sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Fitnessvalmentajakoulutus ja ensimmäinen yö ilman Tinkaa


Viime viikonloppu meni Vierumäellä, jossa alkoi I-tason fitnessvalmentajakoulutus. Lajimme saa siis samanlaisen valmentajakoulutuspolun kuin on muissakin lajeissa. Nyt alkaneet kaksi ryhmää ovat lajinsa ensimmäiset. Tämähän tietysti itsessään on jo ihan jännittävää, mutta tähän lisättiin vielä se, että olin ensimmäistä kertaa yön ilman Tinkaa. Siinä oli yhdelle viikonlopulle ihan hommaa.

Minullahan on sellainen ongelma, että kärsin usein pahasta alemmuuskompleksista. Koulutuksessa on kokeneita valmentajia, joten olin tietysti heti, että voi että, kun minä en osaa mitään ja on tosi noloa, kun olen näin tyhmä ja kysyn vain tyhmiä kysymyksiä enkä osaa sanoa mitään järkevää. No, eihän se tietysti nyt ihan ehkä paikkaansa pidä, mutta en tunnu pääsevän näistä fiiliksistä ikinä eroon. Yritän puhua itselleni järkeä ja todeta, että jos en jotain tiedä, niin siksihän juuri olen siellä koulutuksessa! Mutta eihän se auta, kun mielestäni kaikki muut osaavat kaiken ja minä en mitään. Puuh. Täytän kohta 33 ja olen yhä epävarma pieni kakara.

No mutta, yritän tulla toimeen epävarmuuksieni kerakin. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen viikonloppu oli mielenkiintoinen ja ehkä päällimmäisenä tunteena viikonlopusta jäi sellainen ylpeys tästä lajista. Kuinka tässä on ihan todella paljon hyviä asioita. Ja kuinka innostuneita ja motivoituneita valmentajatkin ovat. On hienoa olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka kokevat lajin kuten minäkin koen. Että se on meidän urheilulajimme. Kilpaurheilua meidän makuumme.

Toinen mieleen jäänyt asia oli se, miten paljon enemmän voisin vielä treenaamisesta tietää. Kuinka paljon erilaisia tapoja treenata ja kehittyä maailmassa onkaan. Ja kuinka vähää olen vasta käyttänyt. Toisaalta tämähän on valtavan hieno asia. Treenaamisen maailmassa tulee aina jotain uutta vastaan. Treenasimme läpi myös kaikkien fitnesslajien poseeraukset ja ai että, se oli hauskaa! Ja vaikeaa! Ei ole ihan helppoa alkaa yhtäkkiä tekemään classic bodybuilding -poseerauksia. Aikamoista. Vedimme myös muutamat HIIT-treenit ja olin itsekin mukana kaikissa muissa paitsi vatsalihasliikkeissä. On mukavaa, kun voi nyt suhteellisen hyvin ja pystyy liikkumaan tavalliseen tapaan. Välillä tuntuu kuin ei raskaana olisikaan. Kunnes meinaa oksentaa hampaita pestessä tai luulee kuolevansa liian pitkän ateriavälin johdosta. Mutta se on niin pientä se.

Bikiniposet hallussa.
Ehkä.
Tinka oli mukanani ensimmäisen yön, mutta lähti toiseksi kotiin. Vähän meinasi itku tulla siinä kohtaa, kun hän lähti ja myöskin siinä kohtaa, kun päivän jälkeen saavuin tyhjään huoneeseen. Mutta sen jälkeen selvisin ihan hyvin, heh. Huonosti nukuin, mutta ajatukset onnistuin pitämään asiassa enkä siellä kotopuolessa. Aika iso kynnys tuo yö kuitenkin oli. Tinka saa kuitenkin rintamaitoa edelleen aamuisin ja se tuntuu olevan hänelle tärkeää. Yösyömiset lopetettiin pienen harjoittelun jälkeen, mutta aamusyömiset olen antanut säilyttää. Hyvinhän tuo oli kuitenkin isän kainalossa nukkunut.

Joskus tuntuu, että minua katsotaan pitkään, kun kuljetan Tinkaa mukanani eikä hän ole vielä ollut yökylässä eikä tätä ennen edes yötä vain isän kanssa. En tiedä miksi lapsen pitäisi niin nopeasti kasvaa. Tinka on vuoden ja kolme kuukautta ja hän on ollut äidin tyttö ja tiiviisti rinnalla. En näe tässä mitään väärää enkä koe, että lasta tarvitsisi tässä vaiheessa muuhun opettaa. Kyllä hän siitä kasvaa ja asiat muuttuvat. Hän on kuitenkin elänyt vasta kovin vähän aikaa eikä hänen tarvitse olla reipas ja itsenäinen. Kyllä hän saa vähän äidin vauva vielä olla.

Lapsethan ovat hyvin erilaisia ja mielenkiinnolla odotan millainen tämä vielä vatsassa asuva tuleva kaveri sitten on. Kyllähän minun oli kovasti tarkoitus Tinkankin kohdalla jättää häntä nopeasti hoitoon ja muuta. Tinka vain oli eri mieltä ja toisaalta, se sopi minullekin sitten ihan hyvin. Ei minusta tullutkaan nopeasti töihin palaavaa äitiä vaan minusta tuli tällainen lapsentahtisuuden puolesta intoileva nössö. No, elämä on.
 

torstai 17. marraskuuta 2016

Kesällä meitä on neljä


Niin, ensi kesänä perheessämme on neljä jäsentä. Uskomaton ajatus. Ensi kesänä minulla on kaksi lasta. Kunhan vain kaikki menee hyvin. Ei ole kuin pieni hetki siitä, kun olimme puolison kanssa hyvin tyytyväisiä elämäämme kahdestaan. Ja kohta meitä onkin jo neljä. Niin nopeasti se elämä muuttuu.

Raskautta on täynnä 13 viikkoa, joten asiasta uskaltaa jo puhua. Pelkäsin keskenmenoa ensimmäiset viikot ja olin jokaisesta vatsan nipistyksestä varma, että nyt se alkaa. Mutta ei alkanut. Hiljalleen piti vain uskoa siihen, että kyllä tämä lapsi on nyt tullut jäädäkseen. Tällä kertaa meitä ei koeteltu millään asialla. Raskaus alkoi helposti. Tarvittiin vain lupa, että toinen lapsi saa tulla jos on tullakseen, niin eiköhän hän ilmoittanut tulostaan saman tien. Keskenmeno jäi tällä kertaa vain pelon asteelle ja vointikin on ollut ensimmäistä raskautta parempi. So far so good.

Jotain hyvää siinä keskenmenossakin silti oli. Enää se "kunpa kaikki menisi hyvin" ei ole pelkkää sanahelinää. Koen, että olen eri tavalla kiitollinen lapsesta nyt. Ensimmäisen raskauden kohdalla kun sanat olivat vain sanoja. Jotain, mitä voisi sattua, mutta ei kuitenkaan minulle sattuisi. Nyt sitä aivan eri tavalla tiedostaa miten mitä tahansa voi koska tahansa sattua. Ja osaa olla sydämensä pohjasta kiitollinen lapsistaan.


Toisessa raskaudessa on jo alkuvaiheessa ollut hyvin paljon eroa ensimmäiseen. Oma vointi on ollut selkeästi parempi. Olen toki ollut väsynyt ja ajoittain pahoinvoivakin, mutta oireet ovat selkeästi lievempiä kuin Tinkaa odottaessa, jolloin olin todella loppu aina sinne 17. raskausviikolle asti. Nyt riittää, kun nukkuu pitkiä yöunia ja pääsee toisinaan päivälläkin hetkeksi lepäämään, niin jaksaa ihan hyvin. Oma vaikutuksensa on varmasti myös sillä, että elämä ei ole ihan niin hektistä kuin ensimmäisen raskauden aikana. Tällä kertaa myöskään raskautta ei mieti ihan koko aikaa. Se kulkee tässä mukana ja kaikki huomio on vielä Tinkassa. Toisinaan raskauden voi melkein jopa hetkittäin unohtaa.

Ihmisten suhtautuminen toiseen vauvauutiseen on vaihdellut. Toisten vastaanotto on ollut neutraalia tyyliin "kyllähän tämä tiedettiin" ja toiset ovat iloinneet kuin ensimmäiselläkin kerralla. Mutta jotenkin on tuntunut, että ihan kaikkia uutinen ei ole ilahduttanut. Syitä on monia, mutta yllättävän pahalta se tuntuu, että joku ei voi iloita puolestamme. Ollaanpa saatu yksi kysymyskin siitä, että oliko kyseessä suunniteltu raskaus, kun ikäeroa tulee näin vähän. No, täytyy sanoa, että kyllä sitä on tähän ikään mennessä oppinut, että miten niitä lapsia tulee, että kyllä tämä ihan oli ajatuksissamme.


Treenatakin on jaksanut!
Ikäeroa lapsille tulee vuosi ja yhdeksän kuukautta, mikäli syntymä vain menee lähelle laskettua aikaa. Ajatus pienestä ikäerosta lienee subjektiivinen. Toki ikäero minunkin mielestäni on melko pieni, mutta en ajattele sitä mitenkään liian pienenä. Ymmärrän, että ensi kesänä voi olla kädet täynnä töitä, kun taloon tulee vauva siinä vaiheessa, kun isosiskokaan ei vielä ole omatoiminen. Ymmärrän myös, että Tinkalle vauva voi olla kolaus, kun hän ei enää olekaan huomion keskipiste.

En siltikään osaa jännittää pientä ikäeroa, sillä toivon, että näin sisaruksista tulisi läheisiä toisilleen. Ymmärrän kyllä, että Tinkakin on vielä pieni ja kaipaa syliä yhtä paljon kuin ennenkin, mutta toivon, että hän ehkä alkaisi entistä enemmän tukeutua myös isäänsä. Hänhän on aina ollut varsinainen äidin tyttö. Tämä tilanne on tosin hiljalleen muuttumassa, sillä nykyään isä mm. hoitaa nukuttamisen ja yöheräilyt, joten symbioosimme on purkautumassa. Nuo yöt ovatkin olleet nyt meillä työn alla, mutta siitä lisää joku toinen kerta.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että onhan tämä valtavan hienoa aikaa elämässä. Aivan ainutlaatuisia asioita tapahtuu. Teen töitä vielä huhtikuulle asti osa-aikaisesti, mutta sitten tarkoituksena on jäädä ainakin 1,5 vuodeksi kotiin. Katsotaan miten käy. Hulluahan tämä on. Pari vuotta sitten olin töihin itsensä upottava ja elämästä nauttiva lapseton ja kohta olen kahden lapsen kotiäiti. Voi elämä miten se meitä heittelee.