Olen käyttänyt elämässäni hirveästi energiaa siihen, että olen toivonut olevani toisenlainen. Olen halunnut olla sosiaalisempi, avoimempi, puheliaampi. Olen toivonut, että elämä olisi minulle helpompaa. Olen pohtinut mikä minussa on vikana. Miksi en saa välillä suutani auki? Miksi pienet asiat ovat minulle suuria? Miksi aikuinen ihminen jännittää niin paljon?
Jossain vaiheessa törmäsin artikkeliin introverteista ja tajusin, että artikkelin introvertti olen minä. Se oli suunnaton helpotus. Minussa ei ole mitään vikaa ja meitä on muitakin. Se miksi koen elämässäni niin paljon haastavia asioita, johtuu siitä, että elän ekstroverttien maailmassa. Mutta se, että elää ekstroverttien maailmassa ei tarkoita, että itseään pitäisi yrittää muuttaa ekstrovertiksi (se ei onnistu, olen koko ikäni yrittänyt). Seuraava teksti on introvertit.net-sivustolta.
Sen lisäksi, että ekstrovertit ovat enemmistönä maailmassa, on heille ulkoinen maailma tärkeämpi kuin introverteille. Siksi ekstrovertit ovat tehneet maailmasta heille sopivan paikan. Länsimainen kulttuuri pitää stereotyyppistä ekstroverttia ihanteenaan. Avoimet konttorit työpaikalla, koulutus pienryhmissä, sosiaaliset käyttäytymissäännöt, jne. ovat kaikki ekstroverttien käsialaa. Tästä johtuen introvertit kokevat yleensä olevansa erilaisia, mikä voi johtaa tunteisiin omasta alemmuudesta. Siksi introverteille onkin äärimmäisen tärkeää hyväksyä itsensä ja käyttää niitä vahvuuksia elämässään, mitä introvertismi tuo tullessaan, sen sijaan että he antaisivat ekstroverttien määritellä heidät. Jos nautit yksinolosta, ei siinä ole mitään pahaa, päinvastoin. Luova työ on paljon helpompaa ilman häiriöitä.
Eniten introvertismi näkyy sosiaalisissa tilanteissa. Oman tilan ottaminen ryhmässä on minulle äärimmäisen vaikeaa. Se, että ajattelee jokaisen sanan ennen kuin sen päästää suustaan, tekee ryhmässä toimimisen hankalaksi. En osaa heitellä mitä sylki suuhun tuo. En osaa small talkia. En keksi ainuttakaan keskustelunaloitusta kahvihuoneessa. Inhoan ryhmätöitä ja puhelimessa puhumista. Sen sijaan asiantuntijana toimiminen tai esiintyminen eivät tuota vaikeuksia. Ne ovat eri tilanteita eivätkä vaadi samanlaisia sosiaalisia taitoja.
Seuraavassa väittämiä, jotka pätevät introverttiin:
