sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Uusia ravitsemusasiantuntijoita ilmaantuu jälleen!

Liian vähän kaappitilaa ruoille, kun niitä pitää säilytellä myös pitkin pöytiä.. ;)

Minun piti tänään kirjoittaa vain leppoisa kirjoitus liikkumisen ilosta ja siitä, miten olen tällä viikolla harrastanut vain ryhmäliikuntaa, mutta nauttinut liikkumisestani erittäin paljon. Omat ohjaukset pari kertaa Zumbaa, Attackia ja Step sekä lisäksi olen käynyt vierailulla BodyBalancessa, BodyJamissa, Movessa, CXWORXissa ja spinnissä. Yksi salihöntsäily siihen päälle, kun piti testata työpaikan uusinta laitehankintaa. Ja on ollut aivan ihanaa saada kropalleen hieman erilaista liikekieltä tällä viikolla. Tunnit ovat hoitaneet myös pääkoppaa ja auttaneet pikku hiljaa mielialaa nousemaan sieltä pohjamudista, jonne se on tuntunut juuttuneen.

Mutta leppoisan tuuleni kadotti aamulla Savon Sanomien lukeminen. Eilen jo jätin viikonvaihteen iltapäivälehden ostamatta, kun etusivu hehkutti taas täysillä karppausjuttua. Ei vaan pysty enää lukemaan. Mutta tänään siis lusikkansa ravitsemussoppaan laittoi Juha Vuorinen! Siis Juha Vuorinen! Anteeksi mitä?! Missä vaiheessa hänestäkin on tullut niin kova ravitsemusasiantuntija, että hänen pitää julistaa mielipidettään lehden palstalla? Juha Vuorinen tuntee häpeää siitä sekasotkusta, jolla virallinen terveydenhuolto yrittää ravitsemuskeskustelua ohjailla. Juha Vuorinen kuuntelee Paula Heinosta ja tekee itse levitteensä, joka koostuu voista, oliiviöljystä ja vedestä. Sillä margariinit ovat mitä ilmeisemmin ruokavaliomme suurinta myrkkyä. Juha Vuorinen seuraa ravitsemuskeskustelua VIP-paikalta, onhan hän Paula Heinosen ystävä. Juha Vuorisen ystävä onnistui laskemaan verenpainettaan ruokavalion avulla alkamalla kiinnittää huomiota hiilihydraattien lähteisiin. Hän oli muun muassa alkanut suosia täysjyväviljaa sekä kasviksia ja marjoja.
Siis eikö tämä paljon parjattu virallinen taho sitten suosittele näitä??! Ilmeisesti me suosittelemme ihmisille sokeria ja vaaleaa pastaa ja vehnäleipää ja ylipäätään vain huonolaatuisia hiilihydraatteja. Siis mitä?? Koska me suosittelemme kasvirasvalevitteitä, olemme me pahoja ihmisiä? Näinkö se menee? Ilmeisesti, kyllähän nyt Juha Vuorinen tällaiset asiat tietää. Onhan hän ravitsemuksen ammattilainen. Hänen teoksissaankin suositaan terveellisiä elämäntapoja ja keskitytään nauttimaan keholle suotuisia juomia... Että näin.

Muutenkin minua on viime aikoina ihmetyttänyt, kun olen kuunnellut ihmisten pohtivan sitä kuka ravitsemusasioissa on oikeassa. Lähinnä vastakkainasettelu on ollut tyyliä Antti Heikkilä vs. muut terveydenhuollon ravitsemusasiantuntijat. Tai no, itse en kutsuisi Heikkilää ravitsemuksen asiantuntijaksi, mutta menköön nyt tämän kerran. Ihmettelen vain sitä, miksi ihmisten mielestä Heikkilä olisi oikeassa, jos kaikki maan tuhannet muut asiantuntijat ovat eri mieltä. Miten YKSI ihminen tässä maassa vain tietäisi totuuden ja muut lääkärit, ravitsemusterapeutit ja terveydenhuollon ammattilaiset olisivat väärässä? Koska me kaikki muut olemme elintarviketeollisuuden vietävissä? Miten hemmetissä se olisi edes mahdollista? Mitä minä hyötyisin siitä, että elintarviketeollisuus hyötyy? Sitä paitsi, miten elintarviketeollisuus meidän suosituksistamme hyötyy? Ai että kasvirasvalevitteiden valmistajat hyötyvät kun suosittelemme margariinia voin sijaan? Ai että leipomoteollisuus hyötyy kun suosittelemme ruisleipää ja täysjyvätuotteita hiilihydraattien välttämisen sijaan? Siis mitä? Minun pienet aivot ei tajua tätä suurta salaliittoteoriaa. Tai sitten en ole vain vielä nähnyt niitä suuria rahasummia, joilla meitä lahjotaan.

