Väsymys pikkulapsiarjessa

Eräänä iltana nukkumaan mennessä päässäni pyöri ajatus, joka sanoi, että "Olen niin väsynyt. Niin väsynyt." Yritin sulkea silmät oikein tiukasti, jotta uni tulisi mahdollisimman pian, jotta saisin sitä unta mahdollisimman paljon enkä olisi enää niin väsynyt. Samalla yritin työntää jonnekin ajatukset siitä, etten ollut jaksanut hoitaa aamun asioita valmiiksi, joten aamu tulisi olemaan yhtä kaaosta kaikkien etsiessä kilpaa jotakin päälle laitettavaa. Uni tuli ja uni meni. Kuopus heräsi yöllä itkemään ja annoin hänen etsiä maitobaarin, koska niin sain itse jatkaa unia. Hetken kuluttua huomasin, että tyypin vaippa oli falskannut ja nousin hakemaan uutta vaippaa ja yökkäriä. Rukoilin, että hän jatkaisi unta mahdollisimman pian eikä suuttuisi toimeenpiteestä. Isosiskonsa kaipasi kainaloa ja kaivautui kiinni antaen muutaman ihanan silityksen äidille. Yritin jotenkin ahtautua heidän väliinsä ja olla mahdollisimman lähellä kumpaakin, jotta heidän unensa jatkuisivat hyvin. Aamulla heräsin toinen olkapää niin kipeänä, että se jomotti koko seuraavan päivän.

Jäin miettimään tätä väsymystä, joka arkea nyt vaivaa. Tiedän, että teen liikaa töitä, mikä osaltaan vaikuttaa, mutta enhän suinkaan ole ainoa tämän väsymyksen kanssa kamppaileva. Jossakin luki, että vanhempien väsymyksestä on tullut uusi normaali. Miksi? Olemmeko me aiempia sukupolvia heikompia? Olemmeko tottuneet hyvään elämään emmekä kestä pientä valvomista? Vielä muutama vuosikymmen sittenhän äidit hoitivat lapset vähän siinä sivussa ilman äitiyslomia ja hoitovapaita. (Äitiysrahakausi ja lakisääteinen synnytysloma tulivat samanpituisiksi vasta vuonna 1971, tätä ennen alan työehtosopimukset määräsivät synnytysloman pituuden). Mahdettiinko silloin puhua väsymyksestä mitään?

Ehkä tästä syystä monelle oman sukupolven edustajalle onkin vaikeaa pyytää apua. Koska mitä syytä meillä on väsyä, kun olemme saaneet kaiken? 

Toki onhan elämä muuttunut kovasti tässä vuosien varrella. Isovanhemmat eivät ehkä ole niin lähellä kuin ennen eikä lapsen hoitaminen ole koko suvun/yhteisön asia. Nykypäivän vanhemmat ovat kuitenkin aika yksin lastensa kanssa. Toki virikkeitä löytyy erilaisten kerhojen yms. muodossa, mutta arjen kasvatustyö on vanhempien harteilla. Itselläni isovanhemmat ovat lähellä ja hoitavat lapsia kyllä, mutta silti on aina suuri kynnys pyytää. Viimeiseen asti yritän järjestää niin, ettei hoitoapua tarvita. Se, että lapset jättäisi hoitoon ihan muuten vain, oman ajan takia, on välillä miltei mahdoton ajatus. Muutenkin sitä tulee helposti ajatus, että nyt ajattelevat ettemme pärjää yksin. Että olemme niin pullamössösukupolvea, ettemme jaksa edes lapsiamme hoitaa.

Onhan tässä viime vuosien aikana muuttunut myös työelämä. Pätkätyöt ja huoli toimeentulosta ovat nykyään monen arjessa totta. Kyllähän se kuormittaa, jos joutuu murehtimaan muusta samalla, kun niissä lapsissa itsessään on ihan tarpeeksi murehdittavaa. Itse näin pätkätyöläisenä ja freelancerina olen kovastikin pohtinut aina näitä asioita. Siksi hoitovapaanikin ovat aina olleet  aiottua lyhyempiä. Ei ole sitä työpaikkaa, josta voi olla kolme vuotta poissa ja palata. On harkittava joka ikinen työtarjous tarkkaan; mistä voin kieltäytyä, mikä minun kannattaa ottaa vastaan. Pitää olla tehokas ja aikaansaava, että saa jatkossakin työtarjouksia. Aiemmin äidit ovat monesti olleet pitkään kotona ja lapsilla on ollut suurempi ikäero kuin tänä päivänä. Nykyään äidit monesti hoitavat opiskelut, uran ja muut asiat kuntoon ennen kuin harkitsevat lapsia. Sitten lapset saadaan nopeassa ajassa, jotta voidaan olla taas tehokkaita työelämässä. Perhevapaiden uudistuksen yhteydessä on kovasti ollut esillä se, että äidit pitää saada takaisin työelämään. Kukaan ei vain vielä ole kertonut mistä äideille ne työpaikat tehdään.
Lisäksi mietin, että mikä vaikutus on sillä, että tänä päivänä lapset saadaan vanhempina kuin ennen? Nyt pikkulapsiarki asettuu suurimmalla osalla kolmenkympin ja neljänkympin väliin, kun aiemmin sitä elettiin alle kolmekymppisinä. Olemmeko me kolkyt plus -ihmiset jo liian vanhoja valvomaan?

Arjessa on lisäksi koko ajan muistettava miljoona asiaa. Lapsilla on oltava päiväkodissa tarpeeksi vaatteita. Ai niin, ja toinen käyttää vielä vaippoja ja ne on loppu. Hoitoajat pitää muistaa laittaa ja tarkistaa onko viestejä lelupäivistä, retkistä tai valokuvauksesta. On neuvolaa, hammashoitajaa ja taaperojumppaa. Kohta alkavat lasten synttärit ja pitää muistaa ne ja osata ostaa oikeanlaisia lahjoja.

Ei sitä mielellään myöntäisi, että tämä kaikki on joskus liikaa. Olenhan itse halunnut lapsia. Olenhan itse halunnut kaksi lasta pienellä ikäerolla (vaikkakin ajattelen, ettei se ole vain omasta haluamisesta kiinni vaan korkeampi voima on suonut minulle lapset tällä ikäerolla). Harva haluaa valittaa asiasta, jonka on itse halunnut ja jonka kokee olevan parasta mitä elämässä on tapahtunut. Ei kehtaa valittaa. Eihän se isoäitikään valittanut, vaikka jäi lapsena orvoksi ja hoiti omatkin lapsensa ihan yksinään. Ei halua myöskään vaikuttaa kiittämättömältä, sillä elämä on pääasiassa ihanaa ja siihen on suotu paljon hyvää.

Mutta sitten sitä päätyy tilanteeseen, jossa tekee yli 50-tuntista työviikkoa kolmen vuoden huonoilla unilla. Kokee koko ajan huonoa omatuntoa jostain. On liian vähän lasten kanssa. Ei pysty tekemään kaikkia tarjottuja töitä. Ei jaksa eikä ehdi tehdä kotitöitä. Ei pidä itsestään, puolisostaan tai ystävistään millään tavalla huolta. Ei ole treenannut kuukausiin. Syö suklaata ja lihoo. Se masentaa, joten syö lisää suklaata. Ammatti-ihminen täällä moi! Miksi suutarilla itselläänkään ei ole kenkiä?

En koe elämää mitenkään masentavaksi, olen vain vähän väsynyt ja sitä kautta välillä alakuloinen tai pahantuulinen. Saan kuitenkin lapsista valtavasti iloa. Koen työni todella mielenkiintoiseksi. Odotan innolla tulevaa ja keksin koko ajan uusia juttuja, joita haluaisin tehdä. Mutta silti arjessa on nyt vain ihan liikaa liikkuvia osia. Kaipaan rauhaa ja aikaa myös itselle ja omalle hyvinvoinnille. En tule ottamaan sitä niin kauan, kun se on lapsilta pois eli niin kauan, kun töitä on liikaa. Ehkä sitten kun saan työmäärän hallintaan.

Aion hallita tämän hetkistä kaaosta sillä, että en todellakaan ota stressiä kodin siivoamisesta (puhumattakaan mistään joulusiivosta), en mieti tulevia remontteja vielä, en suunnittele jouluja, uusiavuosia tai mitään muitakaan juhlapyhiä valmiiksi, en laske kaloreita enkä syötyjä suklaalevyjä, en surkuttele menetettyä lihasmassaa (sen saa takaisin), otan ilolla vastaan ystävät, jotka tulevat luoksemme kaaokseen, istun huoletta sohvalla, jos siihen joskus on aikaa ja nautin lasteni kasvusta ja kehityksestä.
Sillä aika aikaansa kutakin. Rauhallisempia aikoja odotellessa otan ilolla vastaan kaikki vinkit, joita teillä on lapsiperhearkeen tarjota!

Erinomaista loppuviikkoa!