Siirry pääsisältöön

Suurta surua

Kuten viimeksi mainitsin, on ilojen lisäksi elämään mahtunut myös surua. Surua on aiheuttanut muutaman viikon takainen keskenmeno, joka on pysäyttänyt melko lailla. Koin tapahtuneen kovin voimakkaasti ja voin melko huonosti. Fyysisesti toivuin nopeasti, mutta muuten toipuminen on vienyt aikaa. Ja kesken se kai on vieläkin.

On vaikea selittää omia tuntemuksiaan. Päällimmäisenä tunteena oli suuri suru. Surua seurasi viha, katkeruus ja epätoivo. Kirjoitin useamman sivun ajatuksiani, mutta tuo teksti on sen verran henkilökohtaista, ettei sitä voi ainakaan vielä julkaista. Puoliso on sen saanut lukea ja hän on muutenkin ollut kallioni tämän kaiken keskellä. Kaiken kaikkiaan tapahtunut oli jotenkin musertavaa ja tunne ennen kokematon.

Olen ennenkin puhunut siitä miten perheelliset ihmiset pitävät lapsettomia jotenkin, en nyt sano huonompina, mutta ainakin vähemmän elämästä tietävinä. Nyt omassa elämässä tuota perheenlisäystä on hartaasti toivottu ja kun se onni meille suodaan, se viedäänkin heti pois. Tämän takia olen entistäkin herkempi ihmisten kommenteille. On käsittämätöntä miten perheenlisäyksestä udellaan. Varsinkin naimisiinmenon jälkeen kysymykset ovat olleet hyvin suoria. En ole sietänyt näitä kysymyksiä ennen, enkä varsinkaan siedä niitä tällä hetkellä. En ymmärrä miten se kuuluu yhtään kenellekään, että tuleeko meille lapsia vai ei ja milloin niitä tulee. Toinen mitä perheelliset sanovat on, että "nauti nyt kun vielä voit/tee töitä nyt kun vielä voit, kun sinulla ei vielä ole lapsia". Tällä hetkellä tuollaiset kommentit satuttavat niin, että kerron jokaiselle asiaa kommentoivalle tapahtuneesta. Haluan tavallaan tukkia ihmisten suut. On myös kummallista, että minulta ei ole koskaan kysytty esim. mitä puoluetta äänestän tai mikä on suhteeni kirkkoon, mutta lasten tekemisestä on udeltu kymmenet kerrat. Suomessa politiikka ja uskonto ovat henkilökohtaisempia kuin parisuhteen sisäiset asiat.

Kaiken keskellä olen pohtinut myös ihmisen vahvuutta. Kerrottuani tapahtuneesta, olen kuullut paljon ihmisten kohtaloita lapsiin liittyen. Osa tarinoista on hyvinkin surullisia ja vakavia, paljon surullisempia kuin meidän kohtalomme. Yleensä sitä näkee vain positiiviset asiat eli nykyään kai ne, joista hihkutaan Facebookissa. Kipeät asiat suljetaan helposti neljän seinän sisälle. Ja siellä ihmisillä on paljon vakavia asioita, joista he ovat selvinneet. Itse olen pohtinut myös omaa vahvuutta tämän kaiken keskellä. Tässäkään tilanteessa en tietenkään jäänyt sairaslomalle, vaikka koinkin että olisin sitä tarvinnut. Mutta ihmisellä on käsittämätön kyky naamioitua heti kotioven suljeuduttua. Kaiken pystyy hoitamaan niin, että kukaan ei tiedä mitään. Kukaan ei tiedä, vaikka sisältä olisi aivan pieninä palasina.

