystä. Koko päivänä. Elämä oli tarkkaan aikataulutettua, yhtä paikasta toiseen juoksemista. Itsensä rasittamista niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Kiire oli sitä, että aamukahdeksasta iltayhdeksään mentiin työstä toiseen sillä minuuttiaikataululla ja kun illalla päästiin kotiin, alkoi kirjallisten töiden tekeminen. Yrittäminen on niin vapaata elämää.

Rehellinen mielipiteeni on, että yrittäminen ja yrittäjyys on ihan syvältä. Tätä ei varmaan pitäisi sanoa ääneen, mutta en voi tälle ajatukselle mitään. Se työmäärä, jonka saan tehdä mukavaa ansiota varten, on aivan älytön. Vaihtaisin tämän milloin tahansa palkkatyöhön, josta saa kuukausipalkkaa ja runsaasti muita etuja lomineen ja terveydenhuoltoineen. Vapaus on kyllä hienoa, mutta niin ovat työajatkin. Ja toki, voisihan sitä yrittäjänäkin määritellä itselleen työajat, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Sillä riittävästi kun kieltäytyy tai siirtää töitä, niin kohta niitä ei ole. Siinä pelossa myös aloitan työt ennen kuin äitiyslomani varsinaisesti päättyy. Tässä työtilanteessa ei voi riskeerata. Kun ei ole vakituista työtä, on liikaa töitä, sillä mistään ei uskalla kieltäytyä.

Hektisinä vuosina useat töihin pyytäneet ihmiset ovat olleet tietoisia tilanteestani eli kiireestä ja väsymyksestä, mutta suostutelleet silti töihin. Välittäminen on siis ollut aika lailla näennäistä. Sekin on joskus harmittanut. Mutta siis todellakin olen suurimman osan töistäni halunnut ihan itse ja ollut niistä kiitollinen! En halua kuulostaa kiittämättömältä. Kaikki työni ovat olleet antoisia ja mielenkiintoisia. Liika vain on liikaa. Onneksi tulevaisuuden tilanne näyttää ihan hyvältä, sillä tavalla sopivalta.

Puolisoni mietti eräänä päivänä, että miten ihmeessä minä en ole missään kohtaa palanut loppuun. Ihmettelen sitä välillä itsekin. Tietysti loppuun palaminen kuulostaa vähän sellaiselta trenditilalta. Kaikki ihmiset palavat loppuun tässä hektisessä nykyajassa. Koen kuitenkin, että olen ollut tosi lähellä sitä tilaa, jossa jonain päivänä en vain enää nousekaan sängystä. Mutta niin kauan kuin vain olen itseni ylös pystynyt pakottamaan, olen sen tehnyt. Jossain kohtaa harkitsin ammattiavun hakemista, koska tiesin, etten tule ikinä itse kierrettä katkaisemaan. Mutta niin vain olen aina mennyt eteenpäin.

Asia lähti nyt hieman rönsyilemään, sillä perimmäinen ajatukseni oli kirjoittaa siitä, miten ihanaa on olla äitiyslomalla ja kotona. Minusta tuntuu, että olen pitkällä kesälomalla! Tämä on aivan ihanaa! En ole oikeastaan ikinä ollut lomalla, joten otan nyt kaiken ilon irti. Saan viettää päivät vauvan kanssa; seurustellen, syöttäen, ulkoillen, vaippaa vaihdellen, sylitellen. Tämä on niin leppoisaa ja rentoa elämää, etten muista vuosikausiin olleeni näin rentoutunut! Ja vielä hyvällä omatunnolla. Olen myös nukkunut enemmän kuin ikinä. Tytsy nukkuu yöyhdestä aamupäivän kymmeneen tai yhteentoista vain muutaman kerran heräilee. Itse tietysti nukun mukana, ai että mitä elämää!

Lenkille!

Pienen lapsen äidin kuulemma pitäisi olla väsynyt. Ja vähän stressaantunutkin ja ainakin kulahtaneen näköinen. Enpä allekirjoita mitään. Raskaana ja pienen lapsen äitinä kohtaa muutenkin paljon seikkoja, jotka saattavat mennä juuri niin kuin kerrotaan tai sitten ne saattavat mennä ihan päinvastoin. Listasin muutamia kohtia, jotka omalla kohdalla ovat menneet toisin kuin odotin tai kerrottiin.

Vatsan valahtaminen raskauden lopulla
Vatsa tipahtaa alemmas, kun vauva valmistautuu syntymään. Tämä voi tapahtua päiviä tai viikkoja ennen syntymää. Tai sitten ei ollenkaan kuten minulla. Alla oleva kuva on otettu samana päivänä kun supistukset alkoivat. Toki siitä meni vielä yli kolme vuorokautta tytsyn syntymään, mutta vatsa ei missään kohtaa mitenkään erityisen selvästi muuttunut.


Maidon nousu 
En vieläkään tiedä mitä se maidon nousu tarkoittaa ja miltä se tuntuu. Maito on varmaan "noussut", kun sitä kerran tulee, mutta mitään muutosta leuan alla en ole missään vaiheessa havainnut. Maitoa on riittänyt tytölle kasvusta päätellen varsin hyvin eikä mitään ongelmia syömisen suhteen ole ollut. Toki ekat päivät tyttö oli hieman väsynyt (ilmeisesti keltaisuudesta johtuen) eikä jaksanut syödä kunnolla, mutta sittemmin homma on sujunut. Hyvä sinänsä, sillä minkäänlaista imetysohjausta en kyllä sairaalassa saanut.

Äidin väsymys
En ole vuosiin ollut näin levännyt ja rentoutunut kuin nyt. Toki ekat viikot valvoin usein aamuyöhön vauvan kanssa, kun hän oli huono nukkumaan, mutta otin yöunet sitten aamupäivällä, kun hän suostui nukkumaan. Tällä hetkellä hänet saa nukkumaan joskus puolenyön jälkeen, mutta sitten nukumme aamupäivään kymmeneen tai yhteentoista asti pari-kolme kertaa yössä heräten. Yöheräilyt eivät minua haittaa. Joskus on tietysti hankala nukahtaa uudelleen, mutta varsin levänneenä silti aamulla herään. Tinkan nukkuminen vieressäni auttaa, sillä syöttäminen ei vaadi ylös nousemista. 

Mielialan vaihtelut
Raskaana olin lähinnä ahdistunut ja ärsyyntynyt, nyt olen vain yltiöonnellinen. Kertaakaan Tinkan syntymän jälkeen en ole ollut surullinen. Minkäännäköistä alakuloa en ole kokenut. Ekalla viikolla olin vielä hieman synnytyksestä ahdistunut, mutta se meni ohi nopeasti. Tinkan itkut eivät ole saaneet minua epätoivoiseksi enkä missään kohtaa ole sättinyt itseäni hänen itkustaan. Ei se ole minun syytäni, että joskus vauvat vain itkevät. Minulle on syntynyt kummallisen vahva luotto itseeni äitinä. Ja tämä jatkuva onnellisuus on hämmentävää. Se on jotenkin niin vahvasti läsnä koko ajan.

Äidin kiire ja jatkuva kotitöiden tekeminen
Suurin osa päivästäni kuluu sohvalla istuen, kun tyttö syö tai nukkuu sylissäni. Ei hirveän kiireistä tai kuluttavaa. Tietystikin olen koko ajan vauvassa kiinni, mutta ei se nyt hirveän raskasta ole. Eikä sitä tekemistäkään joka minuutille riitä. Tietysti asiaan voi vaikuttaa se, että en ole mikään kodin hengetär eli minua eivät juurikaan villakoirat tai pyykkikasat vaivaa. Siivoan sellaisina päivinä, joina se hyvin onnistuu. Jos ei onnistu, niin sitten ei siivota. 

Tietysti pitää muistaa, että tämä helppous ja rentous varmasti muuttuisi, mikäli lapsia olisi useampia. Uskon, että jo kahdenkin lapsen hoitaminen olisi huomattavasti haastavampaa. 

Nykyään edelleenkin aina hämmästyttää kun katsoo alas
ja näkeekin varpaansa!
Toista se oli tämän kokoisena...
Jatkan siis eloa tässä onnellisuuskuplassani. Kiireettömästi tuota täydellistä lasta ihastellen. Ihanaa viikonloppua!

tiistai 17. marraskuuta 2015

Kehonkuva raskauden jälkeen


Kadonnutta vyötäröä etsimässä
Synnytyksen jälkeen painoni on pudonnut 20 kg. Olen ollut melko tyytyväinen peilikuvaani ja olo on tuntunut suhteellisen hoikalta. Olinhan raskaana satakiloinen möhkäle, jolla oli kaksoisleuka ja ennätysmäärä selluliittia. Ainoastaan vaatteet ovat kertoneet, että tässä ollaan vielä hieman tavallista tuhdimmassa kunnossa. Päälle mahtuvien housujen lukumäärä kun on edelleen laskettavissa yhden käden sormin eikä niihin mahdu ainoitakaan farkkuja.

Fiilis on kuitenkin ollut suhteellisen hyvä. Kunnes menin salille. Siellä on nimittäin peilit joka paikassa! Sain treenivyön juuri ja juuri puristettua viimeiseen reikään, mutta lopputulos ei näyttänyt kauniilta. Lopputreenin pohdinkin, että miksi ihmeessä olin lähtenyt tiukoissa trikoissa treenaamaan.  Miksi en maastoutunut löysiin vaatteisiin? Joskus kannattaisi vilkaista peiliin jo kotona. Olisin halunnut selitellä kanssatreenaajille, että olen hiljattain synnyttänyt ja siksi minulla on vielä melko iso vatsamakkara. Samasta syystä treenipainoni ovat vielä melko pienet, oikeasti olen paljon vahvempi. Ja sitten aloin miettiä, että mitä hittoa.  Mitä minun makkarani nyt kenellekään kuuluvat ja ketä ne oikeasti edes kiinnostavat? Veikkaan, että suurin osa treenaajista kuitenkin keskittyy lähinnä siihen omaan tekemiseensä. Itse aina vakuutan ensikertalaisille, ettei salilla kukaan ehdi muita katselemaan, jos keskittyy omaan tekemiseensä.

Tinka täyttää kohta vasta kolme kuukautta, mutta aika on tuntunut pitkältä. Ehkä siksi odotan, että olisin jo paremmassa kunnossa. Huomaan saman hätäilyn myös Tinkan kanssa. Miksi hän ei nuku kunnollisia päiväunia? Miksi hänellä ei ole rytmiä? Miksi päivät ovat niin erilaisia? Miksi hän vaatii jatkuvaa sylissä oloa? Kunnes muistan, ettei hän ole edes kolmea kuukautta vielä. Totta kai minun päiväni kuuluvatkin kulua vain häntä hoitaen. Ei tässä vielä tarvitse paljon muuta saada aikaiseksi. Blogitekstitkin syntyvät kirjoitelleen lauseen siellä ja toisen tuolla, kun vauva nukkuu sylissä.


Tuntuu kuin raskauteen ja synnytyksestä palautumiseen olisi kulunut pieni ikuisuus. Niinpä nyt kun treenaaminen tuntui jo hyvältä ja "normaalilta", niin ajattelin, että salille oli palannut se sama tyyppi, joka siellä oli ennen raskautta. Höpsis. Jos on yhdeksän kuukautta raskaana, niin tuskin sitä on palautunut alle kolmessa kuukaudessa. Miksi pitää olla hätähousu? Ja mihin katosi se armollisuus kroppaa kohtaan, jonka nimiin vannoin vielä hetki sitten? Entä miksi peilikuva kotona näytti erilaiselta kuin salilla?

Loppuraskaudessa olin tosi iso ja olo oli painava ja kömpelö. Nyt kun olo on tosi hyvä, näen itseni pienempänä kuin olenkaan. Ihmettelen ihan tosissani miksi en mahdu farkkuihini vielä. Ja kummastelen sitä kuntosalin peilikuvaa, jossa näkyi kummallisia vyötärömakkaroita. Miten se on mahdollista kun olen jo niin paljon pienempi? On todella vaikeaa nähdä itsensä todellisen kokoisena.

Rakas, onko minusta tullut pullukka?
Vaikka jäljellä olevat raskauskilot jättivätkin nyt jälkensä verkkokalvoilleni, en ole aloittanut epätoivoista dieettiä. Luotan ja uskon, että ne putoavat hiljalleen liikkumisen vähitellen lisääntyessä. Tahti on hidas, sillä olen nyt kahta kiloa tiputellut 1,5 kuukautta. Toisaalta, hidas tahti on imettäjälle erinomainen. Sillä eiköhän se maidon tuotto ole tässä kohtaa aika paljon omaa peilikuvaa tärkeämpi asia. Toki pitää muistaa, että oman terveyden kannalta olisi hyvä saada paino jossakin kohtaa takaisin normaalilukemiin, jottei lisää entisestään esim. tyypin 2 diabeteksen riskiä. Ja koska sitä omaa peilikuvaa ei näe tällä hetkellä todellisena, voisi tavoitteena olla se raskautta edeltävä paino. Tosin ilman stressiä ja jatkuvaa vaa'alla pomppimista. Ehkä paremminkin hyvään oloon ja syömiseen sekä mukavaan liikkumiseen keskittyen. Liikunnan suhteenkin on hyvä vielä ottaa rennosti, mutta siitä lisää seuraavissa kirjoituksissa.