1. Suosin kahdenkeskistä keskustelua ryhmäaktiviteettien sijaan
2. Ilmaisen itseäni mieluiten kirjoittamalla1. Suosin kahdenkeskistä keskustelua ryhmäaktiviteettien sijaan
3. Nautin yksinolosta
4. Mielestäni välitän vallasta, rahasta ja statuksesta selvästi vähemmän kuin keskivertoihminen.
5. En pidä small talkista, mutta nautin hyvin syvällisistä keskusteluista, jotka koskevat minulle tärkeitä asioita
6. Saan usein kuulla olevani hyvä kuuntelija
7. En pidä riskinotosta.
8. Nautin työstä, johon voin uppoutua täysillä ilman keskeytyksiä.
9. Vietän syntymäpäiviäni hyvin pienimuotoisesti, ainoastaan muutaman ystävän tai perheenjäsenen kesken
10. Minua kuvaillaan usein hiljaiseksi tai rauhalliseksi
11. En mielelläni näytä muille työtäni ennen kuin se on valmis
12. En pidä lainkaan konfliktitilanteista
13. Työskentelen parhaiten yksin
14. Ajattelen aina ennen kuin puhun
15. Tunnen itseni väsyneeksi aina kun olen olen ollut ulkona ihmisten seurassa, vaikka olisinkin nauttinut olostani
16. Annan puheluiden usein mennä vastaajaan
17. Jos pitäisi valita, viettäisin mieluummin viikonlopun tekemättä yhtään mitään kuin tehden koko ajan jotakin
18. En pidä usean asian tekemisestä samanaikaisesti
19. Pystyn keskittymään helposti
20. Luokkahuoneessa pidän enemmän luennoista kuin keskusteluseminaareista
Ihan muutamaa kohtaa lukuun ottamatta allekirjoitan nämä kaikki täysin. Siksi ehkä onkin erikoista, että olen hakeutunut työhön, johon kuuluu asiakaskohtaamisia. Tiedostan kyllä, että nämä asiakaskohtaamiset kuluttavat minua suuresti. Koen työn henkisesti raskaana ihan ja olen työpäivien jälkeen aivan poikki. En tarkoita, ettenkö pitäisi työstäni (pidän!), mutta se kuluttaa minua ehkä enemmän kuin montaa muuta samaa työtä tekevää. Tehdessäni nyt työtä itsenäisesti tutkijana, en kuluta energiaani ollenkaan samalla tavalla. Täydellisessä maailmassa olisinkin ryhmäliikuntatunteja ohjaava kirjailija, heh. Se olisi haaveeni. Sitä kohti edetessä yritän pitää itseni koossa sillä, että pidän asiakastyötä sisältävät päivät kohtuullisen pituisina enkä vastaanota päivässä enempää asiakkaita kuin mitä täysillä energioilla pystyn.
Olen pohtinut tätä viime aikoina paljon, sillä huomaan tyttäressäni samoja piirteitä kuin itsessäni. Hän on hieman arka ja ryhmässä vetäytyvä. Hänelle pienet asiat ovat suuria ja pelottavia. Koen, että minulla on suuri vastuu opettaa hänelle, että tämä on sallittua. Että vaikka jonkun toisen mielestä pienen asian pelkääminen ja jännittäminen olisi turhaa ja typerää, on se pelko ihan todellinen ja sallittu. Pelätä ja jännittää saa eikä siitä tarvitse kokea huonommuutta.
Elämäni aikana olen kuullut paljon tästä rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta. Muistan, kuinka eräs tuttu (täysin ekstrovertti) tokaisi joskus, että "Mikset sinä Petra puhu?!" Mitä siihen sitten sanot? Että minulla ei ole tähän nyt mitään järkevää sanottavaa? Että siinä kohtaa, kun olen ajatellut mitä sanoa, olette siirtyneet jo seuraavaan juttuun? Että en koe joka ajatusta niin tärkeäksi, että avaisin suuni? Että en vain pysty höpöttämään niitä näitä puolituttujen kanssa? Toivoisin niin, ettei tyttäreni tarvitsisi kohdata ikäviä kommentteja (jos hänen luonteensa pysyy samanlaisena hänen kasvaessaan) tai ainakin, että osaisin opettaa häntä jotenkin kohtaamaan ne niin, etteivät ne jää vaivaamaan.
Olen opetellut sitä, että heti ei tarvitse olla uusissa tilanteissa ja ryhmissä kuin kala vedessä. Toisilla meistä menee kauemmin rentoutua ja olla oma itsensä. Jos joku ei jaksa sitä odottaa, hänen kanssaan ei varmaankaan kovin syvällistä suhdetta synny. Onneksi on niitä ihmisiä, jotka omalla olemuksellaan ja kommunikoinnillaan rentouttavat introvertinkin, olen onneksi tavannut heitä töissäni paljon. Ja kyllä ne täysin ekstrovertit ihmiset jaksavat meitä introverttejä ihan hyvin. Päätellen ainakin siitä, että olen päätynyt sellaisen kanssa naimisiin.
Kommentit