keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Kisakuumetta ja painonhallintaa

 
Syksyn kisakausi on käynnissä ja kisojen seuraaminen kotoa käsin on ihan syvältä. En tarkoita, että pitäisi olla kisakatsomossa vaan että pitäisi olla lavalla. Pitäisi saada tehdä viimeisen viikon tyhjennystä ja hiilaritankkausta, pakata kisakassia, haistella Jan Tanan tuoksua, juoda litroittain vettä, stressata ja fiilistellä. Olla hirmu tyytyväinen matkaansa ja saavutuksiinsa jo ennen kilpailua.
 
Nyt kisavideoita katsellessa jälleen huomaa, kuinka se vaparifitness vaan edelleen kiehtoo. Tein jo kerran päätöksen, että se on osaltani ohi mutta huomaan hieman pyörtäväni tuota päätöstä. Ei parane sanoa ei koskaan. Vaparin puuttuminenhan kyllä helpottaisi asioita jonkin verran. Treeneissä saisi keskittyä vain salitreeniin ja aerobiseen, ei tarvitsisi miettiä vapariin liittyvien ominaisuuksien ja koreografian harjoittelua. Kisoissa saisi pumppailla rauhassa ja levitellä öljyä ilman kiirettä. Ei tarvitsisi miettiä, että lavalla pyöriminen suttaa värin, joka muutenkin ongelmaiholle levittyy huonosti. Kisoissa ei olisi koko ajan kiire eikä pukuja tarvitsisi hommata kuin yksi. Venyttelyyn ei tarvitsisi käyttää ehkä ihan niin tuhottomasti aikaa.
 
Mutta silti.
 
Onhan siinä nyt ihan eri fiilis päästä kunnolla esiintymään ja heittämään jalkaa. Ainoa vaan, että se ei riitä. Pitää osata myös seisoa käsillään. Ja tehdä flikuja tai minimissään puolivoltteja. Pelkällä esiintymisellä ja koreografialla ei pitkälle pötkitä. (ettehän kuule katkeruutta äänessäni?) Siksi asia jäänee edelleen pohdinnan alle.
 

Mutta vol 2.

Pitäisikö tälle ruholleen tehdä jotakin ennen kisasuunnitelmia? Ilmeisesti ilman säännöllistä treenaamista on hieman hankala kehittyä, joten treeneihin pitää panostaa tosissaan. Kahdeksasta neljään työpäivät ja autokoulussa vietetyt illat syövät hieman treeni-intoa mutta jonnekin ne on nyt vain tungettava.

Elopainolleen olisi kai myös jotakin tehtävä. Tällä hetkellä pudotettavaa kisakuntoon on ihan liikaa. Ja tässä kohtaa voi nyt sitten alkaa mussuttamaan kisojen jälkeen possuksi paisuvista fitness-kilpailijoista. Niitähän aina ihmetellään, että miten ne voi lihota niin? Kaksikymmentä kiloakin voi tulla, herranjestas! Sitten jokainen lupaa ennen kisaa, että en kyllä lihoa kuin korkeintaan muutaman kilon, olen kyllä loppuelämäni tiukka ja kurinalainen. Ja sitten kun lihotaan, niin muiden on hyvä alkaa osoittelemaan sormella. Laiska ja itsekuria vaillahan tuo on.

 
 
Kyllähän minä tiedän miksi tässä ollaan ja miten tähän on tultu. Tiedän myös miten tästä päästään eteenpäin. Se vaan ei aina ole niin helppoa. Niinkuin se ei ole läheskään kaikille (ainoastaan niille täydellisille fitnesstyypeille, jotka suunpielet korvissa raahaavat kylmälaukkuaan paikasta toiseen vuodenajasta riippumatta). Luulenpa, että pystyn nyt samastumaan myös potilaitteni painonhallinnan haasteisiin. Tiedän miten helpolla paino saattaa nousta. Ja tiedän miten hankalaa asioiden muuttaminen saattaa kaikesta tietämyksestä huolimatta olla.
 
Ja ei, en vietä päiviäni syöden suklaata ja hampurilaisia. Yksinkertaisesti olen liikkunut aina todella paljon ja syönyt sen mukaisesti, nyt sitten liikkuminen on selkeästi vähentynyt mutta ruoka-annokset ovat ennallaan. Niin kuin niin monella muullakin; kysymys on annoskoosta. Syönkö sen mitä elimistöni tarvitsee vai sen mitä mieleni himoitsee? Voisinko keskittyä syömiseen enemmän, jolloin kylläisyyden tunnistaminen olisi helpompaa? Yleisestihän tulisimme aika maltillisilla ruoka-annoksilla toimeen, mutta mielihalut saavat meidät syömään enemmän. Ohjenuorana voisi olla, että yksi lautasellinen riittää aina, se santsiannos on vain mieliteko. Todellinen nälkä on jo poissa.
 
Vai pitäisikö minun kulkea talousvaa`an kanssa ympäri vuoden ollakseni uskottava fitnessurheilija? Pitäisikö minun olla nyt hiljaa, sillä jos on fitnessurheilija ja ravitsemusterapeutti ei voi olla niin hölmö, että päästää itsensä lihomaan? Pitää iloisena selittää kaikille, miten painonhallinta on ihan helppoa, kunhan vain syö paljon kasviksia ja harrastaa liikuntaa. Jep jep. Senkin uhalla, että minut tulevaisuudessa luetaan niihin onnettomiin, paisuviin wannabe-bodareihin, sanon silti että painonhallinta ei aina ole helppoa ja vaatii myös töitä ja pohdintaa.
 
Enpä tiedä miksi ajauduin kirjoittamaan tästä, se ei ollut aluksi tarkoitukseni. Mutta asia pyörii mielessä, joten sanoiksihan se oli saatava. Mikään ei muutu, ellei asioita ensin myönnä itselleen. Eli nyt, surkuttelu sikseen ja eteenpäin!
 
Kisakuntoa
 
 Kuvat: Bodylehden galleria, body.pictures.fi
 
 
Hyvin syönyt treenaaja


Ei kommentteja: