perjantai 26. helmikuuta 2016

Arjen yläpuolella


Olen alkanut kirjoittamaan jo monta kertaa. Olen kirjoittanut ravitsemuksesta, palautumisesta, tarpeellisista tavaroista ja minulta kysytyistä kysymyksistä. En vain saa millään kirjoitettua loppuun saakka. Tuntuu, että kaikki tuollainen on jonninjoutavaa diibadaabaa, jota on jo monta mielenkiintoisempaa blogia täynnä. Mietin myös, että jokainen blogille uhrattu hetki on pois esimerkiksi työasioiden hoitamisesta ja sähköposteihin vastaamisesta. Vastaamiset odottavat, sillä nykyään unohdan kaiken, jollen tee sitä heti. Olen menettänyt muistini aivan täysin.

Olen yrittänyt olla äitiyslomalla ilman mitään työhommia. No, joulukuussa aloitin kuitenkin jumppien ohjaukset. Olen myös tehnyt muutamat etävalmennukset tässä. Jatkossa töitä on tulossa vielä lisää. Se on toisaalta onnekasta, toisaalta ärsyttävää. Aika usein toivon, että voisin vain hautautua tänne kotiin ja leikkiä Tinkan kanssa päivästä toiseen. Niin, että koko päivänä ei tarvitsisi kertaakaan avata sähköpostia eikä kukaan muistaisi, että olen joskus ollut jossain töissäkin. Olisimme vain täällä, lenkkeilisimme ja leipoisimme pullaa. Siinä kaikki. Mutta palatessani takaisin maan pinnalle olen toki kovin onnellinen kaikista saamistani työtarjouksista. Työ kun ei ole yrittäjälle itsestään selvää.

Tinkan syntymästä on jo puoli vuotta. Hän on äidin tyttö, joka ei muiden hoidossa kovin pitkään viihdy. Hän on oppinut laittamaan kätensä ympärilleni, kun otan hänet syliin. Kun menemme nukkumaan, hän painaa varpaansa kiinni vatsaani ja silittelee minua käsillään. Pakahdun joka kerta, kun hän nukahtaa viereeni ja nukkuu siinä pienenä ja täydellisenä. Elän kuplassa, josta en haluaisi pois.

En halua kirjoittaa syöttötuoleista tai itkuhälyttimistä. En vatsamakkaroista tai päivän lounaasta. Haluan pysyä arjen yläpuolella ikuisesti ja miettiä miten onnellinen olen, kun arkea ei ole. Miten vatsamakkara ei määrittele mitään elämässäni. Miten se, että saan asettaa itseni taka-alalle onkin onneni salaisuus. Miten minä, jonka ei ikinä pitänyt pysähtyä, haaveileekin jatkuvasta kotiäitiydestä.

Olen odottanut tämän kuplan puhkeamista. Minulle kerrotaan, että vauva-aika on ihanuuden lisäksi myös rankkaa. Ja että äiti tarvitsee omaakin aikaa. En ehkä ole vielä siellä, että tarvitsisin. Melkein hävettää myöntää, mutta mikään ei tässä mielestäni ole raskasta. Ensimmäisten viikkojen valvomiset eivät tuntuneet liian raskaalta. Tinkan aivan jatkuva huomion tarve ei tunnu raskaalta. Se, että hän on kasvanut kiinni syliini, ei tunnu raskaalta. Se, että hän nukkuu päivisin huonosti, ei tunnu raskaalta. Toki myönnän, että pari kertaa on ärsyttänyt, kun hän ei ole sekuntiakaan viihtynyt sitterissä ja jo vessassa käyntini aikana on huudosta päätellen vähintään maailmanloppu tullut. Kaikki tämä helpottaa kuitenkin vähitellen. Ja tätä on kestänyt vain puoli vuotta. Se on kyllä aika pieni aika ihmisen elämässä.

