lauantai 28. helmikuuta 2015

Raskas, rakas, raskaus

Heippa pitkästä aikaa! Näin se elämän heitellessä blogikin jää toisinaan hiljaiselolle. Mietin pitkään jatkanko edes bloggailua, sillä blogini on melko pieni eikä minulla ole aikaa tai edes halua yrittää saada siitä suurta ja suosittua. Lisäksi nykyään blogeja on aivan hirvittävä määrä enkä itse edes oikein jaksa lukea niitä enää. Ihmiset toimivat milloin minkäkin asian asiantuntijana ihan vain bloggaajan ammattitaidolla ja tietämyksellä. En itse jaksa yrittää erottautua mitenkään joukosta vaan kirjoitan blogia lähinnä siksi, että kirjoittaminen on tapa purkaa ajatuksia. En siis tuo kaikkea ammattitaitoani blogiin vaan käytän sitä enemmän asiakkaisiini ja valmennettaviini.

Päätin joka tapauksessa jatkaa bloggailua, koska blogi toimii samalla itselle päiväkirjana. Ja ilmeisesti täällä käy joskus joku muukin kuin äitini, niin mukavahan se on teille kirjoitella. En kuitenkaan jatkossakaan tuhlaa kirjoittamiselle hirveän paljoa aikaa vaan kirjoitan silloin kun ehdin ja haluan. Tällaista pikkublogia kun kirjoitetaan itsekkäästi lähinnä itseä ajatellen.

Hieman blogin sisältö kuitenkin jatkossa muuttuu. Itse asiassa tästä tulee nyt sellainen blogi, joita itse aina lopetin lukemasta kun tilanne muuttui näin.

Ensimmäinen vaatehankinta.
Tässä perheessä ei anneta valinnanvaraa.
Saimme nimittäin puolisoni kanssa aikamoisen joululahjan, kun raskaustesti näytti uudelleen positiivista heti keskenmenon jälkeen. Siinä sitä sitten jouluna sulateltiin, että tapahtuuko tämä oikeasti ja mihin asti nyt päästään? Ensimmäisellä kerralla en oikeasti uskonut, että mitään voisi sattua, nyt toisella kerralla en uskonut, että raskaus jatkuisi kovinkaan pitkään. No, tässä sitä nyt ollaan ja 15. viikko alkaa. So far so good.

Alkuvuoden aikana asiasta ei siis hirveästi uskaltanut puhua, sillä koko ajan pelkäsi sitä, että kohta tämä viedään meiltä pois. Ja sitä pelkää yhä edelleen, vaikka suurimman riskin viikot takana jo ovatkin.


Elämä ei siis ole ollut yhtä onnea ja autuutta tämän asian kanssa, pikemminkin päinvastoin. Jatkuvan pelon kanssa elämisen lisäksi olen voinut muutenkin todella huonosti. Kohta kaksi kuukautta olen ollut ympäri vuorokauden huonovointinen. Voin pahoin aivan koko ajan ja olen lisäksi käsittämättömän väsynyt. Nukkuisin 12 tuntia yössä ja useamman tunnin päivällä, mutta harvoin se on oikeasti mahdollista. Tietokoneella istuminen väsyttää hirvittävästi ja siksi olen koko ajan töistäni jäljessä. Tunti koneella vaatisi kaksi tuntia unta perään.

Pahoinvointi on aivan jatkuvaa ja helpottaa ainoastaan silloin kun syö jotakin. Tyhjä maha pahentaa oloa entisestään. Käytännössä siis syön lähes koko ajan. Mitä tahansa mikä milloinkin maistuu, muroja, mysliä, välipalakeksejä, hedelmiä, jogurttia. Toisina päivinä sängystä ei uskalla nousta ennen kuin on saanut jotakin suuhunsa. Kaikesta pahoinvoinnista huolimatta oksennusta ei tule, vaikka miten välillä kyökkisi. Tiedä sitten helpottaisiko se oloa vai ei.

Kaveria on myös muistettu tällaisella sekä Rauman Lukon tutilla.
Tulemme käyttämään niitä kiristyskeinoina, mikäli lapsi ei osaa käyttäytyä ;)
Tuntuu myös, että muutenkin olen kärsinyt kaikki mahdolliset alkuraskauden oireet. Jos jokin oire saattaa raskaana olla, niin minulla on. Taatusti. Yksi oirehan on myös alakuloisuus, jonka allekirjoitan myös. Ehkä tämä pelkääminen, stressaaminen ja huonovointisuuskin vaikuttavat, mutta suurta onnen tunnetta en ole vielä kokenut. Alkuvuoden saatoin itkeskellä ilman syytä, muuta nyt koen vain kaiken kovin stressaavana.

En ollut etukäteen yhtään varautunut tällaiseen. Ajattelin, että raskaana kestää kaiken onnesta soikeana. Ja että ylipäätään elämä olisi yhtä onnea. Totta kai olen onnellinen lapsesta ja pienestä perheestämme, mutta päällimmäiset tunteet ovat olleet lähinnä väsymys ja epätoivo. Elättelen silti toiveita, että tilanne kaikessa suhteessa muuttuu, kun päästään vielä muutama viikko eteenpäin.

Jumppatuntini olen vetänyt normaalisti, mutta salitreenejä en ole lähes koko alkuvuoden aikana pystynyt tekemään. Kaipaan salia, mutta olo on niin huono, että treeni ei maistu. Jumpat onnistuvat, kunhan varoo ihan maksimisykkeitä, sillä ne lisäävät pahoinvointia. Toisinaan myös tietyt asennot, kuten etunoja, ovat hankalia. Olin ajatellut, että totta kai vedän koko raskauden treeniä entiseen tapaan, mutta toisin on toistaiseksi mennyt. Parempi kai varautua siihen., että mikään ei mene niin kuin on suunnitellut.

Viikkoja on vähän, mutta vatsaa on paljon.
Vatsa turpoaa päivän aikana ihan hillittömästi.
Aamuvatsa ja iltavatsa ovat aivan eri maailmoista.
Jatkossa siis blogi keskittyy lähinnä tähän nykyiseen elämäntilanteeseen, josta kyllä oikeasti olen kovin kovin onnellinen. Uskon, että olokin jossain kohtaa paranee, jolloin voin nauttiakin onnestani. Rukoilen, että kaikki menee hyvin loppuun asti. Vaikka ei kai se pelkääminen ja stressaaminen lasten kanssa tule ikinä loppumaan. Tämä on vasta alkua.