Siirry pääsisältöön

Jännittääkö?

Aika paljon on viime aikoina saanut vastata otsikon kysymykseen. Laskettuun aikaan on reilut kaksi viikkoa, joten kaverin maailmaan tulo alkaa olla lähellä. Ilmeisesti maailmaan tuloon liittyvä tilanne on melkoinen mullistus naisen elämässä. Ainakin jos tästä kyselyjen määrästä on jotakin pääteltävissä.

No jännittääkö sitten? Itse asiassa ei erityisemmin. Tai totta kai aina vähän jännittää, kun edessä on jotakin tuntematonta. Pelko on kuitenkin hälventynyt sitä mukaa mitä lähemmäs asiaa on tultu. Halu saada lapsi syliin on niin voimakas, että kaikki muu unohtuu sen alle.

Itsellä ei ole mitään odotuksia tai toiveita synnytyksen suhteen. On mahdotonta tietää miltä asia tuntuu tai miten tilanne etenee. On mahdotonta tietää etukäteen miltä oikea kipu tuntuu. En ole koskaan kokenut kipua. En tiedä miten suhtaudun siihen, sillä en ole sitä kokenut. Minulla ei ole ikinä ollut mitään lihasrevähdystä pahempaa. En ole ikinä ollut sairaalassa (paitsi töissä), minussa ei ole ollut ainuttakaan tikkiä enkä ole kärsinyt edes hammassärystä ikinä. Mielikuvitus ei siis riitä kivun kuvittelemiseen.

Ja toisekseen olen pohtinut, että miksi asiaa pitäisi etukäteen hirveästi pohtia? En tiedä mitä on tulossa, joten en pysty asiaan valmistautumaan. Miksi pelkäisin sitä etukäteen, kun en mitään asialle mahda? Miksi alkaisin varta vasten jännittämään, koska siitä tuskin mitään hyötyä on? On vaikea tietää etukäteen miten tulee varsinaisessa tilanteessa käyttäytymään. Toivon ja uskon, että sairaalassa minua ovat vastassa ihmiset, jotka auttavat ja antavat vaihtoehtoja, kun niitä tarvitsen.

Kuopion kesässä

Tässä alkaa jo olla kantamista...

Meillä täällä Porissa koko loppuraskaus mennään ilman lääkärinkäyntiä, joten täällä ei tehdä esim. kokoarviota, kuten jossain päin Suomea. Ainoa mitä tiedetään on siis, että kaveri majailee vatsassa oikein päin ja on melkoisen aktiivinen tapaus. Tila häneltä alkaa ilmeisesti pikku hiljaa loppumaan eli yksiö alkaa käydä ahtaaksi. Potkut ja nyrkkeilyt alkavat olla niin voimakkaita, että äidiltä meinaa toisinaan päästä ärräpäitä. Sitten ärsyttää itseäkin se pärrääminen, sillä eihän kaveri iskujaan nyt tahallaan tee.

Pallokala Kallon kalliolla
Vaikka olen loppuun asti voinut hyvin ja säästynyt suuremmilta vaivoilta, niin nyt tämä elämä alkaa jo olla aika hidasta. Kävellä pitää etanan askelin, sillä vessahätä on aivan jatkuva. Siis oikeasti tauoton. Kivuttomia supistuksia esiintyy usein iltaisin ja aina istuessani kaveri alkaa temppuilla. On parempi yrittää touhuta mahdollisimman paljon, ettei kaveri ärsyynny, mutta touhuaminenkin saa väsymään ja jostain syystä (ehkä tästä painosta johtuen) jalkapohjat kipeytyvät. Kädet ovat jatkuvasti puutuneet eikä syömäänkään pysty ilman, että välillä pysähtyy ravistelemaan kättä. Sukkia ei yletä laittamaan jalkaan ja kengät taas eivät mahdu. Nilkat ovat isot limput eikä sormuksia ole voinut käyttää enää kuukausiin. Nukkuessa kyljen kääntäminen vie pienen ikuisuuden ja ylösnousu vaatii mielenkiintoisia pyörähdyksiä. Vatsaongelmia on jatkuvasti ja ne iskevät erityisesti yöaikaan. Nukkuminen onnistuu hyvin noin joka kolmas yö. Vessaan pitää nousta sata kertaa ja nukahtaminen on aina hankalaa. Päivät ovat pitkiä ja tekemiseen tottunut tylsistyy nopeasti. Kaikki se "sitten luen kirjoja ja katson elokuvia" -elämä ei kiinnosta yhtään.

Siinä sitä valitusta tästä hetkestä. Mutta tosi asiassa tämä on kuitenkin melko pientä. Vähän työjuttuja olen vielä tehnyt, mutta muutenhan tässä ajatukset pyörivät jo täysin vauvassa. On tosiaan jo kova hinku nähdä miltä vauva näyttää ja saada hänet syliin. Oma kroppakin olisi kiva saada (ainakin osittain) takaisin. Toisaalta taas hieman mietityttää miltä tuntuu, kun ei enää pystykään piiloutumaan raskauden ja tämän valtavan vatsan taakse. Kun ne kilot pitääkin kantaa ihan itse ja ottaa niistä myös vastuu. Voi olla, että jatkossa tästä tuleekin sitten painonhallintablogi, mutta mitäpä siitä. Sitten tulee.

 
Porisperessä Dankon keikalla.
Samassa touhussa oltiin pari vuotta sitten,
mutta hieman eri kunnossa...
 
Mitä tänään syötäisiin?

Porsaan sisäfileetä, bataattimuusia ja vihannessekoitusta


Mysleistä alkaa jo löytyä Sydänmerkkituotteita, kuten
tässä tämä Finaxin tuote
Iltanapostelut
 Tässä viime viikkoina ollaan vielä tehty pari reissua. Kävimme Kuopiossa kavereita moikkaamassa ja Turussa kylpylöimässä. Nyt taitaa olla reissut tehty ja vain odotetaan. Ja odotetaan. Ja odotetaan. Onhan tämä aikamoista odottamista ollut tämä vuosi. Elämä on muuttunut ja jatkaa muuttumistaan. Mutta se on tervetullutta muutosta se.


Verhoja lukuun ottamatta valmista; saa tulla!

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Aivan ihana maha! :D Paljon onnea tulevaan!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Synnytyskertomus - viikko sairaalassa

22.5.2017

Olin kovasti psyykannut itseäni siihen, että tämä toinen synnytys sujuisi ensimmäistä paremmin ja nopeammin. Tekisin kotona kaikkeni, jotta jaksaisin olla siellä supistusten kanssa mahdollisimman pitkään. Kaikki menisi hyvin ja olisin pian vauvan kanssa takaisin kotona.
No, asiat eivät aina mene kuten toivoo tai suunnittelee, varsinkaan näissä lastensaamisasioissa. Kipeät supistukset alkoivat viikko sitten tullen aina silloin tällöin yksittäisinä tai muutamina peräkkäisinä. Yhtenä yönä säännöllisiä supistuksia tuli viiden tunnin ajan, kunnes ne sitten lopahtivat. Tämänkin jälkeen aina silloin tällöin sai keskittyä hengittelemään ja pohtimaan, että nytkö..? Mutta ei. Sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä parin tunnin tiheämpiän supistelujen jälkeen menivät lapsivedet. Soitto synnärille, josta kehotus siirtyä paikan päälle. Koska supistukset loppuivat siihen, lähdin yksinäni autolla liikkeelle. Enpä olisi ajatellut, että ajan itse synnärille, kun aika tulee, heh. Puol…

Vauvaperhe matkalla - Teneriffa ja Sunwing Fanabe Beach

Näin ensimmäisen lapsen kanssa tehdyn ulkomaan matkan jälkeen täytyy todeta, että kyllä tuollainen pieni ihminen muuttaa elämää aika lailla! Ensin jo Fitness Classicissa totesin, että enää ei taida ikinä tulla aikaa, kun pystyisin 110 % keskittymään johonkin asiaan. Osa minusta on aina Tinkan kanssa. Aina.

Matkalla taas huomasimme hyvin konkreettisesti sen, miten kaikki tehdään lapsen ehdoilla. Siis ihan kaikki. Ei kuulkaa paljon löhöilty auringossa tällä lomalla. Saati että olisi nautittu drinkkejä rauhassa terassilla. Tai edes vietetty niitä omia hetkiä kuntosalilla. Pääsin treenaamaan tasan kerran, että sillä lailla!

Menomatka Teneriffalle sujui hyvin. Tinka leikki sylissäni ja seurusteli kanssamatkustajien kanssa. Unta haettiin jonkin aikaa, mutta sitten hän nukahti syliini ja otti melkein parin tunnin unet. Kaiken kaikkiaan matka sujui ongelmitta.

Kuljetin Tinkaa lentokentillä ja busseissa kantorepussa eikä meillä ollut omia rattaita ollenkaan mukana. Olimme varanneet hotelli…

Ensimmäinen puolimaraton!

Viikko sitten tähän aikaan olin juuri lähtenyt urakoimaan 21 kilometriä juosten. Taisin tehdä varsinaisen päätöksen lähtemisestä edellisenä iltana, jolloin hain kaupasta riisikakkuja ja totesin, että kaipa tässä vois jotain yrittää tankata...


Valmistautuminen oli siis maailman huonoin. Olin juossut alkuvuoden aikana tasan kolme lenkkiä. Toki liikun muuten suuria määriä ja vedän esim. Attackia vähintään kerran viikossa (Attackhan on tavallaan "juoksutunti"). En ollut oikeastaan huolissani kuntoni puolesta, sillä vuosien runsaan liikkumisen ansiosta luotin peruskuntooni kyllä. Sen sijaan kroppani on alkanut ilmoitella, että alkaa saada tarpeekseen tästä rääkkäämisestä. Kärsin viikon ajan kovista kivuista toisessa kyljessä ja rintakehällä. Olo oli toisinaan kovinkin tuskainen ja liikkuminen hankalaa. Lääkärin diagnoosi oli, että selkäjumi, joka tavallaan vetää etupuolelle. Diagnoosi taisi pitää paikkaansa, sillä rintakivun helpotettua kipu siirtyi noidannuolen tyyliseksi kivuks…