tiistai 12. toukokuuta 2015

Puolivälin paremmalla puolella

Alan epäillä, että raskaus vaikuttaa henkiseen vointiin lähes yhtä paljon kuin fyysiseen. Elämä on nimittäin edelleen yhtä vuoristorataa. Näin jälkikäteen ajatellenkin koko raskauden ensimmäinen puolisko oli varsin epämiellyttävää aikaa, joka kului jatkuvan alakuloisuuden merkeissä. Oli vaikeaa löytää iloa mistään, vaikka samalla järki sanoi, että tästä maailman hienoimmasta asiasta pitäisi nauttia.

Pahoinvointi alkoi hellittää joskus 18. viikon korvilla, mutta sekään ei vielä kokonaan poistanut jatkuvaa masentuneisuutta. Vasta kun kaveri alkoi muutama viikko sitten ilmoitella itsestään hentoisten liikkeiden ja potkujen avulla, huomasin pystyväni hymyilemään hänelle aiempaa enemmän. Kun oma vointi oli parantunut ja kaverin pystyi ensimmäisiä kertoja tuntemaan, niin onni hyökyi päälle aivan eri tavalla. Sitä löysi itsensä pysähtyneenä erikoisiin tilanteisiin vain ajattelemaan asiaa.

Samalla kuitenkin myös keskenmeno ja "se ensimmäinen lapsemme" pyörii ajatuksissa. Eihän hän lapsi vielä ollut, mutta ajatus lapsesta. Mietin paljon myös niitä ihmisiä, joille tätä ei suoda. Haluan puhua raskaudesta ja pohtia asioita, mutta samalla tunnen syyllisyyttä onnestani. Elämä on toisinaan niin epäoikeudenmukaista.

Käytiin kaverin kanssa vapputorilla
Yhä edelleen silti, osin fyysisen ja osin psyykkisen väsymyksen vuoksi, tulee päiviä, jolloin en meinaa saada itsestäni mitään irti. Kahdentoista tunnin työpäiviä ei ole enää tarvinnut tehdä, mutta vähempikin työmäärä väsyttää nyt aivan eri tavalla. Ja kun pystyy pysähtymään, ei pystykään enää jatkamaan. Monet kertovat, että tässä kohtaa raskautta ollaan yleensä energisiä ja voidaan kovin hyvin. En aivan allekirjoita. Voin toki paljon paremmin kuin alussa, mutta ei tätä nyt energisyydeksi voi sanoa. Vai ajattelenko asiaa eri tavalla, koska olen normaalisti ylienerginen?

Jos aiemmin liikunta ja ravitsemus ovat olleet tärkeitä, luonnollisia ja helppoja asioita, niin nyt juuri nämä tuottavat eniten päänvaivaa. Paino on noussut jo nyt aivan älyttömästi ja terveydenhoitaja jaksaa kyllä muistuttaa asiasta aina. Painon hallitseminen ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin etukäteen ajattelin. Jos aiemmin on liikuttu toistakymmentä tuntia viikossa, usein kaksikin kertaa päivässä, niin tällä hetkellä liikuntaa tulee muutama tunti viikossa. Ja se muutama tuntikin on välillä melko haastavaa.

On mennyt hetki, että pää on alkanut ymmärtää liikkumisen rajoitukset. Pari viikkoa sitten lähdin Attackissa tekemään burpee-kerähyppy-yhdistelmää aivan kuten aina ennenkin, kunnes tajusin, etteivät jalat enää nouse ja jokin omituinen vatsakumpukin on hieman tiellä. Pää ei ymmärrä, että kroppa ei ole entisellään. Muutenkaan liikkuminen ei tunnu enää yhtä miellyttävältä kuin aiemmin. Vatsa alkaa painaa ja kaikenlaiset vatsaoireet vaivaavat tuntien jälkeen. Saattaa olla, että kovin montaa viikkoa ei enää pysty ohjaamaan.


Äitienpäivänä.
Sain jo puolisolta ruusun, koska olen melkein äiti.
Tässä kuvassa on sitä onnea, jota olen kaivannut.
24. viikkoon asti sitä sai odottaa.
Liikkumisen vähetessä tietysti syömistäkin pitäisi vähentää. Se taas on helpommin sanottu kuin tehty. Lisäksi tunnistan itsessäni jonkin verran tunnesyömistä, mikä on tietysti hankalina aikoina vaikeuttanut hyvien valintojen tekemistä. Perusruokavaliossa ei ole moitittavaa; aamu alkaa aina puurolla, hedelmiä menee päivittäin, ruoalla on aina myös kasviksia. Mutta pullaa tekee liian usein mieli, ruoanlaitto ei kiinnosta ja "haetaan nopeasti jotain" -ruoka ei yleensä ole kovin terveellistä. Onneksi grillikausi on nyt avattu ja yhä useammin se "nopeasti jotain" onkin grillattu pihvi ja salaattia.

Maustamatonta rahkaa, Arlan herkkurahkaa ja marjoja; paras välipala!
Kaiken kaikkiaan siis arki on muuttunut. Salilla käyn ehkä kerran, pari viikossa. Siihen muutama ohjaus, joskus kävelylenkki. Juokseminen ei houkuttele enää ollenkaan eikä muutenkaan tee mieli ajaa itseään äärirajoille, kuten ennen. Toisaalta olen saanut paljon positiivista palautetta siitä, että olen hyvässä fyysisessä kunnossa. Ilmeisesti sillä on raskaudenkin kannalta varsin suuri merkitys. Tällaisina hetkinä sitä vasta ymmärtää miten kovassa kunnossa sitä tosiaan on ollut.

Valmennettavani osti kaverille ensimmäiset kengät,
saa lapsi kulkea äidin kanssa saman merkkisissä popoissa :)
Päässäni siis kiertää edelleen erikoisia ajatuksia, joiden vuoksi myös blogi täyttyy näistä ajatuksista eikä asiatekstejä ole näkynyt enää aikoihin. Tämä on kuitenkin minun tapani purkaa pääni sisällä olevaa sekasotkua. Olen aina ollut pohdiskeluun taipuvainen ja tällöin blogin lisäksi myös pöytälaatikko täyttyy keskeneräisistä kirjoituksista, kun mieli askartelee asioiden ympärillä. Toiset ihmiset puhuvat ajatuksensa. Minä liikun tai kirjoitan. Kumpikin auttaa.

Ei kommentteja: