Elämäni vuosi

Vuosi 2013 oli huikea. Kisamenestystä se ei tuonut, mutta onnea monella muulla eri saralla kyllä. Niin paljon kaikkea mahtui yhteen vuoteen, ettei varmaankaan ihan heti yhtä mieletöntä vuotta kävele vastaan.

Koko vuosi on treenattu kovaa.
Häämatka taisi olla ainoa pidempi breikki treeneistä
eli onnistunut treenivuosi takana.

Vuoden alussa osallistuin Naisyrittäjyyskeskuksen valmennukseen ja vietin mielenkiintoisia viikonloppuja yrittäjyyttä opiskellen ja pohtien. Sain noista viikonlopuista hirveästi ja ne opettivat paljon niin yrittäjyydestä kuin itsestänikin. Koko kevään tein liiketoimintasuunnitelmaa ja laskelmia sekä vierailin yritysneuvojien luona ja huhtikuussa pääsin sitten laittamaan oman toiminimen pystyyn. Tämä oli vuoden ensimmäinen kohokohta.

Leireilemässä muiden tulevien yrittäjien kanssa

Katrin kanssa kuvailtiin nettisivuille materiaalia

Kuva: Katri Tamminen

Kuva: Katri Tamminen

Alkuvuodesta treenattiin ahkerasti Marjon kanssa, jota autoin valmistautumaan Fitness Classiciin. Kisa meni mukavasti, sillä voitto tuli. Itsestä oli mukavaa olla välillä lavan takana huoltajankin roolissa. Samalla tuttuja asioita piti miettiä hieman eri tavalla, sillä jokainen kilpailija on erilainen ja dieettikin piti toteuttaa yksilöllisesti. Marjo on kuitenkin kokenut kilpailija ja lisäksi hyvä ystäväni, joten yhteistyömme toimi loistavasti.

 

Kevät oli Marjon kisojen lisäksi jännittävää aikaa, sillä kiekkofanaatikko sai vihdoin seurata oman joukkueen finaalitaistoa. Hermoja raastavia matseja seurattiin sydän sykkyrällä. Erityisesti mieleen jäi viides finaali, joka eteni Tampereella aina kolmanteen jatkoerään eli vasta ottelun kuudes erä toi ratkaisun. Kotiin matkattiin puolen yön maissa (dieettiläinen oli kuolemassa jo nälkään) ja koko matka Tampereelta Poriin tööttäiltiin muille matsissa olleille ja tien varrella pomppiville porilaisille. Ihme touhua. Mutta mestaruus tuli ja pääsihän tuota mestaruuspyttyä itsekin halailemaan.

 

Retropaita eli aito pelipaita jokusen vuoden takaa + tuore pokaali

 

Porihallin pukuhuone, jossa tuli ihan pari kertaa vuoden aikana vierailtua.
Sali tuntuu jo kodilta, vaikka Kuopion Gym 99:lle on edelleenkin toisinaan ikävä.

Juhannus

Juhannus oli ja meni ja dieetti jatkui. Lähtöpaino oli korkea ja alussa kiloja karisikin varsin hyvin. Kesällä olo alkoi olla jo suht kevyt. Dieetti alkoi maaliskuun puolella, joten koko kesä meni lenkkiä paahtaessa ja kanoja punnitessa.

Lähtökuntoa



Kesällä dieetti alkoi jo purra.

Siskon kanssa treenailemassa

Muutama tunti tuli taas salin puolella vietettyä...

 

Ehtihän sitä kesän aikana vähän jotain muutakin tekemään. Käytiin Helsingissä rokkaamassa ja kotikaupungissa jazzeilla. Muuten päivät olivat kyllä aivan täyteen buukattuja. Tein töitä kahdeksasta neljään joka päivä eli aamuaerobiselle heräsin usein jo viideltä. Joskus salitreenikin piti tehdä aamulla, jos ilta oli täynnä ohjelmaa. Iltaisin ohjasin tunteja tai väänsin omia treenejä tai tapasin toiminimeni asiakkaita. Kotiin päästyä seuraavan päivän kuteet ja eväät valmiiksi ja kuolemanväsyneenä nukkumaan.

Muistan kärsineeni jatkuvasta univelasta ja miettineeni, että vuorokauden tunnit eivät nyt vain kertakaikkiaan riitä. Odotin jotakin itsestään tapahtuvaa muutosta tilanteeseen, mutta (yllättävää kyllä) sellaista ei tullut. Olen jo kohtalaisen monta kertaa polttanut kynttilää molemmista päistä, mutta ikinä en vain opi. Tällä kertaa homma päättyi epäonnistuneeseen kisaan, että jokohan se oppi menisi perille?



Rokkaamassa Rock the beachillä Danko Jonesin tahtiin.

Jazzeille piti varustautua omalla kylmälaukulla, mutta perinteisten suolakeksien
ja viinipullojen sijasta nautittiin broilersalaattia ja muita dieettieväitä.

Suurin työrupeama päättyi kisoja edeltävänä perjantaina eli ihan ei mennyt putkeen täysillä kilpailuun keskittyminen. Koko valmisteluviikko oli tuskainen. Kunto ei edennyt ja stressasin aivan hillittömästi. Stressaaminenhan tunnetusti auttaa asiaa. Päätin kuitenkin nauttia kisasta ja toivoa vain SM-kisapaikkaa, jotta saisin kiristellä kuntoa vielä muutaman viikon.

Ensimmäinen kisa Jyväskylässä oli kova pettymys.

No, Jyväskylässä tuli turpaan niin, että soi. Eliminaatiokierrokselta kotiin. Ihan niin kuin joku olisi oikeasti lyönyt nyrkillä päin näköä. Tavoitteet olivat pilvissä, mutta alas tultiin niin, että rytisi. Kisan jälkeen olin jo luovuttamassa koko kautta, mutta lähipiiri kannusti jatkamaan seuraavan päivän Tampereen kisaan. Ajettiin siis puolison ja huoltajani Marjon kanssa takaisin Poriin, josta seuraavana aamuna sitten Tampereelle.

Pohdinnassa jatkotoimenpiteet Jyväskylän kisan jälkeen.

 

Tampereella

Marjon kanssa osat vaihtuivat.
Valmentamisen sijasta vain Marjo huolehti kaikesta kisalookin liittyvästä,
kuten hiuksista ja meikeistä

Kuva: Bodylehden Galleria
Tampereella kunto oli hieman kuivempi, mutta jäi sijan finaalista ja SM-kisapaikasta.

Fiilis oli jotenkin surkuhupaisa ja suurin pettymys oli jo ehditty nieleskellä.

Kisan jälkeen kilpailijat kävivät vuorotellen kummastuttamassa läheisen
puiston ihmisiä kuvauksillaan.

 

Tampereen jälkeen SM-kisapaikkaa olisi voinut metsästää vielä seuraavana viikonloppuna Oulusta, mutta jätin leikin kesken. Olen jälkeenpäin miettinyt, että toki sieltä jatkoon päästyä kisa olisi taas alkanut puhtaalta pöydältä, mutta turha sitä on jossitella. Oulun kisojen kanssa samaan aikaan juhlittiin parhaan ystäväni häitä, joissa toimin kaasona. Päätin siis hoitaa edes yhden homman kotiin ja siirtyä kisaajasta kaasoksi. Päätös ei harmita. Tampereen jälkeen olin jo luovuttanut, joten en olisi jaksanut rutistaa Ouluun. Tuntuu olevan aika paljon korvien välissä tämä laji, vaikka fysiikkalaji onkin.

Kaasona toimimisen jälkeen vaihdoin puolestani morsiamen kanssa rooleja ja hänestä tuli minun kaasoni. Oli aika siirtyä suunnittelemaan loppuvuoden kohokohtaa eli hääpäivää. Sitä ennen vietettiin kuitenkin ikimuistoiset polttarit, joissa tyyliini sopivasti pääsin luennoimaan ravitsemuksesta, harrastamaan painonnostoa, kuuntelemaan kiekkomatsia ja viettämään aikaa maailman parhaiden ystävien kanssa.

Ikimuistoinen polttaripäivä.

Lokakuussa oli sitten häiden vuoro. Olin etukäteen sanonut, että tuskin hirveästi hääjärjestelyistä stressaan, sillä en ole järjestelijätyyppi eikä minua kiinnosta onko meidän häissä luonnonvalkoiset vai puhtaan valkoiset servetit (oli punaista, mustaa ja valkoista Ässien mukaan...). Koko vuoden ajan ihmiset kyselivät jännittämisestä, järjestelyistä ja lisäksi ounastelivat, että kyllä jossain kohtaa alan stressaamaan, ainahan morsiamet alkavat. No, puolisoni kyllä totesi tähän, että "ette tunne tätä morsianta". Ja niinhän siinä kävi, että kaikki järjestelyt sujuivat mahdollisimman vähällä vaivalla ja ilman stressiä. Paljon kiitosta tästä tietenkin kuuluu puolisolle sekä kaasoille, joiden ansiosta oma työpanokseni oli varsin minimaalinen.

 

Koko ajan tärkeintä oli se, että ihmiset tulisivat viihtymään. En usko, että loppuun saakka suunniteltu, pikkutarkka koristelu on tähän ratkaiseva tekijä vaan yleinen tunnelma, ruoka, juoma, bändi ja ohjelma. Kaikki muu on täysin toissijaista. Sen vuoksi emme tuhlanneet aikaa erityisten koristelujen keksimiseen vaan yksinkertaisesti menimme aika monessa kohtaa siitä, missä aita oli matalin.

Hääautonamme toimi vanha linja-auto.

Hääparin pöytä

Ruoat by Miittinki

Kaikki hääkuvat: Katri Tamminen

Hääpäivä oli kaikin puolin onnistunut ja ihana. Ja tietenkin 14 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen koko elämä muuttui sen jälkeen, kun pappi sanoi aamen. Tai sitten ei. Mikään ei muuttunut, sillä sukunimenikin pysyi samana. Sen verran naisasianaista minusta löytyy, että vuonna 2013 ei mielestäni naisen tarvitse ottaa miehen sukunimeä. Varaan kuitenkin option muuttaa sen vielä joskus myöhemmin, mikäli siltä alkaa tuntua. Epäilen kyllä. Minä olen minä ja hän on hän, vaikka naimisissa ollaankin.

 

Häiden jälkeen vielä pari työpäivää ja sitten kohti Yhdysvaltoja ja vajaan kolmen viikon häämatkaa. Olihan tuo varsin hieno reissu, joten eiköhän USA houkuttele meidät luokseen vielä muutaman kerran uudelleenkin.

Vuosi vaihtui rauhallisesti ystävien seurassa. Summattiin siinä vuotta, että perustin yrityksen, Ässät voitti mestaruuden (joka oli periaatteessa yhtä todennäköistä kuin helvetin jäätyminen) ja menin naimisiin. Sellainen vuosi sitten. Tatuointilahjakortti odottaa eli tämä vuosi tullaan kirjaamaan ihooni ikuiseksi muistoksi. Vuotta voisi kommentoida porilaisittain hienoimmalla kohteliaisuudella: ei huono.

 

Mitä sitten tapahtuu ensi vuonna? Toivottavasti kaikki tämä hyvä ei ole enteillyt sitä, että nyt suunta muuttuu ja koko ensi vuosi on yhtä tuskaa. Vuosi ainakin alkoi suhteellisen heikosti; heräsin klo 14.30 (siis mitä? alkoholiton juhlija nukkui koko päivän, en tajua..) ja elämääni pohtiessani totesin, että tässä on menoillaan kolmenkympin kriisi, ammatillinen kriisi, taloudellinen kriisi sekä kaiken päälle tukkakriisi. Että hyvältähän tämä vuosi näyttää. Jep jep.

Todistettavasti talviurheilemassa!
(kummitytön ansiota)

Treeni ainakin kulkee, että jotakin positiivista! Toivotaan kaikkien muidenkin kriisien helpottamista ja sitä, että ne kuun lopussa odottavat synttärit eivät tulisikaan lainkaan. En ehkä vanhene enää vaan olen ikuisesti 29. Hyvä suunnitelma.

Loistokasta vuotta!