Epäonnistuminen, avautuminen ja piste.

7.8.

Nythän tästä ei tule yhtään mitään. Kunto tuntuu aivan äärettömän pehmeältä. Ja samaa todistaa vaakakin. En ymmärrä. En kerta kaikkiaan ymmärrä. Näin paljon työtä takana ja homma menee huonompaan suuntaan. Ei se voi olla mahdollista. Miten se on mahdollista?

Mietin jo kannattaako edes kisata. Kilpailu on kolmen päivän päästä ja mietin tällaista! Kunto näyttää lähinnä siedettävältä rantakunnolta eikä ole siis lähellekään kisakuntoa. Miten näin on voinut käydä? Paino on nyt enemmän kuin kuukausi sitten. Tyhjennys ei toimi ja yltyvä stressaaminen vain pahentaa tilannetta. Kokeilen kisabikineitä ja mietin kehtaanko mennä lavalle. Mietin miten isolta norsulta näytänkään.

En nimittäin halua kuulla kisan jälkeen arvioita siitä, kuinka olin auttamattomasti liian pehmeä. Liika pehmeys kuulostaa itsekurin puutteelta. Ja sitä en kyllä myönnä. Mikä tälle siis on selitys? Liian kova stressi? Liian vähän unta? Liikaa actionia suhteessa dieettiin? Toisaalta ihan sama, mikä se selitys on. Tämä kunto on ja pysyy, ja vitutus senkun kasvaa.

Pitää alkaa siis tekemään back up –plania siitä, että sunnuntaina pitääkin kisata Tampereella. Mikä ei kuulosta kovin houkuttelevalta, sillä jos ei ole ekassa kisassa kuuden parhaan joukossa, niin onko mahdollisuuksia enää SM-kisoissa? Kolmessa viikossa ei kai kuitenkaan ihan ihmeitä tehdä?

Mutta kai sitä näillä mennään. Enää ei voi tehdä muuta kuin noudattaa vikan viikon ohjeita ja toivoa ihmettä. Yrittää olla stressaamatta. Jep jep. Sehän on helppoa. No, paljon muuta ei enää ole tehtävissä. Näillä mennään.

8.8.

Koko yö meni pyöriessä. Illalla testasin bikinejä ja otettiin pari valokuvaa ja fiilis on aivan uskomattoman huono. En ymmärrä miten voin näyttää siltä pari päivää ennen kisaa. Mitä on tapahtunut? Ja ei, ei se ole vain minun päässäni, myös paino on paljon suurempi kuin aiemmilla kisaviikoilla (ihan niin montaa kiloa lihasta en ole pystynyt kasvattamaan). Ahdistaa. Tähänkö tämä homma nyt kaatuukin? Kaiken työn jälkeen.

Stressaaminen yltyy, nukkuminen vähenee, vatsa ei toimi ja kroppaa panttaa nestettä. Stressaaminen yltyy ja kierre jatkuu. Paniikki on valmis. Voi helvetti.

9.8.
Nonni. Näillä mennään nyt sitten. Aamulla katsoin peiliin ja mietin, että olenko ihan oikeasti nousemassa lavalle fitnesskisoissa huomenna? Ei ihan näytä siltä. Pehmeä, pehmeä, pehmeä. Eikä kuivu.
Harmittaa. Ihan helvetisti. Harmittaa omasta puolesta, valmentajan puolesta ja kannustajien puolesta. Olenko tehnyt jossain kohtaa jotain väärin? Vai onko nyt olleet olosuhteet vääränlaiset? Onko kiireellä ja stressillä oikeasti näin suuri vaikutus?
Paljosta se ei olisi kiinni, että siinä mielessä pari lisäviikkoa SM-kisoihin tulisivat nyt tarpeeseen. Ehtisi vielä hieman rutistaa. Mutta ensin vain pitäisi päästä sinne SM-kisaan. Ja se on nyt helpommin sanottu kuin tehty. Näin jo viime yönä unta, että tipuin jo eliminaatiokierroksella pois pelistä. Sepä olisikin onnistunut päätös tälle rupeamalle. Voi ei.
Pelkään vain, että näytän oikeasti tosi isolta lavalla ja sitten hävettää. Ei ole ikinä ollut tällainen fiilis kisaan lähtiessä. Apua. Auttakaa.

10.8.
Eliminaatiokierrokselta kotiin. Nyt se on totta. Kunto on sellainen, ettei sillä ansaitse päästä edes varsinaiseen kisaan. Kiitti riitti. Lopetan tähän. Kotiin itkemään.

Valmentajan ja huoltojoukkojen kannustuksesta kuitenkin suunnitelmaksi huominen ja Tampere. Toivotaan kropan kuivumista siihen mennessä. Käsittämättömän huono fiilis. En pysty kuvamaan. En halua SM-kisaan haalimaan sijoituksia "ynnä muut". Ei minua kiinnosta olla SM-kisojen kymmenes. Se on kärkeen tai mitään. No, ehkä tässä on vielä mahdollisuus.

11.8.
Tampere. Kunto on selkeästi parempi, kuivempi. Mutta. Kun finalistit kerrotaan, ei minun numeroni ole finalistien joukossa. Ei enää edes vituta. Tämä oli nyt tässä. En lähde Ouluun. Menen kotiin treenaamaan. Kiitos hei.

12.8.
Lopullinen Tampereen sijoitus oli seitsemäs. Kuusi parasta pääsi SM-kisoihin. Vielä voisi käydä Oulusta hakemassa kisapaikkaa ja olisihan SM-kisa taas uusi kilpailu, ehkä sitä ehtisi parantaa kuntoa näiden muutaman viikon aikana.

Mutta. Olo on täysin toivoton. Viikonloppu vei kaikki mehut. Niin fyysisesti kuin erityisesti henkisesti. Niin paljon voi muuttua kahdessa päivässä. Tunnen oloni luuseriksi enkä löydä taistelutahtoa. Tuntuisi epätoivoiselta jatkaa.

Ja sitten on käytännön asiat. Oulun reissu toisi aika paljon lisäkustannuksia, vaikkakaan en laske tähän kuluvia summia, koska se ei ole tärkeää. Mutta jostainhan ne rahat on revittävä. Lisäksi paras ystäväni menee naimisiin samana päivänä ja vaikka olemme varautuneet siihen, että saattaisin olla silloin Oulussa, niin nyt tuntuu hölmöltä jättää päivä sen vuoksi väliin. Mitä jos en tällä kaudella pystykään hyviin sijoituksiin ja jätän hänen suuren päivänsä väliin vain pettyäkseni uudelleen. Olen saanut kunniatehtäväkseni toimia kaasona, joten otan tehtävän vastaan. Minulla oli kaksi mahdollisuutta lunastaa SM-kisapaikka enkä siihen kyennyt. Joskus pitää laittaa asiat elämässä tärkeysjärjestykseen.

Ystäväni tietää kyllä, että fitness on yksi elämäni suuria rakkauksia ja ymmärtäisi kyllä ratkaisuni, mutta uskon että sisimmässään hänkin on onnellinen, että olen paikalla. Kilpailuja tulee lisää.

13.8.
Harmittaa ihan kaikki. Harmittaa se, että olin viikonloppuna niin surkea. Harmittaa se, että koko kesän työ meni hukkaan hetkessä. Harmittaa, että kalenterissa meni kolme viikkoa uusiksi. Harmittaa, etten lähtenytkään Ouluun. Harmittaisi jos lähtisin. Harmittaa se, että kaupassa on niin paljon vaihtoehtoja. En halua valita, haluan syödä puuroa ja broileria päivästä toiseen. Harmittaa, että olo on surkea. Harmittaa, että kaikki yritykseni urheilla päättyvät epäonnistumiseen. Harmittaa, että itkettää. Harmittaa, että luovutin. Harmittaa, etten ollut paremmassa kunnossa. Harmittaa, että seuraavaan kisaan on niin pitkä aika. Harmittaa, että tämä on ohi.

Mutta tiedättekö mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että nälkä seuraavassa kisassa on äärettömän suuri. Ja se seuraava kisa on satavarmasti keväällä. Se oli pohdinnassa jo aiemmin mutta päätin sen nyt heti, kun tämä kausi päättyi. Ja enää en aio epäonnistua. Jos paras kuntoni ei riitä menestykseen, on se sitten eri asia, mutta seuraavassa kisassa haluan näyttää parasta itsestäni enkä jotain sinne päin.

Tämä viikko menee huilatessa ja surkutellessa. En aio edes esittää ettenkö olisi murheellinen ja voisi huonosti. Olen todella pettynyt ja masentunut, mutta mitä sitten. Se menee ohi. Se menee ohi ja palaan salille ja painan sata lasissa kohti kevättä! Elämä on tällaista ja urheilu on jotain vielä enemmän. Ja se mikä ei tapa, se vahv... itse asiassa se kyllä lähinnä vituttaa mutta mitä sitten. Antaa vituttaa. Kyllä sekin ohi menee. Ajan kanssa.

Kirjoitan tämän nyt ja laitan hommalle pisteen. En aio seuraavaan kuukauteen lukea fitnessblogeja enkä kisaraportteja. Ei pysty. Purin mieleni ja nyt keskityn muihin juttuihin.

Epäonnistuin. Otan opikseni ja menen eteenpäin.

Piste.

Kisalook+kuvat by Marjo Mattila