lauantai 13. elokuuta 2011

Onni on pieniä suuria asioita

Maanantaiaamuna oli harmaata ja satoi vettä taivaan täydeltä. Piti kaivaa vedenkestävä syystakki ja hanskatkin varmuuden vuoksi esiin, kun lähti pyörällä salille. Matkalla sade loppui ja ilma tuoksui syksylle. Syksy on ihanaa aikaa. Syksy tuoksuu kisoilta, jännitykseltä ja kaikelta uudelta. Koulun alku lähestyy; tekee mieli mennä ostamaan penaali ja kyniä niin kuin lapsena. Ilmat viilenevät; kaapista saa kaivaa toisenlaista vaatetta päälle. Kisat ovat ihan kohta; onhan kaikki käytännön asiat hoidettu, joko jännittää, mikä on kunto, miten paljon ihmistä voi nälättää?
Olen ilmeisesti jotenkin välitilan ihminen, sillä rakastan kevättä ja syksyä. Talvea vihaan sydämeni pohjasta eikä kesä herätä minussa juurikaan tunteita. Kevät ja syksy taas tuoksuvat niin monille uusille asioille. Ihmeellinen onnellisuuden tunne kävi kylässä sateisena maanantaiaamuna.

Viime yönä nukuin huonosti ja heräsin useasti. Joskus aamuyöstä päätin ottaa kellosta herätyksen pois ja nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. Lauantaiaamuun herätessäni maha murisi äänekkäästi ja mieli olisi tehnyt vain napsauttaa kahvinkeitin päälle, keittää aamupuuroa ja istahtaa tietokoneen ääreen. Läksinpä sitten kuitenkin ulos ja kohtasin aurinkoisen ilman. Aamulenkistä tuli aamupäivälenkki, kun olin Puijon portaissa vasta puoli yhdentoista maissa (eli minun elämässäni päivä oli jo hyvin pitkällä ja monta tehokasta aamun tuntia oli hukattuna ;)). Hiemanhan siellä ruuhkaa oli, mutta kerrankin se oli minusta vain mukavaa. Yleensä yritän käydä aikaisin aamulla, jotta saan treenata mahdollisimman rauhassa. Mutta menihän se noinkin. Oikeanpuoleinen kaista vain käyttöön ja siellä sitä kiivettiin sulassa sovussa. Onhan se aina mukavaa nähdä kunnostaan huolta pitäviä ihmisiä. Mahan murinakin rauhoittui ja kahvi maistui homman jälkeen erityisen hyvältä.
Aamiaisen jälkeen oli vuorossa vaparitreeni, jossa jaksoin ihmeen hyvin painaa. Kisanopeudella en vielä saa liikkeitä musiikkiin ja pari kohtaa vaatii pohtimista ja tarkennusta, mutta kokonaisuudessaa treeniin olin oikein tyytyväinen. Muistoksi tosin jäi melkoisia mustelmia, vaarallista hommaa näköjään tuo temppuilu ;) Treenin jälkeen lounasta ja onnellinen olo.


Lappeenrantaan on nyt kuusi viikkoa ja Helsinkiin kahdeksan. Tiukilla mennään, jotta kunto saadaan riittävän kovaksi. Tulevat viikot eivät taatusti tule olemaan helppoja, mutta onneksi elämässä kaikki muu on kunnossa. Minulla on ihan uskomaton lähipiiri, joka jaksaa tukea ja kannustaa päivästä toiseen. Mieheni, joka ei itse edes ole ollenkaan sali-ihminen tai kiinnostunut tästä lajista, vaan on enemmän joukkuelajien ihmisiä, seisoo aina takanani. Kertaakaan hän ei ole sanonut ainuttakaan negatiivista sanaa kisaprojektiini liittyen. Tokihan hän varmasti haluaisi, että kesällä voisi vapaammin tehdä ja mennä, eikä aina tarvitsisi miettiä minun treenejä ja syömisiä, mutta ikinä hän ei ole dieetistäni pahaa sanonut. Lisäksi hän aina jaksaa kuunnella treenijuttujani ja dieettipohdintaani. Olen yrittänyt välttää nälästä valittamista, koska tämähän on ihan vapaaehtoista hommaa, eikä silloin kuulu valittaa, mutta ei sitä aina voi välttää. Joskus jos tulen nälkäisenä kotiin ja pantaa oikein kiristää, saatan todeta, ettei minulle saa puhua ennen kuin olen saanut ruokaa. Sellaisissa tilanteissa nimittäin tiedän, että ärsytyskynnys on matalalla.  Meillä tietysti on yhteistä historiaa jo monen monta vuotta, joten kyllä hän tietää minun kilpailuviettini ja sen, että aina pitää jokin tähtäin olla olemassa. Mutta onni ja apu hänessä asuu.
Kuten myös ihanassa ystävässäni, jonka saan jälleen Helsinkiin huoltajakseni. Parhaat ystävät uhraavat viikonloppujaan pelkästä auttamisen ilosta. Huoltajan onkin hyvä olla tuttu henkilö, ainakin minulla, sillä kova jännitys saattaa tehdä minusta hermoheikon ja silloin saattaa suusta päästä mitä vaan. Silloin pitää tietää, mitä tehdä ja mitkä jutut pitää jättää omaan arvoonsa. Lisäksi huoltajan tulee pitää langat käsissään, jottei minun tarvitse keskittyä mihinkään ylimääräiseen. Ja toki tarvitsen jonkun, jonka kanssa heittää huonoa läppää takahuoneessa..  Kristan kanssa meillä on jo aerobicin puolesta monta kisareissua takana ja homma vain toimii. Sitä paitsi on ihan hirvittävän ihana nähdä taas, tätä välimatkaa kun on tässä tämä 400 km. Ja minä kun olen siitä onneton ystävä, että olen maailman huonoin pitämään yhteyttä. En tykkää puhelimessa puhumisesta ja saattaa mennä pitkiä aikoja ettei minusta kuulu mitään. Tosiystävät tietävät tämän ja ovat silti olemassa. Onni asuu korvaamattomissa läheisissä.



On mukavaa, että lähipiirini on tässä kolmen viime kesän aikana oppinut juttuni, eikä kukaan enää kummastele dieettiäni. Aluksi ajattelin, että vanhempani pitävät tätä ihan huuhaahommana, mutta nykyään aina kun kotiin matkustan, soittaa äitini kaupasta kysyäkseen mitä voin syödä ja mitä haluan hänen ostavan. Tosin isääni taitaa harmittaa, kun hän ei voi lohtia herkkujaan minulle (hän on nimittäin ihan minkälaisten lasien läpi tahansa katsottuna maailman paras kokki), mutta talvella sitten taas. Onni se on pieniä juttuja, joilla minut huomioidaan.

Ruoka on nyt mielessä vähän väliä. Tekee mieli käydä läpi reseptejä ja miettiä mitä sitten dieetin jälkeen tekisi ja leipoisi. Tämä tosin on ihan turhaa ajatustyötä, sillä kaikki mieliteot katoavat sillä samalla sekunnilla kun dieetti päättyy. Mieliteot ovat vain nälkäisen ja hiilareita kaipaavan mielen tuotoksia. Ihmisen mieli se on kummallinen kapistus. Ravitsemusneuvonnassakin välillä tuntuu, että olisi tärkeämpää olla psykologi kuin ravitsemusterapeutti. Ei ihmisen päähän voi kaataa ravitsemustietoutta, jollei mieli ole ottamassa sitä vastaan. Syömisongelmien taustalla kun on usein niin paljon muuta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.


Maanantaina lähden katsomaan Rihannaa Helsinkiin vanhojen työkaverien kanssa. Porukka on edellisestä työpaikastani ja on todella mukavaa nähdä heitä pitkästä aikaa! Hieman mietityttää arjen rutiinien katkeaminen, mutta toisaalta se voi olla ihan hyvä juttu. Saa välillä hieman ajatuksia jonnekin muualle. Hauskuutta reissusta ei taatusti puutu, tämä porukka kun ei ole tunnettu tosikkomaisuudesta ;) Onni asuu siis ystävissä ja maha kippurassa nauramisessa.

Keväällä tehdyllä Helsinkin reissulla piti käydä tutustumassa tulevaisuuden työpaikkaani ;)
Aika pyöreät posket tytöllä muuten, taidettiin käydä Kultsan kisojen jälkeen vähän pastalla ja kokiksella...

Tämä oli tsemppibiisi vuosi sitten, eikä se ole käytössä kulunut. Sanat toimivat edelleen. Toinen tsemppibiisi on Elonkerjuun Hätäästä elämää. Niitä kahta kun soittaa repeatilla, niin kyllä jalka nousee!


Energistä elokuuta!


EDIT: Sunnuntaiaamun onni voi koostua 1,4 kg painonpudotuksesta. Näköjään kova työ palkitaan sittenkin :)

Ei kommentteja: