PetraBettina

Olen kuullut, että raskaana olevissa on tietynlaista hehkua. Olen ajatellut sen olevan p****puhetta, sillä ensimmäisessä raskaudessa olo oli kaikkea muuta kuin hehkeä. Tällä toisella kerralla olen jo useamman kerran kuullut, että hehku näkyy ja ehkä pystyn jopa allekirjoittamaankin sitä! Kaikki on mennyt niin eri tavalla kuin Tinkan kanssa. Alussa toki tuli huonovointisuutta ja väsymystä, mutta se ei ollut ylivoimaisen lamaannuttavaa. Yhä edelleen saan ajoittain voimakkaita pahoinvointikohtauksia, mutta ne menevät nopeasti ohi. Mitään erityisen suurta väsymystä en enää raskauden puolivälin lähestyessä ole tuntenut. Samalla henkinen vointi on sata kertaa parempi kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin olin tosi alakuloinen melkein läpi raskauden. Nyt negatiivisia ajatuksia ei ole juurikaan päähän eksynyt. Paino on oman puntarin mukaan muutaman kilon jo noussut, mutta ei ihan sellaisella vauhdilla kuin viimeksi. Onneksi. Näin olo omassa kropassa pysyttelee mukavana. Vatsa on pieni ja...

Osallistuttuani keskusteluun isän läsnäolosta synnytysvuodeosastolla, jäin miettimään isän roolia vauva-arjessa enemmänkin. Monestihan ajatellaan, että koska vauva on aluksi niin kiinni äidissä, ei isän rooli ensimmäisinä kuukausina ole niin merkittävä. Olen eri mieltä. Kyllä omassa jaksamisessa puolisolla on ollut aivan valtavan suuri rooli. Yleisestikin ottaen tunnen aina olevani vähän hukassa ilman häntä ja tällaisissa herkissä elämäntilanteissa asia vain korostuu. Olen varmaan maininnutkin, että kokemus synnytysvuodeosastosta ei ollut kovin miellyttävä. Täpötäynnä olevan osaston vuoksi emme saaneet perhehuonetta vaan kahden hengen huoneen. Pelkästään samana päivänä Tinkan kanssa syntyi kymmenen muutakin vauvaa, joten voitte kuvitella, että henkilökunnalla oli kädet täynnä töitä. En tiedä oliko kiire syynä sille, että tapasin paljon töykeää henkilökuntaa. Kenties, mutta tuoreena äitinä ja rankan ensisynnytyksen kokeneena, en mitenkään pystynyt pitämään osastoa mukavana paikkan...

En ole ikinä ollut mikään kodin hengetär, mistä johtuen meillä otetaan aina vieraat vastaan sanoilla ”Täällä on kyllä vähän sekaista…”. Tai no, ei oteta enää, koska lähipiiri tietää kyllä sanomattakin, että meillä on sekaista. Homma on tietenkin vain pahentunut lapsen myötä. Ennen vauvan tuloa toki siivottiin ja ajatuksena oli, että vauvan kanssa pitää olla puhdasta, mutta mitä kauemmas vauvan syntymästä on tultu, sitä enemmän on näillä ajatuksilla heitetty vesilintua. Ylipäätään siivoaminen vilkkaan taaperon kanssa on täysin mahdotonta. Toisinaan saan kyllä pölyt pyyhittyä, mutta silloinkin pitää varautua siihen, että taapero kulkee perässäni ja kiskoo joka huoneen hyllyiltä ja pöydiltä alas kaiken, minkä saa käsiinsä. Siinä kohtaa kun ollaan saatu talosta pölyt pyyhittyä, on lattiat tukittu tavaroilla. Iso talo on kiva, mutta joskus tuntuu, että taaperon kanssa tämä 160 neliötä on vähän liikaa. Siivoamista häiritsee myös se, että Tinka pelkää imuria. Imurointi pitäisi siis ...

Viime viikonloppu meni Vierumäellä, jossa alkoi I-tason fitnessvalmentajakoulutus. Lajimme saa siis samanlaisen valmentajakoulutuspolun kuin on muissakin lajeissa. Nyt alkaneet kaksi ryhmää ovat lajinsa ensimmäiset. Tämähän tietysti itsessään on jo ihan jännittävää, mutta tähän lisättiin vielä se, että olin ensimmäistä kertaa yön ilman Tinkaa. Siinä oli yhdelle viikonlopulle ihan hommaa. Minullahan on sellainen ongelma, että kärsin usein pahasta alemmuuskompleksista. Koulutuksessa on kokeneita valmentajia, joten olin tietysti heti, että voi että, kun minä en osaa mitään ja on tosi noloa, kun olen näin tyhmä ja kysyn vain tyhmiä kysymyksiä enkä osaa sanoa mitään järkevää. No, eihän se tietysti nyt ihan ehkä paikkaansa pidä, mutta en tunnu pääsevän näistä fiiliksistä ikinä eroon. Yritän puhua itselleni järkeä ja todeta, että jos en jotain tiedä, niin siksihän juuri olen siellä koulutuksessa! Mutta eihän se auta, kun mielestäni kaikki muut osaavat kaiken ja minä en mitään. Puuh. Täyt...

