keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Ajatuksia fitnessurheilusta

Bataattia, parsakaalia ja itse tehtyjä lihapullia :)

Lähestulkoon kaikissa blogeissa on viime aikoina puhuttu metabolisesta tuhosta eli siitä, kun kroppa ei enää palaudukaan dieetistä vaan aineenvaihdunta on dieetin jälkeen täysin sekaisin.  Hulluna treenaaminen ei tällaisissa tapauksissa tuotakaan toivottua tulosta vaan elimistö ei enää toimi niin kuin sen pitäisi. Tämä on herättänyt ihmiset pohtimaan fitnessurheilua sekä sen terveellisyyttä ja järkevyyttä.

Ajattelin, etten sekaannu tähän metabolia-asiaan, mutta pakkohan se on. Välillä nimittäin ärsyttää. Dieetin loppuhan on yleensä jokseenkin rankkaa. Nälkä alkaa vaivata ja askel painaa. Reseptikirja täyttyy herkuista, joita syödä "sitten kun", ja päiväunia nähdään herkkumunkeista ja irtokarkeista. Yöllä ei oikeastaan enää nukuta ja treeneissä saa heittää ennätyspainoille hyvästit. Nälkä vituttaa, vettä ei jaksaisi enää juoda ja ihan kaikki ylimääräinen vaatii liikaa energiaa. Niin kuin esimerkiksi kaupassa käynti ja pyykkien pesu, töissä käymisestä puhumattakaan. Kisapäivään laskee tunteja ja sitten minuutteja ja päivät jaksaa ainoastaan sillä ajatuksella, että kohta pääsee lavalle ja sen jälkeen saa syödä.

Kuulostaako houkuttelevalta? Entä terveelliseltä? Hyvinvoivalta urheilijalta?

Yksi juttu vaan.

Näin käy vasta aivan LOPUKSI. Jos puolesta välistä dieettiä alkaa tuntua tältä, on joko dieetti suunniteltu päin honkia tai sitten vain ei sovellu lajiin.

Suurin osa dieetistä on energistä aikaa. Paino putoaa ja askel kevenee. Kunnon kehittyminen tuo lisää motivaatiota ja hyvin pitkälle treeneissä pystyy nostamaan samoja painoja ellei jopa lisäämäänkin. Ruokien ja syömisen suunnittelu ei tunnu työläältä, sillä se kuuluu päivään samalla tavalla kuin hampaiden pesu. Ystävät ymmärtävät ja kannustavat, ja puoliso lähtee yömyöhään kauppaan, kun dieettiläinen hokaa, ettei aamuksi ole raejuustoa. Pepsi Max maistuu maailman parhaimmalta herkulta ja aamupuuro saa aikaan pienimuotoisen euforian. Aamulenkit raikkaassa kesäaamussa ovat täydellinen, ajan pysäyttävä hetki. Varsinainen lavalle nouseminen saa aikaan sellaisen adrenaliinipiikin, että sen tunteen haluaa kokea aina uudelleen. Kaikki mahdollinen kilpailuihin valmistautuminen on jännittävää, vaikkei näin poikatytölle aina kaikkein mieluisinta tekemistä. Jonkinlainen hohto siinä kaikessa valmistautumisessa kuitenkin on.

 
 
Mitä sitten kisojen jälkeen? Syödään hulluna, saapuu metabolinen tuho ja paisutaan suunnattomiksi? Juu ei. Syödään kyllä hyvin ja täytetään energiavarastot. Painokin nousee totta kai, ei kukaan voi kisakunnossa aina olla. Toisilla paino nousee enemmän, toisilla vähemmän. Kroppa palautuu miinuskaloreista hiljalleen, hyvän syömisen ansiosta melko nopeastikin. Itsellä ainoastaan kisan jälkeinen viikko oli kropalle rankkaa ja tuntien ohjaaminen tuskaista. Sitten olotila palautui normaaliksi eikä dieetti juuri jättänyt jälkiä. Treenata olisi voinut heti jos olisi huvittanut. Ei huvittanut, niin en treenannut. Olen ehtinyt sen jälkeen kyllä melko paljon ;)
 
Ajatuksena tässä avautumisessa vain se, että ei tämä nyt niin ihmeellistä ole. Vaativaa kyllä mutta niinhän on joka ikinen urheilulaji kilpa-tasolla. Jos kroppa ei kestä dieettiä, ei lajia kannata jatkaa. Ei kai omaa terveyttään sentään kannata uhrata? Mutta aika monelle meistä tämä ei ole mitenkään ääretön rääkki vaan normaalia kilpaurheilua, josta elimistö palautuu hyvin nopeasti. Toki itseään pitää kuunnella. Itsellä kolme syksyä kisaamista putkeen väsytti ja viimeisen dieetin loppu oli raskasta. Tämän vuoksi seuraavana vuonna kisat jäi välistä (kovan harkinnan jälkeen toki, koska into olisi jälleen ollut kova). Painoa on tullut mutta en ole huolissani. En syö offilla muovikipoista enkä kieltäydy ravintolaillallisista. Jos se tarkoittaa, että joudun diettaamaan pari viikkoa pidempää, niin siinäpä tarkoittaa. Ei kaada maailmaa.
 
Kaiken kaikkiaan rakastan tätä lajia. Samalla tavalla kuin aiemmin rakastin kilpa-aerobicia. Eikä tämä eroa siitä muuten kuin siinä, että tässä joutuu laittamaan korkokengät kisasuoritukseen ;)
 
Sammatin aurinko



3 kommenttia:

PäiviB kirjoitti...

Kirjoitit juuri ne asiat, mitä olen myös miettinyt, ku. Olen seurannut näitä kirjoituksia. Itse vedin viime vuonna 36 viikon dieetin ja se oli toki rankka, mutta vasta aivan loppuaikana. Eikä mun metabolia siitä tuhoutunut. Tiesin, etten voi mässäillä holtittomasti dieetin jälkeen, vaan laskeutuminen arkeen (ts. treenimäärän vähentäminen ja ruokamäärän lisääminen) tapahtui vähitellen. Tämä nykyinen dieetti on myös suunniteltu yhtä fiksusti ja sama suunnitelmallinen dieetiltä "poislaskeutuminen seuraa tämänkin kisadieetin jälkeen.

Minttu kirjoitti...

Juurikin näin, olen ihan samaa mieltä. Mulla itselläkin on kaatunut kuppi kerran jos toisenkin näiden metaboliatuhojen kanssa. Kun ei se ole niin. Kun tiedetään mitä tehdään ei ole hätäpäivää.

Ja onhan se nyt ihan hanurista alkaa huudella jälkeenpäin, että "fitnessdieetti pilasi aineenvaihduntani", kun ei ole itse osannut kuunnella kroppaansa tai hankkinut taitamattoman valmentajan. Ihan suomeks sanottuna ja kauniisti :D

No joo, mää lopetan paasaamisen. Järjenkäyttö on sallittua ihan joka suunnalla, myös fitnessdieettien kanssa. Ne kaalikeittodieetit ja ENE-ruokavaliothan ei tuhoa kroppaa, eihän? ;D

PetraBettina kirjoitti...

Tänä päivänä valmentajiakin on valitettavasti vähän joka lähtöön eli väärin valitessa voi huonosti toki käydä.

Mutta hyvä etten ole ajatuksieni kanssa yksin. Ajattelin jo, että pitääkö tästä alkaa väkisin tekemään kärsimysnäytelmää, että voi olla uskottava fitnessurheilija ;)