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/3189581/?claim=2v6wsp3aw3a">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

perjantai 13. marraskuuta 2015

Imettäjän ruokavalio

Ruokavalio on muuttunut aika paljon, kun vertaa raskautta edeltävään. Ei ehkä niinkään laadullisesti, mutta melko paljon määrällisesti. Ennen raskautta (ja oikeastaan kyllä vielä raskauden aikanakin...) söin urheilijan ruoka-annoksia eli usein ja paljon. Nyt annoskoko on huomattavan paljon pienentynyt. Myös lämpimien ruokien määrä on vähentynyt, sillä aiemman kahden lämpimän aterian sijasta syön nykyään useimmiten vain yhden.

Imettäminenhän kuluttaa jonkin verran energiaa, jonka vuoksi imettävän pitää muistaa syödä (ja juoda) hyvin. Tuo energiamäärä on noin 500-700 kcal erittyvän maidon määrästä riippuen. Minun on ainakin kyllä kuitenkin huomioitava, että päivittäinen muu kulutus on hyvin vähäistä, sillä sohvalla istuminen ja vauvan kanssa ympäri taloa haahuilu ei hirveästi kuluta. Edes se tunnin päivittäinen kävelylenkki ei merkittävästi energiankulutusta nosta. Ei voi siis ajatella syövänsä ihan miten paljon tahansa imetystä tekosyynä käyttäen.

Broilersalaattia avokadolla ja siemenillä
Synnytyksen aikaan olin tosiaan muutaman päivän syömättä, jonka jälkeen ruokahalu oli pitkään olematon. Tällöin osa aterioista tuli korvattua herkuilla. Muutenkin söin aluksi vain kaikkea "helppoa" syötävää, kuten mehukeittoja, muroja, jogurttia ja herkkurahkoja. Vähitellen ruokavalio muuttui normaalimmaksi, mutta herkut pysyivät ja annoskoot olivat pieniä. Herkuttelu johtui osin myös siitä, että ensimmäiset viikot olivat täynnä vauvaan tutustuvia vierailijoita ja aina tietysti tarjottiin kahvia ja kahvileipää. Otin kuitenkin itse herkkujen suhteen aika rennosti ja annoin vain mennä.

Nyt vähitellen ruokailuissa alkaa taas olla jotain järkeä. Ateriarytmi on löytynyt ja herkut vähentyneet. Juodakin muistan, kunhan pidän koko ajan vesipullon lähellä. Eilisen ruokapäiväkirjani näytti seuraavalta:
Aamiainen: Proteiinipatukka, banaani, mandariini, kahvikuppi ja sen kanssa kaksi vohvelia.
Ruoka: Lautasellinen makkarakeittoa, yksi ruisleipä Becelillä ja juustolla, lasi rasvatonta maitoa.
Välipala: Arlan Jogurttikombo (tuttavallisemmin jogurttihässäkkä eli proteiinijogurttia siemenillä).
Palautus: Evoke-proteiinimehu jumpan jälkeen.
Iltapala: Kaksi ruisleipää Becelillä ja juustolla, kerrosviili 1 %, mandariini, lasillinen maitoa.
Napostelut: Saksanpähkinöitä ja jogurttikuorrutettuja cashew-pähkinöitä Toisenlaisia äitejä katsellessa. Lisäksi pari litraa vettä, DHA-valmiste ja imettäjän monivitamiini.

