maanantai 22. kesäkuuta 2015

Juhannus ja ajatuksia äidiksi tulemisesta

Takana on mukava juhannus, vaikkakin tänään on tuntunut siltä kuin olisin viettänyt koko juhannuksen yötä myöden juhlien. Heräsin aamulla, kun puoliso lähti töihin, söin, luin lehden ja menin takaisin nukkumaan. Oli mahdotonta pitää silmiä auki. Näköjään tilanne vaatii nyt jatkuvasti niitä vähintään yhdeksän tunnin yöunia, jotta jaksaa. Mitäpä siitä, olen sitä mieltä että loppusuora alkoi nyt, kun viikkoja on 30 ja risat plakkarissa.

Perjantaina kävimme päivällä mummuni mökillä Merikarvialla ja illan vietimme ystävien luona. Olen kenties jokseenkin kummallinen suomalainen, mutta en vain yhtään ymmärrä tuota mökkielämää. Saako tätä edes tässä maassa sanoa ääneen? En vain ymmärrä miksi pitää lähteä metsän keskelle alkeellisiin oloihin tekemään ei mitään? Jos meillä on juokseva vesi, sisävessat ja elämää helpottavaa elektroniikkaa, niin miksi meidän pitää lähteä sitä karkuun? Sitten istumme vesisateessa mökissä miettimässä, että pelataanko korttia vai mennäänkö päiväunille? Tylsääääää.

Ei vaan, oli mukava piipahtaa mökillä. Istua terassilla ja syödä hyvää ruokaa. Hätistellä hyttysiä ja arvioida ukkospilvien reittiä. Siltikään en jaksa uskoa, että kovinkaan montaa yötä tulen elämässäni mökillä viettämään. Siinä vaiheessa kun mökistä tulee huvila, jossa on aktiviteetteja, niin saatan harkita.

Juhannusjuomaa

Vein tuliaisiksi mustikka-valkosuklaamuffinsseja,
tehty Hellapoliisin reseptillä.
Lauantaina lähdimme puolison kanssa risteilylle Viking Gracella. Siellä minua odotti ihana yllätys, kun puoliso oli varannut laivan spasta minulle jalkahoidon. Olipa kyllä rentouttava puolituntinen. Tosin rentoutuminenkin on yhdenlainen taitolaji. Sitä nimittäin huomaa aluksi ajatustensa laukkaavan jossain ihan muualla kuin siinä rentoutumisessa. Onkohan tuosta kosmetologista kovin ikävää koskea jalkoihini? Millaistakohan työtä tuo on? Jos on monta päivää laivalla töissä, niin onkohan ihan tylsää nyt tehdä tällaista jalkahoitoa? Mitähän tuolla viereisessä huoneessa tehdään? Pitäisikö joskus käydä kasvohoidossa? Onko tämä ihan turhaa luksusta? Koska tämä laiva olikaan satamassa? Onko huomenna arki? Mitä nyt tapahtuu? Ai, päähierontaa. Onkohan luomivärit huonosti? Arvosteleekohan tuo tyttö luomivärejäni jos ne ovat huonosti? Ajattelee, ettei tuo osaa edes meikata. No, ehkä siitä tulee parempi äiti sitten.


Yökerhossa yksillä,
sain ihanan alkoholittoman drinkin :)
Onnistuin kuitenkin rentoutumaan ja hoito oli kyllä ihana. Sen verran tämä raskaus on tehnyt, että nyt hemmottelen itseäni välillä luvan kanssa. Hoidon jälkeen kävin vielä Victoria`s Secret -liikkeessä ostoksilla, ihan vain hyvän mielen vuoksi. Sitä huomaa muutenkin, ettei ole ihan niin ankara itselleen tällä hetkellä. Kyllähän minua nytkin harmittaa, että tuli tänään nukuttua enkä ole tehnyt kotona mitään, vaikka nurkat huutavat imurointia ja pyykit viikkaamista. Olen tehnyt kirjallisia töitä koko päivän aivan liian hitaasti, koska aivot eivät toimi normaalilla nopeudella. Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että päivä se on huomennakin eivätkä ne villakoirat sieltä nurkista yhden yön aikana katoa.

Buffetin alkupalat eli kala-allergisen vaihtoehdot


Olemme useamman juhannuksen viettäneet festareilla, aiemmin RMJ:ssä, sittemmin Himoksella. Totesin nytkin, että kyllä vielä festarijuhannus menisi ihan kepeästi, ei vaivaa aikuisuus vielä lainkaan. Puoliso totesi, että menisihän tuo kyllä, mutta eiköhän olla kumpikin aika onnellisia tästä erilaisesta juhannuksesta. Ja ensi vuonnahan se on vielä erilaisempi.

Ja niinhän se on. Kuten yhdessä totesimme, olemme äärettömän onnekkaita. Välillä se jopa pelottaa, sillä pessimistihän ajattelee, että jos onnea on liikaa, se ehkä otetaan pois. Tämä on nimittäin elämässämme täydellinen aika perheelle. Tai siis niin täydellinen kuin nyt ikinä on mahdollista. Ehkä siitä syystä pelkäsin aluksi, että ehkä tätä ei meille suodakaan. En tiedä mistä pelko tuli. Ehkä siitä, että koko sen ajan, kun lasta toivottiin, bongailin lehdistä juttuja yli kolmekymppisten lapsettomuusongelmista. Ja samalla kuuntelin hysteriaa fitnekseen ja hormonitoimintaan liittyen. Ehkä pelkäsin myös, että itsekkyyteni jotenkin kostautuisi. Olin niin kauan halunnut keskittyä vain itseeni, että ehkä olin ansainnut siitä rangaistuksen.

En muista ikinä haaveilleeni lapsista. Muistan kyllä ajatelleeni, että varmasti perustan perheen jossain vaiheessa, mutta avioliitto, lapset ja omakotitalo eivät ikinä olleet haavelistallani kovin korkella. Haaveeni ovat liittyneet opiskelemiseen, urheilemiseen ja uraan. Olen tehnyt itsekkäitä ratkaisuja, kun olen jotakin halunnut. Halusin opiskella ravitsemustiedettä. Pääsin ekalla yrittämällä sisään ja vain ilmoitin muuttavani Kuopioon. Asiasta olisi ehkä voinut etukäteen keskustella puolisoni kanssa, mutta ajattelin aina, että miksi hän estäisi minua tekemästä jotakin mitä todella haluan.

Olen saanut tehdä aika paljon asioita, joita olen halunnut. Useamman välivuoden jälkeen löysin viimein opiskelualan, josta pidin. Vaihdoin urheilulajista toiseen vain rakastuakseni uudelleen kilpailemiseen ja kokonaisvaltaiseen urheilijan elämään. Olen kilpaillut useasti, valmentanut ja kasvanut lajiin sisälle. Olen aina tehnyt hillittömästi töitä, olinpa sitten missä tahansa. Rakastin työtäni Kuopion Lady Linellä. Sitä ennen valmistin useamman vuoden hampurilaisia Hesellä ja yhä edelleen muistelen noitakin vuosia lämmöllä. Koin epätoivon hetkiä Poriin palattuani, kun töitä oli hankala löytää. Etsin uusia haasteita yrittäjyydestä ja kouluttauduin Naisyrittäjyyskeskuksen leireillä. Kolmen vuoden aikana valmistumisen jälkeen olen hakenut ja saanut useita töitä, joista työpalettini nyt koostuu. Ja olen hirvittävän tyytyväinen tilanteeseeni. Olen tehnyt myös liikaa ja ollut katkera byrokratiasta, yrittäjän asemasta ja elämän epäoikeudenmukaisuudesta, mutta kokonaisuudessaan olen varsin onnellisessa asemassa.


Jossain kohtaa mietin onko minulla ollenkaan biologista kelloa. Vai tulemmeko me viettämään puolisoni kanssa ikuisesti tällaista ihanaa, "helppoa" elämää vain toistemme kanssa? Kunnes se biologinen kello heräsi. Ja kun se heräsi, se alkoi tikittää varsin kovaäänisesti. Pian se tikitys muuttui kirkumiseksi ja lopulta kelloon ilmestyi kukkuva käki. Leikki leikkinä, mutta en olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan, että se tunne voi olla niin valtavan voimakas. Niin kokonaisvaltainen, että tuntui kuin se kaipuu olisi miltei koskenut. Ja samalla kaikki muuttui. Elämästä tuli pelkäämistä.

Ensin pelkäsin, että suodaanko meille tällaista onnea. Kun ajan myötä onni vihdoin tuli, se vietiin pois. Ja annettiin pian uudelleen takaisin. Siitä alkoi pelko siitä, milloin tämäkin otetaan meiltä pois. Sitten tuli pelko siitä, onko lapsella kaikki hyvin. Sitten on pelko miten itse jaksan ja meneeköhän kaikki hyvin loppuun asti. Sitten pelko siitä, miten osaan kasvattaa lapsesta hyvän ihmisen ja olla maailman paras äiti. Pelko siitä, että lapsella on jatkossakin kaikki hyvin. Elämä on jatkuvaa pelkoa.

Samalla tästä on tullut elämän keskipiste. Arvasin kyllä niin käyvän. Itseänihän ei ole lapsiasiat ikinä kiinnostaneet ja olen lähinnä vaivautuneena kuunnellut muiden höpötystä lapsistaan. Toki lähipiirissäni on aina ollut tiettyjä lapsia, jotka ovat minulle olleet tärkeitä, mutta muuten lapsiasiat eivät ole kiinnostaneet. Ja nyt yht`äkkiä elämäni alkaa pyöriä lapsen ympärillä. Lapsen, joka ei edes ole vielä täällä. Elämä on yhtä ihmettä ja ihmettelyä.

Uskon silti, että sopiva määrä itsekkyyttä on tuonut minut tähän pisteeseen, jossa ei enää tarvitse olla itsekäs. Olen saanut tehdä ja mennä. Olen saanut nauttia puolisoni kokonaisvaltaisesta huomiosta. Olen saanut elää niin kuin haluan. Olen nyt valmis jakamaan huomioni. Olen valmis antamaan aikaani ja rajaamaan mahdollisuuksiani. Olen valmis antamaan kaiken jollekulle toiselle. Jaksan uskoa, että itsekkäästäkin ihmisestä kasvaa lopulta varsin hyvä äiti.

Enkä minä nyt ihan kaikkia päätöksiä ole sentään yksin tehnyt. Kyllä meitä kaksi tässä perheessä on tähän asti ollut. Onnekseni vain meidän kahden intressit ovat aika pitkälti aina kohdanneet. Jo sieltä teini-iästä asti, jolloin laitoimme hynttyyt yhteen. Mikä voisikaan tässä hetkessä olla parempaa kuin yhdessä tämän pienen ihmeen kohtaaminen?


Kuvien välillä päivälleen vuosi
Vartalokriisi on laantunut ja nyt tämä ulkomuoto lähinnä huvittaa. Toiset kehuvat mahaani isoksi ja toiset pieneksi. Ota tästä nyt selvä. Painoeroa yllä olevien kuvien välillä on vähintään 20 kiloa, että onko se nyt ihme jos jossain kohtaa pientä kriisiä iski? Enää en jaksa stressata. Olo on hyvä, ruokailu terveellistä ja liikkuakin jaksaa jonkin verran. Hitot painosta. Rantakunnossahan sitä kun laittaa bikinit päälleen ja menee rannalle. Tosin en mahdu bikineihini eikä rannalla tarkene, mutta mitä pienistä. Converset mahtuu aina jalkaan ja se on pääasia!

