Yllättäviä kasvukipuja

Olen viimeisen viikon sisään kokenut kummallisia tunteita, jotka ovat vaihdelleet onnesta hämmennykseen ja epätoivon kautta ahdistukseen. Tuntuu, että elämä on jatkuvaa tunteiden vuoristorataa, jossa ei meinaa millään itse pysyä mukana vaan roikkuu jossain siellä vuoristorataa pitkin menevän vaunun perässä. Epätoivoisena ja pelkillä käsivoimillaan.

Olen tilanteessa, jossa mahdun tasan yksiin verkkareihini. Kolmet muut housut saan päälleni, mikäli en solmi nyörejä. Paidat repsottavat vatsan päältä ja kevättakki ei meinaa kunnolla mennä kiinni. Kuljen päivästä toiseen verkkareissa, mikä ei sinänsä ole kummallista, sillä kaikki työni ovat sellaisia, että verkkarit ovat pääasiallinen työvaatteeni muutenkin, mutta mietin kovasti, että mitä ihmettä puen päälleni, jos pitää lähteä ihmisten ilmoille muista kuin työsyistä.

Aluksi olin innoissani kasvavasta vatsasta. Ymmärsin kyllä, että se alkoi melko alkuvaiheessa kasvamaan eikä kaikilla näy näilläkään viikoilla vatsaa vielä ollenkaan. Olin kuitenkin innoissani kun vatsa alkoi näkyä. Vähitellen innostus vaihtui ahdistukseksi. Kun vatsa ei olekaan ainoa kasvava asia kropassa vaan tuntuu, että leviää joka suuntaan. Osasyynsä on tosin ollut sillä, että olen ollut kovin pahoinvoiva ja joutunut vähentämään liikkumista, mutta samalla syönyt tiheämmin. Lisäksi huonovointisena ja väsyneenä sitä antoi helpommin mieliteoille periksi, joten varmasti osa kasvamisesta on ollut silkkaa omaa tyhmyyttä. En kuitenkaan ikinä kuvitellut, että kokisin kasvavan vartalon näin negatiivisesti. Mammavaatteiden osastolla yritin ahtautua koon 42 farkkuihin, mutta eivät minun reiteni niihin mahtuneet. Ilmeisesti mammoillakin pitää edelleen olla tikkujalat.

Samalla syöminenkin on ollut hieman ahdistavaa. Olen ravitsemuksen ammattilainen, mutta terveellisten valintojen tekeminen on joinakin päivinä ollut vaikeaa. Olin ajatellut pitäväni taatusti hyvää huolta kasvavasta lapsesta syömällä runsaasti kasviksia, marjoja ja hedelmiä. Olen toki niitä syönytkin, mutta olen myös turhan usein löytänyt itseni karkkihyllyltä. Olen rouskutellut keksejä ja myslejä, koska ne ovat pahoinvoinnin keskellä olleet mielekästä syömistä. Samalla koen jatkuvasti huonoa omatuntoa siitä, etten tee kaikkea mahdollista noudattaakseni mahdollisimman terveitä elämäntapoja.



Juominen oli jostain syystä kovin vaikeaa, kunnes bongasin jostakin keskustelupalstalta vinkin sitruunalla maustetusta vedestä. Nyt vesi taas maistuu, kunhan sen maustaa muutamalla sitruunaviipaleella. Hampaat tuskin tykkäävät, että siinä mielessä tämäkään ei ole se paras vaihtoehto.

Kaiken kaikkiaan tuntuu, että olen menettänyt hallinnan omaan kroppaani. Tämä ei ole enää minua varten tämä vartalo. Sen tärkein tehtävä ei enää olekaan pitää minut vahvana ja elinvoimaisena vaan se on luovutettu jollekin toiselle. Pienelle elämälle, joka on jo sentin kokoisesta asti hallinnut koko elämääni. Olen ollut kohtalaisen sinut kroppani kanssa jo vuosia. Olen pitänyt siitä, että urheilun parissa vietetyt vuodet näkyvät. En ole haikaillut siroutta tai laihuutta sitten teinivuosien vaan arvostanut vartaloani, koska se on ollut hyväkuntoinen, vahva ja kestävä. Olen käyttänyt aikaa kehittyäkseni, en vain ulkomuodollisesti, vaan kokonaisvaltaisesti.

Nyt teen kaiken tuon pienen elämän ehdoilla. En pysty nostamaan sykettä huippulukemiin, sillä alan voida pahoin, mikäli näin käy. En pysty tekemään tunnilla kaikkia liikkeitä, koska osa liikkeistä tuntuu vatsalla kivuliailta. Minun pitää keskittyä kuuntelemiseen enkä voi ajaa kroppaani äärirajoille. Ajatukseen totutteleminen on ollut hankalaa eikä ole aina tuntunut kovin mukavalta. Varsinkin kun tässä ei olla vielä edes puolivälissä vaan matkaa on vielä rutkasti edessä. Mihin asti pystyn ohjaamaan ja kuinka isoksi vatsa lopulta kasvaakaan?

Kävin tänään kaupassa ja hakiessani vauvaosastolta muutaman Piltin itselleni, osui silmiini vauvatavaroiden keskelle jätetty lehti. Lehti oli Fitbody. Se tuntui kohtalolta. Juuri kun pohdin miten muuttaa identiteettini fitnessurheilijasta odottavaksi äidiksi, on joku hylännyt fitnesslehden keskellä vauvatarvikkeita. Se oli ikään kuin viesti, että tämä ei kuulu tänne.
Tiedän, että aika menee nopeasti ja että pääsen sitten taas treenaamaan, mutta ajatus ei nyt auta. Olemme puhuneet myös juoksurattaista, joiden kanssa pääsisin jo heti lenkkeilemään. Puolisoni tietää ja hyväksyy kyllä, että treenaaminen ei minusta lopu, vaikka perhe kasvaakin.



Tällaista meillä syödään joka päivä.
No ei, mutta onneksi edes välillä.

Joskus syödään näin: herkuttelua sisäfileellä

Itselle raskausaika on valtavaa kasvun aikaa. Olin ajatellut, että olen valmis olemaan epäitsekäs, mutta ei se olekaan ollut niin helppoa kuin ajattelin. Ja samalla kaikki nämä ajatukset aiheuttavat huonoa omatuntoa. Lapsi oli hartaasti odotettu ja rakkaudella toivottu, joten ajatusten pitäisi olla iloisia ja onnellisia. Toisille tätä tilannetta ei suoda, joten minulla ei ole oikeutta olla negatiivinen. Ehkä suurin järkytykseni onkin ollut, etten olekaan kokenut kaikkea positiivisesti vaan, että alku on ollut täynnä suurta hämmennystä ja yllättävän ahdistavia ajatuksia.

Onneksi fyysinen olotila on jo parempi enkä ole enää niin voimakkaasti pahoinvoiva. Väsynyt olen, mutta siihen tuo hieman apua helpottanut työtilanne. Lähes koko alkuvuoden olen tehnyt kaksitoistatuntista työpäivää melko lailla ilman vapaapäiviä seitsemän päivää viikossa. Töitä on edelleen rästissä ja yritän nyt tämän viikon aikana niistä selvitä. Sitten helpottaa, sillä päivätöiden tilanteeni muuttuu ja teen loppukevään aiempaa lyhempää päivää. Pystyn ehkä käymään salillakin jokin päivä. Kolmen kuukauden tauon jälkeen.