Syy miksi haluan kertoa tästä julkisesti, on lähinnä se, että olen huomannut kertomisen auttavan. Mitä enemmän kerron, sitä paremmalta tuntuu. Sitä enemmän saan lämpimiä ajatuksia, kuulen vastaavanlaisia tarinoita ja erityisesti kuulen myös onnellisia loppuja. Kertomisen ansiosta minun ei myöskään tarvitse esittää kenellekään mitään eikä hymyillä, jos ei hymyilytä. Jokainen ymmärtää, jos olen normaalia alakuloisempi. Tosin jos joku kysyy, vastaan tietysti kaiken olevan ok, koska mitä muutakaan siihen voi vastata? Että elämä on vaikeaa ja helpotus on tuolla jossain tulevaisuudessa aivan liian pitkän ajan päässä? Että en halua kertoa tunteistani, vaikka haluankin sinun tietävän asiasta?

Ja vaikka tässä ei ole tämän suuremmasta asiasta kyse, niin kyllä se elämän tärkeysjärjestys on taas hetkeksi muistunut mieleen. Arkiset asiat tuntuvat toissijaisilta. Ja ymmärrän kyllä, että maailma ei lopu tähän ja ihmisillä on vakavampiakin asioita mietittävänään, mutta tämä on nyt ollut omassa elämässä iso asia. Olen kai onnellinen siinä mielessä, kun tämä asia on suurimpia surujani.

Kuva: Katri Tamminen
Ja kyllä, elämä jatkuu. Työt jatkuvat ja ne sisältävät paljon mielenkiintoisia asioita sisällään. Hieman karsintaa olen joutunut tekemään, sillä kaksitoistatuntiset päivät alkavat olla liikaa. Yrittäjänä tietysti pitkää päivää on pakko painaa, mutta pitäisi muistaa myös itsensä jossain välissä. Olen suunnitellut uudenvuoden lupaukseksi yhtä viikoittaista vapaapäivää, mutta se voi olla turhan kova tavoite. Kenties yksi vapaapäivä kahdessa viikossa voisi olla lähempänä toteutumistaan, katsotaan!

Kommentit

Anonyymi sanoi…
En osaa tähän lohduttaa, muuta kuin kompata että se miten kukin hommaa lapsia tai on hommaamatta pitäis olla kunkin oma asia. Itse olen nykyään vaan kertonut että meillä minä tahdon lapsia ja kumppani ei, että jos kysyjällä on tähän joku käänteentekevä ratkaisu niin mielellään kuulen sen kun tässä nyt ollaan kivasti samaan ruuhkabussiin satuttu... Tiedän tunteen siitä että haluaa tukkia suut. Joka kerran tekee entistä kipeämpää kun joku kysyy. Koska aikaa kuluu ja kohta tahtominen ei enää riitä. En tiedä riittäisikö se nytkään toisaalta. Epätietoisuus ja odottaminen on syvältä ja poikittain.

-Taina
Anonyymi sanoi…
Tsemppiä teille!!
Unknown sanoi…
Voimahali täältä <3
PetraBettina sanoi…
Kiitos kaikille <3

Ja komppaan Tainaa epätietoisuuden ja odottamisen suhteen. Kaikki mulle heti tänne nyt -ihmisen on ollut äärimmäisen hankala sopeutua tilanteeseen, jossa asiat eivät tapahdukaan toivomalla vaan vievät aikaa. Ja vievät aikaa. Ja aikaa.
Sellainen sanontahan on, että odottaminen palkitaan, mutta tiedä häntä sitten pitääkö se paikkaansa :)
-samuel- sanoi…
En ole kyllä koskaan tajunnut näitä lasten tekoon liittyviä kysymyksiä. Eikö ne ihmiset tosiaan tajua, kuinka heikoilla vesillä kuljetaan, kun sille tielle lähtee. Taustalla voi olla niin monenlaisia asioita, miksi lapsia ei ole. Ihmiset tosiaan osaavat vetää sen "kisahymyn" päälle kotiovestaan lähtiessään, eli koskaan ei voi tietää, mitä taustalla on, eikä se edes muille kuulu.

Stemppiä sinne!
PetraBettina sanoi…
Kiitos, elämä voittaa vähitellen :) Ja onneksi "kisahymyä" on vuosikaudet harjoiteltu :D

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vauvaperhe matkalla - Teneriffa ja Sunwing Fanabe Beach

  Näin ensimmäisen lapsen kanssa tehdyn ulkomaan matkan jälkeen täytyy todeta, että kyllä tuollainen pieni ihminen muuttaa elämää aika lailla! Ensin jo Fitness Classicissa totesin, että enää ei taida ikinä tulla aikaa, kun pystyisin 110 % keskittymään johonkin asiaan. Osa minusta on aina Tinkan kanssa. Aina. Matkalla taas huomasimme hyvin konkreettisesti sen, miten kaikki tehdään lapsen ehdoilla. Siis ihan kaikki. Ei kuulkaa paljon löhöilty auringossa tällä lomalla. Saati että olisi nautittu drinkkejä rauhassa terassilla. Tai edes vietetty niitä omia hetkiä kuntosalilla. Pääsin treenaamaan tasan kerran, että sillä lailla!  Todistusaineistoa treenistä! Hotellin sali oli todella hyvin varusteltu eikä ruuhkaa ollut. Menomatka Teneriffalle sujui hyvin. Tinka leikki sylissäni ja seurusteli kanssamatkustajien kanssa. Unta haettiin jonkin aikaa, mutta sitten hän nukahti syliini ja otti melkein parin tunnin unet. Kaiken kaikkiaan matka sujui ongelmitta. Kuljetin Tinkaa lentoken

Synnytyskertomus - viikko sairaalassa

  22.5.2017 Olin kovasti psyykannut itseäni siihen, että tämä toinen synnytys sujuisi ensimmäistä paremmin ja nopeammin. Tekisin kotona kaikkeni, jotta jaksaisin olla siellä supistusten kanssa mahdollisimman pitkään. Kaikki menisi hyvin ja olisin pian vauvan kanssa takaisin kotona. No, asiat eivät aina mene kuten toivoo tai suunnittelee, varsinkaan näissä lastensaamisasioissa. Kipeät supistukset alkoivat viikko sitten tullen aina silloin tällöin yksittäisinä tai muutamina peräkkäisinä. Yhtenä yönä säännöllisiä supistuksia tuli viiden tunnin ajan, kunnes ne sitten lopahtivat. Tämänkin jälkeen aina silloin tällöin sai keskittyä hengittelemään ja pohtimaan, että nytkö..? Mutta ei. Sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä parin tunnin tiheämpiän supistelujen jälkeen menivät lapsivedet. Soitto synnärille, josta kehotus siirtyä paikan päälle. Koska supistukset loppuivat siihen, lähdin yksinäni autolla liikkeelle. Enpä olisi ajatellut, että ajan itse synnärille, kun aika tule

Onnistuneet ja vähemmän onnistuneet vauvahankinnat

Varoitus; pelkkää vauvahöpötystä tiedossa! Pienen ihmisen tulo aikaansaa melko paljon shoppailua. On käsittämätöntä miten paljon niin pieni ihmistaimi tarvitsee tavaraa. Tai tarvitsee ja tarvitsee, kai sitä vähemmälläkin selviäisi, mutta kyllähän se tavara elämää helpottaa. Jonkun verran tekisin asioita ja ostoksia kuitenkin toisin, jos nyt saisin valita. Lähinnä, kun ajattelisin, että panostanko vai pihistänkö, niin tällä tiedolla valitsisin aina panostan. Kaikki pihistykseni kohteet ovat olleet huonoja päätöksiä. Ainakin meidän elämässä. PINNASÄNKY Pinnasängyn kanssa olisi oikeastaan voinut pihistellä todella paljon, sillä eihän me tarvittaisi koko sänkyä! Se on kyllä makuuhuoneessamme, mutta toimii vain laitana, jottei Tinka putoa sängystä lattialle. Varsinaisesti nukkumista on pinnasängyssä harrastettu ehkä kaksi kertaa kymmenen minuuttia. Pinnasängyn ostimme Ikeasta ja pohdimme tuolloin, että tarvitaanko sänkyä, josta saa laidan alas. Emme keksineet käyttöä sellaiselle (Ker