tiistai 26. toukokuuta 2015

Hyvästit tehotreeneille

Minullahan oli hyvä ajatus siitä, että ohjaisin tunteja aina juhannukseen asti eli sinne n. 30. viikolle asti. Tosin niitä hyviä ajatuksia oli kyllä muitakin. Kuten että söisin koko ajan huipputerveellisesti enkä lihoisi muuten kuin vatsan osalta. Toimisin koko ajan kuten ennenkin ja lähtisin suurin piirtein suoraan salilta synnärille.

Pah. Mitä vielä. Tähän asti pääsin ja nyt piti hommata lopuille tunneille tuuraajat, kun ei vain enää onnistu. Tai toki onnistuisi ja hammasta purren varmasti pystyisin tuntini hoitamaan, mutta miksi kiusata itseään ja kaveria? Liikkuminen saa nyt aikaan pientä supistelua ja Zumban salsat jopa pientä kivun tunnetta vatsassa. Tästä syystä tanssilliset tunnit ovat melko tuskallisia. BodyPumpia taas hankaloittaa ongelma vatsalihasten kanssa. Vatsalihakseni ovat nimittäin jo pitkään olleet älyttömän kipeät. Tunnin jälkeen ne ovat aivan tulessa ja jomottavat yölläkin niin, että nukkuminen on hankalaa. Jomotus on voimakkaampaa tietyissä kohdissa, että en sitten tiedä mitä tuolle keskivartalolle mahtaa tässä tapahtua... Vatsalihaksiahan en ole suositusten mukaisesti treenannut alkuraskauden jälkeen ollenkaan.

Kukkia Attack-tuntien vakiokävijöiltä :)
Muutenhan mitään kipuja tai ongelmia ei ole ollut. Mitä nyt jatkuvia psyykkisiä ongelmia tämän ulkomuodon kanssa... Se on kyllä kummallinen tämä ihmismieli. Painoahan on tullut ihan hirveästi ja jos ajatellaan, että vuosi sitten olen ollut kisakunnossa, niin tässä ei kuulkaa enää edes 20 kg riitä erotukseksi. Onko se sitten ihme, että pää ei ihan pysy mukana? Sitä huomaa ajattelevansa ihan typeriä ajatuksia, kuten että nyt varmasti puoliso katselee kauniita ja laihoja naisia, kun kotona on tällainen valas. Ihan älytön ajatus. Tämä valashan toteuttaa yhteisen haaveemme. Sitä paitsi en ole ikinä ennen miettinyt tällaisia. Ehkä olen kuullut puolisoltani riittävästi kehuja, ettei ole ikinä tarvinnut olla itsestään epävarma. Nytkin nämä ajatukset tuntuvat ihan typeriltä, mutta kuten sanoin, ihmismieli on kummallinen.

N. 20 kg sitten


Jokseenkin kyllä masentaa se, että tässä on vielä kolme kuukautta jäljellä ja liikkumista on nyt jo pitänyt selkeästi keventää. Ongelmaksi muodostuneekin se, että mitä on kevyt liikkuminen? Urheilija kun on tottunut ajamaan itseään äärirajoille. Ryhmäliikuntaohjaaja taas on tottunut suuriin liikuntamääriin. Mitä sitten kun äärirajat on poistettu? Mitä tavoitteelliselle liikkujalle jää jäljelle? Onneksi salitreeni onnistuu vielä. Tosin salillakin pitää miettiä, että selällään ei voi olla, vatsallaan ei voi olla eikä liikaa keskivartalon hallintaa vaativia liikkeitä voi tehdä. No, onneksi siihen joitakin liikkeitä vielä jää.

Se hyvä puoli on tässä urheilijan taustassa, että kroppansa tuntee kyllä äärettömän hyvin. Tiedän mikä on hyvää ja mikä huonoa kipua. Erotan milloin olen vain hetkellisesti väsynyt ja milloin pitää oikeasti hellittää. Ja oikeastaan olen aika ylpeä siitä, että osasin heti kuunnella olotilaani. Näköjään siihen vaadittiin toinen ihminen, josta huolehtia, että antoi itselleenkin luvan levätä.

Salitreenin lisäksi pitäisi ehkä löytää jotain muutakin liikkumista kesän ajaksi. Olen jopa harkinnut uimista, mutta kun vesi ei ole ollenkaan elementtini. Olen huono uimaan ja arastelen vettä. Kävelyllehän voi aina mennä, tosin kävelyvauhti hieman vaihtelee päivästä riippuen. Mutta mitä muuta? Onko olemassa jotakin mammajoogaa, jota voisi harrastaa? Vinkkejä saa jakaa. Ehkä alan vain kodin hengettäreksi ja keskityn sisustamiseen ja puutarhatöihin koko kesän. No ehkä en. Niin paljoa en sentään vielä ole muuttunut.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Puolivälin paremmalla puolella

Alan epäillä, että raskaus vaikuttaa henkiseen vointiin lähes yhtä paljon kuin fyysiseen. Elämä on nimittäin edelleen yhtä vuoristorataa. Näin jälkikäteen ajatellenkin koko raskauden ensimmäinen puolisko oli varsin epämiellyttävää aikaa, joka kului jatkuvan alakuloisuuden merkeissä. Oli vaikeaa löytää iloa mistään, vaikka samalla järki sanoi, että tästä maailman hienoimmasta asiasta pitäisi nauttia.

Pahoinvointi alkoi hellittää joskus 18. viikon korvilla, mutta sekään ei vielä kokonaan poistanut jatkuvaa masentuneisuutta. Vasta kun kaveri alkoi muutama viikko sitten ilmoitella itsestään hentoisten liikkeiden ja potkujen avulla, huomasin pystyväni hymyilemään hänelle aiempaa enemmän. Kun oma vointi oli parantunut ja kaverin pystyi ensimmäisiä kertoja tuntemaan, niin onni hyökyi päälle aivan eri tavalla. Sitä löysi itsensä pysähtyneenä erikoisiin tilanteisiin vain ajattelemaan asiaa.

Samalla kuitenkin myös keskenmeno ja "se ensimmäinen lapsemme" pyörii ajatuksissa. Eihän hän lapsi vielä ollut, mutta ajatus lapsesta. Mietin paljon myös niitä ihmisiä, joille tätä ei suoda. Haluan puhua raskaudesta ja pohtia asioita, mutta samalla tunnen syyllisyyttä onnestani. Elämä on toisinaan niin epäoikeudenmukaista.

Käytiin kaverin kanssa vapputorilla
Yhä edelleen silti, osin fyysisen ja osin psyykkisen väsymyksen vuoksi, tulee päiviä, jolloin en meinaa saada itsestäni mitään irti. Kahdentoista tunnin työpäiviä ei ole enää tarvinnut tehdä, mutta vähempikin työmäärä väsyttää nyt aivan eri tavalla. Ja kun pystyy pysähtymään, ei pystykään enää jatkamaan. Monet kertovat, että tässä kohtaa raskautta ollaan yleensä energisiä ja voidaan kovin hyvin. En aivan allekirjoita. Voin toki paljon paremmin kuin alussa, mutta ei tätä nyt energisyydeksi voi sanoa. Vai ajattelenko asiaa eri tavalla, koska olen normaalisti ylienerginen?

Jos aiemmin liikunta ja ravitsemus ovat olleet tärkeitä, luonnollisia ja helppoja asioita, niin nyt juuri nämä tuottavat eniten päänvaivaa. Paino on noussut jo nyt aivan älyttömästi ja terveydenhoitaja jaksaa kyllä muistuttaa asiasta aina. Painon hallitseminen ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin etukäteen ajattelin. Jos aiemmin on liikuttu toistakymmentä tuntia viikossa, usein kaksikin kertaa päivässä, niin tällä hetkellä liikuntaa tulee muutama tunti viikossa. Ja se muutama tuntikin on välillä melko haastavaa.

On mennyt hetki, että pää on alkanut ymmärtää liikkumisen rajoitukset. Pari viikkoa sitten lähdin Attackissa tekemään burpee-kerähyppy-yhdistelmää aivan kuten aina ennenkin, kunnes tajusin, etteivät jalat enää nouse ja jokin omituinen vatsakumpukin on hieman tiellä. Pää ei ymmärrä, että kroppa ei ole entisellään. Muutenkaan liikkuminen ei tunnu enää yhtä miellyttävältä kuin aiemmin. Vatsa alkaa painaa ja kaikenlaiset vatsaoireet vaivaavat tuntien jälkeen. Saattaa olla, että kovin montaa viikkoa ei enää pysty ohjaamaan.


Äitienpäivänä.
Sain jo puolisolta ruusun, koska olen melkein äiti.
Tässä kuvassa on sitä onnea, jota olen kaivannut.
24. viikkoon asti sitä sai odottaa.
Liikkumisen vähetessä tietysti syömistäkin pitäisi vähentää. Se taas on helpommin sanottu kuin tehty. Lisäksi tunnistan itsessäni jonkin verran tunnesyömistä, mikä on tietysti hankalina aikoina vaikeuttanut hyvien valintojen tekemistä. Perusruokavaliossa ei ole moitittavaa; aamu alkaa aina puurolla, hedelmiä menee päivittäin, ruoalla on aina myös kasviksia. Mutta pullaa tekee liian usein mieli, ruoanlaitto ei kiinnosta ja "haetaan nopeasti jotain" -ruoka ei yleensä ole kovin terveellistä. Onneksi grillikausi on nyt avattu ja yhä useammin se "nopeasti jotain" onkin grillattu pihvi ja salaattia.

Maustamatonta rahkaa, Arlan herkkurahkaa ja marjoja; paras välipala!
Kaiken kaikkiaan siis arki on muuttunut. Salilla käyn ehkä kerran, pari viikossa. Siihen muutama ohjaus, joskus kävelylenkki. Juokseminen ei houkuttele enää ollenkaan eikä muutenkaan tee mieli ajaa itseään äärirajoille, kuten ennen. Toisaalta olen saanut paljon positiivista palautetta siitä, että olen hyvässä fyysisessä kunnossa. Ilmeisesti sillä on raskaudenkin kannalta varsin suuri merkitys. Tällaisina hetkinä sitä vasta ymmärtää miten kovassa kunnossa sitä tosiaan on ollut.

Valmennettavani osti kaverille ensimmäiset kengät,
saa lapsi kulkea äidin kanssa saman merkkisissä popoissa :)
Päässäni siis kiertää edelleen erikoisia ajatuksia, joiden vuoksi myös blogi täyttyy näistä ajatuksista eikä asiatekstejä ole näkynyt enää aikoihin. Tämä on kuitenkin minun tapani purkaa pääni sisällä olevaa sekasotkua. Olen aina ollut pohdiskeluun taipuvainen ja tällöin blogin lisäksi myös pöytälaatikko täyttyy keskeneräisistä kirjoituksista, kun mieli askartelee asioiden ympärillä. Toiset ihmiset puhuvat ajatuksensa. Minä liikun tai kirjoitan. Kumpikin auttaa.

lauantai 2. toukokuuta 2015

Fitness Classic 2015

Fitness Classic järjestettiin siis kaksi viikkoa sitten Kultsalla ja siellähän meidänkin tiimi viikonloppunsa vietti. Ja niin kuin aina, kisaan mahtui niin pettymyksiä kuin onnistumisiakin. Itse starttasin valmennettavani Reijan kanssa perjantaina täpötäydellä bussilla Helsinkiin. Perille päästiin myöhässä, kaljaa kittaavia nuorukaisia kuunnellen ja yhden seinätörmäyksen myötä. Hyvä alku. Siitä sitten Kultsalle rekisteröintiin ja valmentajapassia lunastamaan. Olin niin kehunut Reijalle, että tämä uusi rekisteröintitapa on niin hyvä ja nopea kun ei yhtään tarvitse odotella. Aiemmin siis kilpailijoilla oli kilpailijakokoukset tiettyyn aikaan ja nyt taas rekisteröinnin voi hoitaa tietyn ajan sisällä miten haluaa. Mehän halusimme tietysti samaan aikaan kuin kaikki muutkin eli jonottamiseksihan se sitten kuitenkin meni.

Lopulta kuitenkin Espooseen luottohotelliimme Radisson Bluhun, jossa ilta kului Reijalle väriä levitellessä. Nukkumaan pääsimme vasta puolenyön aikaan. Itse tosin en saanut nukuttua vaan pyörein muutaman tunnin ennen kuin taisin kahdeksi tai kolmeksi tunniksi nukahtaa. Näitä raskauden monia hyviä puolia ovat ne, että toisinaan nukkuu koko ajan ja toisinaan ei lainkaan. Ääripäät ovat juurikin parhaita.



Aamulla väriä vielä yksi korjauskerros ja Reijan meikki sekä minun aamiainen. Valmentajan on hyvä keskittyä syömiseen, kun valmennettava ei sitä voi tehdä. Olin todella tyytyväinen Reijan kuntoon. Se oli mielestäni paras mahdollinen ja odotukseni olivat aika korkealla.

Kultsalla huoltajan hommissa oli varsin mukavaa. Tiimimme kaikki kolme Masters -kilpailijaa Reija, Milla ja Jaana näyttivät hyvältä ja oma työni toisen huoltajan kanssa oli varsin helppoa. Takatiloista ei päässyt katsomaan itse kisaa, joten katselin Reijan kisaa lavan takaa pienestä raosta yhdessä muutaman muun huoltajan kanssa. Ei hirvittävän hyvät näkymät siis. Reija pääsi vasta toiseen tuomarivertailuun, mikä tietysti oli hieman pettymys, sillä vahvimmat kisaajat kutsutaan aina ensimmäiseen vertailuun. Niin siinä sitten kävikin, että kun finalistien nimet tulivat, ei Reijan nimeä listasta löytynyt.

Reija
Pettymys oli varsin suuri ja kisaa on käyty läpi näin jälkeenpäin monet kerrat. Kuntoon olen edelleenkin todella tyytyväinen, mutta toki löysimme myös kehitystä vaativia seikkoja. Oli kuitenkin hankala tilanne aluksi selittää valmennettavalle miksi hän ei ole finaalissa, kun itsellä ei ollut siitä hajuakaan. Olin täysin varma Reijan finaalipaikasta. No, aina sitä oppii uutta. Ei kannata ilmeisesti ihan vielä alkaa itse tuomariksi :) Ja hommat on siis analysoitu kunnolla jälkeenpäin.

Reijan kisan jälkeen sitten tsempit tiimin junnukisaajalle Janinalle ja katsomon puolelle jännittämään. Janina oli myös todella hyvässä kunnossa ja veikin kovatasoisessa junnukisassa ykkössijan. Janinan matka jatkuu siis EM-kisoihin, jonne kaikki mahdolliset tsempit ja onnen toivotukset mukaan! Käykäähän tsekkaamassa myös Janinan blogi.


Junnusarjan mitalikolmikko: Janina Hillman, Reetta Kanniainen, Veera Grönlund
Kuva: Bodylehti
Sunnuntaina sain viettää koko aamupäivän kisan katsomon puolella yleisiä sarjoja seuraamassa ja tiimin Jaanaa ja Saanaa kannustamassa. Tällä kertaa ei kukaan yksittäinen kisaaja tehnyt erityistä vaikutusta, mutta yleisesti voisi todeta, että junnukisaajat olivat todella kovatasoisia.

Valmiina kisakatsomoon!
Hieman tietysti Kultsalla kulkiessa itsellä iski pienimuotoinen masennus siitä, että ihan lähivuosina ei meikäläinen siellä kisakunnossa pyöri. Kisafiilis on nimittäin niin huikea, että aina tekee mieli kisaamaan, kun katsomossa käy. No, onneksi saan olla lajissa mukana valmentajan roolissa. Syksyn kisat olen mammalomalla, mutta sitten taas ensi vuonna tähdätään lavoille. Siis valmennettavat tähtäävät, minä pysyttelen takatiloissa. Ja mikäs se on pysytellessä, mukavaahan sielläkin on!