maanantai 27. kesäkuuta 2011

Rentouttavat festarit

Festariviikonloppu takana. Huippua oli. Ja pari päivää ilman töitä ja treenejä toivat hyvin pirteän ja rentoutuneen olon. On kuin olisi huilannut enemmänkin. Tulihan sitä toki jonkun verran valvottua, mutta kyllä olo on silti varsin levännyt. Näinkin voi käydä.

Aamulenkillä kyllä kävin jossain Himoksen hiihtopolulla. Seurailin vain HIIHTOSUUNTA-kylttejä ja ajattelin, että eikös latuja nyt kesällä käytetä lenkkipolkuina. Juu ei käytetä. Aikani siellä mudassa juostuani alkoi kasvillisuus käydä sen verran tiheäksi, että oli pakko kääntyä takaisin. Viidakkoveistä olisi tarvittu, sillä sitä polkua ei kovin moni minua ennen ollut tarponut. Ruokailujen puolesta homma sujui hyvin, sillä mökistä löytyi kaikki tarvittava mikroaaltouunia myöden eli eväät oli tehty valmiiksi jo kotona. Ja festarialueelle lähdettiin vasta iltasella, jolloin siellä ei tarvinnut tuntitolkulla nälissään bailata. Kaiken huipuksi minä jopa tarkenin olla ulkona yömyöhään. Se tosin saattoi johtua siitä, että tungin kaikki mahdolliset vaatteeni päälleni. Jopa sukkia oli kaksin kappalein. Ettekä usko kuinka monta pitkähihaista ihminen saa kerralla päällensä... Mutta eipä tarvinnut palella ;) Kaikki keikat olivat hyviä, omaan mieleen paras oli ehdottomasti Paleface, jonka näin nyt vasta ensimmäisen kerran livenä. Huippusettiä.

Minua ei ollenkaan häiritse bilettää selvin päin, helpompihan se on tanssia ja taputtaakin, kun ei tarvi koko ajan kantaa kahta tuoppia mukanaan. Oma kaveriporukkakin on onneksi tottunut minun kuvioihini ja siihen, että olen vähän erilainen nuori eikä juomattomuutta tai muita hömpötyksiä enää ihmetellä. Mutta mielenkiintoisia havaintoja sitä selvin päin asioita seuraillessaan kyllä tekee. Tämä meidän humalahakuinen juomiskulttuurimme on varmasti ainutlaatuinen koko maailmassa. Tärkeintähän ei ole bändit ja hauskanpito ja kaverit. Tärkeintä on vetää niin paljon viinaa kuin sielu sietää. Mitä enemmän sekaisin olet, sen parempi. Eikä mikään humalan taso tunnu olevan riittävä. Aina tarvitaan lisää. Onneksi pahoja örveltäjiä ei tielle osunut, vaan juhlinta oli kaiken kaikkiaan melko rauhallista ja mukavaa. Ainoastaan taksijonossa meinasi syttyä Pori-Jämsä -sota, mutta onneksi jämsäläiset sitten tulivat järkiinsä ;)
Viikonloppu oli siis varsin onnistunut ja mukava. Hyvässä porukassa on aina hauskaa. Voi että, kun asuisi lähempänä kavereitaan. 400 km välimatka kun rajaa tapaamiset suurin piirtein jouluun ja juhannukseen. Hmm...no ehkä jo ihan kohta. Ensi viikonloppuna reissataan taas, tällä kertaa kotopuoleen. Sitä ennen muutama päivä arkea ja armotonta treenaamista ;)

Dieettikin etenee hitaasti mutta varmasti. Kisakalenterissa on Lappeenrannan MM-karsinta 24.9. sekä tietysti Fitness Expo 9.10. Helsingissä. Mielenkiintoista nähdä miten valmistautuminen kahteen kilpailuun nyt sujuu. Ainoa hieman arvelluttava asia on kisaväri. Minun atooppinen ihoni kun sattuu vihaamaan kaikenlaisia tököttejä eivätkä ne levity nätisti ja tasaisesti vaan värjääminen on aina ihan onnetonta taistelua. No mutta, pitää tehdä hyvä sotasuunnitelma tähänkin asiaan.

Hyvää juhannuksen jälkeistä elämää kaikille! Ja kaikki onnelliset kesälomalle jääneet; nauttikaa olostanne. Arvatkaa mistä minä nautin tällä hetkellä eniten. Rahkasta ja mustikoista! Että voi olla taivaallisen makuista. Sen lisäksi toki tästä paranevasta kunnosta sekä ihmeellisestä seesteisyyden ja onnellisuuden tilasta, johon olen vaipunut. Elämä on sitten mukavaa. Huh hah hei.

Alla oleva kuva on julkaistu törkeästi ilman asianomaisten suostumusta. Sen poistamista voi anoa mutta poistamisestasta ei anneta takeita. Himos kuittaa.


Ja muistutukseksi itselle; tätä kuntoa (tai siis hieman parempaa) kohti mennään koko ajan :)


keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Tunnemyrsky

Stressaamista pitää vältää, sillä stressihormonit eivät painonpudotusta edistä. Negatiivisia ajatuksia pitää välttää, sillä juuri negatiivisuus saa stressaamaan. Mielialan tulee pysyä positiivisena ja itseensä pitää luottaa. Jos vain tekee parhaansa ja kovasti hommia, seisoo lopussa kiitos ja aamen ja elämä on ihanaa. Kovaa työtä ei ikinä jätetä palkitsematta. Niinpä. Ihan vaan tiedoksenne, että positiivisuus on perseestä.

Siinä vaiheessa, kun olet jo kohtalaisen monta päivää kieltänyt kaikki negatiiviset ajatukset ja ajatellut vaan, että "Huomenna! Huomenna tämä varmasti palkitaan ja edistyn" mutta huomannutkin "huomenna", että kaikki on ennallaan, sitä alkaa pikkusen vituttamaan. Pilkuntarkkaa työtä, kieltämistä, keskittymistä ja palkinnoksi: ei mitään. Mutta negatiivisuus on haitallista ja stressata ei saa. Jeah.

Okei, en ole vaipunut synkkyyteen ihan täysin. Jaksan kyllä huomennakin herätä aamulenkille ihan yhtä kepeällä jalalla kuin tähänkin asti. Lähden treeneihin ihan yhtä suurella innolla kuin tähänkin asti ja kuljen pullahyllyn ohi yhtä varmalla askeleella kuin tähänkin asti. Punnitsen samalla gramman tarkkuudella kuin tähänkin asti ja keskityn myös lepäämään aivan kuin tähänkin asti. Enempää kun nyt vaan ei voi tehdä. En tiedä vielä kuinka suuren työn takana tämänkertainen homma on, mutta otan siitä selvää. Sillä viikkoja on jäljellä vielä täysin riittävästi.

Elämä vain on tuntunut kovin ihmeelliseltä ja tällä viikolla maailmaani on sattunut myös urheiluun liittymättömiä häkellyttäviä tunteita. Tuntuukin, että kuljen tunnemyrskystä toiseen enkä saa otetta oikein mistään. Hämmästelen, kummastelen ja kuuntelen. Mutta ei siinä toisaalta mitään pahaa ole. Elämä nyt vaan on.