maanantai 6. toukokuuta 2013

Älä laihduta - paitsi jos olet fitnessurheilija

Tänään on Älä laihduta -päivä. Sopii vähän huonosti tähän dieettiin.

Päivällä on kuitenkin oikea tarkoitus. Syömishäiriöliitto kertoo sivuillaan näin:

Kansainvälinen Älä laihduta -päivä (International No Diet Day) tukee oikeutta voida hyvin koosta riippumatta. Päivä tähtää ennen kaikkea oman itsensä ja kehonsa hyväksymiseen sekä oman kokonsa arvostamiseen. Laihdutuskeskeinen kulttuurimme on luonut käyttäytymis- ja ajatusmalleja, jotka hallitsevat monien ihmisten elämää. Älä laihduta -päivä antaa mahdollisuuden purkaa näitä ajatusrakennelmia ja luoda positiivisempaa, lempeämpää asennetta itseänsä kohtaan.
Suomessa Älä laihduta -päivän on lanseerannut Turusta käsin toimiva Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry, joka kampanjoi asian puolesta jo kuudetta kertaa. Valtakunnallisena päivää vietetään neljättä kertaa.


Näin fitnessurheilijanahan sitä toisinaan laihduttaa ihan tosissaan. Dieetin tarkoituksena on tiputtaa kehon rasvaprosentti mahdollisimman alas, niin alas että se on jo naiselle melko luonnoton tila. Dieetin lopulla nähdään nälkää ja tehdään kummallisia suola-nestekikkailuja, jotta saadaan ensin neste pois ja sitten lihakset pumpattua tiettyyn kuntoon. Kaiken tämän jälkeen vedetään päälle kunnon maalit ja noustaan lavalle korkokengissä. Urheilusuoritus on lihasten pullistelua tai tietynlaisten asentojen esittämistä. Senttejä tai aikoja ei mitata. (ja kaiken tämän vuoksi meitä saa ylenkatsoa)

Miten näin luonnottoman lajin edustaja voi olla ravitsemusterapeutti ja kannustaa olemaan laihduttamatta ja suosimaan terveitä elämäntapoja? Entä miten voin jopa auttaa ihmisiä toteuttamaan tätä lajia, eikö se sodi muuta työtäni vastaan?

Tämä laji opettaa kilpailijalle ihan hirveästi omasta kehosta, omasta hyvinvoinnista sekä ravitsemuksesta ja oman kropan reagoimisesta siihen. Elimistön viestejä oppii kuuntelemaan aivan eri tavalla. Ravitsemuksesta opitaan perusasiat ilman sen kummempia kikkailuja tai erityisiä luolamiesruokavalioita. Treenin, ravitsemuksen ja levon suhde tulee tärkeäksi.

Saamme osaksemme arvostelua, koska haluamme tietoisesti muokata kroppaamme ja se ei kuulemma ole urheilua. Jos kroppa muokkautuu urheilun vuoksi, se on ihan sallittua. Viikkooni kuuluu lenkkeilyä, jumppia, venyttelyä, kuntosalitreeniä, kehonhuoltoa, hierontaa ja tietynlaista ravintoa. Mutta urheilija en ole. Kummallista.

Offilla olen painoindeksin normaalirajojen yläpäässä, jopa yli. Se ei haittaa, olen tyytyväinen enkä laihduta. Dieetillä laihdutan, vaikka olisi Älä laihduta -päivä.

Näen ristiriidan mutta en ymmärrä sitä. Jos fitnessurheilu altistaa syömishäiriölle, on se ymmärretty väärin. Päinvastoin fitness opettaa terveellisiä ruokailutottumuksia myös kisakauden ulkopuolelle. Näin rohkenen väittää. Fitness saa minut olemaan tyytyväinen itseeni ja kehooni, vaikka offilla painaisin välillä jopa lähemmäs 80 kiloa. Olen tyytyväinen siihen, että kehoni on hyväkuntoinen ja toimiva, siitä näkee että rakastan urheilua ja saattaahan siitä näkyä myös, että olen ollut ruoka-aikaan kotona, mutta eikös pidäkin syödä hyvin, että jaksaa? Ruoka on nautinto. Aina, joka aterialla.

Ja tämä "fitnessbuumi" vaikuttaa osaltaan siihen, että naisetkin haluavat näyttää ennemmin treenatuilta kuin laihoilta. Ehkä kauneusihanne on siltä osin muuttumassa terveempään suuntaan. Urheilullinen keho on nykyään kaunis. Ei tarvitse niinkään tuijottaa vaakaa vaan voi etsiä merkkejä treenaamisen vaikutuksista.

Ja ei, kaikkien ei tarvitse näyttää treenatulta. Kaikkien ei tarvitse käydä salilla. Kaikkien ei tarvitse osua painoindeksin normaalirajoihin. Jokainen löytää ilon liikunnasta omalla keinollaan. Jokaisen tulisi myös löytää tietynlainen tyytyväisyys kehoonsa.

Mutta fitness ei ole yhtään vähemmän urheilua kuin muutkaan lajit.

Ensi vuonna perustan Älä morkkaa fitnessurheilijaa -päivän.


Edit. Aina en ole kokenut näin. Joskus olen todella taistellut kokoni ja ajatusteni kanssa. Jos koet samoin, älä epäröi hakea juttuseuraa. Jokaisella on oikeus hyvään oloon itsessään.

5 kommenttia:

Leena Putkonen kirjoitti...

Fitness-urheilumorkkailu ei ole meidän blogin todellinen pointti ja tämänkin olen monta kertaa niin blogissa kuin kommenttiosiossa yrittänyt sanoa. Fitness-sana on meidän blogissa siepattu tarkoittamaan kuntoilua.

"Älä laihduta" - päivä on niin paljon enemmän kuin laihduttamista ja mielestäni olisi hyvä, että Syömishäiriöilitto saisi siihen yhteistyökumppaneita muista järjestöistä, jotta se ymmärrettäisiin olevan muutakin kuin marginaalitapausten juttu.

Fitness, kuten kovin moni muukaan urheilu, opettaa valitettavan vähän rennosta syömisestä ja itsensä hyväksymisestä. Jos itse harrastajien pää kestää, se, miten ne heijastu yhteisöön, ei sitten olekaan ihan niin tervettä. Eli taas puhun tässä ilmiönä, en yksilöiden asenteista.

Fitness-urheilu ei todellakaan johda siihen, että kauneusihanne on muuttamassa terveempään suuntaan. Se, kuten mikä tahansa itsensä muokkaukseen tai laihduttamiseen tähtäävä mission tarkoitus on saada ihmiset olemaan tyytymättömiä itseensä, jotta he ovat sen jälkeen pitkälti markkinavoimien riepoteltavissa.

Oli todella hienoa päästä kuuntelemaan sosiaalipsykologin luentoa tutkimuksistaa tällä saraalla eilen ja ymmärtää, että joku muukin, ihan eri alan ammattilainen, näkee nämä asiat hyvin samalla lailla.

Omat näkemykseni laihduttamisesta perustuvat pitkälti potilastyössä opittuun. Opin yhtä paljon nuorilta syömishäiriöisiltä (ali- tai ylipainoisilta) kuin 60-vuotiailta rouvilta ja herroilta. Ja se, mikä siellä elämäntapojen pulmana useimmiten on, on heikko itsetunto ja yhteisön paineet siitä, minkä kokoinen ihmisen tulisi olla, ollakseen hyväksytty.

Yt. Leena

Lina Patrikainen kirjoitti...

No näin juuri, Petra. Olen samaa mieltä kanssasi, mutta ymmärrän erittäin hyvin myös tuon kommentin kirjoituksesi alla. Itseäni hieman ärsyttää se, että laihduttamisen oikeutukseen (siis siihen, ettei leimaudu syömishäiriöiseksi tai väärät arvot omaavaksi pintaliitäjäksi) tarvitaan aina joku laji kuten fitness tai joku muu sellainen jalo päämäärä josta saa kisoissa mitalin tai muuten vain ammatillista menestystä. En tajua miksei laihduttamisen syynä voisi olla myös joku muu itselle hyvänolon tunnetta tuottava asia kuten esim. se että haluaa näyttää hyvältä vaikka maitokaupassa. Rakastan itseäni ja omaa kroppaani paljon ja se ei ole ristiriidassa laihduttamisen kanssa. Tätä nämä "älä laihduta"-intoiijat eivät tajua. "Älä laihduta" on hyvä sanoa anorektkolle, siis psyykkisesti sairaalle ihmiselle. Se on TÄYSIN eri asia, kuin sanoa tuo käsky normaalille terveelle ihmiselle. Olen esteetikko. Haluan näyttää hyvältä ja oman makumieltymykseni mukaisesti näytän parhaimmalta silloin kun olen hieman hoikempi. Ja siihen tarvitaan laihduttamista. Se on karu totuus. Mutta vissiin pitäisi alkaa fitness-urheilijaksi tai balettitanssijaksi. jotta tämä tmmöinen laihdutushömpötys olisi yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. Kannatan siis laihduttamista, koska se tervehdyttäisi länsimaista yhteiskuntaamme merkittävästi. Itse en siihen hirveän helposti pysty, koska rakastan ruokaa niin paljon, mutta pyrkimys on siihen suuntaan. Ja välillä se onnistuukin. Haluan toivottaa vilpittömästi onnea kaikille laihduttajille!

PetraBettina kirjoitti...

Jos eläisimme ihannemaailmassa, ainoastaan sairaalloisen lihavat laihduttaisivat ja kaikki me muut olisimme tyytyväisiä itseemme juuri tällaisena kuin olemme.

En silti ymmärrä miksi en saisi yrittää muokata kroppaani. Koska teen sen yhteiskunnan normien vuoksi? Koska olen silloin markkinavoimien vietävissä? Koska en samaan aikaan voi olla tyytyväinen ja muokata kroppaani? En voi tehdä mitään omasta tahdostani vaan olen aina jonkin asian vietävissä?

Ja nyt kun harrastan fitness-urheilua, on ainoa tarkoitukseni saada muut ihmiset tyytymättömiksi kehoihinsa. Jotta hekin olisivat markkinavoimien vietävissä.

Ymmärrän pointin, mikä ihmisillä on tätä lajia kohtaan (ja tämä ei Leena koskenut ainoastaan teidän blogianne, törmään tähän muutenkin, nykyään tosin vähemmän). Mutta että itsensä muokkaaminen olisi jotenkin väärin, sitä en ymmärrä. Ja Lina on oikeassa siinä, että normaalipainoinen ei saa enää sanoa laihduttavansa. Ei saa, koska pitää hyväksyä itsensä. Vain ylipainoiset saavat laihduttaa.

Ja onko niin, että omaan silmään ja omaan makuun ei voi luottaa, jos se oma silmä on sitä mieltä, että haluaa laihtua. Laihuus on siis aina yhteiskunnan asettama mitta, ei riippuvainen omasta mielipiteestä?

Älä laihduta -päivä ei nyt sinänsä liittynyt kovin oleellisesti tähän asiaan, tarjosi vain hyvän pohjan tuolla lauseellaan. Muuten päivä on paikallaan eikä minulla ole siihen sanomista.

heidi kirjoitti...

Hmm, työnnänpä minäkin lusikkani soppaan kun olen syömishäiriön sairastanut ja keholajia harrastan. :D

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että fitness/kehonmuokkaus ylipäätään on väärä tai ainakin kammottavan kivinen reitti lähteä hakemaan parempaa itsetuntoa tai korjaamaan sitä kautta jotain täysin muuta, kehonmuokkaukseen liittymätöntä asiaa. Jos syystä tai toisesta ihminen on sisältä täysin sekaisin; palaset ovat levällään ja hujan hajan, sitä luontaisesti etsii jonkinlaista turvasatamaa. Kehonmuokkaus voi olla jollekulle sellainen juttu.

Koko sairasteluni ajan (6 vuotta) treenasin salilla, ja kovaa. Myös toipumisvaiheessa. Jossain vaiheessa yritin valjastaa treenin toipumisen tueksi ja käsinojaksi; salilla käynti jos mikähän nostaa itsetuntoa! Kumma kyllä, niin se ei tehnyt. Niin kauan, kun en oikeasti käsitellyt oikeita ongelmiani. Vasta sitten kun sain omat asiani kuntoon pääni sisällä, treenaaminenkin alkoi tuntua vapaalta ja vapauttavalta; oikeasti hyvältä.

En sano, että jokainen fitnessurheilija/kehonmuokkausta harrastava olisi päästään sekaisin. :D Tai että lajivalinta olisi tapa käsitellä omia mustia aukkojaan. Joillekin se vain valitettavasti on sellainen ja jos omasta elämänhistoriasta löytyy pienempiä tai vähän isompiakin traumoja, saattaa harrastus lipsahtaa terveestä vähemmän terveeksi. Tai sitten ei.

Keholajit tulevat aina olemaan arvostelun kohteena ja se on mielestäni jokaisen harrastajan myös hyväksyttävä. Laji ei sovi kaikille; kuten sanoin, osalla ohjat eivät pysy käsissä - toisille taas laji sopii kuin nenä naamaan. On totta, että ns. fitnessbuumi on tietyssä mielessä muovannut kehoihannetta parempaan suuntaan, mutta toisaalta vastapainona rinnalle on noussut kisakunnon ihannointi; en usko, että läheskään kaikki ymmärtävät ettei kisakunto ole ympäri vuoden ylläpidettävä kunto saati tavoiteltavan arvoinen jo terveydellisistä näkökohdista.

Kannatan ajatusta, että puhuttaisiin enemmän pehmeästä lähestymistavasta. Treenata voi kovaa sekä tavoitteellisesti ja silti kohdella itseään lempeästi; jostain syystä nämä kaksi asiaa aika usein erotetaan toisistaan.

..polveilipa tämä laidasta laitaan.. :D

PetraBettina kirjoitti...

Kiitos kommentista Heidi! Olen samaa mieltä, ettei fitneksellä kannata yrittää korjata jotain pielessä olevaa, se ei tule onnistumaan.

Ehkä itse ennemminkin haluaisin saada ihmiset ajattelemaan, ettei fitness aina automaattisesti tarkoita vääristynyttä käsitystä itsestään, vartalostaan tai ravitsemuksesta. Joillekin se voi olla vain urheilulaji muiden joukossa. Mutta totta, ei sovi kaikille.

Kisakunto on äärimmäistä ja osin illuusio (värit, nesteet, pumppaus yms.). Sen ei tulisi olla kenenkään tavoite. Toki ymmärrän, että laji tällaisia illuusioita luo ja meidän pitäisi selkeämmin korostaa kisakunnon eroa normaalikuntoon.

Treenata kovaa ja tavoitteellisesti mutta kohdella itseään lempeästi. Tuo kuulostaa äärettömän hyvältä.