Siirry pääsisältöön

Synnytyksestä äitiyteen

Elämä on nyt lopullisesti muuttunut. Hän on nimittäin täällä. Hän, joka teki minusta äidin ja puolisostani isän. Hän, joka on vienyt sydämemme ja kaiken huomiomme aivan täysin. Hän, joka on tärkeysjärjestyksessä ohittanut kaiken muun olemassa olevan. Hän on jo kolme viikkoa vanha.


Kolme viikkoa on mennyt toisaalta nopeasti, mutta toisaalta tuntuu, että siitä on ikuisuus kun olin raskaana. Tyttö alkoi ilmoitella itsestään, kun viikkoja oli täynnä 38+4. Torstai-illalla tulivat ensimmäiset pienet supistukset ja ne jatkuivat pe-iltaan asti varsin siedettävinä. Tällöin supistuksissa oli vielä pitkiäkin taukoja ja selvisin Panadolilla ja hampaita purren. Sen verran huonosti nukuin yön, että aamun valmennuksen jouduin perumaan, mutta muuten pystyin vielä pe-päivän touhuamaan. Kävimme illalla Ulvilassa katsomassa pesäpalloa ja tuolloin kaveri ilmoitteli itsestään silloin tällöin jo jokseenkin kivuliailla supistuksilla.

Varsinaisesti tiheämmät supistelut alkoivat pe-illalla pelistä kotiuduttua. Tästä eteenpäin niitä tuli 5-15 minuutin välein käytännössä ilman taukoa ja varsin kivuliaina. En nukkunut silmäystäkään enää, mutta selvisin Baby Tens -laitteen avulla. Homma jatkui samanlaisena koko la-päivän. Tässä kohtaa alkoi hieman pelottaa, että mitenköhän monta päivää tässä vielä menee... Iltakymmenestä eteenpäin supisteluihin ei enää tullut pitkiä taukoja ja synnytyksen laskettiin käynnistyvän tällöin.

Yöllä kahden aikaan supistelut selkeästi tihenivät ja aloin jo olemaan aika lailla omissa maailmoissani kipujen takia. Kolmen aikaan yöllä päätimme sitten lähteä synnärille. Siellä todettiin heti, että homma on aivan alkutekijöissään eikä yli kahden vuorokauden supisteluista ole ollut hyötyä. Pääsimme kuitenkin heti salin puolelle, sillä olin jo aivan poikki eikä oltu vielä kunnolla edes päästy alkuun.

Seuraavasta vuorokaudesta ei sitten olekaan ihan selkeitä muistikuvia. Homma ei meinannut edistyä millään ja kesti ja kesti. Sain runsaasti erilaisia kivunlievityksiä, joista osa tehosi hetken aikaa ja osa ei ollenkaan. Tunnit kuluivat sumussa eteenpäin. Kätilöt vaihtuivat eikä vauvaa kuulunut. Yksi kätilö lupasi, että miesten satasen finaaliin mennessä vauva on maailmassa, mutta toisin kävi. Mentiin noin yhdeksällä tunnilla yli.

Pitkittyneen vaiheen jälkeen päästiin pitkittyneeseen ponnistusvaiheeseen, joka olikin sitten varsinainen show. Paikalla oli porukkaa kuin pipoa ja taas homma kesti ja kesti. Taidettiin olla jo aika lähellä leikkauspäätöstä, kun neiti vihdoin ja viimein imukupin avustuksella syntyi. Tällöin oltiinkin jo maanantain puolella.

Tyttö vietiin samantien lääkärille, sille synnytys oli ollut kova koettelemus hänellekin. Ekoja pisteitä tippui vain viisi, mutta onneksi hän virkosi nopeasti. Itse olin tuolloin edelleen pienessä sumussa eikä lapsen syntyminen herättänyt mitään ääretöntä liikutusta. Lähinnä ihmetystä siitä, että hänkö tuolla vatsassa oli. Rakkaus ei syntynyt sormia napsauttamalla vaan seuraavien tuntien kuluessa kun ihmettelimme toisiamme.

Seuraava viikko meni osastohoidossa ja kotihoidossa sekä kotoa labrassa ja osastolla ravaten. Tytöllä oli keltaisuutta, jota hoidettiin sekä osastolla että kotona. Tytön täyttäessä viikon saimme lopettaa hoidon ja aloittaa arkielämän. Sittemmin elämä on ollut vauvan hoidon opettelua, lapseen tutustumista ja omaan toipumiseen keskittymistä. Olin tosi kipeä synnytyksen jälkeen, mikä oli itselle täysin uusi tilanne. Vessaan käveleminen oli elämän suurimpia haasteita ja ruoan hakeminen osaston toisesta päästä vastasi maratonia. Ruokahalua ei ollut nimeksikään ja nukkuessa kyljen kääntäminen oli mahdottomuus. Tai nukkuessa ja nukkuessa. Sairaalassa en oikein pystynyt nukkumaan ja sittemmin tyttö on valvottanut öisin. Hän on nimittäin melko vaativa tapaus. On vatsavaivoja ja hyvä ruokahalu, mutta nukkuminen ei kiinnosta ja koko ajan pitää olla sylissä.

 

Aika nopeasti sitä on kuitenkin toipunut ja tällä viikolla olen tehnyt jo kävelylenkkejä. Ruokahalu on edelleen vaihteleva ja juominen on jatkuvasti liian vähäistä. Päivä ja askel kerrallaan kuitenkin eteenpäin. Synnytys oli siis varsin rankka ja vaatinee vielä läpi käyntiä, mikäli sen aikoo joskus tehdä uudelleen. Hoitohenkilökunta on kuitenkin huomioinut kokemukseni eli apua siihen lienee saatavilla. Kyseessä ei siis ollut vain subjektiivinen kokemus vaikeasta synnytyksestä vaan se oli sitä myös ammattilaisten näkökulmasta. Käytännössä olen aika lailla pyrkinyt unohtamaan asian. Se on tosin vaatinut aktiivista unohtamista; ei käynyt niin, että kaikki olisi unohtunut lapsen synnyttyä.
 
Tinka on jo harjoitellut kannustushuutoja peleihin! 
Muuten minut on hiljalleen valtaamassa ihmeellinen rauha. Tuntuu, että vuosien hektisyyden jälkeen olen vihdoin pysähtynyt. Olen tässä ja nyt ja ainoa tehtäväni on huolehtia tästä pienestä ihmisestä. Aion suorittaa tehtävääni huolellisesti ja nautinnolla. Aion keskittyä toistaiseksi vain meihin kahteen ja arkeemme täynnä pieniä ihmeitä. Sillä lapseen ja häneen kohdistuvaan rakkauteen liittyy jotakin ihmeellistä. On niin suuri ihme, että minulle on suotu tällainen onni. Että minulla on täydellinen lapsi rakastamani ihmisen kanssa. Voiko maailmassa enää suurempaa ihmettä olla?

Kommentit

Paljon onnea perheenlisäyksestä! :)
-samuel- sanoi…
Onnea!
Anonyymi sanoi…
Oi kuinka suloinen kirjoitus!
Suuresti onnea koko perheelle. Itse tulin äidiksi aikoinaan 19 vuotiaana, 11 vuotta sitten eikä tähän mennessä elämääni ole vastaan tullut yhtä tärkeää ja arvokasta tehtävää kuin äitinä olo. Haastavaa mutta äärimmäisen palkitsevaa. Nauti äitiydestä täysillä ja kaikkea hyvää teille! <3
-Marika-
PetraBettina sanoi…
Voi kiitos paljon! Haasteita varmasti riittää, mutta onhan tämä ihanaa aikaa kyllä :)
Luin sun synnytyskertomuksen nyt uudestaan ja huh..aika paljon yhtäläisyyksiä löytyy! Mulla tosin avautumisvaihe oli aika nopea. Aikamoinen kokemus..kirjottelen omaan blogiin pian enemmän..
PetraBettina sanoi…
Mielenkiinnolla lueskelen sun tarinaa kun ehdit kirjoitella!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Synnytyskertomus - viikko sairaalassa