Huh huh. Ei ravitsemuksessa ole yhtä mustavalkoista totuutta ja asioita tutkitaan jatkuvasti, mutta tietyistä jutuista nyt vaan on niin vankkaa tutkimusnäyttöä, ettei sitä yksi Heikkilän löytämä erilainen tutkimus pysty kumoamaan. Ja uuden tiedon vahvistuessa varmasti virallisia suosituksiakin muutetaan, muttei niitä voida muuttaa yksittäisten ihmisten kokemusten perusteella. Meidän pitää ajatella asioita väestötasolla ja noudattaa sellaisia suosituksia, joista on vankkaa väestötason näyttöä. Yksilötasolla asiat käydään aina tapauskohtaisesti läpi. Ei kenenkään ruokavaliota suunnitella pilkuntarkasti samalla tavalla, vaan ohjaus on aina yksilöllista ja ottaa varmasti myös yksilön mieltymykset ja mielipiteet huomioon. Jokainen voi syödä miten haluaa, mutta ei suosituksia voida muuttaa sen mukaan, että Maija Meikäläinen kokee tietynlaisen ruokavalion toimivan. Meidän pitää tietää miten ruokavalio vaikuttaa pitkällä aikavälillä. On aika lailla yksi lysti mitä tapahtuu puolessa vuodessa, tärkeämpää on tietää mitä tapahtuu kymmenessä.

Jep. Homma purettu. Enää ei nouse savu korvista. Huh.

Itse olen tällä viikolla jatkanut herkuttelua. Reseptivihosta on kokeiltu brownieseja, valkosuklaa-mustikkamuffinsseja sekä suklaa-daim-paloja. Ruoaksi on tehty mm. pizzaa, makkaralaatikkoa sekä kebabia ranskalaisilla. Leivonnaiset on toki tehty tietenkin tavallisella margariinilla (siis kuolema odottaa kun en käyttänyt voita tai edes leivontamargariinia...) ja makkara-pekonilaatikkoon löysin sekä makkaran että pekonin rypsiporsaasta, joissa alle 1/3 rasvasta tyydyttynyttä. Lisäksi ruokakermaksi uutta 5% valmistetta, joka on tehty rypsiöljystä ja saanut vielä Sydänmerkinkin kylkeensä, hyvä hyvä! Ei tuo makkara-pekonilaatikko silti ihan jokapäiväiseksi herkuksi pääse, mutta hyvää se oli! Ensi viikolla saa leipomiset jäädä ja palataan normiruokavalioon, tosin viikonloppuisin saa edelleen herkutella miten haluaa :)
                                           Rahkaa persikalla ja banaanilla ennen tuntia :)
                                               Suklaapalaherkku päiväkahvin kanssa


                                                   Taivas, että tämä oli hyvää!

Ensi viikolla ajattelin palata salille. Tälle viikolle tuli siis yhteensä kahdeksan tuntia ryhmäliikuntaa + muutama tunti omien ohjausten suunnittelua, mutta tuntuu siltä, että kroppa on levännyt ja valmis jälleen hommiin. Kevyt viikko on suhteellinen käsite siis. Itse kun on tottunut koviin treenimääriin, on tällainen erilainen viikko tavallaan levoa kropalle ja mielelle. Nyt alkaa jo olla hinku takaisin salille ja jopa jalkatreeni houkuttelisi. Se kertoo jo aikamoisista vieroitusoireista ;) Eipä tässä muuta. Syödään hyvin ja treenataan kovaa!
Leppoisaa lokakuun loppua!


Tämä kunto alkaa olla muisto vain...

