tiistai 9. helmikuuta 2016

Kunnianhimosta kotiäitiyteen


Ennen oli tärkeää saada mahdollisimman paljon asioita suoritetuksi. Olin sitä parempi ihminen mitä enemmän asioita tein. En sanonut ei muuta kuin äärimmäisen pakon edessä. Edes kahdessa paikassa yhtä aikaa oleminen ei ollut este, sain aina sellaisetkin asiat järjesteltyä. Kävin aamulla opettamassa pari tuntia, menin päiväksi pitämään vastaanottoa ja opetin taas iltapäivällä. Opetuksen jälkeen ehdin ottaa yhden asiakkaan, jonka jälkeen siirryin vetämään ryhmäliikuntaa. Iltayhdeksältä kotona alkoi sähköposteihin vastailu, ruokavaliosuunnitelmien teko ja uusien ohjelmien opettelu. Pää täyttyi tekemättömistä asioista ja arki oli yhtä kaaosta.

Pidin itseäni hyvänä ihmisenä, kun olin niin ahkera. Enkä totta puhuen ajatellut, että tilanteelle olisi mitään tehtävissä. Ilman vakituista työpaikkaa on sanottava jokaiselle työtarjoukselle kyllä.  Ja työskenneltävä myös sairaana, sillä sairaspäiviltä ei yrittäjälle ja osa-aikaiselle työntekijälle rahaa tipu. Väsymys ei ollut syy kieltäytyä mistään. Piti jaksaa, koska jossain joku ihan varmasti teki vielä enemmän kuin minä ja sekin jaksoi.

Halusin menestyä. Saada mielenkiintoisia töitä, olla hyvä ohjaaja ja valmentaja, urheilla ja olla kovassa kunnossa. Oli huikeaa juosta puolimaraton ilman juoksutreeniä. Se oli ikään kuin varmistus sille, että fysiikka on kunnossa. Olin hyväkuntoinen, olin hyvä työntekijä, toimin eri paikoissa  asiantuntijana, elin rakastavassa parisuhteessa ja omistin ihania ystäviä. Kaikki oli hienosti ja olin näennäisesti onnellinen. En välittänyt lapsista, sillä halusin keskittyä itseeni ja vain itseeni. Ajattelin, että vasta kun on riittävän kauan keskittynyt itseensä, voi keskittyä toiseen. Lapsihaaveiden jälkeenkin ajattelin, että lapsi tulee maailmaan ja sulautuu entiseen elämääni hienosti. Halusinhan jatkaa kunnianhimoista elämäntyyliäni ja päästä pitkälle. Mitään koti-ihmistä minusta ei ollut tulossa.

Sitten minusta tuli äiti.

Ja yhtäkkiä kaikki mitä tarvitsen on tässä ja nyt.

Yhtäkkiä onni on tässä eikä tuolla jossain tulevaisuudessa.
Yhtäkkiä suurin saavutukseni on jo täällä ja asuu kanssani.
Äkkiä olenkin täydellisen tyytyväinen elämään tällaisenaan.
Suurin haaveeni onkin vain saada nauttia perheestäni pitkään.

Hetkessä näen itseni tyytyväisenä kotiäitinä, joka jossain hamassa tulevaisuudessa sitten työskentelee kivassa työpaikassa ja käy kerran vuodessa etelässä. Jonka Facebook täyttyy lasten kuvista ja jota pitää muistuttaa itsestään huolehtimisesta lapsiarjen keskellä. Yhdessä hetkessä olenkin se, jollaista minusta ei koskaan pitänyt tulla. Ja yhdessä hetkessä olen niin onnellinen, että olen varma, että se on jollain tapaa väärin. Haluaisin purkittaa tätä tunnetta, jotta voisin muistuttaa siitä itseäni, kun elämä joskus tuntuu harmaalta.

Päivät menevät vauhdilla ohi. Keskityn lähinnä vain ajatukseen, että miten voisin nauttia tästä eniten. Yritän pysähtyä monta kertaa päivän aikana ja tallettaa näitä hetkiä ja tunteita mieleeni. Mietin voisiko tähän jäädä vuosiksi. Tämä on maailman paras työpaikka, jossa työajan ei halua ikinä päättyvän. Mietin miten minusta tuli tällainen ja kuka minä oikeastaan nyt olen? Pystynkin sanomaa ei, koska itseäni tärkeämpi ihminen pakottaa siihen.

Elämä pakottaa kuitenkin alas pilvilinnoista ja olen joutunut pohtimaan tulevaisuutta ja töitäni. Seitsemän kuukauden äitiysloma ei olekaan heikentänyt markkina-arvoani vaan olen saanut mielenkiintoisia työtarjouksia. Ja koska kotihoidontuella ei kukaan elä, tulen palaamaan osa-aikaisesti työelämään, en tosin vielä muutamaan kuukauteen. Äidin tyttö Tinka ei suostu ilman äitiä syömään, joten elämme symbioosissa vielä hetken aikaa. En pistä pahakseni. Vaikka toisinaan kaipaankin aikuisten välistä aikaa puolison kanssa, olen sopeutunut ajatukseen Tinkan ehdoilla elämisestä. Hän on nyt tärkein ja kaikkea muuta ehtii kyllä.

Olen kirjoittanut tästä jo useasti, mutta palaan ajattelemaan asiaa päivästä toiseen. Miten elämä heittelee näin. Miten onni etsii sinua, kunnes löytää. Miten yrität saada ajan pysähtymään, jottei se onni ikinä katoaisi. Miten joskus sattuu sydämeen, kun ajattelee miten paljon pientä perhettään rakastaa. Ja kuinka toisaalta on myös niin tyytyväinen, että elämä on heitellyt. Että sitä osaa ehkä arvostaa asioita enemmän. Ja ottaa myös rennommin. Sekä olla kaiken keskellä täydellisen vakuuttunut siitä, että on lapselleen maailman paras äiti.

Ei kommentteja: