perjantai 15. heinäkuuta 2016

Ensimmäinen epätoivo

 

 
Olen jo kohta 11 kuukautta viettänyt kuherruskuukautta Tinkan kanssa. En ymmärrä mihin nämä kuukaudet ovat menneet ja miten tyttö voi olla jo noin iso. Minusta kun tuntuu samalta kuin silloin 11 kuukautta sitten. Edelleen päivät kuluvat vain häntä ihaillen. Käsittämätöntä.

Tänne kotiin ei kuitenkaan voi ihan kokonaan jäädä ja jotain töitäkin pitäisi tehdä. Lisäksi ihan omasta halusta haluaisin sinne opiskelemaan ja fitnesstiimin juttuihinkin pitäisi päästä mukaan. Näitä kaikkia syksyn kuvioita nyt pohtiessani iski äkillinen epätoivo siitä, miten vaikeaa kaikki nyt on. Miten jokainen meno pitää suunnitella tosi huolellisesti, että on varmasti hoitaja saatavilla. Samalla ne menot on pidettävä aisoissa, sillä en halua että Tinka joutuu vielä olemaan suuria määriä hoidossa. Olkoonkin että hänen hoitopaikkansa on mummola.

Tinka on kulkenut paljon mukanani mm.
palavereissa ja posetreeneissä.
Tajusin, että lokakuussa esimerkiksi pitäisi yhtenä viikonloppuna olla kolmessa paikassa yhtä aikaa. Ennen tällaisen viikonlopunkin olisi jotenkin saanut hoidettua, mutta nyt pitää aina miettiä ensin Tinkaa. Jos minun pitää olla kaksi yötä maailmalla, otanko hänet mukaan? Jos otan hänet mukaan, tarvitsen hoitajankin ja puolisolla taas on menoa muualla. Kahdeksi yöksi en haluaisi häntä jättää, enkä toisaalta yhdeksikään, kun sitten seuraavana viikonloppuna on tiedossa ensimmäinen varsinainen hoidossa vietettävä yö. Puuh. Yksinkertaisista asioista tulee hirveän vaikeita, kun niitä pyörittelee.

Olihan se toki tiedossa, että kun lapsen saa, niin menojaan pitää miettiä vähän tarkemmin. Vähän. Jep jep. Tinkan syntymän jälkeen ne hetket kun olen ollut poissa muista syistä kuin töiden vuoksi, on nopeasti laskettu. Kahdesti kampaajalla, kerran viihteellä ja muutaman kerran juoksulenkillä. Ai niin, ja tiimin yhteistreeneihin olen osallistunut ehkä viidesti? Tämä kaikki on ollut siis omasta halustani, sillä mielestäni jo tuntien ohjaaminen on syönyt ihan riittävästi aikaani.

En ehkä ollut etukäteen valmistautunut tähän hirveään syyllisyyteen, mikä jokaisesta poissaolosta tulee. On ihan valtavan vaikeaa olla pois kotoa. Ja niin asioista tulee hankalia. Asiat, jotka ennen ovat olleet mahtavia (kisareissut, opiskelureissut, työt), ovatkin nyt hirveän stressaavia ja syyllisyyttä aiheuttavia. Tiedän kyllä, että moni äiti olisi vuoden ikäisen lapsen luota jo ihan hyvillä mielin poissa, ehkä jopa niitä öitäkin, mutta minä en ole moni äiti. Eikä Tinka ole moni lapsi. Me olemme me ja hyvin tiiviisti vielä toisissamme kiinni.

Yhdellä työpaikoistani.
Pohdin josko vaikka kisaisi kohta.
Sitten tulin järkiini.
Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun koin oikeasti negatiivisia tunteita äitiyteen liittyen (jouduin jossain kohtaa neuvolassakin vähän huijaamaan, kun siellä todettiin, ettei äitiys voi pelkkää auvoa olla ja minulla se oli siihen asti ollut ihan pelkkää sitä...). Lysähdin hetkeksi sohvalle ja mietin miten helppoa kaikki oli ennen ja miten vaikeaa se kaikki on nyt. Iski hetkellinen epätoivo. Annan itseni murehtia tätä nyt hetken ennen kuin aloitan sisäisen vuoropuhelun siitä, miten lapsi kasvaa koko ajan ja tilanne helpottuu ja turhaan poden syyllisyyttä ja onhan hänellä hyviä hoitajia ja pitäähän äidillä olla omaakin aikaa ja blaa blaa blaa. Ehkä saatan jopa jonkun asian siitä puheesta uskoakin. Katsotaan.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Hyvinvoinnin maailmasta uuteen ammattiin?


Edellisen postauksen jälkeen ajatukseni ammatinvaihdosta sai tuulta alleen ja suunnitelmia on nyt tehty. Mikäänhän ei ole varmaa ja elämässä asiat voivat muuttua nopeastikin, mutta hyvin todennäköisesti ryhdyn nyt hiljalleen toteuttamaan haavettani uudesta ammatista. Kiitokset vain opiskelukaverille, joka neuvoi millä tavalla kannattaa lähteä liikkeelle. Mitään radikaalia ei siis tapahdu, mutta avoin yliopisto kutsuu nyt ensin.

Olen ollut todella innoissani tästä ajatuksesta ja jotenkin äärimmäisen helpottunut siitä, että tuleva ala on ihan jotain muuta kuin ravitsemusta tai liikuntaa. Olen niin täynnä tätä ns. hyvinvointibuumia. Erityisesti sitä, että hyvinvoinnin ammattilainen voi olla kuka vain, kunhan osaa brändätä itsensä hyvin. Ja someaikakautena brändäys ja esilläolo on kaiken a ja o. Minä en jaksaisi tällaista maailmaa enää yhtään. Minusta on kyllä kiva kirjoitella blogia ja julkaista kuvia Instassa. Ne ovat kuitenkin hyvin tavallisia ja kotikutoisia kuvia ja juttuja. Ei sellaisia, joiden avulla saisin yritykselleni satoja asiakkaita. Nykypäivänä itsestään pitäisi antaa hirveästi ja somessa pitäisi huudella koko ajan. Kuvia pitäisi asetella ja editoida ja blogissa jakaa rantakunto-ohjelmia. Vaikka tykkään somesta, ei tuollainen ole minun pala kakkuani.

Yrittäjäksikin olen vain ajautunut eikä minulla varsinaisesti ole paloa yrittäjyyteen. En pidä itseni myymisestä enkä jatkuvasta esilläolosta. En jaksa markkinoida enkä mainostaa. En ole kiinnostunut luomaan suunnitelmia yrityksen kasvattamisesta. Olisin tyytyväinen, kun minulla olisi siisti sisätyö, josta maksettaisiin kunnollista palkkaa. No, se on kyllä jo melko paljon vaadittu.

Muutenkaan työ ei enää pelaa niin suurta roolia elämässä. Puhuin juuri ystävän kanssa siitä, kuinka prioriteetit todella lapsen myötä muuttuvat. Ennen työ oli äärimmäisen tärkeä asia, joka täytti elämäni. Työasioita mietittiin ympäri vuorokauden. En halua sitä enää. Haluaisin jättää työasiat työpaikalle. (Jos siis olisi vain se työpaikka) Haluaisin keskittyä perheeseen ja tehdä töitä vain sen verran kun ihmisen nyt tarvitsee tehdä. En ole enää valmis siihen hullunmyllyyn, jossa vapaa-aikaa on eri työpisteistä toiseen siirtyminen. Arvostan vapaa-aikaani nyt huomattavan paljon korkeammalle. Onni on todella pienissä asioissa eikä maailman valloittaminen enää jaksa kiinnostaa. Legoleikki lastenhuoneen lattialla palkitsee tällä hetkellä paljon enemmän.

Suunnitelmissa on nyt siis osa-aikatyö sekä jumppien ohjaaminen, joiden sivussa aloitan opiskelut ensin siellä avoimen puolella. Uusia asiakkaita en todennäköisesti nyt sitten pysty juurikaan ottamaan. Yritän pitää työmäärän aisoissa. Katsotaan tuleeko minusta joskus suomen kielen taitaja tai äidinkielen opettaja vai saanko jonkin uuden huikean idean matkan varrella. Ei voi tietää. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin hyvin innoissani siitä mihin asiat saattavat johtaa. Ja joka tapauksessa fiiliksissä siitä, että saan alkaa opiskelemaan jotakin, johon hyvinvointipuoli ei millään lailla liity. Pilkkusäännöt, aah mikä autuus!

Ai niin, eilen tapahtui muuten jotain erityistä. Minulle ojennettiin kolmen aikaan iltapäivällä pikkupullo skumppaa ja kerrottiin, että olen lähdössä viettämään iltaa ystäväni kanssa. Edellisestä kerrastahan on se yli puolitoista vuotta aikaa. Ylläri oli aikamoinen ja orientoituminen asiaan vei hetken. Lopulta lähdin innoissani liikenteeseen ja alkuilta menikin oikein mukavasti. Mitä enemmän kello tuli, sitä enemmän kuitenkin ajatukset siirtyivät kotiin. Ystävän kannustuksella onnistuin kuitenkin olemaan ulkona ihan yömyöhään, mistä olen jokseenkin ylpeä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun en ollut kotona Tinkan mennessä nukkumaan. Olin pois kotoa kahdeksan tuntia, mikä on myös jonkin sortin ennätys. Huh. Hitaasti tämä täydellinen symbioosimme siis alkaa purkautumaan. Se on samalla vapauttavaa ja aivan kamalaa. Edelleen kun maailman paras paikka on kuitenkin olla päivänsäteeni vieressä.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Ravitsemuksen taistelukentällä

Sillanrakentajatekstistäni varmaan kävi selväksi, että koen pienimuotoista ammatillista kriisiä. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi työstäni ravitsemuksen parissa vaan kyse on siitä, että en jaksaisi käyttää energiaa ammattitaitoni puolesta puhumiseen. Aloittaessani ravitsemustieteen opiskelut vuonna 2007 ajattelin, että opiskelen ja olen sitten asiantuntija, jolta ihmiset voivat kysyä neuvoa. Mielessäni ei käynyt, että vuonna 2016 jokainen suomalainen on yhtä pätevä asiantuntija kuin minäkin. Että saan jatkuvaa kritiikkiä ihmisiltä, jotka ovat opiskelleet ravitsemusta murto-osan siitä, mitä minä olen. Että ihmisten mielestä diplomi-insinööri on ihan yhtä pätevä ravitsemusammattilainen kuin ravitsemusterapeuttikin, koska molemmathan syövät elääkseen.

Se on minusta hassua. Minusta kun ei ole ihan sama se, että on itse lukenut tutkimuksia netistä kuin se, että on opiskellut viisi vuotta ravitsemusta yliopistossa. Ja kuulkaa kun kyllä me opetellaan siellä aika paljon muutakin kuin niitä paljon parjattuja ravitsemussuosituksia.

Ravitsemusterapeutit opiskelevat siis viisi vuotta pelkästään ravitsemusta Itä-Suomen yliopistossa. Ravitsemustiedettä, fysiologiaa, ruoanvalmistusta, biokemiaa, mikrobiologiaa, kansanterveystiedettä, ravitsemusterapiaa ja paljon muuta. Tavoitteena on saada mahdollisimman hyvä kokonaiskuva ravitsemuksesta. Jos kaikki oppimamme perustuisi niihin ravitsemussuosituksiin, niin eikös ne nyt olisi aika nopeasti opiskeltu? Meidän tehtävämme on terveyden edistämisen lisäksi myös useiden eri sairauksien ravitsemushoito.

Olen miettinyt paljon sitä, että miksi virallisia suosituksia niin paljon arvostellaan. On selvää, että ne eivät ole mediaseksikkäät, kun niissä ei ole valtavaa määrää rajoituksia. Niiden puolestapuhujat eivät myöskään ole niin selkeästi profiloituneet kuin niiden vastustajat. Vastustajat ovat brändänneet itsensä ja saaneet bisneksensä kukoistamaan virallista linjaa arvostelemalla. Hauskaahan on, että virallinen linja saa koko ajan syytöksiä kytköksistä ja muista, mutta vastustajathan sitä tiliä tekevät omalla bisneksellään. Se on kuitenkin ilmeisesti ok.

Tutkimusten kanssa on muistettava se, että kaikki tutkimukset eivät ole yhdenvertaisia. On hyvin paljon erilaisia tutkimuksia eikä niitä voida verrata suoraan keskenään. Reijo Laatikainen on kirjoittanut Pronutritionist-blogissaan hyvin tutkimuksista. Suosituksissa on pyritty kokoamaan kaikki olemassa oleva tieto ravitsemuksen osa-alueista, jotta on voitu tehdä väestötason suosituksia. Tällöin yksi tutkimus ei kumoa mitään, kun on kyse sadoista ja tuhansista tutkimuksista. Ja kyllä, suosituksissa huomioidaan myös ne uusimmat tutkimukset. Ravitsemussuosituksia ei tarvitse kenenkään noudattaa sellaisinaan, ne ovat VÄESTÖTASOn ohjeistus ja niitä käytetään esim. joukkoruokailun suunnittelussa. Mutta ymmärrätte, ettei väestötason suosituksia voida tehdä esim. yhden personal trainerin kokemusten perusteella. Tarvitaan tieteellistä näyttöä. Ja väite siitä, että kaikki ravitsemussuositusten takana oleva tieto olisi vääristeltyä, on kyllä koko lailla hassu. Kaikessa muussa tieteessä tutkimuksiin ilmeisesti voi luottaa, paitsi ravitsemustieteessä? Suosituksethan ovat kyllä ympäri maailmaa aika lailla saman suuntaiset, Suomi ei siis ole mitenkään poikkeuksellinen maa.

Luin hetki sitten kommentin, jossa todettiin, etteivät ravitsemustieteilijät uskalla päivittää tietojaan, koska pelkäävät opiskelleensa turhaan. Väite oli minusta melko loukkaava ja kertoi siitä, ettei ihmisillä ole hajuakaan meidän tietotaidosta. Kuten sanoin, jos ohjauksemme perustuisi pelkkiin ravitsemussuosituksiin, ei siihen viiden vuoden opiskelua tarvittaisi. Ohjauksemme perustuu asiakaslähtöisyyteen emmekä me anna kaikille asiakkaille samanlaista ohjausta. Toki me emme ota asiakkaalta maitoa ja viljaa pois ruokavaliosta, jos siitä ei tule hänelle mitään oireita. Miksi ihmeessä me rajoittaisimme hänen ruokavaliotaan turhaan? Mutta jos asiakas ei missään nimessä halua maitotuotteita käyttää tai hän oireilee niiden vuoksi, en minä pakota häntä niitä käyttämään vain, koska ravitsemussuosituksissa maitotuotteista puhutaan. Kyllä minulla juuri ja juuri riittää ammattitaitoa suunnittelemaan myös maidotonta ruokavaliota (sarkasmia, huom.). Ja väite siitä, että me emme päivittäisi tietojamme. Hoh hoijaa. Tähän alaan liittyy niin paljon päivittämisen tarvetta. Tutkimusten seurailua, tuotteista kartalla pysymistä, sairauksien hoito-ohjeiden päivitystä... Kyllä me todellakin päivitämme. Mutta mikään päivitys ei vaadi muuttamaan sitä tosiasiaa, että terve ihminen voi käyttää maitotuotteita ja täysjyväviljaa. Emmekä me edelleenkään päivitä tietojamme muutaman personal trainerin kokemuksen mukaan. Minä en myöskään koskaan tule ajattelemaan opiskelleeni turhaan, sillä opiskeleminen on aina mielestäni täysin eri asia kuin itseopiskelu. Asioiden pyörittely ja peilaaminen muiden opiskelijoiden ja opettajien kautta on todella tärkeää ja tuo sitä kokonaiskuvaa paremmin esiin.

Terve ihminenhän voi syödä hyvin monella eri tavalla ja voida hyvin. Jokainen voi siis muodostaa oman ruokavalionsa, kuten haluaa. Ravitsemussuosituksetkin antavat hyvin paljon mahdollisuuksia. Ravitsemus ei ole ollenkaan mustavalkoista. Se mitä en ymmärrä,  on jatkuva virallisen linjan mollaaminen. Kuinka osa vastustajista oikein nostaa ravitsemustieteilijöitä esiin ihan vain haukkuakseen. Julkisesti netissä. Sekö on sitten hyvää ravitsemuskeskustelua? Minäkin olen nähnyt muutaman PT:n suunnitteleman ruokavalion, jotka ovat olleet mielestäni täysin edesvastuuttomia, mutta en minä netissä huutele ja hauku kaikkia personal trainereita sen vuoksi. En tietenkään. Minä tiedän, että heissä on paljon myös aivan huipputyyppejä, jotka ohjaavat asiakasta asiakaslähtöisesti ja hyvin. Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että personal trainerit ovat tärkeässä roolissa väestön ylipainon ehkäisyssä. Syy miksi otin heidät esiin, on se, että heidän ammattiryhmästään olen saanut eniten kritiikkiä. Mutta kuten sanoin, heissä on paljon myös huipputyyppejä.

Jos pohtisin opiskelualaani nyt, en usko että lähtisin opiskelemaan ravitsemustiedettä. Nytkin pyörittelen ajatusta uusista opiskeluista. Pidän toki tästä työstä ja minulla on paljon ihania asiakkaita, mutta en jaksaisi sotia ravitsemuksen taistelukentällä. Luulen, että pyrkisin opiskelemaan puheterapiaa tai suomen kieltä ja kirjallisuutta. Suomen kieli on aina pyörinyt yhtenä vaihtoehtona, mutta jäänyt sitten terveysalan jalkoihin. Nyt voisin siirtyä sittenkin sille alalle, mutta käytännön toteutus vain tässä elämäntilanteessa on hankalaa. Porissa ei ole yliopistoa ja olemme jo juurtuneet tänne. Pienen lapsen äitinä toisella paikkakunnalla opiskelu ei oikein onnistu. Ja opiskelusta on kyllä tehty meille "vanhoille" aika hankalaa. Tampereelle suomen kieleen oli muistaakseni 26 opiskelupaikkaa, joista 19 varattu ensikertalaisille. Että silleen. Mutta jos joku on suomen kieltä opiskellut, kuulen mielelläni kokemuksia ja erityisesti tietoa siitä, miten intensiivistä opiskelu on.

Sitä ennen yksi vaihtoehtohan voisi olla netistä ja somesta poistuminen, koska siellähän sitä taistelua varsinaisesti käydään. Haluaisin kuitenkin, että kaiken sen huudon keskellä, myös me tutkimustietoon ohjauksemme perustavat saisimme ääntämme kuuluviin. Pakko siis siellä on välillä huutaa. En vain millään jaksaisi.