torstai 9. elokuuta 2012

Dieetille haikailua

Tässä on tullut lueskeltua aika paljon muiden lajia harrastavien blogeja ja monella siellä alkaa kisat olla jo lähellä. Blogit täyttyvät kuntokuvista, tankkauksista, bikineistä, hirveästä kisakuumeesta ja ehkä vähän nälästäkin. Ja voitte uskoa, että itsellä tulee tällaisia lukiessa aikamoinen hinku dieetille! (sanoinko oikeasti dieetille? piti sanoa kisaamaan. haluanko vain dieetata? ei kai sentään. ehkä se on myös se matka eikä vain määränpää..)

Vuosi sitten tähän aikaan aamu alkoi punnituksella ja peiliin tuijottamisella. Sitten lenkille joko aurinkoiselle Vänärille tai kipuamaan Puijon portaita. Aamulenkit olivat loppuun asti mieluisia, ehkä koko päivän paras hetki. Tai ainakin toiseksi paras, sillä aamupuuro sen lenkin jälkeen oli jotain taivaallista. Ja voi että, kun sai luvan tankata! Tankkauspäivää odotti aina kuin kuuta nousevaa niin, ettei edellisenä yönä meinannut uni tulla, kun mietti että seuraavana päivänä saa syödä sämpylää! En tiedä miksi se sämpylä oli niin kova juttu, en ikinä tavallisesti syö sämpylöitä. Mutta koko tankkauspäivä oli aina yhtä juhlaa ja teki vain mieli hyppiä ja laulaa: ”Don`t worry, be happy!”. Seuraavalla viikolla paino nytkähti taas vähän alaspäin ja kaapista alkoivat sopivat vaatteet loppua. Oli hämmentävä tunne, kun mahtui ihan kaikkiin vaatteisiinsa eikä mistään puristanut (toista se on nyt..).

Jos minulla on kova kisahinku, niin niin sitä tuntuu nykyään olevan aika monella muullakin. Sarjoja on enemmän, on kaikille vaihtoehto ja harrastajamäärät kasvavat kovaa vauhtia. Mikä tässä lajissa on alkanut kiehtoa? Salilla treenaaminen, oma ulkomuoto, bling bling vaiko se, että tämä on laji, jonka voi aloittaa vasta aikuisena ja silti menestyä? Entä onko leikkiin ryhtyjillä todellista käsitystä leikin säännöistä?

Aina kun haikailen dieettiä, yritän muistuttaa itseäni niistä viime kesän viimeisistä viikoista, jolloin voimat meinasivat loppua. Nälkä, väsymys ja vitutus kasvoivat loppuvaiheessa nimittäin melko koviksi. Vaikka matka kisalavalle oli joka vuosi yhtä ihana, ei viimeisinä viikkoina enää ollut kovin kivaa. Eihän se tietysti missään lajissa kovin kivaa aina ole, mutta näin amatööriurheilijana kun ei voi keskittyä vain urheilemiseen, niin pitää jaksaa muutkin asiansa hoitaa. Se vaati välillä hieman sisua.

Ensimmäinen dieetti taisi mennä aikamoisessa fiiliksessä. Olin varautunut, että koko kesä on kamalaa, kieltäytymisten täyttämää aikaa, mutta kamaluus oli kesästä kaukana. Opin, että tapansa pystyi muuttamaan ja uusista tilanteista nauttimaan. Festareilla selvisi light colan kanssa, yhteisellä perheaterialla keitti omat riisinsä, matkoilla pakattiin kylmälaukku mukaan, ei ongelmia. Kaikki tuntui yllättävän helpolta. Tai sanotaanko, että ei ollut kamalan vaikeaa, ei kai sitä nälkäänsä voi helpoksikaan sanoa. Viimeisin dieetti tuntui vaativan jo paljon enemmän, vaikka homma menikin osittain rutiinilla. Kroppa ei toiminut ihan samalla tavalla, vaikka lopuksi toistaiseksi parhaimpaan kuntooni pääsinkin. Väsymys oli kuitenkin havaittavissa.

Lajina tämä on hieno ja on hyvä, että harrastajamäärät kasvavat, sillä tässä samalla treenaamisen lisäksi oppii perusasioita ravitsemuksesta. Mutta kilpailutasolla laji on myös erittäin haastava ja vaativa, joka vaatii asennetta. Samalla ehkä myös ymmärrystä lähipiiriltä, sillä harrastus ei jää salille vaan seuraa mukana ihan kaikkialle. Mutta eipä tämä toisaalta muista vaativista lajeista mitenkään eroa. Urheilu kilpatasolla on aina vaativaa ja vaikuttaa kaikkiin elintapoihin. Ei meidän tarvitse nostaa itseämme jalustalle, vaikka epäinhimillisen alhaalle rasvaprosenttimme saammekin. Nyt Lontoon kisoja katsellessa ei voi kuin ihailla yleisurheilijoita, joiden vartalot ovat aivan jumalaisia. Onko kyse geeneistä vai panostetaanko maailmalla eri tavalla myös ravitsemusasioihin? Vai voiko muka vain hyvien geenien ansiosta olla niin kireässä kunnossa? Yleisurheilussa ravitsemus on kuitenkin myös suorituskykyyn vaikuttava tekijä, kisasuoritusta ei voi tehdä suolakikkailujen ja vuorokauden juomattomuuden jälkeen niin kuin meidän lajissamme.

Aärimmäisen tyytyväinen olen silti siihen, että olen ns. offilla, vaikka tuo sana minusta jotenkin hölmö onkin. Olenko jotenkin pois päältä, kun en pudota painoa? Eikös tämä ole vähän niin kuin peruskuntokausi? Joka tapauksessa olen saanut levätä ja ottaa vähän rennommin. Muistaa taas, että elämässä on muutakin kuin treenaaminen. Ainakin vähän, vaikka treenaaminen nytkin aika korkealle arvoasteikossa nouseekin. Mutta luulen, että lähipiirikin on tyytyväinen siihen, että asioita voi suunnitella ilman, että pitää heti miettiä, että ”no mites Petran ruokailut?” Ja ei, en todellakaan aio raahata kylmälaukkua ”offilla” mukanani. Jos en osaa ilman omia eväitä valita sopivaa syömistä tarjolla olevasta, niin sitten voin olla ilmankin. Ja sitten on ehkä mennyt koulutuskin hukkaan.

Pienenä tyttönä ekalla dieetillä

PS. Olen kaivanut juoksulenkkarit esiin ja voin kertoa, että kulkee!

2 kommenttia:

Johanna kirjoitti...

Hyvä kirjotus Petra, tosi hyvä!
Allekirjoitan aivan kaiken! :DD

Villi veikkaukseni on, että jossain vaiheessa joku fitnesstyyppi on vaan väsynyt aerobisiinsa ja päättänyt kikkailla syömisellä enemmän, ja siitä on sitten vaan tullut lajin tapa.

Olympialaiset näyttää meille läjäpäin upeita urheilijoita jotka jaksaa vielä URHEILLA, toisin kuin me näännyttäjät. Ja sitten ollaan niin fitnesstä ;) On se hassua.

(ei kai kommentistani näy nälkä?)

PetraBettina kirjoitti...

Nyt kun on kaikkia näitä uusia sarjoja, niin jossakin sarjassa voisi suoritukseen kuulua esim. satasen aidat. Tai 800 m. Pidettäisi meitäkin ehkä enemmän urheilijoina kuin nyt. Voisi tosin olla aika hiljasta...

Toisaalta musta tuntuu, että nykyään on tapana hehkuttaa, että ei tunnu missään, treenit kulkee, tämä on niin ihanaa enkä lopeta ikinä! Sellasen dieetin minäkin kyllä tahtoisin mutta valitettavasti näännyttäminen yleensä vie voimat..

Jaksahan Johanna näännyttää vielä hetki!