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Ihana arki ja endorfiineja urheilusta

Elän äärimmäisen kummallisia aikoja. Sen lisäksi, että olen tässä jatkuvassa fyysisessä ja psyykkisessä myllerryksessä, myös arkeni on äkillisesti muuttunut. Kun sekä päivätyöni että tuntien ohjaukset loppuivat, minulla on yht`äkkiä vapaa-aikaa. Käsite, jota en ole muutamaan vuoteen tuntenut. Itse asiassa hiljattain tutkin kymmenen vuotta vanhaa kalenteria ja jo silloin ohjelmaa näytti olevan aamusta iltaan. Työni koostuu tällä hetkellä asiakastapaamisista ja valmennuksista, kirjallisista töistä sekä viikonloppujen koulutuksista. Aikataulut ovat kuitenkin sellaiset, että pystyn tekemään kaikkea rennosti. Mitään ei tarvitse tehdä sillä palavalla kiireellä tai keskellä yötä niin kuin monesti aiemmin. Voin tehdä kirjallisia töitäni aamupäivällä, käydä välillä leppoisasti treenaamassa, palata kotiin tekemään ruokaa, jatkaa töitäni, leipoa vaikkapa pullaa ja taas jatkaa töitä. Tai jos en jaksa enää työskennellä, voin jatkaa seuraavana päivänä, sillä deadlineen on vielä muutama viikko aikaa (sen tavallisen muutaman tunnin sijaan). Ehdin myös siivota, leipoa sämpylöitä, käydä läpi paperikasojani ja pohtia lastenhuoneeseen tarvittavia huonekaluja. Aivan kuin olisin siirtynyt johonkin toiseen elämään!

 
Viimeisetkin tunnit on nyt siis ohjattu eli BodyAttackin lisäksi hyvästit on heitetty BodyPumpille, Zumballe ja viimeisenä Sh`Bamille. Ensimmäistä kertaa elämässäni en kaipaa ryhmäliikuntaa yhtään. En kykene niin kovatempoiseen liikkumiseen ollenkaan tällä hetkellä. Sen sijaan salitreenit onnistuvat hyvin. Voi tehdä omaan tahtiinsa eikä vatsakaveri vaikuta olevan ollenkaan pahoillaan salilla treenaamisesta, toisin kuin vähän kaikesta muusta liikkumisesta. Toki salitreeneissäkin on paljon liikkeitä mitä ei voi tehdä, mutta onneksi vaihtoehtojakin on paljon.

Viime sunnuntaina pääsin lisäksi kokeilemaan vahva mies -lajeja. Tai itse kokeilin tukkia ja farmarikävelyä, säkin kanto jäi nyt tällä kertaa välistä, kun on oma säkki koko ajan mukana. Oli älyttömän hienoa tehdä jotakin uutta, vaikka totta kai tekniikan kanssa olikin hakemista. Mutta pitkästä aikaa sai sellaisen älyttömän fiiliksen treenaamisesta, jota ei ole tässä lähiaikoina tuntunut. Nämä endorfiinit riittänevät koko kesäkuuksi.


Möhis treenaa.
Luin tässä hiljan muutaman blogikirjoituksen siitä miten paljon on valmis tekemään fitneksen eteen. Elääkö ja hengittääkö sitä ja onko se juuri tekijä elämässä, josta saa parhaimmat fiilikset? Olen tiedostanut jo aiemminkin, etten ole kehittynyt fitnessurheilijana vuosien varrella niin paljon kuin olisin halunnut. Syitä siihen on monia, päällimmäisinä runsas muiden lajien harrastaminen ja jatkuva stressi sekä liian vähäinen lepo. Ja vaikka rakastan lajia ja salilla treenaamista, mietin usein onko se minulle oikeasti niin suuri intohimo kuin monelle muulle. Katsoessani esimerkiksi sisartani, joka on muutamassa vuodessa kehittynyt aivan valtavasti (ja on jo ajat sitten mennyt ohitseni lihasmassan määrässä), mietin mitä itse olen jättänyt tekemättä etten ole kehittynyt niin.

Yksi syy on ehkä se, että saan valtavaa tyydytystä niin monesta eri lajista. Välillä kicksit tulevat salilla, välillä ryhmäliikunnassa, välillä puolimaratonilla, välillä pikajuoksutreeneissä, välillä siitä että pääsee vain kokeilemaan uusia lajeja. Voisin nähdä itseni harrastamassa useita eri lajeja. Toki olen omimmillani salilla ja olen luonnostani melko vahva, että ehkä minusta ei kestävyysurheilijaksi olisi, vaikka siitä maratonista haaveilenkin. Mutta yhtä hyvin voisin harrastaa vaikka voimailua kuin fitnesstäkin. Sillä harrastushan tämä on. Toki huipulle haluavan urheilijan pitää tehdä kaikki tavoitteidensa eteen, mutta minulle tämä on harrastus. Harrastus, johon olen valmis käyttämään älyttömän paljon aikaa ja jossa haluan olla mukana muutenkin kuin urheilijana.

Mutta tällä hetkellähän sitä on elämässä muutakin mietittävää kuin urheileminen. Ja ilmeisesti sunnuntainen salilla huhkiminen olikin aika urakka, sillä tänään olen sitten kärsinyt ensimmäisistä kovista liitoskivuista. Tälle päivälle suunniteltu lenkki jäi siis tekemättä. Muutenkin lenkkeily onnistuu vain toisina päivinä ja toisina päivinä se saa pelkkää supistelua aikaan. Näin se kova kunto siis rapisee. Ennen juostiin lenkkiä kepeästi, nyt ei aina pystytä edes kävelemään rauhallisesti. No, kaikki on väliaikaista.


Ja muutenhan kaikki on aika jees! Sokerit ovat pysyneet hyvissä lukemissa, ei edelleenkään ainuttakaan korkeaa arvoa. Ja olen jo sopeutunut raskausdiabetesdiagnoosiinkin, vaikka kotiarvot kunnossa ovatkin. Raskaus muuttaa hormonien toimintaa ja hormonihan se insuliinikin on. Jotenkin raskausdiabetes vain yhdistetään niin vahvasti ylipainoon ja huonoon ruokavalioon, että itsesyyttely sai aiemmin vallan ja tunne voitti taas järjen. No, muutaman hyvässä hengessä käydyn ajatustenvaihdon jälkeen olen ymmärtänyt, ettei raskausdiabeteksessa todellakaan ole aina siitä kyse. Sitä paitsi en hirveän paljon paremmin olisi pystynyt itsestäni huolehtimaan. Olin ennen raskautta normaalipainoinen, liikun runsaasti ja huolehdin ruokavalion monipuolisuudesta ja säännöllisyydestä. Pilkkua en ala ruokavalion kanssa viilaamaan, mikäli ei ole pakko. Rentous kuuluu elämään aina. Toki pitää jatkossa tiedostaa, että riskini tyypin 2 diabetekselle on nyt suurentunut eli elintavoista huolehtimisen tulee jatkossakin olla minulle tärkeää. Mutta miksei olisi? Varsinkin kun jatkossa minulla on myös vastuu pienestä kaverista, jolle olla esimerkkinä.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Raskausdiabetes ja rautakuuri

Viime viikon sokerirasituksesta tuli yllättäen huonoja uutisia. Sokerirasituskoehan tehdään kaikille yli 25-vuotiaille ensisynnyttäjille sekä tietyille riskiryhmille. Testissä otetaan paastoverensokeri, jonka jälkeen juodaan 75 g sokeria sisältävä juoma. Tämän jälkeen verensokeri mitataan tunnin ja kahden tunnin kuluttua juomisesta. Raskausdiabetekseen riittää yksikin poikkeava arvo näistä kolmesta.

Itselläni kävi siis niin, että tuo yhden tunnin arvo oli koholla. Paastoverensokeri oli hyvällä mallilla ja samoin kahden tunnin kohdalla verensokeri oli laskenut jo hyvinkin alas (päälle neljän, kun viitearvo on alle 8,6). Jostain syystä tuo yhden tunnin arvo oli kuitenkin hieman viitearvojen yläpuolella. Tästä syystä edessä on nyt verensokeriarvojen mittailua kotioloissa.


Raskausdiabeteksellehan altistavat raskausajan hormonien lisäksi ylipaino, perinnöllisyys ja ikä. Ensimmäinen ajatus oli tietysti, että olenko itse jotenkin aiheuttanut tämän? Onko suuri painonnousu saanut tämän aikaan? Olisinko voinut tehdä jotain sitä estääkseni?