Niin, ensi kesänä perheessämme on neljä jäsentä. Uskomaton ajatus. Ensi kesänä minulla on kaksi lasta. Kunhan vain kaikki menee hyvin. Ei ole kuin pieni hetki siitä, kun olimme puolison kanssa hyvin tyytyväisiä elämäämme kahdestaan. Ja kohta meitä onkin jo neljä. Niin nopeasti se elämä muuttuu. Raskautta on täynnä 13 viikkoa, joten asiasta uskaltaa jo puhua. Pelkäsin keskenmenoa ensimmäiset viikot ja olin jokaisesta vatsan nipistyksestä varma, että nyt se alkaa. Mutta ei alkanut. Hiljalleen piti vain uskoa siihen, että kyllä tämä lapsi on nyt tullut jäädäkseen. Tällä kertaa meitä ei koeteltu millään asialla. Raskaus alkoi helposti. Tarvittiin vain lupa, että toinen lapsi saa tulla jos on tullakseen, niin eiköhän hän ilmoittanut tulostaan saman tien. Keskenmeno jäi tällä kertaa vain pelon asteelle ja vointikin on ollut ensimmäistä raskautta parempi. So far so good. Jotain hyvää siinä keskenmenossakin silti oli. Enää se "kunpa kaikki menisi hyvin" ei ole pelkkää sanaheli...

Tapaan työssäni paljon ihmisiä, joille ruoka ei ole vain ruokaa. Joillekin se on vihollinen, jota vastaan taistella. On hyviä ja pahoja ruokia, sallittuja ja kiellettyjä ruokia. Toisille se on terveyden ylläpitäjä, kun sairauden oireet pysyvät tietyn ruokavalion avulla kurissa. Ja joillekin se on välttämätön paha, jota on vain pakko jotenkin pyrkiä syömään, vaikka kaikki ruokahalu on mennyt. Monesti ruokahaluttomat potilaat toteavatkin, että kunpa ihmiset söisivät, kun pystyvät. Tämä ei tarkoita, että kunpa ihmiset söisivät kaikkea roskaa vaan pikemminkin, että kunpa ihmiset arvostaisivat ruokaa ja söisivät sitä nautinnolla tekemättä syömisestä väkisin haasteellista. Olen niin samaa mieltä. Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että terveys ei ole kiinni siitä syötkö aamiaiseksi puuroa vai vihersmoohien. Ruokavalion kokonaisuushan on se ratkaiseva tekijä, mutta jään myös usein miettimään miten paljon vaikuttaa henkinen puoli. Se, että ruoasta nauttii, vaikka se ei joka päivä ravitsemussuos...

Fitnesskisaajien viimeistelyjen seuraaminen ja kilpailuissa vieraileminen tuo aina niin hirveän kisakuumeen, ettei ole tosikaan! Järki yrittää sanoa, että älä nyt höpötä ja sitten se toinen ääni sanoo, että ajattele miten hienoa olisi nousta lavalle. Puuh. Yritän pysytellä vielä valmentajan roolissa, sillä siinäkin on ihan tarpeeksi hommaa. Jos yrittäisin tähän nykyiseen yhtälööni saada lisättyä vielä säännölliset salitreenit, niin voisi olla haasteita. Vaikka toisaalta sitä kovaa treeniä vähän alkaa jo kaipaamaan. Tasapainottelu äitiyden, töiden ja harrastusten välillä ei vain ole niin helppoa ja ensimmäisenä sitä karsii niistä omista jutuistaan. Tai sitä ajattelee, että se ryhmäliikunnan ohjaaminen on varmaan sitä omaa aikaa, vaikka sehän on oikeastaan työ. Puhuin juuri työterveyshoitajan kanssa stressistä ja ajanhallinnasta. Totesin, että olen tosi aktiivisesti nyt ajatellut stressiä ja siihen liittyviä asioita. Kuten olen todennut, en halua enää takaisin entiseen elämään...