torstai 19. toukokuuta 2011

Paino ja pullo hallussa

Kävin pitämässä tänään pienen painonhallinta -tietoiskun käsitellen lähinnä syömisen hallintaa ja ruokavalion pääpiirteitä. Harmittavasti vain tuntuu siltä, että osallistujille ei jäänyt juuri mitään käteen. Kaikilla osallistujilla näytti olevan aika hyvin homma hanskassa eikä paino-ongelmista tietoakaan. Olisivat varmaankin tarvinneet hieman tarkempaa ja syvällisempää tietoa. Tämä tosin tuntuu aina olevan luentojen ja ryhmien ongelma; sinne tulevat ne, joilla tietoa jo on. Ne, joita ravitsemus ja terveys kiinnostaa, ja jotka jo toteuttavat terveellisiä ruokatottumuksia. Ne, jotka tiedosta eniten hyötyisivät, eivät paikalle tule. Toki nyt paikka oli sellainen, että kaikki rakennukseen eksyvät olivat jo valmiiksi liikunnallisia eli moka oli toisaalta vähän omakin.

Mutta miksi me jakaannumme kahtia? Niihin, joita kiinnostaa ja niihin, joita ei. Niihin, jotka toteuttavat ja niihin, jotka eivät. On mahtavaa, että paikalle tulevat tällaiset terveydestään kiinnostuneet ihmiset, sillä he kysyvät tärkeitä kysymyksiä ja kertovat hienoja esimerkkejä. Mutta miten me tavoitamme ne, jotka yrittävät eivätkä onnistu? Kokevatko ihmiset tietävänsä riittävästi terveellisestä ravitsemuksesta? Eikö myös sosiaalinen tuki ja asioista (tutuistakin) jutteleminen tuo aina vain lisää motivaatiota? Vai olenko se vain minä, joka rakastan ravitsemuksesta höpöttämistä? Minne pitäisi jalkautua, että saisi eniten hyötyä aikaiseksi?

Sitten viikon puheenaiheeseen.

Minä olen kiekkohullu. Minä seuraan jääkiekkoa fanaattisesti ja pidän sitä elämää suurempana lajina. En fanita mitään niin paljon kuin kotikaupunkini kiekkojoukkuetta. Minä en ole absolutisti. Minä tykkään kumota siiderin jos toisenkin silloin tällöin. Ja tykkään juhlia yökerhossa pilkkuun asti. Eikä siinä mitään. Mutta en minä nyt herran jestas sellaista tekisi 100 000 minua katsomaan tulleen ihmisen edessä! Tämä alkoholimyönteinen yhteiskuntamme saa minut näkemään punaista kerta toisensa jälkeen. Täällä on aivan normaalia olla suuren voiton jälkeen aamusta iltaan kännissä. Juhlimiseen ei riitä maailmanmestaruus ja niin kovan saavutuksen aiheuttama hyvänolon tunne; ei, juhlimiseen tarvitaan pullotolkulla alkoholia! Enkä nyt tarkoita etteikö saisi ottaa, mutta eikö siinä olisi ollut vielä koko ilta ja yö ja seuraavat päivät aikaa ottaa? Oliko tarpeellista olla kansanjuhlassa kännissä?

Nurmisen ilmaveivistä tuli netissä hitti ja se keräsi kommenteja tyyliin "Nurminen on äijä". Tässä yhteiskunnassa siis äijänä pidetään henkilöä, jolla tunnetusti on ongelmia alkoholin käytön kanssa, ja joka kykenee juomaan itsensä niin kovaan humalaan ettei pysy pystyssä. Hienoa. Hienoa on ilmeisesti myös se, että humalainen urheilija yrittää ensin puhua ruotsia, sen jälkeen kaivaa nuuskaa huulestaan ja sitten vittuilee joukkuekavereilleen. Mahtavaa. Kaiken pyhittää se URHEILUsaavutus, jota on 16 vuotta odotettu. Se oikeuttaa käyttäytymään aivan millä tavalla tahansa.

Ja kyllä; se oli aivan mahtava saavutus. Ja kyllä; pojat ovat ansainneet juhlansa. Mutta jos saavutus oikeuttaa jatkuvaan humalatilaan seuraavat päivät tilanteesta riippuen, on tässä yhteiskunnassa jotain mätää. Ja tosiasia on se, että tällaista käytöstä ei oltaisi hyväksytty miltään muulta urheilijaryhmältä kuin miesjääkiekkoilijoilta. Heille on aivan omat sääntönsä. Mitäpä jos yleisurheilumaajoukkue olisi seuraavista MM-kisoista palatessaan kaatokännissä? Lentokentällä olisi suuri mediajoukko odottamassa, kun kisoissa menestynyt urheilija kompuroisi koneesta ulos? Mitä jo tuo urheilija olisi nainen? Mitä jos joukkuelajissa menestynyt naisjoukkue saapuisikin kakkukahveille kännissä? Se saattaisi herättää keskustelua. Leijonat taas ovat örvellyksensä ansainneet, koska ovat voittaneet saavutuksista suurimman, jääkiekon maailmanmestaruuden. Kuten sanottu; se oikeuttaa kaikkeen. Mutta eikö se tunnu ilman alkoholia miltään? Eikö mikään tunnu meistä niin hyvältä, että se olisi riittävän hyvä tunne ilman alkoholia? Mikä meitä vaivaa?

Ai niin, tässä on joku dieetti menossa. No, siinähän tuo menee. Kuten aikaisemmillakin kerroilla; alku on nihkeää. Ehkäpä se tästä. Tänään kun nousin vaa`alle, olin pudottanut edellispäivästä 7 kiloa. Jep. Ei oikein tuo vaaka toimi. No, Poria on jäljellä vielä reilu viikko ja sitten on edessä paluu Pohjois-Savoon. Pitää aloittaa henkinen valmistautuminen. Minä ja Pohjois-Savo ei olla parhaita kavereita, mutta kyllä me nykyään toimeen tullaan. Perusnegatiivinen ja suorasanainen satakuntalainen sopeutuu hirvittävän huonosti kieroon maailmaan. Mutta matkailu avartaa. Ja kaikki uusi kasvattaa.

2 kommenttia:

Tuwi kirjoitti...

Ihanaa Petra! Pelkäsin jo, että olen kukkahattutätien ohella ainoa, joka on tuota mieltä tuosta Leijonien juhlinnasta. Ja olinpa miltei sanmoilla sanoilla asiasta jo paapattanutkin ihmisille.
Ja ei, ei tarvitse olla absolutisti nillittäjä ollakseen tuota mieltä.

Oon kyllä seuraillut blogiasi ahkerasti, vaikka en kommentoikaan. Mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä aiheita :)

PetraBettina kirjoitti...

Niinpä! Ja se on kumma miten kaikki on aina joko/tai. Alkoholia ei voida käyttää fiksusti ja sopivissa tilanteissa, vaan se on joko perseet olalle tai sitten ei juoda lainkaan.. Tai sellainen käsitys tuntuu vallalla olevan. Luulisi, että aikuiset ihmiset voisivat säännöstellä käyttöään. Puuh. Aina välillä sitä vaan näkee punaista :/