Niin siis tiedättekö, että on tämä kyllä ihan hullun hommaa. Tämä harrastus meinaan. Tai kaikkihan sen jo tiesi, että tämä hullu harrastus ei jää treenisalille vaan seuraa mukana joka ikiseen elämän pieneen sopukkaan tällä hetkellä. Mutta ei se haittaa. Tämän hulluuden toteamisen aiheutti se, että kilpailijalistat julkaistiin eivätkä ne olleet taaskaan yhtään viime vuosia runsaslukuisemmat fitness-sarjan osalta. Lappeenrannassa meitä on neljä ja jos kaikki karsintakisan käyneet jatkavat SM-kisoihin, on meitä siellä viisi. Viisi! Siis mitä hittoa? Miksei ketään kiinnosta vaparin tekeminen? On se nyt kummallista.
No mutta, kisasta tulee kyllä kova tälläkin osanottajalistalla. Mirkan ja Johannan aiemmat vaparit nähneenä tiedän, että huippumenoa on ainakin heiltä varmasti tulossa. Yritetään siis korvata tasokkaalla kilpailulla se kilpailijoiden määrä :) Olisi se kuitenkin hienoa jos joskus saataisiin tämänkin sarjan suosiota nostettua. Ehkä joskus.
Kunto on mennyt eteenpäin mutta hirmuisesti on vielä töitä tehtävänä. Elämä pyöriikin täysin tällä hetkellä töiden ja treenien ympärillä. Haaveet gradun eteenpäin viemisestä olen hylännyt ja todennut, että se saa jäädä odottamaan lokakuun loppua. Suunniteltu aikataulu menee täysin plörinäksi, mutta ei voi mitään. Aivokapasiteetti ei nyt riitä. Vapaa-aika on kortilla ja usein on uusia ryhmäliikuntatunteja suunniteltavana niinä hetkinä. Lisäksi kaverit ovat kertoneet, että kotosallakin pitäis jotain ihmeen kotitöitä joskus tehdä. Tiedä häntä sitten. Olen ottanut tavaksi iltaisin töistä tullesta istahtaa sohvalle ja olla tekemättä mitään. Enkä edes ole kokenut huonoa omatuntoa. Se taas johtuu siitä, että perustelen itselleni, että dieetillä tarvitsee myös lepoa ja urheilijan pitää huolehtia myös rentoutumisesta. Hah. Toimii.
Täällä on muuten kuumetta ilmassa. Mutta siis lähinnä asuntokuumetta ja sen sellaista. Sellainen kummallinen pesänrakennusvietti on iskenyt. Ja ongelma vain paheni viikonlopun Porin reissulla. Minussa esiintyy huolestuttavavia aikuisuuden merkkejä, joita vastaan olen aina kapinoinut. Olen aina väittänyt etten vielä vuosiin halua omaa punaista tupaa, perhettä, koiraa ja farmariautoa, mutta kas, ihmeitä näköjään tapahtuu. Tai siis ihminen tulee vanhaksi, muuttuu tylsäksi ja alkaa haluamaan samaa mitä niin monet muutkin ihmiset; aloilleen asettumista ja perheen perustamista. Ilmeisesti luonto tekee tehtävänsä. Olen ollut vakuuttunut, että minusta ei tule tyypillistä aloilleen asettautuvaa kolmikymppistä ja juuri sellainen minusta on nyt tulossa. Mitä hittoa? Miten tässä näin kävi ja mihin tästä saa valittaa? Ja onko tämä oikeastaan edes huono asia? Pitääkö elämässä edes haluta kovin erikoisia asioita vai riittäisivätkö ne ihan tavalliset haaveet? Punainen tupa, perhe ja koira (siis kissa)?
Hattu on kyllä tungettu täyteen jäitä, sillä vielä pitäisi jaksaa viimeinen rutistus opiskeluja ennen kuin voi haaveilla muuttamisesta tai yhtikäs mistään muusta. Toiveammattini kun ei ole gradua vaille valmis maisteri vaan ihan oikeasti haluaisin vuoden sisällä valmistua. Pitääpä nauttia siis viimeisestä villistä opiskeluvuodesta! (Hirmu villiä onkin ollut, olen ollut yksissä opiskelijabileissä - ja sielläkin selvin päin )
Ja nyt pitää nauttia päiväteestä ja rahkasta ja sen jälkeen ihmisten liikuttamisesta! Loppuillan ajattelinkin sitten istua sohvalla ja ehkä tuijottaa televisiota (sillä urheilija tarvitsee paljon lepoa ;)). Hauskaa heinäkuuta!
Kommentit
Hyvä että muistat levätä. Kävin keväällä lihavuustutkijoiden seminaarissa ja siellä juuri korostettiin levon merkitystä ;)
Ja hei, kuulin tuosta seminaarista ja pohdinkin sitä, että kun toisinaan kärsin unettomuudesta, niin olenko nyt "altis" lihomaan.. Kompensoin siis unettomuuttani lepäämällä muuten paljon. Lisää hyviä syitä löhöämiselle :)
Että ehkä voisit ollakin altis, jos et kiinnittäisi huomiota siihen, mitä syöt? :)
Eli luulisin että karsintojen menestyksestä sitten riippuu kummassa sarjassa hän kisaa lokakuussa. Eli ehkä meitä onkin 6!!! :D (aika säälittävää sekin. Tehdään siitä sit ees helkkarinmoinen skaba!)