Jossittelu on kuitenkin turhaa ja viimeisimmällä lääkärikäynnillä sain ikään kuin synninpäästön näistä ajatuksista, kun lääkäri totesi, että mittaillaan nyt arvoja, niin nähdään onko verensokerin nousu todellista. Valitin myös painonnoususta ja ainaisesta nälästäni, mutta tähänkin todettiin, että jos herkut jättää pois, niin ruokaa saa syödä ja jos sillä paino nousee, niin sitä mietitään sitten myöhemmin.

Tuntuu, että omat ajatukset ovat täysin hämärtyneet tässä tilassa. En osaa ajatella järjellä vaan olen huolissani kaikesta. En osaa antaa itselleni neuvoja, joita kyllä osaisin antaa muille. En osaa olla itselleni armollinen, vaikka korostan sitä aina asiakkaideni kanssa. Nälkäni on kuitenkin todellista ja nyt sille toisaalta on hieman selitystäkin löytymässä. Vaikuttaa nimittäin siltä, että verensokerini laskee melko voimakkaasti ruokailun jälkeen, jolloin alhainen verensokeri voi aiheuttaa heikotusta ja nälän tunnetta.

Toistaiseksi siis kotimittauksissa ei ole löytynyt lähellekään korkeita arvoja, mutta mittaukset jatkuvat. Samalla on tarkoitus selvittää minkälaisten aterioiden jälkeen verensokeri jää korkeammalle ja onko jotakin mitä pitää kokonaan välttää. Aika mielenkiintoinen henkilökohtainen tutkimus tämä toisaalta on.


Verensokerimittarin lisäksi palasin neuvolareissulta rautavalmisteen kanssa. Hemoglobiini näytti lukua 107, mikä on varsin alhainen, olkoonkin että raskauden aikana hemoglobiinilla on taipumus laskea verimäärän kasvaessa. Rautavalmisteen kanssa ongelma vain on se, etten meinaa millään muistaa ottaa sitä. Lisäksi rautaahan ei saisi ottaa samaan aikaan maitovalmisteiden kanssa (maito heikentää raudan imeytymistä) ja itse käytän maitovalmisteita käytännössä joka aterialla. Pitäisi siis muistaa sijoittaa rauta jonnekin aterioiden välille.

Kaikkiin muihin oireista kyselyihin sainkin vastata ei oota. Vatsalihaksetkin ovat hieman rauhoittuneet, kun jumpat ovat jääneet pois. Mitään suurempaa ei siis tällä hetkellä ole. Kovin pitkiä lenkkejä en jaksa tehdä, kun vatsassa alkaa pieni supistelu tuntua, mutta se on toistaiseksi ollut kovin vähäistä.

Tämä on siis toisaalta varsin mielenkiintoinen retki omaan terveyteen ja kropan toimintaan. Ja samalla mielenkiintoista miten elämä on alkanut pyöriä vain tämän asian ympärillä. Minulla, jota aikaisemmin ei ole liiemmin lapset tai kenenkään raskaudet kiinnostaneet. Mutta näin se elämä heittelee.



Viime viikolla kävimme Helsingissä pyörähtämässä. Opetettiin kaveri hyvän musiikin tavoille, kun kävimme kuuntelemassa Slashia, Myles Kennedyä ja Mike Monroeta Helsingin jäähallissa. Kaveri taisi tosin nukkua koko keikan, ei paljoa hetkauttanut. Keikka oli muuten erinomainen, mutta jäähallin äänentoisto oli varsin surkea. Ei päässyt Myles Kennedyn ääni kyllä oikeuksiinsa ollenkaan.


Onko tuo vatsa iso vai iso?
Suomenlinnassa palelemassa.



Jostain syystä en pääse nyt muokkaamaan kuvia eli mennään pikkukuvilla sitten.
 
Tänään päättyi opetuspestini ja kesä menee sitten päätoimisena yrittäjänä omien asiakkaiden kanssa sekä Trainer4You:lla vielä muutamat koulutukset kouluttaen. Lisäksi olen muuten nykyään mukana FIT-lehden Mitä söin tänään -palstalla! Mukavia hommia siis kesä täynnä :)