Istun sohvalla vauva sylissä. Vauva nukkuu. Vauvan nimi on Joona. Joonan isosisko nukkuu isänsä kanssa makuuhuoneessa. Surffailen kännykällä samalla kun vauva nukkuu. Ehdin selaamaan kaikki somekanavani moneen kertaan vauvan unien aikana. Mietin, että pitäisi tehdä jotain järkevää. Pitäisikö laittaa vauva kantoliinassa nukkumaan ja tehdä kotitöitä samalla, kun hän nukkuu? Voisinpa laskea hänet jonnekin, mutta hän aina havahtuu, jos joutuu sylistä pois. Miten en ole taas tänäänkään saanut mitään aikaiseksi?
Tinkan ollessa vauva, istuin pitkiä aikoja sohvalla vain, jotta hän saisi nukkua sylissäni. Nyt yhtäkkiä koen huonoa omatuntoa istumisesta, vaikka käsittääkseni vauvan hoitaminen on tällä hetkellä pääasiallinen työni. Eikö olekin ihan tärkeää, että vauva saa halutessaan nukkua sylissä? Vanhemman lämmössä ja turvassa. Näin olen itse aina ajatellut, mutta jostain syystä nyt soimaan itseäni olemisesta.
En ole sellainen äiti, joka ottaisi paineita vaikkapa kodin siisteydestä tai luomuruokaan panostamisesta. Ei, vaan menen monessa asiassa sieltä, missä aita on matalin. Huomaan kuitenkin koko ajan vain enemmän ja enemmän suorittavani tätä äitiyttä.
Minusta on ensinnäkin tullut täysin ehdoton äidinmaidon suhteen. Korviketta ei vauvani tule ainakaan ensimmäisten kuukausien aikana saamaan. En keksi tälle säännölle yhtään järkevää syytä, sillä lapsen terveyteen ei taatusti vaikuttaisi satunnainen korvikkeen saaminen, mutta niin se vain on. Päähänpinttymäni vuoksi ostin 80 € maksaneen sähköisen rintapumpun ihan vain siksi, että jos sattuisinkin joskus olemaan poissa niin, että vauvan pitäisi sinä aikana syödä. Epätodennäköistä, mutta jos kuitenkin. Ja sitten pumppaan, vaikka se on minusta epämiellyttävää, koska päähänpinttymä käskee niin.
Toisekseen minulla on kauhea ahdistus koko ajan siitä, että taaperolla ei ole tarpeeksi virikkeitä päivän aikana. Apua, en ole kertaakaan tänään istahtanut alas varta vasten leikkimään hänen kanssaan. Olemme kyllä yhdessä viikanneet vaatteita, käyneet kaupassa, ihmetelleet naapurin koiraa ja juoneet kuvitteellista kahvia kylvyssä, mutta emmehän ole oikeastaan kunnolla leikkineet. Ja onko tuo lapsi edes liikkunut tänään tarpeeksi? Eikös taaperon pitäisi liikkua vähintään kolme tuntia päivässä? Mitä siihen lasketaan? Hiekkakakkujen teko ei kyllä ole liikkumista. Ja koska edes olemme viimeksi olleet leikkipuistossa? Eikös lapsien pitäisi ulkoilla kaksi kertaa päivässä? Pitäisikö ne viedä joka päivä sinne leikkipuistoon? Pitääkö niillä olla jotain harrastuksia ja mitä harrastuksia löytyy äidille, vauvalle ja taaperolle?
Kolmas liittyy hieman tuohon ensimmäiseen, sillä en millään haluaisi olla lasteni luota poissa. Haluan tarjota vauvalle rintamaitoa aina kun hän vain sitä haluaa. Olen myös lukenut jonkin verran lapsen ja vanhemman kiintymyssuhteen kehittymisestä ja aina tunnutaan painottavan sitä, että vauvan itkuun on vastattava ja äiti ei saisi olla kauaa poissa. Nyrkkisääntönä pidetään, että alle vuoden ikäisen vauvan luota voi olla pois saman verran tunteja kuin lapsella on ikää kuukausissa ja yli vuoden ikäisen luota voi olla poissa niin monta yötä kuin hänellä on ikää vuosissa. Taaskin järkeni kyllä sanoo, ettei mitään peruuttamatonta tapahdu, vaikka olisin kaksikuukautiseni luota poissa kolme tuntia, mutta näköjään läsnäoloakin pystyy suorittamaan. Että seuraavan vuoden ajan minulla on koko ajan kiire kotiin. Sitten kun jossain vaiheessa kykenen astumaan ovesta ulos.
Järki ja tunne eivät kulje käsi kädessä tässä lasten kasvatuksessa. Tai sitten se on se krooninen huono omatunto, mikä vanhempiin lapsen synnyttyä asennetaan. Tiedän, että olen hyvä äiti, mutta enkö oikeastaan voisikin toimia vieläkin paremmin? Mikä on riittävän hyvää? Työni on kai rakastaa, huolehtia ja kasvattaa. Ei tämän työpaikan kehityskeskusteluissa varmaan kysellä, että paljonko siellä sohvalla on istuttu tai montako kertaa lapsi on päässyt liukumaan liukumäestä. Siellä kysytään, että onko lasta rakastettu ehdoitta ja onko syliin päässyt riittävästi. Itse ajattelen, että syli ja kosketus ovat tärkeimpiä asioita minun ja lasteni suhteissa. Ne jotenkin osoittavat rakkautta ja lapsen ainutlaatuisuutta parhaimmalla tavalla Ja osittain tähän kosketuksen ajatukseen liittyvät myös kantaminen repulla tai liinalla sekä perhepeti, vaikkakin ne ovat myös käytännöllisiä seikkoja.
Ehkä tästä suorittamisesta pitää opetella pois. Lasta tuskin haittaa, jos joka päivä ei pääse liukumäkeen, mutta stressaantunut äiti saattaa lastakin haitata. Olenkin nyt ottanut ensimmäisen askeleen ja käynyt yksinäni lääkärissä. Pienestä se lähtee. Kohta ehkä uskaltaudun treenisalillekin. Ihan pikaisesti vain, mutta kuitenkin. Ehkäpä se vauva ei minua sinä aikana vielä unohda :D
Kommentit