22.5.2017

Olin kovasti psyykannut itseäni siihen, että tämä toinen synnytys sujuisi ensimmäistä paremmin ja nopeammin. Tekisin kotona kaikkeni, jotta jaksaisin olla siellä supistusten kanssa mahdollisimman pitkään. Kaikki menisi hyvin ja olisin pian vauvan kanssa takaisin kotona.
No, asiat eivät aina mene kuten toivoo tai suunnittelee, varsinkaan näissä lastensaamisasioissa. Kipeät supistukset alkoivat viikko sitten tullen aina silloin tällöin yksittäisinä tai muutamina peräkkäisinä. Yhtenä yönä säännöllisiä supistuksia tuli viiden tunnin ajan, kunnes ne sitten lopahtivat. Tämänkin jälkeen aina silloin tällöin sai keskittyä hengittelemään ja pohtimaan, että nytkö..? Mutta ei. Sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä parin tunnin tiheämpiän supistelujen jälkeen menivät lapsivedet. Soitto synnärille, josta kehotus siirtyä paikan päälle. Koska supistukset loppuivat siihen, lähdin yksinäni autolla liikkeelle. Enpä olisi ajatellut, että ajan itse synnärille, kun aika tulee, heh. Puol…

Vauvaperhe matkalla - Teneriffa ja Sunwing Fanabe Beach

Näin ensimmäisen lapsen kanssa tehdyn ulkomaan matkan jälkeen täytyy todeta, että kyllä tuollainen pieni ihminen muuttaa elämää aika lailla! Ensin jo Fitness Classicissa totesin, että enää ei taida ikinä tulla aikaa, kun pystyisin 110 % keskittymään johonkin asiaan. Osa minusta on aina Tinkan kanssa. Aina.

Matkalla taas huomasimme hyvin konkreettisesti sen, miten kaikki tehdään lapsen ehdoilla. Siis ihan kaikki. Ei kuulkaa paljon löhöilty auringossa tällä lomalla. Saati että olisi nautittu drinkkejä rauhassa terassilla. Tai edes vietetty niitä omia hetkiä kuntosalilla. Pääsin treenaamaan tasan kerran, että sillä lailla!

Menomatka Teneriffalle sujui hyvin. Tinka leikki sylissäni ja seurusteli kanssamatkustajien kanssa. Unta haettiin jonkin aikaa, mutta sitten hän nukahti syliini ja otti melkein parin tunnin unet. Kaiken kaikkiaan matka sujui ongelmitta.

Kuljetin Tinkaa lentokentillä ja busseissa kantorepussa eikä meillä ollut omia rattaita ollenkaan mukana. Olimme varanneet hotelli…

Ensimmäinen puolimaraton!

Viikko sitten tähän aikaan olin juuri lähtenyt urakoimaan 21 kilometriä juosten. Taisin tehdä varsinaisen päätöksen lähtemisestä edellisenä iltana, jolloin hain kaupasta riisikakkuja ja totesin, että kaipa tässä vois jotain yrittää tankata...


Valmistautuminen oli siis maailman huonoin. Olin juossut alkuvuoden aikana tasan kolme lenkkiä. Toki liikun muuten suuria määriä ja vedän esim. Attackia vähintään kerran viikossa (Attackhan on tavallaan "juoksutunti"). En ollut oikeastaan huolissani kuntoni puolesta, sillä vuosien runsaan liikkumisen ansiosta luotin peruskuntooni kyllä. Sen sijaan kroppani on alkanut ilmoitella, että alkaa saada tarpeekseen tästä rääkkäämisestä. Kärsin viikon ajan kovista kivuista toisessa kyljessä ja rintakehällä. Olo oli toisinaan kovinkin tuskainen ja liikkuminen hankalaa. Lääkärin diagnoosi oli, että selkäjumi, joka tavallaan vetää etupuolelle. Diagnoosi taisi pitää paikkaansa, sillä rintakivun helpotettua kipu siirtyi noidannuolen tyyliseksi kivuks…