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Katoava kunto

Pitäisikö typeryydestä säätää jokin rangaistus? Kuinka typerä pitää ihmisen olla, että se uhraa elämästään niin monta hetkeä, uhraa itsestään niin paljon tunnetta, niin paljon voimavaroja, niin paljon sisintään? Mihin? Tyhjään? Se saa ne hetket, ne hetket sillä tiellä, joka vie ei-mihinkään. Se saa palkinnoksi paljon ei-mitään. Se tie vie pelkkiin synkkiin tunteisiin. Sen tien päässä ei odotakaan kiitosta, ei palkintoa. Se palkinto olikin se matka itsessään ja voimavarat pitääkin käyttää matkan päättymisestä selviytymiseen.
Urheilu on tällaista, aina ei voi voittaa, voitithan kuitenkin itsesi, hyvin vedit silti. Painukaa hemmettiin. Ei kilpaurheilun palkinto voi olla pelkkä liikkumisen ilo. Urheilun pitää olla täynnä intohimoa, täynnä elämää suurempia tunteita, täynnä uhrauksia, koko elämän muuttamista määränpäätä kohti.
Tuntuu vain niin typerältä. Niin hirvittävän typerältä. Olin niin tosissani. Tein niin ison asian tästä. Pidin katseeni vain tässä koko kesän ajan. 22 viikkoa vain tätä. Kaikki juhlat kuivin suin, omin eväin. Joka paikassa lenkkarit mukana, joka paikassa aamulenkillä. Hirvittävästi työtunteja, hirvittävästi itsensä voittamista, tuhansia toistoja, lukuisat eväät, jatkuvaa kieltäytymistä. Ja miksi? Jotta saan itseni elämäni kuntoon ja jään silti vaille menestystä.  Jotta koen yhden elämäni kovimmista pettymyksen tunteista. Jotta koen tyhjyyden, joka saa äärettömän voimattomaksi. Jotta tunnen itseni hirvittävän typeräksi.
Ahdistaa. AhdistaaAhdistaaAhdistaa.
Olen pikkuinen possu ja täynnä surua, murhetta ja ärsyyntynyttä mieltä. Paisun pelkästä ahdistuksen tunteesta, enkä tunnista itseäni enää peilistä. Minusta tulee itsekuriton laiskiainen, joka ei enää pysty katsomaan jalkojaan, ei vatsaansa, ei näe vatsalihaksiaan, ei näe itseään. Vihaa itseään ja suunnittelee samalla jo seuraavaa ateriaa. Tasapainoilee kurin ja sallivuuden välissä eikä ole tyytyväinen mihinkään. On koko ajan murheellinen, muttei voi näyttää sitä. Ei ihminen voi olla murheellinen niin turhanpäiväisten asioiden vuoksi. Ja kai ihmisessä on pakko olla jotain vikaa, jos se ei osaa käsitellä murheitaan.
Suunnittelee lenkille lähtöä, mutta istuukin sohvalle syömään. Suunnittelee terveellistä ateriaa, mutta korvaakin sen suklaalla. Tarvitsee kaikkea mitä ei oikeasti tarvitse. Ja se murhe, se alkaa kääntyä vain ärsyyntymiseksi itseä kohtaan.


Ikinä aikaisemmin paluu dieetiltä "normaalielämään" ei ole tuntunut vaikealta. On ollut vain ja ainoastaan kivaa saada syödä muutakin kuin samoja eväitä päivästä toiseen. Ikinä aikaisemmin painon nousu ei ole aiheuttanut ahdistusta. Tämä projekti tuntuu nyt olevan kaikin tavoin erilainen kuin aikaisemmat. Ja vaikka inhoan valittamista ja valittajia yli kaiken, koen että on parempi vuodattaa tunteitaan näin kirjallisesti kuin näyttää kurjaa naamaa kanssaihmisilleen. Tässähän on aina se vaihtoehto, että pakko ei ole lukea ;)
Syöminen ei suinkaan ole karannut lapasesta, vaan aamut alkavat yhä puurolla ja jääkaapin sisältö koostuu edelleen rahkasta ja raejuustosta.  Herkuteltu on lähinnä leivällä, myslillä ja jätskillä ja yhtenä iltana irtokarkeilla. Mutta totta kai se äärimmäinen kisakunto katoaa saman tien rennomman syömisen suhteen ja tällä kertaa sen hyväksyminen ottaa koville. Järki sanoo kyllä, että ihan hyvinhän tämä sujuu, mutta mieli odottaa näkevänsä peilistä edelleen jotain ihan muuta.
Kroppa kaipaa lepoa ja huoltoa. Ensimmäinen rankempi ohjaus kisan jälkeen oli tuskainen. Kärsin kummallisesta kokovartalokrampista jokseenkin koko tunnin ajan. Tunnin jälkeen kohosi kylmä hiki ja sitä piti maata jalat ylhäällä vartin verran ennen kuin pystyi jatkamaan töitä. Enpä ole sellaista olotilaa aiemmin kokenut. Seuraava tunti oli sitten jo huomattavasti helpompi. Pieniä kolotuksia silti tuntuu siellä täällä, joten venyttelyä on tällä viikolla harrastettu ahkerasti. Ensi viikko on vielä kiireinen ja siellä taitaa urheileminen koostua vain ohjauksista, mutta sitten sitä voisi pikku hiljaa alkaa palailemaan salille.
Hassulta tuntuu, kun ei ole vielä mitään uutta tähtäintä asetettu. Olen tosi huono treenaamaan "muuten vaan", tarvitsen selkeän tavoitteen ja määränpään. Olkoonkin se vaikka kaukanakin, kunhan se vain on tiedossa. No, nyt ei pidä hätäillä vaan palautua rauhassa. Katsellaan sitten.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Ohi

Kaikkeni annoin, parhaani tein, kunnossa olin, ja mihinkään se ei riittänyt.

Pettymys. Niin valtaisa pettymys, ettei sitä voi oikeastaan edes sanoiksi pukea. Niin hirvittävän tyhjä olo, että sitä on mahdoton selittää. Annoin kaiken itsestäni tälle projektille, vaikka se ei aina ollut helppoa, ja käteen jäi neljäs sija eli käytännössä ei yhtikäs mitään.
Elämä jatkuu ja urheilu on tällaista ja aina ei voi voittaa ja kaikki muutkin typerät lauseet ovat ihan yhtä tyhjän kanssa. Ja kyllä, elämässä on tärkeämpiäkin asioita, mutta sellainen ajattelu ei nyt auta minua pätkän vertaa. Tämä oli isoin osa elämääni koko kesän ja panostin hommaan ihan tosissani. Projektiin kuluneiden työtuntien ja euromäärien laskeminen kannattaa jättää väliin. Kankkulan kaivoonkin olisi tietysti voinut rahansa syytää.




Analysointi, uudet suunnitelmat ja tukijoiden kiittäminen saavat nyt odottaa aikaa parempaa. Tällä hetkellä yritän vain koota itseäni sen verran, että jaksan palata arkeen. Zumbalevyt odottavat pöydällä ja koulutehtävät sähköpostissa, pyykit koneessa ja kisakamat kassissa, mutta työhön tarttuminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Sohvalla makaaminen ja kattoon tuijottelu sen sijaan on nyt äärettömän helppoa. Olen kai ensimmäistä kertaa elämässäni löytänyt itsestäni laiskottelijan.

Parhaani tein. Jossiteltavaa ei jäänyt. Urheilijalla on aina parannettavaa, mutta käytännössä olen suoritukseeni täysin tyytyväinen. Kaikki sujui. Kaikkeni annoin. Palkintoa ei ole. Sen kanssa on nyt elettävä. Ja se on ihan helvetin vaikeaa se.



Rakas huoltajani ja minä. Tuttavallisemmin Pitkä ja Pätkä.


torstai 6. lokakuuta 2011

Valmis?

Tänään on päivä, jolloin jaksan tehdä tasan yhden asian kerrallaan ja sitten pitää taas hetki istua sohvalla ja kerätä voimia. Tästä huolimatta on suurin osa tavaroista pakattu, eväät valmistumassa, pyykit pesty ja vielä koko loppuilta aikaa tehdä loput viimeistelyt. Hirveä määrä vettä vaan on vielä juomatta, puuh... Se se on rasittavaa hommaa.

Viimeiset pari viikkoa on tehnyt todella tiukkaa. Nätisti sanottuna ei ole enää ollut kovin kivaa. Nälkä on melkoisen kova. Päivät on menty yksi kerrallaan ja tehty yksi asia kerrallaan. Koko ajan on mielessä ollut päämäärä ja se miksi tämän viimeisen jaksonkin vielä jaksaa painaa parhaansa mukaan. Kohta saa nimittäin nauttia! Ensin kisaviikonlopusta, kaikista siihen kuuluvista jutuista ja ihanasta kilpailutunnelmasta. Näen vielä pitkästä aikaa rakasta ystävää, joka saapuu Porista minulle huoltajaksi. Kisan jälkeen saakin sitten nauttia syömisestä, melko mukavaa sekin :)

Kunto on edennyt selkeästi vielä Lappeenrannastakin ja nauroinkin, että tällaisia painolukemia olen vaa`alla nähnyt viimeksi yläasteella. Ja siitä nyt on..ööö.. pari vuotta.. Kaikki vaatteet tuntuvan roikkuvan päällä, mutta mukavaahan se on, kun ei mistään kiristä eikä purista. Vannoutunut verkkarien ja löysien farkkujen ystävä on jopa intoutunut pukeutumaan joskus johonkin muuhunkin kuin lökäpöksyihin :)

Olen melko tyytyväinen kaikkeen. Vaparin takana seison loppuun asti, vaikka se ei parhaita arvosteluja saisikaan. Kunto on hyvä ja kaikkeni olen kyllä tehnyt. Aina ei ole ollut helppoa ja kesä on ollut pitkä, mutta myös täynnä ihania hetkiä ja onnistumisen elämyksiä! Kehitystä on tapahtunut edellisistä vuosista, mikä on tietysti pääasia. Kehitys on ollut hyvää, sillä varsinaista salitreeniähän minulla ei ole takana kuin ensimmäisen dieetin alusta eli alkuvuodesta 2009. Sitä ennen salitreeni toimi vain aerobicin oheistreeninä ja oli siksi luonteeltaan erilaista. Nyt olen kuitenkin täysillä mukana tässä lajissa katsomassa minne tämä matka vie.

Nyt vain loput viimeistelyt kuntoon ja kohti Helsinkiä!