Miksi en kilpaile ja mitä mieltä sinä siitä olet?

Kevään Fitness Classicista paukahti suora SM-kisapaikka ja ensimmäiset ajatukset olivat, että syksyyn jatketaan. Onhan se huomattavasti mukavampi valmistautua suoraan SM-kisaan kuin miettiä pääseekö karsinnoista eteenpäin. Kisasuunnitelmat tältä vuodelta on nyt kuitenkin hylätty eli SM-kisoissa minua ei sittenkään nähdä.

Mielenkiintoista on ollut seurata ihmisten reaktioita tähän päätökseen. Kisaamisesta kyselevät nimittäin tutut, puolitutut ja vähän tuntemattomatkin. Osa ihmisistä ihailee, että onpa hienoa että osaat kuunnella itseäsi. Osa toivottaa hyväntahtoisesti tsemppiä treeneihin ja kehottaa palaamaan entistä kovempana ensi vuonna. Osa ehkä hykertelee tyytyväisenä, että nyt jaksan keskittyä muuhunkin kuin kisoihin.

Ja osa ei ymmärrä. Ei sitten ollenkaan.

"Siis miksi et kisaa?" "Eikö nyt kannattaisi kisata?" "Ai miten niin olet väsynyt?"
Aluksi yritin selittää syitä päätökselle, mutta nyt tekee lähinnä mieli tokaista, että kokeilepa kuule ite. Olen nyt viisi dieettiä vetänyt ja käytännössä koko viimeisen vuoden ollut dieetillä, että sitten kun olet itse tehnyt saman, niin sinulla on varaa tulla arvostelemaan. No ei, tuo kuuosti ehkä hieman jyrkältä, mutta kun jotenkin tulee tunne, että osa kokee takana olevan lähinnä laiskuutta ja nautinnonhalua. On ehkä hankala ulkopuolelta ymmärtää mitä kaikkea kisavalmistelut vaativat ja kuinka kokonaisvaltaista ja fyysisesti raskasta homma on. (ja ei, siis edelleenkään koko dieetti ei ole yhtä murhetta, mutta on aivan turha kieltää etteikö homma aika ajoin ottaisi koville)

Kyllähän minäkin sitä mietin, että ei muissakaan urheilulajeissa tällaisia taukoja vietetä. Yleisurheilijoilla on kisakausi joka kesä eikä siellä mitään välivuosia pidellä. Eikö minusta vain ole urheilijaksi kun en jaksa nyt kisata? Onko tämä oikeasti laiskuutta ja haluanko vain viettää kesää juhlien ja jäätelöä syöden?

Meidän lajimme on kuitenkin hieman erilainen kuin moni muu laji. Vierumäen leirillä pääsimme hieman kurkistamaan henkisen valmennuksen maailmaan ja koin jo tuon yhden tunnin aikana aikamoisia ahaa-elämyksiä. Olen aina ollut "kaikki mulle heti tänne nyt" -ihminen, jonka on hankala tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia. Ja juuri niitä tässä lajissa pitäisi tehdä. Lihasmassan kasvatus on hidasta puuhaa ja tavoitteen voi ihan hyvin asettaa vuoden, parin päähän. Aina ei tarvitse mennä kisasta kisaan voitonkiilto silmissä. Ainakaan tässä tilanteessa, kun on amatööriurheilija, jolla on vielä paljon kehittymisen varaa. Yleisurheilijatkin tekevät pitkän aikavälin suunnitelmia, mutta kisaavat silti vuosittain. Heillä kisaaminen tukee tavoitteisiin pääsyä. Meillä dieettaaminen syö osin lihasmassan kasvatusta, joten meidän ei tarvitse joka kisakaudella olla mukana ja silti olemme matkalla kohti tavoitteitamme.

Toinen henkisen valmennuksen ajatus liittyi intohimoon. Aloin tunnistaa itsessäni pakkomielteisen intohimon piirteitä eli sitä kun ajatus juuttuu vain päämäärään, ei matkaan, ja se päämäärä alkaa haitata muuta elämää. Tällöin ilo koko prosessista katoaa. Se mistä ennen on nauttinut (aamulenkit, kovat treenit, ruokavalio) muuttuu pakkopullaksi ja ainoa motivaation lähde on kisapäivä. Joka on lopulta aika pieni osa koko prosessia.

Kuva: Tomi Rehell

Eli syy siihen miksi en kisaa: en vain jaksa. En yksinkertaisesti jaksa.

Mikään dieetissä, kisavalmistautumisessa tai itse kisassa ei tällä hetkellä houkuttele. Nyt kisaaminen olisi silkkaa kisapäivän odottelua matkasta nauttimatta. Mikään minussa ei huuda dieetin perään. Saisin varmasti dieetin vedettyä läpi, mutta se tapahtuisi hammasta purren, jatkuvasti stressaten ja ahdistuen. Ehkä jos voisi keskittyä vain treenaamiseen, mutta kun valitettavasti elämä ei mene niin. Ja syksyn kalenteria kun katsoo, niin treenitkin pitäisi sijoittaa keskellä yötä, jotta ne ehtisi tehdä. Lisästressiä treenaamisesta? Ei kiitos.

Jo viime keväänä tunsin, että kroppa ei loppuun asti meinannut jaksaa menossa mukana. En aio ottaa riskejä (mielen)terveyteni suhteen ja niinpä nyt on parempi pitää taukoa. Tiedän, että lokakuussa kisakuvia katsoessani tunnen haikeutta ja toivon olevani lavalla, mutta silti tämä on oikea päätös. Olo päätöksen jälkeen on ollut varsin vapautunut.

Myös siitä tiedän, että päätös on ollut oikea, kun en ole ihmettelevien kommenttien jälkeenkään sitä katunut. Edes sekunnin sadasosaa en ole harkinnut päätöksen pyörtämistä. Olen aina hakannut päätäni seinään ja hokenut, että "pitää jaksaa, pitää jaksaa, minähän en väsy". No, nyt väsyin. Totaalisesti. Eikä edes hävetä myöntää sitä.

Tosissani treenaamista jatkan nyt, mutta ensimmäisenä tavoitteena on vain löytää treenaamisen ilo takaisin. Rakkaus rautaan on ollut hetkellisesti kateissa, mutta valonpilkahduksia on jo näkyvissä. Kisaamaan tulen vielä, siitä olen melko lailla varma. Mikä se seuraava kisa sitten on, niin siitä ei ole vielä hajuakaan. Päivä kerrallaan eteenpäin.

Näköjään sitä pitää se 30 täyttää, että aikuistuu ja suostuu kuuntelemaan itseään. Sitä on vuosia taistellut väsymistä vastaan, pitänyt sitä heikkoutena ja uskonut omaavansa supervoimia sekä olevansa poikkeuksellisen ahkera. Ajatellut, että ehkä tästä kaikesta ahkeruudesta palkitaan joskus ja ehkä sitä näin on jotenkin parempi ihminen. Sitten löytää itsensä itkemästä autosta, työpaikalta, parkkipaikalta, treenipaikalta, mistä tahansa, koska yhdenkin askeleen ottaminen vaatii sellaisia supervoimia, joita ei olekaan olemassa. Ja silti sen askeleen aina ottaa. Ja toisen sen perään. Ja yhä uudelleen odottaen vain sitä, että milloin jalka tai sydän pysähtyy niin, että itseään ei enää voi pakottaa.

Onneksi seinä tuli vastaan vain henkisesti eikä kroppa sanonut sopimustaan kokonaan irti. Kuitenkin sen verran, ettei se seinän ylittäminen enää onnistunut. Haluan edelleenkin olla ahkera ja haluan tehdä paljon asioita. Haluan pitää montaa rautaa tulessa ja saada asioita aikaan. Mutta haluaisin löytää tasapainon. Että asiat eivät menisi ääripäästä toiseen. Että arvostaisin itseäni myös, vaikka minulla olisi vain yksi työpaikka, yksi työaika ja yksi harrastus. Käytännössähän tuo ei tule toteutumaan vaan hyvin pitkälti teen töitä 6-7 päivää viikossa aamusta iltaan, mutta kyse onkin enemmän ajatusmaailman muuttumisesta. Että minun ei tarvitsisi tehdä tätä kaikkea ollakseni hyvä ihminen. Minun ei tarvitse olla superihminen. Minä saan väsyä ja minä saan myös laiskotella ja nauttia elämästä.

Tiedän, etten ole ajatuksieni kanssa yksin. Moni muukin viettää elämäänsä jatkuvasti suorittaen. Voin kuitenkin rohkaista pysähtymään, sillä elämässä on oikeasti aika paljon muutakin kuin työt ja urheilu. Minulla "se jokin muu" on seissyt rinnallani jo kohta 15 vuotta.  Joskus se vain vaatii totaalista pysähtymistä, että huomaa minkälaisen lottovoiton sitä on saanut. Ja ihan omana itsenään, ilman minkäänlaisia supervoimia.

Vielä kun sitä oppisi useammin sanomaan ei. Mutta kai sitä jotain haasteita pitää tulevaisuuteenkin jättää?