Mitäpä tästä sitten sanoisi? Liian vähän kasviksia, mutta sentään jokunen hedelmä. Toisinaan olen iltapalan korvannut smoothiella, johon laitan rahkaa, mehukeittoa, marjoja, soijalesitiiniä ja hunajaa; tällöin tulee syötyä mukava määrä marjoja. Aamiainen on viime aikoina korvautunut patukalla, sillä sitä on helppo syödä vaikka yhdellä kädellä jos pitää imettää samalla. Tämä pitää kyllä piakkoin muuttaa järkevämmäksi ateriaksi. Herkuista nuo keksit ovat jääneet kahvikupin kaveriksi. Makkarakeittoa meillä ei oltu tehty vuosiin, mutta nyt oli sen aika. Yleensä meillä syödään broileria tai jauhelihaa. Lihaton lokakuu ei siis ole rantautunut meidän perheeseemme.



Äidin ruokavalio vaikuttaa erityisesti äidinmaidon rasvahappokoostumukseen ja jossain määrin myös vesiliukoisten vitamiinien pitoisuuksiin.  Tästä syystä olen käyttänyt ronskilla otteella rypsiöljyä ja pähkinöitä. Osa äideistä kokee koko imetysajan jatkuvaa nälkää, mutta oma ruokahalu on ollut selkeästi aiempaa vähäisempi. Luulen sen johtuvan vähäisestä liikunnasta. Imettävän pitää myös huolehtia riittävästä juomisesta mielellään vettä suosien. Itse olen käytännössä lopettanut kokonaan virvoitusjuomien juomisen vaikka joskus olin oikea light-juomien suurkuluttaja. Olen saattanut juoda kiintiöni täyteen.
 
Rajoituksia imettäjällä on enää joidenkin kalojen suhteen (ja maksaa vain kohtuullisesti), mutta muuten raskausajan rajoitukset eivät enää imettäjää koske. Itsellä tosin rajoitukset eivät juurikaan muutenkaan vaikuttaneet eikä kala-allergisella kalarajoitukset paljoa paina. Allergiastakin johtuen tosin niiden omega kolmosten saantiin pitää kiinnittää huomiota. Saksanpähkinät, rypsiöljy ja pellavansiemenöljy ovat ystäviäni.
 
Mutta arvatkaa mikä on lempisanani jälleen imettäjänkin ruokavalion suhteen. Rentous! Oliko yllättävää? Elämä ei ole vakavaa ja syöminen on sitä vielä vähemmän. Nauttikaa elämästä ja hyvästä ruoasta. Viikonloppuja!
Lenkille!

maanantai 9. marraskuuta 2015

Keskenmenosta isänpäivään ja pelkopolille

No niin, nyt ovat viimeisetkin äitiyspoliklinikkakäynnit ohi. Synnytys on nyt ikään kuin loppuunkäsitelty. No niin varmaan. Tässä on kyllä ollut erinäköisiä ajatuksia mielessä ja tunteet pinnassa viime aikoina useammastakin syystä.


Vuosi sitten isänpäivänä nimittäin kerroimme isillemme, että heistä tulee isoisiä (puolison isä toki oli jo vaari, mutta omalle isälleni kyseessä oli ensimmäinen lapsenlapsi). Muistan kuinka onnellinen asiasta silloin olin. Ja kuinka maailma mureni vain muutamaa viikkoa myöhemmin, kun lapsi vietiinkin pois.

Keskenmenohan oli varhainen ja monessa suhteessa varsin "helppo", koska ei tarvittu lääkkeitä tai muuta vastaavaa. Ja silti se oli kaikkea muuta kuin helppo. Olen miettinyt paljon sitä kuinka se suru on jäänyt ihon alle kytemään, vaikka lapsi meille nopeasti sen jälkeen suotiinkin. Keskenmenohan on varsin yleinen asia. Arviolta 15 % raskauksista päättyy keskenmenoon. Ja silti niistä ei puhuta. Olisin itse halunnut heti kertoa kaikille, mutta tuntui, ettei niin saa tehdä. Ettei niin henkilökohtaisista asioista saisi puhua. Ettei kaveripiiriä pitäisi sellaisilla asioilla kuormittaa. Eihän kukaan nyt halua Facebookista sellaisia asioita lukea. Ja sitten kun asiasta julkisesti kerroin, sainkin paljon ihania yhteydenottoja. Ja myös surullisia tarinoita. Niitä suruja, joista ei julkisesti puhuta.

Luin jostain kommentin, jossa ihmeteltiin miksi keskenmenon surussa pitää jäädä vellomaan, kun kyseessä on loppujen lopuksi melko luonnollinen asia. En tiedä sille vastausta. Minusta vain tuntuu kuin olisin menettänyt lapsen. Että Tinka on jo toinen lapseni, vaikkei se ensimmäinen ollut luonamme kuin ohikiitävän hetken. Voin vain kuvitella miltä tuntuu niistä ihmisistä, joiden raskaus on ollut jo pidemmällä tai niistä, joiden raskaus on edennyt loppuunsa ennen surua tai niistä, joiden syli on jäänyt ikuisesti tyhjäksi. Tai en voi kuvitella. Ei kukaan voi.

Keskenmeno ja sen hoito ovat kuitenkin aiheita, jotka sattuneesta syystä kiinnostavat minua kovasti. Hoidostahan on jonkin verran puhuttu viime aikoina myös julkisuudessa. Keskenmenon hoito kun on hyvin nopeaa eikä henkiseen puoleen juuri kiinnitetä huomiota. Itsekin muistan vain menneeni seuraavana päivänä töihin, kun ei kukaan maininnut, että sairasloma voisi olla paikallakaan. Enkä tiedä kenen puoleen olisi voinut kääntyä, mikäli asiaa olisi halunnut puhua läpi. Toivottavasti hoidossa tapahtuu jatkossa hyviä asioita eikä sitä ohiteta olankohautuksella vain koska se on niin yleistä.


Tinka oli meille ihana yllätys. Olimme varautuneet uuteen pitkään odotukseen ja omassa päässä pyörivät pelot ikuisesta surusta. Ja sitten täydellinen Tinka-pieni saapuikin pyyhkimään kyyneleemme. Ja niin vain tänä isänpäivänä puolisoni olikin isä ja oma isäni pappa. Niin paljon voi vuodessa tapahtua.


Tunteet ovat olleet pinnassa myös synnytysmuisteloiden vuoksi. Kävin nimittäin pelkopolilla käymässä vielä synnytystä läpi. Se oli hyvä käynti. Tarvitsin jonkun sanomaan minulle, ettei rankka kokemus ollut omaa kuvitelmaani. Että kyseessä oli tavanomaista rankempi synnytys eikä kyse ollut vain heikkoudestani. Että epäsäännöllisille ja tehottomille supistuksille ei voi itse mitään. Että tein itse kaiken mitä minulta vaadittiin. Että selvisin hienosti. Sillä vaikka järki sanoo yhtä, tulee päähän silti järjettömiä ääniä, jotka sanovat toista. "Miksi minä en osaa synnyttää? Miksi minä en kestä tätä kipua? Miksi minun lapsi ei halua syntyä? Mikä minussa on vikana?"

Sain keskustelusta varmistusta sille, että asiat nyt vain sattuivat menemään vaikeamman kautta ilman sen kummempaa syytä. Epiduraali ei toiminut normaalisti, supistukset eivät tehonneet kunnolla, lihasvastus vaikeutti syntymistä. Paranemisessakin oli ongelmansa, jotka eivät ole ihan yleisiä. Toki kätilö varmasti kehuu kaikkia synnyttäjiä, mutta ei se minua haittaa. Valitsen silti uskoa häntä.

Synnytyksestä on jäänyt hassuja muistoja. En muista läheskään kaikkea, lähinnä sellaisia hassuja välähdyksiä sieltä täältä. Kuten sakset kätilön kädessä ja lääkärin pään pudistelut ja merkitsevät katseet muun henkilökunnan kanssa. Sitä huomaa pieniä asioita ja päässä menee kummallisia ajatuksia.

Ensimmäisen epiduraalin jälkeen olin jonkin aikaa kivuton ja muistan ajatelleeni, että epiduraali on maailman paras keksintö. Että ei se olekaan se automaattivaihteinen auto, mikä on maailman paras keksintö, kyllä se on epiduraali. Olin juuri hiljattain uuden automaattivaihteisen automme myötä maininnut sen olevan maailman paras keksintö. Muistan miettineeni, että sanonko tämän ajatuksen ääneen, mutta ajattelin sen olevan niin tyhmä juttu, etten viitsi.

Tunnin kestäneen ponnistusvaiheen aikana mietin jossain kohtaa, että en jaksa enää. Kolmen vuorokauden supistelujen, valvomisen ja syömättömyyden jälkeen voimat olivat aika lailla vähissä.  Ajattelin, että nyt sanon, että en jaksa enää. Että en selviä tästä.  Sitten jäin miettimään, että kannattaako sitä sanoa ääneen. Mitä hyötyä siitä on? Ei tässä nyt varmaan ole hirveästi vaihtoehtoja. Se on vain jaksettava. Kävin mielessäni kamppailua asian ääneen sanomisesta. Puolison mukaan en sanonut mitään. Hassuja ajatuksia.

Vaikka ajatukset synnytyksestä ovat edelleen melko ahdistavia, on mielialani koko ajan ollut äärettömän hyvä. Mikään ei ole tehnyt säröä tähän ylitsevuotavaan onneen, jota olen kokenut Tinkan syntymän jälkeen. Ahdistavatkin asiat pitää läpikäydä, mutta siinä ollaan jo hyvällä matkalla. Ja kaiken suuren keskellä, se on loppujen lopuksi varsin pieni ryppy kaikessa tässä ilossa.
 

maanantai 2. marraskuuta 2015

Täydellinen äiti

Ammatistani johtuen olen hyvin tietoinen siitä, että syöminen on vaikeaa. Ja jos ei ole, niin siitä tehdään sellaista. Myös treenaaminen on joskus vaikeaa, fitnessurheilusta puhumattakaan. Kaikki nämä jäävät kuitenkin taakse, kun mietitään kuinka vaikeaa on äitiys. Tai miten vaikeaa siitä voi tehdä.

Ajattelin etukäteen, että lapsi kyllä varmasti opettaa äitiään ja lapsenhoito alkaa sujua alkukankeuden jälkeen kuin itsestään. No, aika ajoin sitä kuitenkin törmää tilanteisiin, joissa miettii että mikähän olisi järkevin vaihtoehto tai miten lasta tässä kohtaa kannattaisi käsitellä. Tällaisessa tilanteessa kannattaa ehdottomasti avata netti. Varsinkin jos haluaa kokea huonommuutta tai epävarmuutta sekä saada itselleen huonon omatunnon.


Hyvä äiti on nimittäin sellainen, joka täysimettää lapsentahtisesti vähintään puoli vuotta ja sen jälkeen osittaisimettää WHO:n suosituksen mukaan niin kauan, että lapsi on 2-vuotias. Jos äiti joskus jostain kumman syystä on hetken poissa lapsen luota, hoitaja antaa maidon hörpyttämällä tai ruiskulla, sillä tuttipullot ovat paholaisen keksintö. Korvikkeilla kasvaa korvikevauvoja, joten imetykseltä yli jäävän ajan äiti pumppaa maitoa pakkaseen. Se, että maitoa ei mukamas tule tai pumpulle ei heru, ovat pelkkiä tekosyitä. Kaikki onnistuu kyllä jos vain haluaa. Voi juoda imetysteetä tai alkoholitonta olutta, olla vauvan kanssa ihokontaktissa, juoda ja syödä riittävästi, mutta varoa vatsavaivoja lisääviä ruokia, voi imettää, imettää ja imettää tehostaakseen maidontuotantoa. Jos jostain syystä haluaa jossain kohtaa imetystä lopettaa, löytyy siihen jos jonkinlaista lempeää koulua ja metodia. Tosin sitä ei kannata tehdä, sillä lapsi kyllä lopettaa kun on siihen valmis.

Kiinteitä aloitetaan sitten joskus eikä missään nimessä ennen kuin puoli vuotta imetystä on täynnä, sillä äidinmaito on ainoa oikea ravintoaine vauvalle. Riippumatta siitä mitä neuvolassa sanotaan, sillä ne siellä eivät tiedä mistään mitään. Kiinteiden ruokien kanssa pitää muistaa kaikki nykypäivän ruokahössötykset eli esimerkiksi että lehmänmaito on kaiken pahan alku ja juuri, sillä muutkaan eläimet eivät sitä juo ja ihminen on eläin siinä missä muutkin. Itseään kunnioittava äiti tekee tietenkin kaikki soseet itse, sillä kaikki teollinen ruoka on suoraan helvetistä. Tosin vauva kannattaa opettaa sormiruokailijaksi, koska soseet ovat so last season.

Lapsi on pieni vain hetken ja jos äiti vauva-aikana tekee töitä, on se silkkaa itsekkyyttä. Kyllä jokainen perhe pärjää vanhempainrahalla, kun säästää kasvattamalla kasvikset omalla takapihalla. Samalla säästyy tappavilta torjunta-aineilta, joita kaikki tehoviljellyt kurkut ovat täynnä. Ura tai yritys ei myöskään kelpaa töiden tekemisen syyksi, sillä asiakkaiden pitää kyllä ymmärtää, että tässä on nyt tärkeämmät hommat menossa. Jos asiakkaat äitiysloman aikana kaikkoavat, niin se ei haittaa, sillä sitten voi suuremmalla syyllä jäädä useammaksi vuodeksi kotiin.

On myös muistettava käyttää kestovaippoja, hävittää tutit ja tuttipullot sekä ostaa vain kotimaisia lastenvaatteita. Lisäksi kantorepun tai -liinan valitseminen on tarkkaa tiedettä, jossa ergonomisuus pilkotaan mikroskooppisen pieniin osiin ja liinan oikein sitominen vie ainakin kolme viikkoa tehokasta harjoitteluaikaa. Lajia voisi ehdottaa Voitolla yöhön -ohjelmaan seuraavaksi haasteeksi. Kantoliinan avulla pääsee vauvan kanssa liikkeelle ja voi lähteä verkostoitumaan muiden äitien kanssa. Äitikerhot ovat aamuisin, sillä hyvällä äidillä on selkeä rytmi, jossa nukkumaan mennään illalla klo 21 ja herätään aamulla klo 7.

Samalla pitää muistaa huolehtia myös itsestään. Kunhan se itsestään huolehtiminen ei pidä poissa lapsen luota, sillä äidin syli on lapsen koti. Raskauskilot on pudotettava, mutta urakan eteen ei saa tehdä mitään, sillä äidin treenaaminen on itsekästä. Se on myös vaarallista, mikäli ei ole palautunut synnytyksestä. Kilojen on pudottava itsestään, mutta pudottava niiden on. Kannattaa myös muistaa, että ei ole miehen syy, että vauva roikkuu tississä ja puklaa päällesi. On muistettava kammata tukka ja punata huulet, koska miehellä on tarpeita ja ne pitää täyttää ihan vain lähimmäisenrakkaudesta. Kaikki muu on itsekästä. Ja itsekkyys on synneistä suurin.


Okei, kärjistäminen on typeryyttä eikä vie mihinkään. Huomasin kuitenkin, että kaikkien näiden totuuksien jälkeen alkoi tuttipullosta tulla itselle kynnyskysymys ja sätin itseäni jo valmiiksi ensi kevään töistäni. Työni sisältävät vielä yön yli -reissuja, joten vastaanotin Huono äiti -palkinnon jo pelkästä ajatuksesta. Olisin halunnut mennä mukaan perhekerhoihin, mutta ne ovat kaikki aamulla ja me heräämme vasta aamupäivällä, mikä on myös varmasti jollakin tavalla väärin. En tiedä millä, mutta pakko sen on jollakin tavalla olla, koska maailma pyörii jo aamukahdeksasta lähtien.

Tytön syntymästä on nyt 10 viikkoa enkä ole käynyt missään ilman häntä (paitsi kerran nopeasti vaateliikkeessä vaihtamassa hänen ristiäismekkonsa). Hyvä minä, yksi hyvä äiti -piste tästä kiitos. En ole silti kokenut tarvetta. Nyt on herännyt ajatus, että voisin joku päivä käydä jumpalla. Se riittäisi tässä kohtaa. Silloin saatamme kokeilla sitä paholaisen tuttipulloa, mikäli maidolle on tarvetta. Hyi minua. Hyvä äiti -piste menetetty. Olen myös ajatellut vuoden päästä tarjota lapselleni lehmänmaitoa, sillä se, että apinat eivät juo lehmänmaitoa ei mielestäni kerro ihmisen ruokavaliosta paljoakaan.

Yritän jatkossa löytää samanlaisen ajatuksen äitiyteen kuin mitä viljelen ravitsemuksen suhteen. Tietyt asiat ovat totuuksia (tai oikeastaan tämän hetkisiä parhaita tieteellisiä arvauksia), mutta niiden noudattamista voi soveltaa. On löydettävä itselle parhaiten soveltuvat metodit ja ennen kaikkea muistettava rentous, sillä liian tiukka pipo ei palvele ketään. Kaikkein vähiten itseä ja vauvaa. Ja kaikesta huolimatta; kyllä, olen edelleen äärettömän onnellinen vauvasta, vauva-arjesta, parisuhteestani ja pienestä perheestämme. Eikös kaikki muu olekin toissijaista?