sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Isän rooli vauva-arjessa

Osallistuttuani keskusteluun isän läsnäolosta synnytysvuodeosastolla, jäin miettimään isän roolia vauva-arjessa enemmänkin. Monestihan ajatellaan, että koska vauva on aluksi niin kiinni äidissä, ei isän rooli ensimmäisinä kuukausina ole niin merkittävä. Olen eri mieltä. Kyllä omassa jaksamisessa puolisolla on ollut aivan valtavan suuri rooli. Yleisestikin ottaen tunnen aina olevani vähän hukassa ilman häntä ja tällaisissa herkissä elämäntilanteissa asia vain korostuu.

Olen varmaan maininnutkin, että kokemus synnytysvuodeosastosta ei ollut kovin miellyttävä. Täpötäynnä olevan osaston vuoksi emme saaneet perhehuonetta vaan kahden hengen huoneen. Pelkästään samana päivänä Tinkan kanssa syntyi kymmenen muutakin vauvaa, joten voitte kuvitella, että henkilökunnalla oli kädet täynnä töitä. En tiedä oliko kiire syynä sille, että tapasin paljon töykeää henkilökuntaa. Kenties, mutta tuoreena äitinä ja rankan ensisynnytyksen kokeneena, en mitenkään pystynyt pitämään osastoa mukavana paikkana.

Olin ensimmäiset päivät hyvin kipeä ja synnytyksestä melko ahdistunut. En nukkunut öisin enkä päivisin. Yöt olivat jumalattoman pitkiä, koska unta ei ollut, mutta mitään et voinut tehdä, ettei huonekaveri häiriintyisi. Yhden puolikkaan yön sain tosin olla yksinäni, mutta silloinkin yökkö kävi valittamassa valvomisestani. Näiden pitkien öiden aikana odotin vain, että kello tulisi seitsemän ja osaston aamu alkaisi. Aamiaisen jälkeen odotin, että kello tulisi yhdeksän, jossa paikkeilla puoliso yleensä tuli paikalle. Tiedän, että osa naisista vain nauttii osaston täysihoidosta eikä kaipaa puolisoa tai seuraa paikalle, mutta minä todella tarvitsin. Enkä mitään ihmeellistä tekemään vaan vain olemaan. Olemaan läsnä ja minua varten. Aloittamassa uuden elämän ja toipumassa synnytyksestä yhdessä minun kanssani. Toki hänestä oli käytännön hyötyä esim. ruoan hakemisessa, sillä matka huoneesta ruokailutilaan vastasi ensimmäisinä päivinä vähintään maratonia. Huh, en varmaan ikinä unohda noita ensimmäisiä päiviä. Ja täytyy sanoa, että jos puolisoni olisi noina päivinä sanonut, että hän lähtee nyt viettämään varpajaisia, olisin ollut todella loukkaantunut ja surullinen. Se, että hän ei jättänyt minua alussa yksin kuin pakolliseksi yöajaksi, oli minulle tärkeää ja koin, että se oli kunnioitusta minua kohtaan. Hän kunnioitti toivettani läsnäolostani ja laittoi minut etusijalle. Tiedän, etteivät kaikki pidä asiaa minään ja toisille on täysin ok, että puoliso lähtee varpajaisiinsa, mutta asiaa voi ajatella myös toisella tavalla.


Eikä se isän rooli sinne sairaalaan jäänyt. Myös kotona hänen läsnäolonsa oli tärkeää. Ensimmäiset päivät kuljimme vielä kodin, laboratorion ja vastasyntyneiden tehon väliä korkeiden bilirubiiniarvojen vuoksi. Onneksemme saimme kuitenkin pitää Tinkan valohoidossa kotona. Oli kuitenkin hyvä, että puoliso oli kotona ja kuljettamassa meitä sairaalaan, käymässä kaupassa ja hoitamassa kotia, kun oma liikkuminen oli edelleen vain hieman etanaa nopeampaa. Se, että joku sanoo sinulle, että huilaa vain, voin tuoda mitä tarvitset, merkitsee tuossa tilanteessa ihan valtavasti. Siis sen lisäksi, että se ihminen on vain siinä ja läsnä. On vain ja jakaa kaiken. On vain ja ottaa syliin, kun itket ja soperrat, ettet oikeastaan tiedä mitä itket, mutta itkettää vaan. On vain ja pitää langat käsissään, kun itse yrität toipua useamman vuorokauden koettelemuksesta.

Ensi kesänä isää tarvitaan vielä enemmän, kun lapsia onkin kaksi. Nyt häntä tarvitsevat ainakin perheen kumpikin nykyinen naispuolinen sekä osaltaan myös uusin tulokas. Onhan siinä isälle hommaa ja vastuuta. Pitäisi varmaan muistaa paremmin huolehtia myös hänestä eikä odottaa vain hänen huolenpitoaan.

Ehkä näiden asioiden ajatteleminen merkitsee sitä, että synnytykseen valmistautuminen on nyt osaltaan alkanut. Toistaiseksi olen tietoisesti kieltänyt itseltäni asian ajattelemisen. Minulle on kyllä pelkopolin käynti varauksessa vielä alkuvuodelle, joten asia tulee kyllä käsittelyyn aikanaan. Nyt raskauden puolivälin hiljalleen lähestyessä, alkaa toisinaan ensi kesä pyörimään mielessä. Millaista on todella olla kahden pikkuisen kanssa? Millainen on toinen synnytys? Miten tämän raskauden loppu menee? Pysynkö näin hyvävointisena pitkällekin?

Onneksi voi aina lohduttautua ajatuksella, että en ole tässä yksin. Saamme lapsen yhdessä, joten kyllä isällä on roolinsa jo myös raskauden aikana. Ainakin meillä on ja ainakin itse koen hänen roolinsa tässä kaikessa ihan yhtä tärkeänä kuin omanikin. Olkoon tämä siis kiitospuhe kaikille maailman isille, jotka kulkevat mukanamme. Ja tiedän, että nykypäivän naisen pitäisi olla kovastikin itsenäinen, mutta ei sitä aina vain jaksa. Eikä edes halua.

Ei kommentteja: