perjantai 26. huhtikuuta 2013

Hullu Patakunta

Tämä ei liity yhtään mihinkään eikä ole kovin tärkeää, mutta pakkohan tämä oli kirjoittaa. Täysin off-topic.

Viimeiset 15 vuotta olen seurannut kaikki mahdolliset Ässien matsit paikan päällä. Seisomakatsomossa on hikoiltu kerta toisensa jälkeen. Siellä on seisottu myös sateisina marraskuun tiistai-iltoina, kun tungoksesta ei ole ollut tietoakaan ja peli on näyttänyt joltain muulta kuin jääkiekolta. Kausi kauden jälkeen on mietitty onko meidät Ässien kannattajat tuomittu päättämään kausi pettymykseen? Miksi aina jäähallin polkua alas kulkiessa päällimmäisin tunne on ollut vitutus? Miksi Suomen parhaalle kiekkoyleisölle ei suoda menestystä?

Silti niissä peleissä on käyty. On ajettu vieraspeleihin, on mm. ajettu Kuopiosta Vaasaan ja Poriin varmistamaan, ettei Sport vie meidän liigapaikkaa. On kuljettu ympäri Suomea Ässäpipossa, vaikka sijoitus runkosarjassa olisi ollut kaikkia muita heikompi. On hankittu paitaa, pipoa, pyyhkeitä, koruja, kaulahuiveja, mukeja, lippuja ja ties mitä fanituotteita. On nimetty kissa Bendaksi. On suunniteltu menot pelien mukaan. On jaksettu uhota ja taistella. On hyvin ylpeästi aina korostettu Ässien kannattamista.

Meillä kotona on Ässähuone eli punamustaksi sisustettu huone täynnä Ässäkrääsää. Se kertoo siitä, että meille, toisin kuin muille SM-liigakaupunkien asukkaille, tämä ei ole vain jääkiekkoa. Tämä ei ole vain viihdettä. Tämä ei ole jotain, mistä puhutaan vain menestyksen sattuessa. Ässät on Porissa puheenaihe talvella, kesällä, jouluna ja juhannuksena. Porilaisen sydämessä on sellainen Patasydän, ettei sellaista omistautuneisuutta löydy mistään muualta.

Porilaiset ovat jähmeitä, hieman hitaasti lämpeäviä mutta tunteella eläviä ja suoraan puhuvia ihmisiä, joiden puhekielessä sanat lyhennetään ja vittuilusta amennetaan välittämisen tunnetta. Porilainen löytää myös vastustajalle ne osuvimmat kuittailut eikä epäröi sanoa. Omiaankin porilainen mollaa surutta, mutta samaa oikeutta ei ole muiden joukkueiden kannattajilla. Vain porilaisella on oikeus haukkua porilaista. Iloinen porilainen on näky, joka saa kysymään: onko tuo iloisuus kenties vittuilua vai onkohan henkilö sittenkin ehkä Raumalta?

Keskiviikkoiltana Porin torilla näky oli kuitenkin jotakin uskomatonta. Kadut olivat tukossa torveaan soittavista autoista, jengi kiipeili tolppiin ja lauloi Patasydäntä ja Isomäen legendaa. Koko vellova tori oli yhtä iloista, hyppivaa, elämää syleilevää massaa. Siinä olisi varmaan kaikki vastustajienkin kannattajat otettu mukaan tanssiin jos olisivat paikalle eksyneet. Ässien bussien saapuminen sai aikaan pienimuotoista hysteriaa ja kiihtyvää pomppimista. Ässät-huudot rutmittivät tasaisesti iltaa.

Taksijonossakin otettiin rauhallisesti, vaikkei takseja oikein tuolle väkimäärälle tuntunut riittävän. Tyypillisesti porilaisesta nahistelusta ei ollut tietoakaan vaan tuntemattomia halattiin, miehet karjuivat ja puolet porukasta itki muutamaankin kertaan illan aikana. Tunnelma oli jotakin käsittämätöntä ja niin yhteistä iloa.

Tälle kaupungille tämän suo. Täällä tämä on paljon enemmän kuin monessa muussa kaupungissa. Pori on pieni kaupunki, joka elää urheilusta. (valitettavasti vain näin yksilöurheilijana on pakko todeta, että Pori elää nimenomaan joukkueurheilusta, sen saama arvostus on eri planeetalla yksilöurheilun kanssa). Tästä mestaruudesta iloitsee kuitenkin koko kaupunki. Täällä et voi tällä hetkellä mennä yhtään minnekään ilman, ettet kuulisi ihmisten puhuvan Ässistä. Porilaiset ovat jotenkin oma, hullu rotunsa ja nyt tästa hulluudesta on se paras puoli näkyvillä. Omasta suvusta löytyy kiekkoilijoita, mutta luulen että olen silti saanut tämän hulluuden verenperinnön sijaan porilaisuuden kaupan päällisinä.

Kiitos Tapparalle, joka teki sarjasta jännittävän. Kiitos Tapparan kannattajille, joiden kanssa ei tarvinnut nahistella. Kiitos Pataljoonalle, joka mahdollisti monia hienoja hetkiä. Kiitos seisomakatsomolle parhaasta tunnelmasta ikinä. Kiitos Ässille kaikesta. Ja kiitos kaikille meille kannattajille, jotka osaltamme olemme aina mukana seuranneet.

Veikkaan, että enää ei tarvitse kuunnella kuittailuja Ässien kannattamisesta.

Ja voiko tällaista tunnemaailmaa olla muualla kuin urheilumaailmassa? Aina ei näköjään tarvitse edes itse olla urheilemassa ;)

 


Yritän toipua tästä huumasta ja lähden koulutusviikonloppuun. Veikkaan, että viikonloppu näin ikävästi hieman kuumeisena ja kipeänä poissa Porista täysin muiden asioiden parissa saa ajatukset melko lailla muualle. Ehkä ensi viikolla ajatukset on taas narsistisesti lähinnä itsessä. Ja mikäs ollessa, painosta on pudotettu 6 kg, yritys on viittä vaille toiminnassa ja homma toimii. Tavataan taas toukokuussa!

torstai 18. huhtikuuta 2013

Y-tunnus ja kovaa treenaamista

Sain tänään Y-tunnuksen eli tästä se yrittäjän ura sitten lähtee! Toimitilan kunnostus olisi ensimmäisenä tiedossa, jotta olisi paikka, jossa ottaa asiakkaita vastaan. Ja onhan tässä muutenkin tätä hommaa vielä ennen kuin pääsen toden teolla itse asiaan. Pitää hommata kalusteita, tietokone, puhelin, materiaaleja sekä hoitaa paperihommia. Mutta melkoisen hyvä fiilis kyllä on.

Dieetin suhteen kaikki myös ok, ensimmäinen femma tiputettuna. Ja ihan kyllä huomaa vaatteissaan, että viisi kiloa on poissa. Pystyy pukeutumaan farkkuihin ja silti hengittämään, positiivista!

Dieettisapuskaa
Lihastohtori kirjoitti viime viikolla yhdessä Jan Verhon kanssa aiheesta Ravinnon ajoitus ja palautusjuoman proteiinin määrä. Artikkeli oli täynnä asiaa mutta jakaessani sen facebookissa, syntyi mielenkiintoinen keskustelu. Ystävääni ärsytti jutussa virke "40 kiloinen nainen ei tarvitse kevyen trikoiden esittelyjumpan jälkeen yhtä paljon proteiinia kuin 120 kiloinen ammattilaisbodari laattaukseen asti tehdyn jalkatreenin jälkeen." Niin. Koska siis naisethan jumppaavat vain trikoita esitelläkseen ja ryhmäliikunta ei ole oikeaa liikuntaa?

Tämä ei varmasti tässä ollut kirjoittajien ajatus (luulisin, että he tietävät naistenkin treenaavan kovaa) vaan se, että proteiinin määrä riippuu sekä harjoituksesta että sen tehneestä yksilöstä. Mutta ärsytystä ehkä herättää se, että vaikka näitä trikoiden esittelijöitäkin salilla tapaa, niin ryhmäliikuntaa ei yleensä kovaksi treenaamiseksi tunnusteta ja siksi tällaisia vertauksia voidaan tehdä. Sillä oikeat treenaajathan ovat niitä, jotka ovat salilla vetämässä sellaista treeniä että laattaa lentää. Ne karjuvat, ähisevät, puhisevat ja kiroilevat, eivätkä huohota tai vikise kuin pikkutytöt. Jos se pikkutyttö taas meinaa laatata BodyAttackissa, koska se repii itsestään kaiken irti, ei se ole mitään, koska sehän on vain jumppaa. Ja jumppa, se on ämmien touhua se.

Voisikohan kuitenkin ajatella, että kaikki liikunta on hyvä asia? Vai onko se 120-kiloinen bodari, joka repii huikeita painoja jalkaprässissä ja painuu treenin jälkeen nurkan taa tupakalle jotenkin parempi urheilija kuin se tyttö, joka kiertää ryhmäliikuntatunneilla ja pystyy vetämään BodyPump-tunnin isommilla painoilla kuin se 120-kiloinen bodari? Ehkä sen tytön lihasmassa ei kasva samalla lailla, mutta onko lihasmassa sitten oikean treenaamisen tae? Rohkenen sanoa, että ryhmäliikuntatuntien aktiivikävijät ovat parempikuntoisia kuin pelkkään bodaamiseen keskittyvät. Siis kaikella muulla tavalla kuin lihasmassassa mitattuna.

Jotenkin vain ryhmäliikunta ei kuulosta urheilulta. Se on vähän kun CrossFit, joka tunnustetaan kovakuntoisten lajiksi. Sitten kun kuntokeskukset tekivät siitä oman versionsa ryhmäliikuntaa varten, syntyi haloo siitä, ettei niin voi tehdä, koska ei ne osaa tekniikoita siellä eikä se ole CrossFitiä siellä kuntokeskuksella. Ei olekaan, eihän BodyPumpkaan ole kuntosalitreeniä. (minä en siis tiedä CrossFitista mitään, en ole ikinä kokeillut, en CrossFit-salilla enkä ryhmäliikunnassa, tämä ihan vain seuratun keskustelun tiimoilta)

Joka tapauksessa nyt kun fitness on jotenkin pinnalla (mikä on mahtavan hienoa, koska siihen liittyy treenaamisen lisäksi olellisesti myös ravitsemus), olisi hyvä jos muistettaisiin, että kaikki urheileminen on tärkeää, ei vain painoilla treenaaminen. Ja naisetkin oikeasti treenaavat kovaa. Vaikka eivät huuda ja kiroile.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Fitness Classic

Huoltajan kuvakulma
Fitness Classic Helsingissä takana ja olipahan hieno reissu! Valmennettavani ja hyvä ystäväni Marjo vei bikinin lyhyen (-158 cm) sarjan ja voiton päälle tuli vielä paikka EM-kisoihin. Melkoisen upea saavutus.

Töitäkin voiton eteen on kyllä tehty, josta kaikki kunnia urheilijalle itselleen. Yhteistyömme on kuitenkin toiminut hyvin ja tästä on hyvä jatkaa kohti EM-kisoja ja muita tulevia koitoksia.

Helsinkiin lähdimme jo perjantaina aamusta ja kilpailijakokouksen lisäksi ohjelmassa oli, mitäpä muutakaan kuin värin maalaamista. Siinä se aika rattoisasti aina kisaviikolla sujuu. Lauantaina kuntotsekkaus ja vähän riisikakkua koneeseen, lepäilyä, valmistelua, odottelua. Kisapaikalla aika menee lähinnä odotteluun. Samalla bikinien tsekkausta, hieman öljyä pintaan, bikiniliimaa, pumppailua ja fiilistelyä.


Kisan jälkeen olikin sitten helppo hymyillä. Mahtava fiilis taisi olla kummallakin. Olen todella onnellinen Marjon puolesta. Kaikki tsemppi hänelle vielä jatkoon!

Itsellehän tuo takahuoneessa palloilu sai toivomaan, että olisin jo itsekin samassa tilanteessa; valmistautumassa kisaan. Mutta itsellä olisi tässä vielä ensin tämä työ tehtävänä, sitten vasta pääsee nauttimaan työn tuloksista. Dieetti on lähtenyt hyvin liikkeelle ja fiilis on hyvä, joten ei muuta kuin kohti uutta treeniviikkoa!

tiistai 9. huhtikuuta 2013

BodyPump-peruskoulutus

Viime viikonloppuna vietettiin kolme tiukkaa treenipäivää Les Millsin BodyPumpin merkeissä. BodyPumphan on laji, jota olen pitkään vierastanut. Olen varmasti  kommentoinut sitä vähemmän mairittelevilla adjektiiveilla ja vannonut pysyväni pois ohjaajan paikalta. No, never say never.

Jos ajattelen että haluan saada lisää haastetta ohjaamiseen, niin mikä siihen paremmin sopisikaan kuin Pump! Ei siksi, että sen tekniikka olisi erityisen haastavaa tai koreografia hankala opetella, ne ovat minulle melko helppoja, vaan siksi että lihaskestävyyteni on huono. Jos tekee salilla max. 15 toiston sarjoja, on melkoinen shokki mennä tunnille, jossa tehdään 900 toistoa 50 minuutissa. Painot ovat pienet mutta polte hirmuinen.

Tai no, niinhän minä niistä painoista luulin. Koulutukseen mennessä minulla oli rintakappaleessa yhteensä kymmenen kiloa painoa eli vitoset päissä. Tällä sain hyvän poltteen rintaan, koska sarja on pitkä. Koska jo tämä tuntui hieman tuskaiselta, ajattelin etten pysty painoja lisäämään. No, viikonlopun aikana painoa rintakappaleeseen tuli yhteensä seitsemän kiloa lisää. Että sillä lailla.

Suurin opetus taisikin olla se, että yleensä pää pettää ennen kuin kroppa. Pitää vaatia itseltään, pitää ihan oikeasti tehdä töitä. Pitää ajatella etten jaksa enää, päästä sitten kivun yli ja jatkaa vielä loppuun asti. Sitä pystyy uskomattomiin suorituksiin, kun vain jatkaa, jatkaa, jatkaa ja antaa kivun kadota pois mielestä.

Painoilla oli toki merkityksensäkin muuten kuin tehokkaan treenin kannalta. Koska kappaleissa välillä vaihdetaan rytmitystä, on isommilla painoilla sitkeä liike helpompi tehdä. Tällöin liike näyttää oikeanlaiselta rutistukselta eikä vain helpolta työnnöltä. Ja toki syke nousee huomattavasti enemmän tällä tavalla.

Koulutus itsessään oli aivan huippu, aivan kuin kaikki ohjaajakoulutukset, joissa olen ollut. Les Millsiltä on nyt kasassa BodyAttack, Sh`Bam sekä BodyPump. Tosin Pumpistahan minulla ei vielä ole lisenssiä, se vaatii ensin lisenssivideon kuvaamisen ja hyväksytyn arvioinnin.

Kuva: Mike Siren (2010)
Mitä muuta kuuluu huhtikuuhun? Ainakin Fitness Classic ensi viikonloppuna! Ensimmäistä kertaa lähden kisaan huoltajan ja valmentajan roolissa, kun valmennettavani kilpailee Bikini-sarjassa. Olen aivan täpinöissäni hänen puolestaan ja on mahtavaa lähteä haistelemaan kisatunnelmaa! Kisasta saa lisää motivaatiota omaan dieettiin, jonka suhteen olen melko kärsimätön ja tahtoisin olla jo pitkällä... No, hiljaa hyvä tulee. Motivaation puutetta ei siis todellakaan ole, intoa piukassa ollaan!

Kuva: Mike Siren (2010)
Ai niin, pakko vielä hehkuttaa, Pata on finaalissa! :)

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Ensimmäisestä sykähdyksestä viimeiseen

Ennen dieetin alkua vietettiin lomaa. Lomaa, joka kului lähinnä syöden.

Tätä neuvoa noudatettiin.


Alkupalat...
Vierailtiin Helsingissä, Silja Serenadella, Tukholmassa ja Kuopiossa. Kuopiossa sentään myös treenattiin, joten ei ollut täysin porsastelureissu. Serenaden ruokaa pitää kyllä kehua, sillä yleensä en buffet-pöydistä välitä. Tavallisesti ne sisältävät runsaasti kalaa, jolloin kala-allergisen alkupalat jäävät melko pieniksi ja sitten suppean lämpimän ruoan valikoiman. Mutta nyt myös meille kalattomille oli runsaasti hyviä alkupaloja tarjolla. Ja seuraavan illan ravintolaillallinen laivalla oli myös oikein maistuva.

Viimeisenä sunnuntaina ennen dieettiä syötiin perhepäivällisellä alkuruoaksi salaattia pekonilla, krutongeilla ja uppomunalla, pääruoaksi pihviä naudasta sekä porsaasta ja valkosipuliperunoita ja jälkiruoaksi marenkikakkua. Kotiin illaksi hankitut suklaat sai kyllä suosiolla viedä seuraavana päivänä anoppilaan :)


Dieetillä on hyvä olla.
 
Ja sitten dieetille. Aloituspaino jonkin verran korkeampi kuin aiemmin, joten aloituskin hieman räväkämmin. Yllättävän kova totuttautuminen tähän on taas ollut. Vaatii suunnittelemista, suunnittelemista ja suunnittelemista. Joka aamu on mietittävä päivän ohjelma ja se missä välissä aikoo syödä. Samalla saa heittää jäähyväiset niille hetkille sohvalla elokuvan ja irtokarkkipussin seurassa. Tai lasilliselle viiniä ystävien kanssa. Tai ex tempore -leipomisille ja pitkän kaavan mukaan syödyille illallisille. Päätä koeteltiin heti ensimmäisellä viikolla, kun ystävien luona iltaa istuessa litkin Pommac Lightia ja söin eväitä muovikiposta, kun kaverit nauttivat siideriä ja sipsejä. Eilen vierailtiin elokuvissa, jossa popcornien sijaan eväänä toimi puoli litraa Jaffa Lightia, joka sekin jäi juomatta, koska puolesta välistä leffaa jo aloin odottamaan vessaan pääsyä. Dieetin pieniä iloja; juo, juo ja juo, mutta pidä huolta että olet tunnin välein naistenhuoneen lähettyvillä ;)

Sinänsä eihän tuo dieettiruoka nyt kovin huonoa ole. Samaa kuin ennenkin mutta puntarin kautta ja ilman kastikkeita. Ja ilman, että yhtään mitään menee aterioiden välillä suuhun. Paitsi vettä. Tämähän on myös muiden painonhallitsijoiden resepti: lautasmalli ja napostelut pois. Toimii. Fitnessdieetti eroaa vain siinä, että se ei salli lipsumista. On kyse pienistä asioista eikä silloin voi "ottaa edes vähän" tai "edes joskus harvoin". Syödään suunnitelman mukaan ja piste. Aluksi se on vaikeampaa, kun kehitys ei vielä niin selkeästi näy, mutta rutinoituminen auttaa.
 
Näillä mennään sitten elo-syyskuun vaihteeseen asti. Toivottavasti siis, sillä tarkoitus olisi SM-karsinnoista lunastaa paikka SM-kisoihin. Karsinnat käydään elokuun puolella. Eli valmistautuminen on alkanut ja homma vedetään täysillä alusta loppuun. Ensimmäisestä sykähdyksestä viimeiseen.
 


Lause kuuluu oikeasti Ässille mutta toimii. Ja fanaattisena kannattajana toivon runsaasti sykkimistä sekä itselleni että Ässille. Ja kaikille muillekin kilpailuihin valmistautuville erinomaista kevättä ja kesää! Eiköhän nautita :)