Olen niin etuoikeutetussa asemassa, että koen siitä välillä syyllisyyttä. Olenko minä ansainnut tällaista onnea? Miten minun lapseni on noin täydellinen? Miten minusta tuli tällainen äitiyteen höpsähtänyt kotihiiri? Miten minä olen saanut elämässäni kaiken mitä olen halunnut? Miksi? Ja loppuuko tämä joskus?

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Sun blogi käsittelee pelkästään nykyään tätä aihetta, eli kuinka vauva-arjen pitäis olla rankkaa mutta kun se ei ole, vaan se on IHKUU.

Taisi nyt tän blogin luku jäädä tähän.

PetraBettina kirjoitti...

Niinpä taitaa olla. Sen vuoksi blogin kirjoituskin on meinannut jäädä. Katsotaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On tosi vaikeaa saada ajatuksia kasaan kirjoittaakseen jostain muusta. Ehkä pitäisi kirjoitella vain pöytälaatikkoon jatkossa.

Toivottavasti löydät mukavampia blogeja luettavaksesi!

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Löysin blogisi yhteisen facebook-ystävämme kautta, kun olit noin puolivälissä raskautta. En siis juuri tiedä, mitä ennen sitä blogiisi kirjoittelit. Nyt seuraan blogiasi aktiivisesti sillä kirjoitat monesti kuin omia ajatuksiani. Sain esikoistyttäreni kuukausi sinun jälkeen ja elämäni ennen vauvaa oli kovin työntäyteistä, mutta arvot ovat nyt aikalailla menneet uusiksi. Urheilu on myös aina ollut osa elämääni ja tämän blogin myötä on tullut olo, että pyytäisin sinua mun pt:ksi jos asuisin Porissa:D Nauti vauva-ajasta - niin kuin tunnut tekevänkin!

Karoliina/CandyontheRun kirjoitti...

Musta on ihanaa, että kirjoitat avoimesti, että vauva-arki on ihanaa ja nautinnollista! ♡ Ja toki mielelläni lukisin ihan siitä arjestakin ja sun ajatuksia treeneistä ja ravinnosta jne. Mutta in the end..kirjoitat just siitä, mikä tuntuu hyvältä ja mistä haluat kirjoittaa! :) Mukavaa viikonloppua!

PetraBettina kirjoitti...

Kiitos kovasti kommentistasi! Kiva kuulla, etten ole yksin tällaisten ajatusteni kanssa :) Nautitaanhan kumpikin tästä ajasta!

PetraBettina kirjoitti...

Niin olen ajatellut, että tällaisessa henkilökohtaisessa blogissa voi kirjoitella juuri mistä huvittaa, vaikka sitten vähän toistaisikin itseään :D Mutta katsotaan josko saisin jonkun muistakin alotetuista postauksista joskus loppuun! :) Kivaa viikonloppua myös sinne!

Johanna Vuorenmaa kirjoitti...

Munkin mielestä 2kk kestänyt vauva-arkeni on ollut ihanaa! Univajetta on ja välillä kaipaan aikuista juttuseuraa, mutta RASKASTA tästä ajasta tekee vain tekemättömät työt. Ite haluaisin kans vaan omistautua vauvalle ja miehelle, mutta yrittäjänä en vaan voinut kaikkia töitä jättää. Huono muisti taas aiheuttaa sen että jotain on koko ajan tekemättä ��
Blogeja on nykyään niin paljon että jokainen löytää itselleen mieleistä luettavaa. Mun mielestä on vaan ohan typerää edes ilmoittaa että nyt loppuu tämän blogin lukeminen, jättäis vaan lukematta jos ei kiinnosta. Joskus ihmiset on tosi typeriä ��

PetraBettina kirjoitti...

Tämä unohtaminen on kyllä ihan mahdotonta. Tekemättömiä töitä on koko ajan! Silloinkin kun on ihan varma, että nyt on kaikki tehty :D Toivottavasti niitä ei kuitenkaan liikaa kasaannu, niin voi edelleen elää tässä hattarassa ;)